GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

SOTASURMAPROJEKTI JA SUKUTUTKIMUS

LARS WESTERLUND, oikeus- ja hallintohistorian dosentti ja Suomen sotasurmat 1914-22 -projektin johtaja, Helsinki

Valtioneuvosto asetti viime vuonna vuosien 1914-22 sotasurmia koskevan tutkimusprojektin, joka toteutetaan vuoteen 2003 mennessä. Projektin tehtävä on tutkia ajanjakson arviolta 38 000 sotasurmaa, laatia nimitiedosto sotaoloissa surmansa saaneista ja julkaista tutkimusraportteja. Projekti sivuaa sukututkimusta useissa kohdin. Samalla kun sotasurmaprojekti voi hyötyä sukututkijoiden havainnoista, voivat sukututkijat myöhemmin käyttää projektin nimitiedostoa sukututkimuksiaan varten. Sotasurmaprojektin kehittämillä menetelmillä voitaisiin jatkossa tutkia myös Suomen aiempien sotavaiheiden sotasurmia.

 

Projektin ja sukututkimuksen väliset yhtymäkohdat

Sotasurmaprojektilla ja sukututkimuksella on useita yhtymäkohtia. Molempien päähuomio kohdistuu todellisiin henkilöihin, jotka ovat eläneet, vaikuttaneet ja kuolleet menneisyydessä. Molemmat tukeutuvat etupäässä viranomaisten laatimiin asiakirjoihin ja molempien pääkohteena ovat kuolleet. Tässä on toki merkittäviä erojakin. Sotasurmaprojektin kohteena ovat tietyntyyppiset kuolemantapaukset tiettynä, jokseenkin lyhyenä ajanjaksona. Sukututkimus puolestaan tutkii määrättyjen sukujen verisiteitä ja sosiaalisia yhteyksiä koko siltä ajalta, jolta yleensä on saatavissa tietoja sukuihin kuuluvista henkilöistä. Sukututkimus on siten luonteeltaan ajallisesti huomattavasti laajempi eikä sen päähuomio kohdistu samalla intensiteetillä nimenomaan kuolleisiin ja kuolinolosuhteisiin kuin sotasurmaprojekti suhtautuu niihin.

Sotasurmaprojekti tutkii erityisesti kyseisen ajanjakson sisällä surmansa saaneiden lukumäärää, surmamotiiveja ja tapoja sekä niitä ryhmiä, jotka valikoituivat kuolemaan sotaisasti. Näiden tutkimusten perusteella hahmottuu kuva siitä, kuinka monta todellisuudessa kuoli vankileireillä, teloitettiin, kaatui tai sai surmansa muilla tavoin. Projektin tutkimustoiminta keskittyy sotasurmien rakenteisiin ja makrotason erittelyyn, koska se pyrkii kokoaviin johtopäätöksiin ja rakenteellisiin selityksiin. Tutkimusohjelmaamme ei yleensä sisälly tiettyjen paikkakuntien tapahtumiin kohdistuneita tutkimusprojekteja eikä varsinkaan tiettyjen sukujen tutkimushankkeita. Tietyillä paikkakunnilla sotaisasti menehtyneet sekä suku- ja perhepiirissä sattuneet sotasurmat yhdistävät kuitenkin merkittävällä tavalla sotasurmaprojektia kotiseutu- ja sukututkijoihin.

 

Sodankäynnin vaikutus väestöolosuhteisiin

Suomalaisilla sukututkijoilla lienee huomattavassa määrin omakohtaisia kokemuksia siitä, miten sotavaiheet ovat vaikuttaneet yksittäisiin sukuihin. Vuosien 1939-40 ja 1941-44 sodat eivät vaikuttaneet ainoastaan sillä tavalla, että eri sukujen miehiä kaatui tai haavoittui rintamalla. Sukututkija tietää, että tapahtui myös muita sodanaikaisia kuolemantapauksia: tauteihin, onnettomuuksiin ja vahingonlaukauksiin menehtyi ihmisiä. Miehiä myös katosi eivätkä sotasurmat koskeneet ainoastaan sotilaita vaan siviilejäkin. Viime sotien aika tarkoitti sen lisäksi valtavaa yhteiskunnallista rakennemuutosta, joka saattoi vaikuttaa varsin kouriintuntuvasti sukuihin. Satojatuhansia miehiä mobilisoitiin ja lähetettiin eri paikkakunnille. Vapautuneille työpaikoille otettiin uutta työvoimaa ja samalla osa kaupunkien siviiliväestöstä evakuoitiin maaseudulle. Tämä edisti suuresti maamme sisäistä muuttoliikettä. Sodankäynti tuotti kymmeniä tuhansia sotaleskiä ja -orpoja, kymmeniä tuhansia sotalapsia lähetettiin Ruotsiin, solmittiin kymmeniä tuhansia sodanaikaisia avioliittoja, syntyi myös avioliiton ulkopuolisia ja saksalaissotilaiden siittämiä lapsia. Luovutetun alueen sadattuhannet asukkaat sijoitettiin heti sodan jälkeen eri puolille Suomea. Kokonaisuutena nämä sotavuodet suorastaan mullistivat joidenkin sukujen sisäisiä oloja, kun vaikutukset muiden sukujen osalta olivat vähäisempiä.

Yleinen tapa Suomessa liittää lähihistorian ilmiöitä joko ajanjaksoon "ennen sotia" tai "sodanjälkeiseen aikaan" on jo aikoja sitten vakiintunut ja viimeisistä sotavuosista on täten tullut kätevä tapa järjestää kansakuntamme kollektiivimuistia. Tämä ajallinen jako pätee hyvin myös sukujen osalta, koska sotienjälkeisten sukujen sisäiset olot olivat aika lailla erilaisia kuin ennen sotia. Vaikka tilanne oli tämä, suomalaisten sukujen sisäiset muutokset eivät silti yltäneet Neuvostoliiton, Baltian maiden, Puolan tai Saksan rajuun muutosluokkaan.

Näissä maissa sotien aiheuttamat suuret rakennemuutokset ravistelivat usein hyvin jyrkällä ja peruuttamattomalla tavalla sukujen sisäistä tilaa. Toista ääripäätä edustaa Ruotsi, jossa suvut pystyivät jatkamaan tavanomaista elämäänsä samalla, kun rauha koitui niille hyvin suureksi eduksi ja antoi naapurimaallemme vuosikymmenien hyvinvoinnin etumatkan.

 

Vuosien 1914-22 sotasurmien erikoispiirteet

Sotavuosina 1939-45 ja vielä vuoden 1946 aikana sattui yhteensä 94 764 sotasurmatapausta. Kun vuosina 1914-22 menehtyi arviolta 38 000 henkilöä sotaoloissa, vastaa tämä noin 40 % viime sotien sotasurmista. Tämän perusteella voidaan heti päätellä, että vuosien 1914-22 sotatapahtumat luultavasti vaikuttivat huomattavasti vähemmän sukuihin kuin viimeisimmät sotamme. Näin lieneekin asian laita, mutta toisaalta tämän ajanjakson sotiin liittyy tiettyjä erityispiirteitä, jotka haastavat sukututkijoiden taidot, suorituskyvyn ja tuloksellisuuden. Valaisen näitä lähemmin.

 

Maailmansota vuosina 1914-17

Sotaoloissa surmansa saaneiden lukumäärä ensimmäisen maailmansodan aikana 1914-17 oli Suomessa melko pieni, koska maa oli sotanäyttämön ulkopuolella. Suomen rajojen sisäpuolella lienee sotavuosina menehtynyt satakunta suomalaista vallityöntekijää. Venäläiset sotilasviranomaiset tappoivat myös ehkä muutamia kymmeniä tihutyöntekijöitä, tiedustelijoita, vakoojia yms. Toisten kansakuntien armeijoissa, varsinkin Venäjän, Saksan ja Yhdysvaltain joukoissa, kuoli yhteensä korkeintaan ehkä muutamia satoja suomalaisia. Sotasurmaprojekti kokoaa heistä tietoja ja vaikka ryhmä on pieni, voi se hyvin antaa virikkeitä kansainvälisesti suuntautuneelle sukututkimukselle.

Suomen maaperällä ja aluevesillä menehtyi myös venäläisiä sotilaita ja matruuseja. Useita kymmeniä sodanaikaisia haaksirikkoja sattui miina- ja torpedoräjähdysten yhteydessä. Erään arvion mukaan Venäjän Itämeren laivasto menetti noin 4 000 miestä Suomenlahdella ja Pohjanlahdella. Maaliskuussa ja syyskuussa vuonna 1917 venäläiset matruusit ja sotilaat tappoivat noin satakunta omaa upseeriaan lähinnä Helsingissä ja Viipurissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana tuotiin Venäjältä Suomeen 3 000 miestä käsittävä rankaisujoukko. Tämä eli kurjissa oloissa Helsingin seudulla ennen kuin se lähetettiin takaisin. Todennäköisesti ainakin vähäinen osa siitä kuoli jo Suomessa oleskellessaan. Nämä ryhmät eivät kuulu sotasurmaprojektin keskeisiin tutkimusaiheisiin, mutta niitä sivutaan projektin eri tutkimushankkeissa.

Eräs ensimmäisen maailmansodan aikainen ilmiö, joka liittyy läheisesti sukututkimukseen, on vielä syytä mainita. Vuonna 1917 Suomeen sijoitettujen venäläisten joukkojen lukumäärä oli reippaasti yli satatuhatta. Koska varuskuntia ja pieniä vartiostoja perustettiin sadoille paikkakunnille, oli venäläisten sotilaiden ja matruusien kosketus Suomen kansalaisiin erittäin laaja. Näille sotilashenkilöille järjestettiin paikallisten suomalaisten vaikuttajien myötävaikutuksella teatteriesityksiä, konsertteja ja tanssiaisia. Koska näin ollen oli olemassa sosiaalista kanssakäymistä, ei ole yllättävää, että osa venäläisistä sotilashenkilöistä seurusteli läheisesti suomalaisnaisten kanssa. Tällaisia "ryssänmorsimia" oli vuosina 1915-17 yhteensä luultavasti ainakin 10 000, ja tämän seurustelun seurauksena syntyi luultavasti vähintään useita satoja "pikkuryssiä", joille ajan tavan mukaan usein annettiin venäläiset etunimet.

 

Vuoden 1918 sota

Vuoden 1918 sodassa häviäjäpuolella lienee menehtynyt noin 30 000 henkilöä. Vaikka tämä luku on sinänsä melkoinen, sen erikoispiirre ei niinkään liity tämän ryhmän lukumäärään kuin sen määrättyihin kuolinolosuhteisiin. Varsinaisesti kaatuneita oli luultavasti selvästi alle kymmenen prosenttia samalla kun runsas kolmasosa teloitettiin ja loppuosa, joka olikin suurin ryhmä, menehtyi vankileireillä etupäässä nälkään ja tauteihin. Vaikka sukulaiset vähitellen saivat joitain tietoja surmansa saaneiden puolisoidensa, poikiensa, veljiensä ja isiensä kohtaloista, on useiden vuosikymmenien aikana kuitenkin tässä suhteessa vallinnut hyvin suurta epätietoisuutta. Tarkka tieto ja käsitys kuolinolosuhteista ja surmaamismotiiveista on laajemmassa mittakaavassa puuttunut. Sotasurmaprojekti tutkii järjestelmällisesti näitä surmatapauksia ja tuottaa niistä uutta tietoa yleisön, ammattitutkijoiden ja sukututkijoiden käytettäväksi. Projekti tutkii vuoden 1918 sotasurmia kokonaisuudessaan ilman ideologista valintaa. Sen tutkimustehtävään kuuluvat siten häviäjä- ja voittajapuolen sotasurmat sekä muitakin ryhmiä koskevat ja sotaoloissa tapahtuneet kuolemantapaukset.

valokuva1

Reipasotteinen ja kirkassilmäinen Onni Kokko kuului vuoden 1918 sodan sotasurmiin. Viisitoistavuotisesta soturista tuli eräs voittajapuolen tunnetuimmista ikoneista, kun jälkeenpäin muisteltiin murheellisia tapahtumia. Muistaminen oli tosin valikoivaa laatua, koska häviäjäpuolella Kokolla oli satoja unohdettuja kohtaloveljiä.

* Karbin jämte gosse och huggare vintern 1918. (Suomen sotasurmat 1914-22 –projektin valokuva-arkisto.)

Vuoden 1918 sodan loppuvaiheessa pakeni useita tuhansia punakaartilaisia perhejäsenineen Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Pakolaisjoukon yhteenlaskettu lukumäärä lienee noin 10-000. Näistä osa palasi, osa siirtyi pysyvästi Neuvosto-Venäjälle ja osa katosi jäljettömiin. Sotasurmaprojekti yrittää koota tietoja myös heistä.

Sukututkimuksen näkökulmasta vuoden 1918 sodan yli 20 000 sotaorpoa on huomionarvoinen ryhmä. Suurin osa näistä oli sodan häviäjäpuolen alaikäisiä lapsia. Nämä kasvatettiin jatkossa osittain omissa kodeissaan, eri laitoksissa tai vieraiden ja ehkä suurelta osaltakin voittajapuolen sijaiskodeissa. Olisi useista syistä varsin kiinnostavaa tietää näiden sotaorpojen kohtaloista, mutta valitettavasti meillä ei ole kokonaiskuvaa siitä. Vuoden 1918 sota lienee tuottanut noin 10 000 sotaleskeä, mutta heistäkään ei ole juuri tutkimuspohjaista tietoa. Monen sukututkijan on tutkimustoiminnassaan kuitenkin täytynyt törmätä vuoden 1918 sotaleskiin ja -orpoihin, sillä sen verran yleinen ilmiö se on ollut. Nämä aiheet sivuavat sotasurmatutkimusta, mutta eivät kuulu sen tutkimusohjelmaan. Projekti yrittää toki edistää tutkimusta näistäkin ilmiöistä.

 

Heimosodat vuosina 1918-22

Vuosina 1918-22 muodostivat suomalaiset kymmenisen retkikuntaa, jotka lähtivät varsinkin Itä-Karjalaan käymään heimosotia. Näiden retkikuntien useista tuhansista osallistujista kaatui tai menehtyi muilla tavoin arviolta noin 500. Sen lisäksi suomalaisten Viron retkikuntalaisista menehtyi vuonna 1919 noin 160. Myös näihin sotasurmiin liittyy melkoisesti tuntematonta. Projekti tutkii näitä sotasurmatapauksia ja näyttää siltä, että erityisesti näihin aiheisiin löytyy mielenkiintoa yleisön keskuudessa.

Viron retkikuntalaisista on projektin tutkija Iiris Heino tehnyt noin 80-sivuisen tutkimuksen, josta tulee tänä syksynä projektin ensimmäinen julkaisu.

 

Suomalaiset punakaartilaiset Neuvosto-Venäjällä

Vuosina 1918-22 perustettiin Neuvosto-Venäjällä kolme suomalaisrykmenttiä ja useita pienempiä yksiköitä. Niissä palveli yhteensä ehkä yli 10 000 suomalaista punakaartilaista. Erään arvion mukaan noin 2 000 näistä olisi kaatunut tai muuten menehtynyt Venäjän sisällissodassa ja ajanjakson interventiosodissa. Heidän henkilökohtaisista kohtaloistaan ei ole juuri tietoja, mutta projekti yrittää löytää niitä valaisevia asiakirjoja. Tässä tarkoituksessa projektilla on toimeksiantohenkilö Moskovassa. Hänen tehtävänsä on käydä läpi lähinnä Moskovan sota-arkistojen kokoelmia. Tämä työ on monella tavalla hankalaa, mutta toistaiseksi on tällä tavalla löytynyt tietoja noin kahdesta sadasta surmatapauksesta.

 

Seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luettelot

Eräs luonnollinen yhtymäkohta sotasurmaprojektin ja sukututkijoiden välillä on yhteinen mielenkiinto seurakuntien arkistoaineistoon. Projekti on yhteistyössä kirkon johdon ja kirkkohallituksen kanssa pyytänyt ja saanut seurakunnilta joko kopiot tai tiedot vuosien 1914-22 kuolleiden ja haudattujen luetteloista.

Tämän tietopohjan merkitys projektille on hyvin suuri, koska kuolleiden ja haudattujen luetteloiden perusteella on mahdollista tutkia alkuperäisiä aikalaistietoja järjestelmällisellä ja keskitetyllä tavalla. Papiston tilasto on tosin tehty vuonna 1919 lähinnä vuoden 1918 kuolleiden ja haudattujen luetteloiden pohjalta. Projekti on kuitenkin alustavasti näitä vertailtuaan, voinut todeta Papiston tilastosta puuttuvan luultavasti satoja henkilöitä, jotka kuolleiden ja haudattujen luetteloiden mukaan ovat saaneet surmansa sotaoloissa vuonna 1918. Kun projektin tarkastelujakso on huomattavasti pitempi, on voitu huomioida myös myöhemmin kyseisiin luetteloihin vuoden 1918 sodan yhteydessä surmansa saaneita henkilöitä.

 

Projektin nimitiedosto

Sotasurmaprojektin tärkein tutkimustoiminnan apuväline on elektroninen nimitiedosto, johon tallennetaan sotaoloissa vuosina 1914-22 surmansa saaneiden henkilö- ja taustatiedot. Tämän nimitiedoston rakentaminen käsittää kaksi pääasiallista työvaihetta eli ohjelmiston laatimisen ja tietojen tallennuksen.

Tallennettavaa aineistoa on kahta laatua: nimiluettelot surmansa saaneista ja asiakirjat, jotka kuvaavat surmatapauksia yksityiskohtaisesti. Valmiita tai puolivalmiita nimiluetteloita sotaoloissa surmansa saaneista on useita. Papiston tilasto vuodelta 1919 käsittää tietoja yli 26 000:sta vuonna 1918 surmansa saaneesta henkilöstä, SDP:n tilasto samoilta ajoilta käsittää noin 21 000 puolueen menehtynyttä jäsentä ja kannattajaa sekä H.J. Boströmin teos Sankarien muisto vuodelta 1927 yli 5 000 voittajapuolen sotasurmaa. Tämän lisäksi on vielä nimismiesten kertomukset vuoden 1918 sodan surmansa saaneista, suuri joukko muistojulkaisuja, yli 10 000 lehtien kuolinilmoitusta yms. Nämä tiedot voidaan yleensä syöttää nimitiedostoon ilman välitoimenpiteitä.

Eri tutkimusarkistoissa on myös runsaasti sotasurmatapauksia kuvaavia asiakirjoja. Tärkeimmät ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston "Vuoden 1918 kokoelma", Kansan Arkiston, Työväen Arkiston, Kansallisarkiston ja Sota-arkiston kokoelmat. Asiakirjojen tietosisällöstä projektin tutkimusapulaiset etsivät tietoja sotasurmatapauksista. Tämä tehdään järjestelmällisellä tavalla laaditun suunnitelman mukaan ja tähän saakka on kertynyt useita tuhansia surmaraportteja, joiden tiedot syötetään myöhemmin nimitiedostoon.

Nimitiedoston rakentaminen ja täydentäminen on vaativa ja pitkäjännitteinen työ, joka kestää useita vuosia. Vähitellen syntyy kuitenkin kattava ja luotettava tiedosto vuosien 1914-22 sotasurmista. Projekti on pyytänyt tietosuojavaltuutetun päätöstä nimitiedoston muodosta ja noudattaa toiminnassaan siihen sisältyviä tietosuojanäkökohtia.

 

Nimitiedosto ja arkisto luovutetaan Kansallisarkistolle vuonna 2003

Nimitiedosto on projektin käytössä sen toiminta-aikana. Projektin päätyttyä vuonna 2003 se luovutetaan Kansallisarkistoon eikä sitä täydennetä enää sen jälkeen. Kansallisarkiston edustaja on seurannut nimitiedoston laatimisvaiheita, jotta sen soveltaminen Kansallisarkiston tietojärjestelmiin ei aiheuttaisi siirtovaiheessa ongelmia. Kun nimitiedosto on siirretty Kansallisarkistoon, on se asiakaskunnan käytössä arkiston sääntöjen puitteissa.

Sukututkijoiden ja muiden tutkijoiden hyöty projektin luovuttamasta nimitiedostosta on erittäin suuri ja odotettavissa onkin vilkas käyttö. Tämä seikka on etukäteen huomioitu ja nimitiedostolle annetaan sellainen muoto, joka kestää vuosikymmenien kovaa käyttörasitusta.

Myös projektin jo tässä vaiheessa laajaksi muodostanut arkisto satoine kansioineen luovutetaan Kansallisarkistoon.

 

Projektin esite ja kansalaiskirjeet

Projektin johto on alusta alkaen tiedostanut, että surmansa saaneiden sukulaisten ja yleensä yksityisten kansalaisten tiedossa on runsaasti uniikkitietoja, jotka aikoinaan ovat voineet olla vain omaisten tiedossa. Tämän johdosta projekti on yrittänyt edistää kansalaisten yhteydenottoa ja näiden uniikkitietojen saamista projektin käytettäviksi. Keinoina on käytetty lehtikuulutuksia, kirjoituksia ja haastatteluja varsinkin projektin johtoryhmän puheenjohtajan, akatemiaprofessori Heikki Ylikankaan kanssa. Samassa tarkoituksessa on laadittu myös projektin esite, joka on ilmestynyt suomen, ruotsin, englannin, saksan ja venäjän kielillä. Esite on jaettu kirjoittajille sekä maamme kirjastoille, arkistoille, museoille ja yleensä kiinnostuneille. Tähän saakka on levitetty arviolta 12 000 esitettä, joista ehkä kymmenesosa on mennyt ulkomaille ja varsinkin Ruotsiin.

Seurauksena tästä toiminnasta projektin toimistoon on tullut lukuisia yhteydenottoja kansalaiskirjeiden, soittojen, sähköpostiviestien ja faksien muodossa. Kansalaiskirjeitä on tähän saakka tullut noin 980 kappaletta, joissa on hyvin paljon ennen tuntematonta tietoa. Yleensä kirjoittajat tiedustelevat sukulaistensa kohtaloita samalla kun he ilmoittavat mitä itse tietävät. Projekti on saanut sukututkijoiltakin yhteydenottoja. Eräät sukututkijat ovat lähettäneet sukutaulunsa taustatietoineen ja joissakin kirjeissä näkyy perehtyneen sukututkijan jälki. Projektin saamien kirjeiden pohjalta on kuitenkin vaikea erottaa varsinaista sukututkijoiden ryhmää.

Tämä johtuu siitä, että melkein jokainen kirjoittaja on "sukututkija" siinä mielessä, että tietojen kohde on useimmiten oman suvun surmansa saanut, vaikka kirjoittaja ei muuten harrastaisikaan varsinaista sukututkimusta. Kirjoittajien välittämät tiedot perustuvat niin ikään lähisukulaisten kertomatietoihin ja suvun hallussa oleviin asiakirjoihin.

Projektille on tullut myös jonkin verran alkuperäisasiakirjoja ja valokuvia. Sen valokuva-arkistossa on tällä hetkellä noin 150 sotaoloissa surmansa saaneen henkilön tai sotasurmia kuvaavaa valokuvaa. Mikäli lähettäjä niin toivoo, projektin toimisto palauttaa aina alkuperäisasiakirjan tai valokuvan mahdollisen kopioinnin jälkeen.

 

Psykologinen syrjäyttämismekanismi sukututkijoillakin?

Monessa projektin saamassa kansalaiskirjeessä on kerrottu, kuinka häviäjäpuolen perhepiireissäkin on vaiettu surmansa saaneista lähisukulaisista. Tyypillisiä ovat kertomukset siitä, kuinka tietyt isoäidit ja -isät eivät ole koskaan suostuneet puhumaan aiheesta. Projekti on myös saanut kirjeitä, joissa kirjoittaja on kertonut, kuinka hän vasta useiden kymmenien avioliittovuosien jälkeen sai tiedon siitä, että aviopuolison lähisukulainen esimerkiksi "oli mennyt kapinassa". On vaikea arvioida kuinka laajamittaista tämä vaikeneminen on ollut, mutta käsitykseni on, että häviäjäpuolen perheet ovat suhtautuneet pääasiallisesti kolmella tavalla sukulaistensa sotasurmiin. Osa on hyvinkin aktiivisesti muistanut näitä ja julkisestikin korostanut niiden epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta ja raakuutta. Tämä ryhmä ei ole laajuudeltaan ollut kovin suuri, vaan on nähdäkseni keskittynyt ns. "poliittisiin perheisiin". Osa perheistä on muistanut teloitettuja ja menehtyneitä sukulaisiaan korostamatta yhtä näkyvästi ja voimakkaasti surmatapausten ideologista puolta, vaikka perusasenne onkin ollut jokseenkin samankaltainen. Tämä ryhmä on selvästi suurempi kuin edellinen. Osa perheistä, ja tarkoitan nyt nimenomaan suurinta ryhmää, on taas valinnut vaikenemisen, unohtamisen ja kätkemisen strategian.

Tämän kolmannen ryhmän suhtautuminen herättää kysymyksiä. Voitaneen arvella, että vaikenemisen syy on usein ollut pyrkimys välttyä julkisesta häpeästä ja sosiaalisesta syrjinnästä. Tämä psykologinen syrjäyttämisreaktio ja mentaalinen torjunta on ilmeisesti toiminut aika tavanomaisena häviäjäpuolen perheiden ja sukujenkin selviytymisstrategiana syyttelevässä ympäristössä tai vihamielisessä paikallisyhdyskunnassa. Sinänsä tämä selviytymisstrategia on ymmärrettävä. Ankeissa sosiaalisissa olosuhteissa se on hyvin saattanut olla toimiva tapa suojella kaunan kohteeksi joutuneita perheenjäseniä ja turvata heiden alkeellinenkin toimeentulonsa.

valokuva2

Turun hautausmaalle pystyttivät paikalliset kivenhakkaajat 1920-luvun alussa salassa jykevän muistomerkin. Vuoden 1918 sodan hävinneiden muistaminen oli siihen aikaan yhteiskunnallisesti arka asia, josta vasemmalla pilkottavat virkavallan päähineet viestivät. Koska suurin osa häviäjäpuolen surmansa saaneista oli kadonnut tietymättömiin eikä läheskään kaikilla omaisilla ollut edes hautaa, puhumattakaan hautakivestä, minkä luona he olisivat voineet surra. Heidän julkiseen muistamiseen liittyi melko usein syyttelevä sävy. Kun hautaa ei ollut tiedossa, omaiset julkaisivat mielenosoituksellisesti suuren määrän kuolinilmoituksia työväenlehdissä. Pelkästään Suomen Sosialidemokraatissa oli sodanjälkeisinä vuosina noin 10 000 kuolinilmoitusta vuoden 1918 sodan uhreista.

* Krigstida massgrav i Åbo år 1921. 1918. (Suomen sotasurmat 1914-22 –projektin valokuva-arkisto.)

Otan tämän asian esille, koska se sivuaa sukututkimusta. Voidaan kysyä, miten sukututkijat ovat suhtautuneet tähän kollektiiviseen vaikenemisilmiöön? Missä määrin ovat vaikenevia perheitä tutkineet sukututkijat itse hyväksyneet tämän selviytymisstrategian, ja missä määrin he ovat pyrkineet antamaan totuudenmukaisen kuvan sukujensa vaiheista, kun tällaisia ikäviä tapauksia on tullut esille? Minulla ei ole kokonaiskuvaa tilanteesta enkä ole tutustunut sukututkijoiden saavutuksiin millään järjestelmällisellä tavalla. Koska työväenmiliiseihin ja punakaarteihin lienee liittynyt noin 100 000 miestä, joista hyvin suuri osa vangittiin ja yli 70 000 tuomittiin ankarampiin tai lievempiin rangaistuksiin, kyseessä oli massailmiö. Tämä tarkoittaa sitä, että jo pelkästään vuoden 1918 sodan häviäjäpuolen surmansa saaneilla on täytynyt olla tai myöhemmin saada satojatuhansia lähisukulaisia. Tästä arvelen, että monien sukututkimuksesta harrastajien omassa perhepiirissä on tällaisia surmatapauksia. Jätän kuitenkin sen kysymyksen avoimeksi, ovatko nämä saaneet asianmukaisen kuvauksen sukututkijoiden töissä vai ei?

Useiden vuosikymmenien aikana vuoden 1918 sota oli ammattitutkijalle varsin kiusallinen ja riskialtis aihe. Lähinnä vain taloudellisesti riippumattomat tutkijat ja professorit, kuten Jaakko Paavolainen ja Heikki Ylikangas, pystyivät julkaisemaan täysin itsenäisiä tutkimuksia omilla ehdoillaan. Vasta viime vuosina tilanne on muuttunut ratkaisevasti. Tämä johtuu useista syistä. Tärkein on mielestäni se seikka, että vuoden 1918 osallistujasukupolvi on kuollut, mikä on tehnyt mahdolliseksi objektiivisuuteen pyrkivän tutkimustoiminnan. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalinen ja poliittinen kahtiajakautuminen, jonka vuoden 1918 sota jyrkkine vastakkainasetteluineen loi, on myös hävinnyt. Neuvostoliiton lakattua olemasta, vuoden 1918 sota historiallisena ja naapurisuhteita rasittavana tapahtumana ei myöskään enää ole potentiaalisesti arka ulkopoliittinen aihe. Sotasurmaprojekti on omalta osaltaan myötävaikuttanut uusien asenteiden muodostumiseen ja siihen myönteiseen kehitykseen, joka parhaillaan lujittaa kansalaisten luottamusta yhteiskuntaamme ja sen viranomaisia kohtaan.

Tämä historiallisesti merkittävä asennemuutos, jonka ilmentymä valtion sotasurmaprojekti on, vaikuttaa myös sukututkijoiden piirissä. Ensimmäiset merkit siitä ilmenevät sukututkijoiden projektille lähettämissä kirjeissä ja sukukuvauksissa. Toivottavasti niitä tulee vielä lisää. Sukututkijat ovat sotasurmaprojektille tärkeä sidosryhmä, koska heidän tiedossaan ovat uniikkitiedot ja asiantuntemusta sukujen ja perheiden sisäisistä oloista, jota sotasurmaprojekti periaatteessa voi saada ainoastaan heiltä. Kehoitankin lämpimästi sukututkijoita toimittamaan tietojaan vuoden 1914-22 sotaoloissa menehtyneistä projektille.

 

Tulevaisuudennäkymät

Sotasurmaprojektin näkökulmasta näyttävät sekä maassamme harjoitetun historiantutkimuksen että sukututkimuksen tulevaisuus sangen valoisalta.

Projektin aihe on sinänsä mahdollisimman kielteinen - tutkimmehan nimenomaan kuolemaa, kärsimystä ja tuhoutumista. Joillekin tutkijoille tämä saattaa olla henkisesti raskasta. Etevä historioitsija Bernhard Estlander kuoli vuonna 1931 masennuksen ja henkisen uupumuksen saattelemana tutkittuaan vuoden 1918 tapahtumia. Synkistä kohteistamme huolimatta henkilökohtainen kokemukseni on kuitenkin se, että aiheemme on varsin mukaansatempaava ja jännittävä. Suuri myönteinen saavutus on siinä, että saamme projektin avulla järjestelmällisesti asiakirjapohjaista tietoa vuosien 1914-22 sotasurmiin johtuneista tapahtumista ja että pystymme sen perusteella esittämään uusia tulkintoja. Ulkomailla sotasurmaprojekti on tuottanut myönteistä huomiota ja julkisuutta Suomelle. Tämä saattaa tuntua paradoksaaliselta, mutta selitys on se, että monien maiden historiasta löytyy vastaavanlaisia verisiä ja selvittämättömiksi jääneitä tapahtumia. Uusi avoin ja asiallinen suhtautuminen vuoden 1918 tapahtumiin maassamme herättää tämän johdosta ulkomailla yleistä mielenkiintoa ja kunnioitusta. Sotasurmaprojekti onkin erittäin tyytyväinen siitä, että ikävä historiallinen ilmiö on tavallaan tutkimushankkeemme turvin pystytty kääntämään maamme eduksi. Tulevaisuudessa olisi myös mahdollista käyttää projektin kehittämiä menetelmiä suurten historiallisten tietomassojen käsittelemisessä, esimerkiksi tutkittaessa maamme vuoden 1808-09 ja 1600- ja 1700-lukujen sotasurmia yhteistyössä Ruotsin historiatutkijoiden kanssa.

Useilla eri tahoilla tehdään parhaillaan elektronisia sukutiedostoja, ja se aika ei liene kovin kaukana, kun niitä voidaan yhdistää ja käyttää toisiaan tukien. Pitemmällä tähtäimellä tämä tarkoittaa sitä, että koko maata ja historiallista aikaa käsittävä sukujen perusselvitys on tehty. Kun tällä tavalla vähitellen syntyy mahdollisuuksia tarkastella kokonaisia sukulinjoja ja maantieteellisiä väestöryhmiä eri sosiaalisten tekijöiden perusteella, avannee tämä sukututkimukselle aivan uusia ulottuvuuksia.

 

Referat

Lars Westerlund: Undersökningen om krigsdöda 1914-22 och släktforskningen

Statsrådet tillsatte i fjol en utredning om krigsdöda åren 1914-22. Dess uppgift är att utreda de uppskattningsvis 38 000 krigsdödade personerna i Finland under detta tidsskede. Utredningen täcker även de krigsdödade finländarna i vissa andra länder.

Utredningen om de krigsdödade tangerar släktforskningen i flera avseenden. Såväl utredningens som släktforskarnas huvuduppmärksamhet riktas mot verkliga personer som levt, verkat och dött i gången tid. Bägge stöder sig på främst de dokument myndigheterna upprättat och bägges intresse fokuseras på avlidna personer. Skillnaden ligger i att undersökningen om de krigsdödade koncentrerar sig på en viss typ av dödsfall under en ganska kort period. Släktforskningen studerar igen blodsbanden och de sociala förbindelserna hos bestämda släkter under de hela tidsepoker för vilka nödig dokumentation föreligger. De observationsperioder släktforskningen intresserar sig för är således avsevärt längre samtidigt som uppmärksamheten inte på samma intensiva sätt som hos utredningen riktar sig mot just dödsfallen och omständigheterna kring dem.

Utredningen om krigsdöda täcker en rad olika väpnade konflikter åren 1914-22: finländare i den imperiala ryska armén, den tyska armén samt de nordamerikanska och kanadensiska arméerna under första världskriget, krigsdödade finländare och ryssar i Finland åren 1914-17, de ryska officersmorden i främst Helsingfors och Viborg år 1917, offren för novemberstrejken år 1917 och övriga politiska våldssdåd i Finland under perioden efter den ryska februarirevolutionen. Den största gruppen utgörs av de uppskattningsvis 35 000 dödade under 1918 års krig. Också de ryska, tyska, svenska och övriga länders medborgare som miste livet i samband med detta krig utgör målgrupper. Dessutom uppmärksammar utredningen frändefolkskrigen åren 1918-22 och de omkring 2 000 finländare som miste livet i sovjetryska förband på olika håll i Ryssland under samma tid.

Som sitt huvudredskap uppgör undersökningen om de krigsdödade en elektronisk namndatabas. Denna kommer att innehålla namnen jämte ett urval bakgrundsuppgifter om de krigsdödade liksom individuella hänvisningar till utnyttjade dokument i arkiven. Efter att utredningen är klar år 2003 kommer namndatabasen att överlåtas till Riksarkivet. Också för släktforskare kommer namndatabasen att erbjuda ett mycket användbart hjälpmedel i jakten på person- och bakgrundsuppgifter.


Genos 70(1999), s. 145-152, 185

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1999 hakemisto | Vuosikertahakemisto