GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

VANHAN SUOMEN VENÄLÄISTEN SOTILAIDEN JA SUOMALAISTEN KANSSAKÄYMINEN[1]

Fil.kand. ULLA-RIITTA KAUPPI, Helsinki

Viipurin kuvernementti liitettiin asteittain Venäjään: Viipurin ja Käkisalmen seutu 1721 suuren Pohjan sodan päätökseksi solmitussa Uudenkaupungin rauhassa, Turun rauhassa 1743 myös Kymijoen läntiseen haaraan ja Savonlinnaan saakka ulottuvat alueet. Muu osa Suomea jäi Ruotsin yhteyteen vuoteen 1809 saakka. Seuraavassa on esimerkkejä siitä, kuinka kuvernementin suomalaisväestö ja alueelle sijoitettu venäläinen sotaväki joutuivat toistensa kanssa kosketukseen sukututkimuksenkin kannalta kiintoisalla tavalla.

Tapahtumia tarkasteltaessa on muistettava se tosiasia, että 1700- ja 1800-lukujen Venäjä oli sotilasvaltio, jonka yhteiskuntajärjestys, siis sekä valtionhallinto että sotaväen rekrytointi perustui maaorjuuteen. Myös Ruotsi - siis myös Suomi - oli sääty-yhteiskunta, vaikka talonpojisto oli vapaa toisin kuin Venäjällä. Ruotsinkin yhteiskuntajärjestys, 1700-luvun alun suurvalta-aseman menetyksestä huolimatta, perustui voimakkaasti ruotujakoiseen sotalaitokseen. Viipurin kuvernementti muodosti omalaatuisen taloudellis-sosiaalisen alueen, jossa kaksi yhteiskuntajärjestystä, venäläinen ja suomalainen kohtasivat. Se tapahtui aluksi törmäyskurssilla, mutta pikkuhiljaa 1700-luvun loppua kohden löytyi "rauhanomainen rinnakkaiselon muoto", jossa kumpikin osapuoli toiseensa totuttuaan teki kompromisseja.

 

Venäläinen ja suomalainen kohtaavat

Ruotsin itäisin kaupunki, vahvasti linnoitettu Viipuri oli joutunut Venäjän haltuun jo kesäkuussa 1710. Virallinen vahvistus tuli vasta 11 vuotta myöhemmin solmitussa Uudenkaupungin rauhassa. Korvatakseen menetyksen Ruotsi perusti 1720-luvulla Haminan ja Lappeenrannan linnoituskaupungit, mutta nekin joutuivat 1743 Venäjälle. Niistä, kuten Käkisalmesta, Sortavalasta ja Savonlinnasta, tuli venäläisiä varuskuntia ja keisarikunnan 1703 perustetun pääkaupungin Pietarin puolustuksen etuvartioasemia.

Keisarinna Elisabet oli myöntänyt Venäjään liitetylle alueelle yhteiskuntajärjestyksen perustaksi Ruotsin 1734 lain sekä vapautuksen asevelvollisuudesta - teoriassa erinomaisia asioita, mutta käytännössä varsinkin venäläisen kauden alkuvaiheessa monen selkkauksen syy.

Viipurin kuvernementtiin sijoitetun venäläisen sotaväen määrä oli vaihteleva ja poliittisista suhdanteista riippuvainen, tavallisesti n. 20 000 miestä. Vakinaista väkeä sijoitettiin aluksi Viipuriin muutaman rykmentin, siis n. 5 000-6 000 sotilaan verran, Haminaan pari rykmenttiä, n. 3 000 miestä, Lappeenrantaan rykmentin verran, siis runsas tuhat venäläistä. Kun verrataan näitä lukuja paikalliseen väestöön, on tilanne hätkähdyttävä. Koko venäläisen kauden ajan sotaväkeä oli varuskuntakaupungeissa enemmän kuin suomalaista siviiliväestöä. Viipurin asukasluku oli muutama tuhat, Haminan noin tuhat ja Lappeenrannan vain muutama sata. Lisäksi maaseudulle perustettiin ns. komppaniataloja, joten pienessä kylässä saattoi olla jopa sata sotilasta.

Aluksi kyseessä oli kasakoiden lisäksi Venäjältä siirretyt rykmentit, kuten Rjazanin, Velikie Lukin, Pihkovan, Arkangelin, eräät Pietarin seudun rykmenttien osastot sekä kiertelevät joukko-osastot: nimestään huolimatta täysin venäläinen Finljandskij jegerskij korpus ja kasakat. Rannikkokaupunkeihin Viipuriin ja Haminaan sijoitettiin laivastoa (Baltitskij Flot) sekä Saimaalle Lappeenrantaan sisävesilaivasto (Saimenskij Flot).

Pian varuskuntakaupunkeihin perustettiin omat joukko-osastot nimeltään Viborgskij, Fridriksgamskij ja Vilmostrantskij ja myöhemmin myös nykyisen Kotkan alueelle Rotsensalmskij garnisonskij Polk. Sukututkijan on hyvä tietää myös se helposti sekaannusta aiheuttava seikka, että varsinkin 1700-luvun loppupuolella rykmenttien, jopa pataljoonien ja komppanioiden nimityksinä käytettiin kulloisenkin komentajan nimeä - ja komentajat vaihtuivat usein.[2]

Venäläinen hallintokoneisto vaati suomalaisilta armeijan huoltamista, kyyditsemistä ja majoittamistakin, jos sotaväen omat tilat eivät riittäneet tai upseeristolle kelvanneet. Vaatimukset varsinkin alkuvuosina olivat niin mittavia, mielivaltaisia ja ennakoimattomia, että paikallisten oma elinkeinojen harjoittaminen vaikeutui. Suomalaiset saattoivat joutua kokonaan lähtemään omasta mökkipahasestaan venäläisten tieltä. Vaikeinta oli maanteiden läheisyydessä ja erityisesti Lappeenrannan seudulla.

Tilannetta pahensi marketanttien, venäläisten leirikauppiaiden ilmestyminen seudulle sotaväen perässä. He olivat kiertelevää joukkoa, aikansa sotilaskotilaitos, joka hankki sotilaille tavaraaa henkilökohtaisiin tarpeisiin. Marketenttien kauppaperiaatteet poikkesivat jyrkästi niistä Ruotsin vallan aikaisista säädöksistä, joita kauppaporvarit yhä hallitsijan takaamin erikoisoikeuksin noudattivat. Sotaväen edun nimissä marketantit pystyivät ostamaan ja myymään tulleitta sekä harjoittamaan käsityöammatteja ilman ammattikuntalaitoksen mestarinkirjaa.

Aluksi kauppariitoja puitiin käräjillä. Kun ilmeni, että paikalliset kauppiaatkin voisivat myydä tuotteitaan - ainakin pimeillä markkinoilla - Venäjän armeijalle, alkoi pikkuhiljaa tapahtua lähentymistä. Ensin asialla olivat viipurilaiset porvarit, mutta kateellisina Haminan kauppiaat alkoivat käräjöidä heitäkin vastaan.

Kauppasota ratkesi vasta 1780-luvun puolivälissä, kun Katariina Suuri määräsi voimaan koko Venäjällä uuden kaupunkilain. Sen mukaan kauppiasoikeudet luokiteltiin kolmeen ryhmään alkupääoman eikä syntyperän tai aiempien erivapauksien perusteella. Tämä on usein tulkittu suomalaisten kannalta kielteiseksi, elinkeinomahdollisuuksia kaventavaksi päätökseksi. Sehän mahdollisti marketanttien lisäksi myös venäläisten kauppaporvareiden tulon kuvernementtiin. Todellisuudessa uusi kaupunkijärjestys laajensi Vanhan Suomenkin porvareiden mahdollisuuksia käydä kauppaa vaikka Pietariin saakka. Näin monet Viipurin ja Haminan porvarissuvut, Bruunit, Stewenit, Thessleffit, Hackmannit, Daehnit, Nahtit, Forsbergit ja Sutthoffit panivat alulle taloudellisen kanssakäymisen.[3]

 

Venäläinen sotilas

Tavallinen venäläinen sotilas, linnoituskaupunkien väkilukutauluissa näkymätön enemmistö ei ollut sosiaaliselta taustaltaan verrannollinen alueen varsinaiseen väestöön, sillä väenotot Venäjällä perustuivat maaorjuuteen. Suurin osa Viipurin kuvernementin asukkaista sen sijaan oli vapaita talonpoikia tai porvareita.[4]

Viipurin kuvernementin linnoituksissa palveleva venäläinen sotilas oli tavallisimmin Pietarin, Moskovan, Novgorodin, Pihkovan, Smolenskin, Tverin tai Vatjan kuvernementista tai Baltiasta, mutta toisinaan jopa Arkangelin seudulta ja Valko- tai Etelä-Venäjältä. Valtaosa oli venäläissyntyisiä maaorjien, sotilaiden, kaupunkien pikkuporvareiden tai alempien kirkonpalvelijoiden poikia. Kuriositeettina on kuitenkin paikallaan mainita muutama mielenkiintoinen, vaikkakin vähäinen väestöryhmä, jotka ilmoitetaan poikkeuksellisesti syntyperänsä eikä asemansa mukaan: turkinsukuiset Kasanin kuvernementin tataarit ja Volgan mutkan tsuvassit sekä tsuhnat, eli Pietarin kuvernementin (ts. Inkerinmaan) jo Pietari Suuren ajoista asevelvolliset inkeriläiset ja suomalaiset. Sittemmin 1796-1811 asevelvollisuus koski myös Viipurin kuvernementin suomalaisia talonpoikia.

Palvelusaika oli aluksi 25 vuotta, sittemmin 15. Vain harvat suorittivat sen loppuun asti, sillä Venäjän armeijassa kuolema kohtasi tavallisimmin 20-35 -vuotiaana eikä suinkaan sotien vaan olosuhteiden ja niistä aiheutuneiden sairauksien vuoksi. Palveluksen alkamisikä vaihteli. Upseerikoulutus saattoi alkaa alle 15-vuotiaana ja rivimieskin oli yleensä 15-20 -vuotias aloittaessaan. Tästä puolestaan johtui se, että valtaosa venäläisistä sotilaista oli naimattomia. Naimisissa olevan sotamiehen perhe seurasi vain harvoin mukana, ja silloinkin kyseessä oli yleensä linnoituksessa olon aikana solmittu avioliitto. Asepalvelu Viipurin kuvernementissa merkitsi kaikkien siteiden katkeamista ties missä Venäjällä oleviin sukulaisiin ja maaorjiksi jääneisiin vaimoon ja lapsiin. Jonkilainen yhteydenpito onnistui Pietarin seudulle ja Baltiaan, mutta ei juurikaan kauemmas.[5]

 

Upseeristo

Venäjän armeijassa oli suoranainen pula sivistyneistä, luku- ja kirjoitustaitoisista upseereista. Pietari Suuri oli jo 1700-luvun alussa värvännyt upseerikuntaa ulkomailta, Saksasta, Hollannista, Ranskasta ja Italiasta. Niinpä Viipurin kuvernementtiin tullut upseeri oli ylempää yhteiskuntaluokkaa ja syntyperältään usein ei-venäläinen. Linnoitusupseerit muodostivat tässä ryhmässä korkeastikoulutetun, vieläkin kansainvälisemmän eliitin. Myös paikalliset ylimmät säädyt, siis ruotsinkieliset aateliset tai valtaporvarit havaitsivat Venäjän armeijan tarjoamat mahdollisuudet. Moni suomalainen säätyläispoika lähtikin vapaaehtoisena upseerin uralle - olkoonkin että uraputken edetessä kaupan päälle tulevan aateliuden houkuttelemana. Menestyksekkäät sotilassuvut, Thesleffit, Neoviukset, Nordencreutzit, Nordmanit, Sutthoffit juontuvat tältä ajalta.

maalaus
Kuva 1. Kasakka (vas.) ja kasakkaupseeri (oik.) vuosien 1798-1801 aikaisessa uniformussaan. P.P. Ferlundin maalaus. Palatsimuseo, Hatsina.

Osa upseereista muutti linnoituksiin pysyvästi ja sai virka-asunnon tai lahjoitusmaan, joku jopa hankki oman talon. Upseeriston piirissä oli yleisempää ottaa perhe mukaan ja siihen kuului usein puolison ja lasten lisäksi leskianoppi, naimaton sisar sekä palvelusväkeä suomalaista piioista ja rengeistä ranskalaisiin kotiopettajattariin.[6]

 

Suurten mullistusten aika 1790-luvulla

Ristiriitojen kautta oli päästy 1780-luvun puolivälissä jonkinlaiseen taloudellis-yhteiskunnalliseen rauhaan suomalaisten ja venäläisten kesken. Sitten seurasi suuri mullistus: Kustaa III:n aloittama sota päättyi 1790 ilman alueluovutuksia Värälän rauhaan. Se pani Venäjän keisarinna Katariina Suuren kiinnittämään huomionsa Ruotsin vastaisen rajan puolustukseen, ja hän antoi 1791 kenraali Aleksandr Suvoroville (1730-1800) määräyksen rakentaa Pietaria suojaava linnoitusvyöhyke.

Aleksandr Vasiljevitš Suvorov oli Venäjän maineikkaimpia sotapäälliköitä ja saavutti viimeisenä elinvuotenaan generalissimuksen arvon johdettuaan ylipäällikkönä Venäjän ja Itävallan armeijoiden voitokasta sotaretkeä Napoleonia vastaan 1799 Italian Alpeilla. Suvorovin johdolla nykyiseen Kaakkois-Suomeen rakennettiin linnoitusjärjestelmä. Siihen kuuluivat Ruotsilta vallatut Hamina ja Lappeenranta, joiden keskeneräisiä hiekkavalleja vahvistettiin harmaakivimuurein. Luumäen Marttilan kylään 1773 perustetun Davidovin eli Taavetin linnoituskaupungin rakentamista jatkettiin. Myös Olavinlinnaa vahvistettiin bastionein ja korottamalla tykkitorneja. Lisäksi rakennettiin maalinnoituksia: Kyminlinna (Kjomen-gorod) nykyisen Kotkan kaupungin pohjoispuolelle, Utti Kouvolan lähelle, Kärnäkoski (Kjarnyi) Savitaipaleen itäpuolelle ja Järvitaipale (Oz.gif (832 bytes)ernoje) sen länsipuolelle sekä Liikkalan linnake Sippolaan. Uusista linnoituksista tärkein oli kuitenkin Ruotsinsalmen merilinnoitus (Rotsensalmskij port i krepost), Kronstadtin etuvartio nykyisen Kotkan kaupungin paikalla. Samaan aikaan tehtiin linnoitustöitä myös Viipurissa ja Käkisalmessa täydentämällä aikaisemmin rakennettuja bastionirintamia.

Savonlinnan, Lappeenrannan ja Kärnäkosken merkitys korostui Saimaan laivaston tukikohtina. Rajan vartioinnin, rakennustavaran kuljetuksen ja armeijan huollon parantamiseksi Suvorov rakennutti Puumalaan Kutveleen, Ruokolahdelle Käyhkään Kukonharjun ja Sulkavalle Telataipaleen kanavat Saimaan laivastoa varten.

Viipurin kuvernementin vakinaisen sotaväen lisäksi komennettiin Suvorovin alaisuuteen linnoitustöihin parin vuoden ajaksi tilapäinen lisämiehitys Suomen divisioona (Finljandskij division), joka venäläisen historioitsija Borodkinin mukaan käsitti 44 164 miestä. Vaikka he kaikki eivät olleet töissä samanaikaisesti, niin kuvernementissa oli kesäisin arviolta 20-30 000 miestä vakinaisen noin 20 000 miehen lisäksi. Sotaväen lisäksi linnoitustöihin siirrettiin rangaistusvankeja. Kyseessä ei siis ollut liikekannallepano eikä miehitys, vaan Venäjän armeijan toimeenpanema rakennusprojekti, joka koski koko Viipurin kuvernementtia linnoituskaupungeista korpialueisiin.

Ankarasta ilmastosta, raskaasta työstä, heikoista majoitusolosuhteista sekä miesmäärän suuruudesta ja siihen liittyvistä ilmeisistä huolto-ongelmista johtuen sairaudet ja kuolemantapaukset olivat yleisiä. Borodkin toteaa, että runsaan 44 000 miehen määrästä lähes 10 000 oli poistui palvelusta kuoleman tai sairauden kautta. Pietarissa huhuttiin kunnianhimoisen Suvorovin olleen itse syypää murheellisiin lukuihin teettäessään äärimmäisen raskasta työtä ankarissa olosuhteissa.

Sairauksista yleisimpiä olivat erilaiset tartuntataudit, rokot, vatsasairaudet ja influenssat. Ne aiheutuivat varmasti osittain linnoitustyön olosuhteista, kylmettymisistä, huonosta muonasta ja suuressa joukossa helposti leviävistä epidemioista. Myös ns. Ranskan tauti eli erilaiset sukupuolitaudit olivat yleisiä. Taudit levisivät myös suomalaisväestöön, joka jälleen kerran joutui majoittamaan, kyyditsemään ja huoltamaan seudulle ilmestynyttä, nyt entistä monenkirjavampaa joukkoa heti onnettoman Kustaan sodan jälkeen.[7]

 

Kaupallinen kanssakäyminen tiivistyy

Linnoitusten rakentaminen merkitsi äkillistä, suurta muutosta kuvernementin valtaosaltaan talonpoikaisessa väestörakenteessa. Dramaattisimpana esimerkkinä oli Ruotsinsalmen merilinnoitus. Sen paikalla Kotkan saarella Kyminkartanon laidun- ja metsämailla oli asunut muutama torppari perheineen. Kun Ruotsinsalmen komendantti Johan Sutthoff - vapaaehtoisena upseerinuralle lähtenyt viipurilainen - kymmenkunta vuotta myöhemmin laati Viipurin kuvernementin tarkastusvirastolle selvityksen linnoituksestaan, hän ilmoitti siellä asuvan 8 259 henkeä. Heistä runsas 900 oli siviiliväestöä, joista sotilaiden vaimoja ja lapsia oli 595, postin henkilökuntaa perheineen 6, sotapalveluksesta eronneita perheineen 6, kauppiaita perheineen ja palveluskuntineen 27, pikkuporvareita perheineen 64, kalastajia 16, työläisiä 191 sekä postikyytimiehiä 6.[8]

Valtava rakennushanke ja sotaväen lisääntyminen muodostivat uuden sysäyksen kanssakäymiselle. Suomen linnoituskomissio yritti löytää keinon rakennustarvikkeiden hankkimiseksi mahdollisimman edullisesti. Puutavara otettiin valtion metsistä kruunun talonpoikien tai sahojen nautintaoikeuksista piittaamatta. Kun armeijalla ei ollut omia sahoja, laudat sahattiin yksityisillä mm. Bruunin, Nahtin ja Sutthoffin sahoilla. Porvaristo perusti uusia tiilitehtaitakin armeijan kysynnän innostamina. Suurimpien linnoitusten kuten Haminan, Kyminlinnan ja Ruotsinsalmen yhteyteen perustettiin myös insinöörikomennuskuntien omia tiilitehtaita.

Paikallisen väestön ja Venäjän armeijan väliset kauppasuhteet tiivistyivät varsinkin sen jälkeen, kun Suvorov loppukesällä 1792 lähti Suomesta ja linnoitustöiden loppuunsaattaminen uskottiin paikallisille insinöörikomennuskunnille. Niistä merkittävimmät olivat Viipurissa, Haminassa ja Ruotsinsalmessa. Samalla linnoitukset tarjosivat elinkeinomahdollisuuksia myös suomalaisille kauppiaille urakoitsijoina ja talonpojille rakennusmiehinä, elintarvikkeiden myyjinä ja rahdin ajajina. Se oli mahdollista edellä mainitun Katariina Suuren kaupunkilain mukanaan tuoman elinkeinojärjestyksen kautta. Myös Venäjältä muutti seudulle marketanttien lisäksi varsinaisia kauppiaita rakennustöiden mukanaan tuoman vilkkaan liiketoiminnan toivossa, mm. sukujen Larkin, Kiselev, Volkov ja Sinerbrjukov jäseniä.

Urakoitsijoille insinöörikomennuskunnat maksoivat työmiestä kohti 45-55 kopeekkaa päivässä. Silloin kun insinöörikomennuskunta palkkasi työmiehet suoraan ilman urakoivan kauppiaan välitystä, tavalliselle sekatyömiehelle maksettiin 20 kopeekkaa päivässä. Jos hänellä oli mukanaan hevonen, hinta nousi kokonaisella ruplalla - siinä syy hevosvarkauksien yleisyyteen. Ammattitaitoa vaativiin töihin insinöörikomennuskunnat saattoivat palkata ilman välikäsiä muurareita, kirvesmiehiä, seppiä ja maalareita, ja ne maksoivat ammattitaidosta riippuen 40 kopeekasta ruplaan päivässä.

Suomalainen miesväestö olikin varsin innokas rakennus- ja linnoitustöihin. Se tarjosi ansiomahdollisuuden tilattomalle maaseutuväestölle. Vaikka työ oli raskasta, siitä maksettiin selvää rahaa, joka houkutti enemmän kuin perinteinen luontaistalous. Pietarin läheisyys lisäsi liikkuvuutta. Pian mukaan lähtivät myös suomalaisnaiset, jotka työteliäinä, siisteinä, usein yllättävänkin kielitaitoisina ja edes jossain määrin luku- ja kirjoitustaitoisina olivat kysyttyjä piikoja upseeri- ja kauppiasperheissä. Näin muuttoliike linnoituksiin kiihtyi, ja samalla kanssakäyminen muuttui entistä läheisemmäksi.[9]

piirros
Kuva 2. Haminan Pyhien Apostolien Pietarin ja Paavalin ortodoksinen kirkko (ylinnä) sijaitsi 1750-luvulta 1820-luvulla nykyisen RUK:n kentällä. Haminan nykyinen ortodoksikirkko rakennettiin 1830-luvulla kaupungin palossa kymmenkunta vuotta aiemmin tuhoutuneen luterilaisen kauppaseurakunnan Elisabetin kirkon (keskellä) paikalle. Alinna näkyvä keskiaikainen Vehkalahden kirkko oli maaseurakunnan käytössä. Vuonna 1798 laaditun inventointipiirrustuksen alareunassa lisäksi Haminan linnoituksen portteja. RGVIA, Fond 349, opis 41, delo 4960.

Seka-avioliitot

Monituhatpäisen, nuoren miesjoukon ilmestyminen Viipurin kuvernementtiin muutti pian perinteistä avioliittokäyttäytymistä. Alkuaikoina 1700-luvun puolivälissä seka-avioliitot olivat olleet harvinaisia, mutta 1700-luvun loppua kohti ne lisääntyivät suorastaan räjähdysmäisesti. Pienissä kaupunkiseurakunnissa kuten Haminassa ja Lappeenrannassa oli tavallista, että joinakin vuosina kaikki solmitut avioliitot olivat seka-avioliittoja. Osapuolina olivat tällöin Venäjän armeijan luterilainen tai roomalaiskatolinen upseeri ja suomalaissyntyinen porvarisneito. Tosin kaupunkiseurakuntien avioliitot Suomen pikkukaupungeissa eivät olleet järin lukuisia, kun seurakuntalaistenkin määrä oli vähäinen.

Uskonto ei rajoittanut seka-avioliittoja, vallitsihan Venäjällä vapaus harjoittaa omaa uskoaan. Luterilainen morsian saattoi näin säilyttää oman uskontonsa. Silloin hän joutui avioitumisen yhteydessä antamaan vakuutuksen, jossa lupasi olla viettelyksin ja houkutuksin - siis seksin - avulla käännyttämättä miestään pyhästä aitovenäläisestä uskosta ja että yhteiset lapset kastetaan viimeistään kuusivuotiaina ortodoksiseen uskoon.

Seka-avioliitot keskittyivät Haminaan, Lappeenrantaan ja Ruotsinsalmeen perustettuihin ortodoksisiin seurakuntiin. Seka-avioliittojen määrä lisääntyi jopa niin, että 1800-luvun alkuvuosiin tultaessa puolet ortodoksiavioliitoista oli sellaisia, joissa morsian oli suomalaissyntyinen. Valtaosa suomalaismorsiamista oli kotoisin linnoitusten lähiseuduilta, mutta myös muuttoliikettä Ruotsin puolelta tapahtui: ensin upseeriperheeseen piikomaan ja sitten venäläisen kanssa naimisiin. Sen sijaan suomalaismies ei vastaavana ajankohtana nykyisen Kaakkois-Suomen alueella ottanut kertaakaan lailliseksi vaimokseen venäläisnaista.

Seuraavassa muutamia esimerkkejä. Vuosien 1782-1802 välillä, siis parinkymmenen vuoden aikana, Haminan ortodoksisessa seurakunnassa solmittiin yhteensä 253 avioliittoa, mutta Haminan luterilaisessa kaupunkiseurakunnassa seurakunnassa vain 65. Näistä 253 ortodoksisesta avioliitosta oli venäläisten keskinäisiä 141 ja venäläisen ja suomalaisen välisiä seka-avioliittoja 94 eli vajaa 40 prosenttia. Morsiamista 76 oli syntyisin Viipurin kuvernementin alueelta, mutta peräti 15 oli kotoisin Ruotsin puoleisesta Suomesta. Muualta, Baltiasta tai Puolasta oli kolme morsianta.

Valtaosa suomalaismorsiamista oli kotoisin Haminan kaupungista tai lähiseudulta Vehkalahdelta, Virolahdelta, Kymistä, Pyhtäältä, Valkealasta tai Luumäeltä. Osa oli Mäntyharjulta, Savitaipaleelta tai Viipurin seudulta. "Ruotsista" avioituneet olivat enimmäkseen Ruotsinpyhtäältä, Loviisasta tai Heinolasta, jokunen Turusta ja yksi Kuopiosta. Yksi "oikea" ruotsalainen oli Tukholmasta. Venäläismorsiamet olivat yleensä Haminan varuskunnan sotilaiden tyttäriä tai leskiä, jokunen tuli Pietarista tai Tallinnasta.

Haminan luterilaisen seurakunnan vihityistä suuri osa oli Venäjän armeijan luterilaista tai roomalaiskatolista upseeristoa. Haminan insinöörikomennuskunnan päällikkö, baltiansaksalainen insinöörieversti Jacob Meisner, joka jäätyään leskeksi liivinmaalaisen paronitar Delwigin kuoltua, solmi toisen avioliiton haminalaisen kauppias Stevenin tyttären Jacobinan kanssa. Myös Meisnerin oikea käsi ja kaksinkertainen lanko, insinööriupseeri Ivan eli Johan Brant avioitui ensin esimiehensä sisaren, paronitar Delwigin kanssa ja niinikään leskenä solmi toisen avioliiton - kuinkas muuten kuin Stevenin Christina-tyttären kanssa. Avioliitot lienevät edistäneet suvun liiketoimia Venäjän armeijan kanssa. Huikea seurapiiritapaus oli myös kauppias Karl Bruunin tyttären Lovisa Ulrikan avioituminen v. 1800 Ruotsinsalmen komendantin ja Traverseyn markiisin Jean- Babtiste Prevost de Sansac’in kanssa.

Ruotsinsalmen merilinnoituksen ja Kyminlinnan vaikutus tuntui selvästi Kymin seudun avioliittotavoissa. Vuosina 1796-1802, siis seitsemän vuoden aikana, Kymin luterilaisessa seurakunnassa avioitui 149 luterilaista paria. Pitäjän alueella toimineessa Ruotsinsalmen ortodoksisessa seurakunnassa solmittiin avioliittoja samaan aikaan lähes saman verran: 134. Ortodoksista avioliitoista 55 morsianta oli suomalaisia, 14 on merkitty ruotsalaisiksi - siis suomalaistyttö Ruotsille kuuluneesta Suomesta. Yhteensä suomalaisia morsiamia oli 69 ja venäläisiä 65. Kymin pitäjässä solmittujen avioliittojen määrä kaksinkertaistui linnoitusten rakentamisen myötä.

Vastaava suuntaus ilmeni lievempänä myös Lappeenrannan seudulla, jossa 15 vuoden aikana 1790-1804 solmittiin luterilaisten kesken 724 avioliittoa. Joukkoon lukeutuu linnoituksen, varuskunnan ja Saimaan laivaston luterilaisia, ennenkaikkea upseeristoa. Samaan aikaan Lappeenrannassa solmittiin 143 ortodoksista avioliittoa, joista 39:ssä, siis lähes neljäsosassa, morsian oli suomalainen.[10] Seka-avioliittojen lisääntyessä kasvoi myös Ruotsin puolelta avioituneiden suomalaistyttöjen suhteellinen osuus. Samalla venäläismorsiamien osuus väheni.

Venäläisen kanssa avioituessaan luterilainen morsian useimmiten (tosin ei aina) kääntyi ortodoksiseen uskoon. Samalla se merkitsi nimenmuutosta: Anna Eerikintytär muuttui Anna Kirilovnaksi ja Maria Juhontytär Maria Ivanovnaksi (nimet saatettiin ilmaista myös vanhassa muodossa Anna Kirilova dots, Maria Ivanova dots, jne).

Avioitumisikä kuvastaa mielenkiintoisella tavalla kahta erilaista elämäntapaa, jotka kohtasivat linnoituksissa. Venäläinen sulhanen oli tavallisimmin 26-30 -vuotias, siis yllättävän vanha, kun otetaan huomioon se, että se oli myös tavallisin kuolinikä. Venäläinen morsian oli pari-kolme vuotta alle kahdenkymmenen, mutta 14-15 -vuotiaittenkaan tyttöjen avioituminen ei ollut poikkeuksellista. Pariskunnan ikäero saattoi näin olla viisikintoista vuotta. Tämä viittaa siihen, että avioliitosta sovittiin morsiamen isän ja sulhasen kesken.

Sen sijaan suomalaistyttö oli avioituessaan yleensä jo kaksikymmentä täyttänyt, tavallisimmin noin 24-vuotias. Sitäpaitsi suomalaismorsiamien ja venäläissulhasten ikäero oli yleensä vain muutama vuosi. Tämä puolestaan viittaa osapuolten keskeiseen tasavertaiseen seurusteluun, kenties äkkirakkauteen ja sen seurauksiin.

Venäläisten avioituminen keskenään tapahtui tiukasti rankijärjestyksen puitteissa. Seka-avioliitoissakin on selvänä piirteenä avioituminen keskenään verrannollisten yhteiskuntaryhmien kesken. Matruusit ja sotilaat naivat piikatyttöjä, upseerit säätyläisiä.[11]

 

Aviottomat lapset

Avioton lapsi oli erittäin harvinainen nykyisen Kaakkois-Suomen alueella 1770-luvulle asti. Sotilaalliselta kannalta hiljaisella 1750-luvulla avioliiton ulkopuolella syntyneitä oli vain 0,4%. Samaan aikaan vastaava luku Ruotsin Suomessa oli 1,5%. Mutta kun sotaväkeä lisättiin kuvernementin alueella 1770-luvulta alkaen, lisääntyi myös aviottomien lasten määrä. 1790-luvulla avioliiton ulkopuolella syntyi Ruotsinsalmen ja Kyminlinnan linnoitusten pitäjässä Kymissä luterilaisten keskuudessa 13,2%. Lappeenrannassakin luku kohosi pienestä väestömäärästä huolimatta noin 4%:iin. Vastaava luku korkeimmillaan oli Ruotsin puolella 3-4%.

Keisarinna Elisabeth oli Turun rauhan jälkeen vahvistanut Viipurin kuvernementtiin Ruotsin vallan aikaiset lait. Niinpä aviorikosten ja aviottomien lasten suhteen noudatettiin vuoden 1734 lain 53. luvun 1. pykälää, jonka mukaan salavuoteudesta sakotettiin miestä kymmenellä talarilla ja naista viidellä. Sakkorangaistus koveni toisesta kerrasta kaksinkertaiseksi, kolmannesta kolminkertaiseksi jne. Tapausten yleistyessä rangaistusmenettely lieveni eräänlaiseksi viikon mittaiseksi yhteiskuntapalvelukseksi kirkolle tai linnoitukselle, jos aina edes sellaiseksi.

Aviottoman lapsen synnyttäjän oli myös ilmoitettava lapsen isän henkilöllisyys. 1770-luvulle saakka kyseessä oli yleensä suomalaisten keskinäinen susiparina eläminen (sekin siis hyvin harvinaista), mutta vuosisadan loppua kohden yhä useammin syntyneiden luetteloissa isäksi on merkitty tuntematon, venäläinen, matruusi, sotamies.

Valtaosa tapauksista oli sellaisia, joissa avioton lapsi oli kyseisen naisen ainoa, mutta 1780-luvulta lähtien monilapsiset avioliiton omaiset suhteet lisääntyvät. Linnoitusten rakentamisesta alkaen ilmenee myös selvää prostituutiota.[12]

 

Levotonta elämää

Epävakaissa oloissa lisääntyi yleinen rauhattomuus, mielivalta, rikollisuus ja juopottelu. Niihin syyllistyivät sekä suomalaiset että venäläiset, joskus jopa yhdessä ja lopulta tappeluun päätyen. Laitonta viinanpolttoa ja myyntiä harjoittivat sekä seudun suomalaisväestö että venäläiset, varsinkin kiertävät kaupustelijat ja sotilaiden vaimot. Solvaus ja uhkailu olivat lähes iltahuvi, kuten venäläisten perheriidatkin, joita suomalaiset seurasivat huvittuneella mielenkiinnolla ja joskus joutuivat jopa käräjille todistajiksi - mikä muuten kuvastaa suomalaisten ainakin tyydyttävää kielitaitoisuutta.

Yleistä oli varastaminen sotaväen muonamakasiinista tai haaksirikkoutuneesta sotaväen muonitukseen tarkoitettua viljaa kuljettaneesta laivasta ja tavaran jälleenmyynti. Suomalaisnaiset joutuivat käräjille salavuoteudesta ja aviottoman lapsen synnyttämisestä, mutta toisinaan myös venäläisten upseerinrouvien vaatteiden ja muun kiehtovan ylellisyystavaran näpistämisestä. Miehiä houkutti hevosvarkauteen rakennustyömaiden ajureiden hyvät päiväpalkat. Siitä saattoi kuitenkin sukeutua moninkertainen hevosen osto- ja myyntitoiminta ja kiertely ympäriinsä pahennusta herättäen päämääränä Viipuri tai Pietari. Tähän liittyy usein myös laiton rajanylitys eli juopottelu Loviisassa.

Suomalaiset olivat alttiita myös maanpetokseen eli venäläisten sotilaskarkureiden kuljettamiseen maksua vastaan Ruotsin puolelle. Hinta on yleensä 5 ruplaa - sotamiehen vuosipalkka oli 8 ruplaa.

Kaikkein yleisimpiä olivat rajariidat ja niihin liittyen luvaton metsänkaato ja laiduntaminen sekä riidoista aiheutuneet moninaiset selkkaukset. Osapuolina olivat usein lahjoitusmaan tai virkatalon haltijana ollut venäläinen upseeri sekä suomalainen talonpoika.

Vaikka rikokset lisääntyivät, ne kertovat pikemminkin väestömäärän ja liikkuvuuden lisääntymisestä kuin tapojen raaistumisesta, sillä törkeät rikokset olivat erittäin harvinaisia. Elämänmeno kaiken kaikkiaan oli sellaista, että sitä voitaisiin Pietarista katsoen luonnehtia villiksi länneksi.

Ristiriitojen kautta elinkeinoelämä kehittyi kuitenkin vilkkaaksi yrittäjähengeksi ja rahataloudeksi. Elämäntapa muuttui suvaitsevuudeksi, jota Ruotsin Suomi kauhisteli moraalittomuutena. Vanhaa Suomea on luonnehdittu viime aikoihin asti maakuntana, jonka rappio ilmeni hoitamattomina asumuksina, taantuneena maanviljelyksenä ja outoina tapoina. Syynä on pidetty venäläistä hallintojärjestelmää lahjoitusmaineen ja mielivaltaa, jota erityisesti sotaväen katsottiin harjoittaneen.

Max Engman on kuitenkin osoittanut Kymenlaakson olleen sekä 1700- että 1800-luvuilla merkittävä Pietarin taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuurivaikutteiden etappi. Vuorovaikutus on kulkenut yhtä hyvin idästä länteen kuin lännestä itäänkin. Linnoitustöiden tarjoamat elinkeinomahdollisuudet olivat suomalaisille portti Pietarin avarammille markkinoille, eräänlainen harjoitusalue.[13]

Linnoitustyöt päättyivät Suomen sotaan 1808-1809. Kuvernementin liittäminen vuonna 1812 muun Suomen, siis suuriruhtinaskunnan yhteyteen eli Uuteen Suomeen (kuvernementti kun pietarilaisittain ajateltuna oli Vanha Suomi) aiheutti sen, että linnoitukset menettivät kokonaan strategisen merkityksensä, ja ne lakkautettiin vähitellen.

Töiden päättyminen ja linnoitusten lakkauttaminen aiheuttivat muuttoliikettä joko länteen, Helsinkiin ja Viaporiin tai itään, Viipuriin ja Pietariin. Monille, jopa muutamille venäläisillekin kauppiassuvuille, hiljentyneetkin markkinat riittivät, ja ne jäivät Haminan seudulle. Vähenevää sotaväkeä siirrettiin muihin varuskuntiin, ja silloin lähtivät myös monet muualta muuttaneet ammatinharjoittajat sekä venäläisten kanssa avioituneet suomalaisnaiset todennäköisesti Kronstadtiin, Pietariin, Tallinnaan tai Baltitski portiin.

Osaan lakkautetuista linnoituksista, Haminaan, Lappeenrantaan, Savolinnaan ja Kyminlinnaan jäi venäläinen varuskunta, joka jossain määrin vastasi linnoituslaitteiden kunnosta. Näitä varuskuntia jopa laajennettiin 1800-luvun lopulla linnoituksen ulkopuolelle. Varsinaiset Itämeren laivastotukikohdat rakennettiin Kronstadtiin, Tallinnaan ja Ruotsilta saatuun Viaporiin.[14]

 

Lähteistä

Ylläkuvatut tiedot on koottu useista Suomen ja Venäjän arkistoista. Sukututkijan kannalta tavanomaisen lähteen muodostavat Kansallisarkistossa (KA) olevat luterilaisten seurakuntien syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot. Niihin on merkitty myös roomalaiskatolisia koskevat tiedot. Ortodokseja koskevat vastaavat lähteitä on sekä Kansallisarkistossa että Mikkelin maakunta-arkistossa (MMA) ja ne ovat pääosin venäjänkielisiä.

Seka-avioliittojen osalta ne sisältävät myös luterilaista aineistoa, luterilaisen osapuolen omasta kotiseurakunnastaan tarvitsemat avioliittoluvat.

Täydentäviä tietoja voi saada ns. venäläisistä sotilasasiakirjoista, joista nk. aktit ovat Kansallisarkistossa sekä niihin liittyvät, reunamerkintöjen vuoksi mielenkiintoiset kartat ja piirustukset Museoviraston rakennushistorian osaston kokoelmissa (MV Rho. VIK). Pääosa mainituista on autonomian ajalta. Sitä vanhempi aineisto on maavoimien osalta Moskovassa, Venäjän valtiollisessa sotahistorian arkistossa (Rossiskij Gosudarstvennyij Voenno-Istoritšeskij Arhiv, RGVIA) ja laivaston osalta Pietarissa (Rossiskij Gosudarstvennyij Arhiv Voenno-Morskago Flota, RGAVMF). Asiointi Venäjän arkistoissa edellyttää hyvää etukäteisvalmistelua, asiakaslupaa eli proopuskaa, venäjän kielen taitoa - ja kärsivällisyyttä.

 

Viitteet

[1] Esitelmä Kotkassa 21.3.1998 XXI sukututkimuspäivillä.

[2] D.I. Peters (toim), Russkaja Armija v kontse 18. veka. Zvenigorod 1990, s. 94; S. Sovaz, Rossijskaja Imperatorskaja Armija. S. Peterburg 1894; Friedrich von Stein, Geschichte des Russischen Heeres von Ursprunge desselben bis zur Thronbesteigung des Kaisers Nikolai I Pawlowitsch. Hannover 1885.

[3] Ulla-Riitta Kauppi, Kymenlaakson linnoitustyöt taloudellisena vaikuttajana 1700-1800-lukujen taitteessa. Kasarmin aidan kahden puolen. Kaksisataa vuotta suomalaista varuskuntayhteisöä. Toim. Jussi T. Lappalainen. HArk 101. 1993.

[4] Jyrki Paaskoski, Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca historica 24. Helsinki 1997.

[5] MMA, Haminan Pyhien Apostolien Pietarin ja Paavalin seurakunnan avioliittoasiakirjat, joiden yhteyteen on sidottu Haminan kenttäsairaalan kuolleiden luettelot vuosilta 1798-1803.

[6] RGAVMF, Ruotsinsalmen asukasluettelo vuodelta 1797. RGVIA, Fond 349, opis 41 (Haminan kaupungin asemakaavat selostuksineen 1700-1800 -lukujen taitteessa)

[7] Borodkin, Istoria Finljandij vremja Jekaterini II i Pavla I. S. Peterburg 1912; Kauko Rekola, Suvorov Generalissimus Genius. Toim. Timo Vihavainen. Hist. Tutk. 152. Helsinki 1989, s. 107-136; A. V. Suvorov, Pisma. Toim. Lopatin. Moskva 1986, s. 211-243, 615-640; Timtsenko-Ruban, Suvorov i inz.gif (832 bytes)ernoje delo. S. Peterburg 1913, s. 106-125.

[8] RGAVMF, Fond 3, opis 23, delo 853; Olli Airola - Kaisu Harjunpää, Ruotsinsalmen merilinnoitus 1790-1855. Kymenlaakson museon julkaisuja 1. Myllykoski 1978.

[9] RGVIA, Fond 935, opis 2, delot 205 ja 66; Kauppi 1993.

[10] Ulla-Riitta Kauppi, Elämää Ruotsinsalmen merilinnoituksessa. Kahden Kruunun Alla. Kymijoki rajana 1743-1811. Kymen läänin Suomi 75 vuotta-työryhmän julkaisu, toim. Eeva-Liisa Oksanen. Kouvola 1992.

[11] MMA, Haminan Pyhien Apostolien Pietarin ja Paavalin seurakunnan avioliittoasiakirjat sekä Ruotsinsalmen Pyhän Nikolai Ihmeidentekijän seurakunnan avioliittoasiakirjat; KA, Haminan, Vehkalahden, Kymin ja Lappeenrannan luterilaisten seurakuntien syntyneet, vihityt ja kuolleet.

[12] Oiva Turpeinen, Avioton lapsi esiteollisessa Suomessa. Kotiseutu 1981:1; KA, Haminan, Vehkalahden, Kymin ja Pyhtään luterilaisten seurakuntien syntyneet.

[13] J.R. Danielson-Kalmari, Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen. Porvoo 1911 sekä Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nella ja 19:nella vuosisadalla, Porvoo 1920; Yrjö Kaukiainen, Virolahden historia I, Lappeenranta 1970; Max Engman, S:t Petersburg och Finland. Migration och influens 1703-1917. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 130. Helsingfors 1983.

[14] MV Rho VIK, Museovirasto, rakennushistorian osasto. Venäläisten insinöörikomennuskuntien piirustukset.

 

Referat

 

Ulla-Riitta Kauppi: Kontakterna mellan ryska soldater och finnar i Gamla Finland

Viborgska guvernementet var ett säreget område där man levde under rysk kejserlig överhöghet, men iakttog 1734 års svenska lag. Den finska befolkningen var med undantag av åren 1796-1811 befriad från uttagning av soldater, men tvingades vänja sig vid den ryska arméns ständiga närvaro (ca 20 000 man). Några regementen (ca 5 000-6 000 soldater) var förlagda i Viborg, ett par regementen (ca 3 000 man) i Fredrikshamn och ett tusental soldater - ungefär ett regemente - var inkvarterade i Villmanstrand. I städerna var militärens numerär större än finnarnas. Viborg hade något tusental invånare, Fredrikshamn omkring tusen och Villmanstrand endast något hundratal. På landsbygden inrättades därtill s.k. kompanihus, vilket medförde att det i små byar kunde finnas hundra ryska soldater.

Till en början var det fråga om regementen som överförts från Ryssland, dvs. avdelningar ur Rjazanska, Velikije Lukijska, Pskovska och Arkangelska regementena, vissa regementen från Petersburgsområdet och och den ambulerande Finländska jägarkåren samt kosackerna. Enheter ur baltiska flottan (Baltitskij Flot) förlades i kuststäderna och motsvarande enheter ur Saimenflottan (Saimenskij Flot) till Saimen. Sedermera grundades egna regementen i garnisonsstäderna.

De ryska soldaterna var unga ogifta män som talade ett främmande språk och huvudsakligen hörde till den ortodoxa kyrkan. De hade rekryterats på basis av livegenskap och kom i regel från Petersburgska, Moskovska, Novgorodska, Pskovska, Smolenska, Tverska eller Votiska guvernementen eller från Baltikum, ibland t.o.m. från Arkangelskområdet eller Vitryssland och södra Ryssland.

Det mångtusenhövdade manskapets ankomst till Viborgska guvernementet förändrade de traditionella äktenskapsmönstren. I medlet av 1700-talet var blandäktenskap sällsynta, men mot slutet av århundradet ökade de explosionsartat. I de små stadsförsamlingarna var parterna en luthersk eller romersk-katolsk rysk officer och en borgardotter av finskt ursprung.

Blandäktenskapen koncentrerade sig dock till de ortodoxa församlingar som grundades i Fredrikshamn, Villmanstrand och Svensksund. Redan i början av 1800-talet var hälften av de ortodoxa äktenskapen sådana där bruden var av finskt ursprung. Merparten av de finska brudarna kom från trakten kring fästningarna, men flyttning från Sverige förekom också. Vardera parten gifte sig med eni ståndshänseende likvärdig person.

Religionen begränsade inte blandäktenskapen. En lutheransk brud kunde hålla fast vid sin tro, men måste lova att inte omvända sin man och att de gemensamma barnen senast vid sex års ålder skulle genomgå ortodoxt dop.

Utomäktenskapliga barn var mycket sällsynta i dagens sydöstra Finland där andelen födda utom äktenskapet var endast 0,4 %. På den svenska sidan av gränsen var motsvarande siffra 1,5 %. Bland lutheranerna i Kymmene socken, dvs. inom fästningarna Svensksunds och Kymmenegårds influensområde, var andelen barn födda utom äktenskapet hela 13,2 % under 1790-talet. Motsvarande siffra var högst 3-4 % på den svenska sidan. Den kvinna som födde ett oäkta barn måste också avslöja barnafaderns identitet. Ända till 1770-talet var det i regel fråga om ett ’sambo’-förhållande mellan finnar, men mot slutet av seklet blev det allt vanligare att fadern var "okänd", "rysse", "matros" eller "soldat". Från och med 1780-talet ökar de äktenskapsliknande finsk–ryska förhållandena med många barn. Från och med 1790-talet förekommer också prostitution, särskilt i Svensksunds fästning.

Gamla Finland har ända till dags dato karakteriserats som ett område där förfallet tog sig uttryck bl.a. i ett stagnerande jordbruk och märkliga seder. Det ryska förvaltningssystemet med sina donationsgods och sitt godtycke, som i synnerhet militären ansågs stå för, har betraktats som roten till allt ont. I själva verket upprätthöll finnarna mot slutet av 1700-talet frivilligt kontakten med ryssarna, antingen av personliga eller ekonomiska skäl.

Ovanstående uppgifter har insamlats i flera finska och ryska arkiv. En sedvanlig källa för släktforskaren utgör de lutherska församlingarnas längder i Riksarkivet över födda, vigda och döda; längderna innehåller även uppgifter om personer tillhörande den romersk-katolska kyrkan. Motsvarande i första hand ryskspråkiga källor beträffande de ortodoxa förvaras i S:t Michels landsarkiv och i Riksarkivet. För blandäktenskapens del innehåller de också uppgifter om lutheranerna bl.a. tillstånd att ingå äktenskap, utfärdade i brudarnas hemförsamlingar. Tilläggsuppgifter står att finna i de ryska militariahandlingar som för autonomins tid förvaras i Riksarkivet. Tillhörande kartor och ritningar förvaras i Museiverkets byggnadshistoriska avdelnings samlingar. Det ännu äldre materialet om landstridskrafterna förvaras i Ryska statliga arkivet för militärhistoria i Moskva. Materialet om flottan förvaras i Ryska statliga marinarkivet i S:t Petersburg.


Genos 70(1999), s. 15-25, 64-66

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1999 hakemisto | Vuosikertahakemisto