GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kokemuksia kirkonarkistojen käytöstä

V. H. Kivioja *

Edeltäjäni 100 vuotta sitten Kalajoen kappalaisen virassa Elias Robert Alcenius ensimmäisenä oivalsi rippikirjojen arvon sukututkimukselle. Ne ovat yleensä luotettava lähde. Mutta kuten kaikki ihmistyö on vajavaa, voi kirkonkirjoissakin olla virheitä. Lapsi on voitu merkitä aivan väärään perheeseen; kastettujen kirjoissakin on näitä virheitä, jotka myöhemmin on pääkirjaan usein kinkereillä oikaistu. Ne ovat tavallisempia niinä aikoina, jolloin kummit suullisesti ilmoittivat lapsen eivätkä käyttäneet paperilappusta. Silloin tuli väärä päiväkin merkityksi esim. tähän tapaan:

Pappi: »Milloin lapsi on syntynyt?»

Kummit: »Mikkelinä».

Pappi kirjoitti pyhämikkelin päivämäärän esim. 4.10.(1868), kun kummit taas olivat tarkoittaneet arkimikkeliä, syyskuun 29 päivää. Tällaisia syntymäpäiväeroja nykyään elävä vanha polvi tietää itsellään olevan, ja varmaan niitä on ollut ennemminkin. - Amerikkaan menneistä perheistä voi puuttua eräitä aviosuhteita ja lapsia, mistä toisinaan aiheutuu oikeudenkäynneissä todisteluvaikeuksia esim. siitä, että rintaperillisiä on enemmän kuin kirkonkirja osoittaa. Kaikesta huolimatta kirkonkirjat ovat paras lähde ainakin niiden sukujen selvittämisessä, joista ei ole olemassa painettua kirjallisuutta. Valtionarkiston manttaalikirjat ja perukirjat eivät vedä vertoja kirkonkirjoille ja tulevat vasta silloin, kun kirkonkirjoja ei ole, tärkeimmäksi lähteeksi.

Sentähden sukututkija mielellään soisi, että kirkonkirjoja kunnollisesti hoidettaisiin. Paljon onkin nykyään parannusta tapahtunut entisistä ajoista, jolloin arvokkaat muinaisuuden tietolähteet joskus viruivat ullakolla välikaton täytteissä, jolloin osa vanhoja arvokkaita kirjoja on voinut muuttokuormasta pudota tulvaiseen maantien ojaan ja jäädä sille tielleen tai ovat pappilan pojat kuivanneet koulukasvejaan rippikirjan paksujen karkeiden lehtien välissä, jonne leinikit, kurjenpolvet ja maksaruohot ovat jälkensä jättäneet. Moniin seurakuntiin on jo laitettu »tulenkestävät» arkistoholvit, mikäli niistä todella tulenkestäviä on tullut. Kosteita ainakin monista on tullut pysyvästi, mikä ei ennusta hyvää kirjojen säilymiselle. Monissa paikoissa on arkisto järjestetty ja irralliset vanhat asiakirjatkin sidottu ja luetteloitu. Mutta enimmäkseen ovat vielä sellaiset asiakirjat arkistoissa suurissa ristisidenipuissa, joiden sisältöä inventaariokirjassa ei ole tarkemmin eritelty. On sellaisia kirkollisten arkistojen hoitajia, jotka eivät ollenkaan tiedä, mitä kaikkea heidän vastuullaan olevassa arkistossa on. Tässä suhteessa on pappisvalmistuksessamme aukko; eivätpä läheskään kaikki osaa edes auttavasti lukea vanhoja käsikirjoituksia eivätkä ymmärrä niiden kieltä. Merkkejä tästä sukututkija huomaa, vaikka pappiskokelaille on järjestetty opetusta kirkkoherranviraston hoidossa.

Kun näin on ja kun lisäksi papeilla varsinaisen kutsumuksensa ohella on kovin paljon muunlaisia kansliatehtäviä, ei ole ihme, että sukututkija varsin usein joutuu kauan odottamaan vastauksia, saapa usein montakin kertaa uudistaa kyselynsä. Vastaus jättää usein paljon toivomisen varaa sukututkijan kannalta. Siinä on usein selitettynä sellaista, mitä tutkija ei ole kysynyt eikä tarvitse, koska se ei kuulu asiaan tai hän jo muutoinkin sen tietää. Mutta usein puuttuu se mitä on kysytty, esim. vihkimäaika ja -paikka, syntymäpaikka j.n.e. Kun sellaisia yleensä ei ole rippikirjoihin vanhimpina aikoina merkitty, eivät papit ehdi niitä vihittyjen kirjoista haeskella, mistä syystä on mainio asia, että kopiot ovat Valtionarkistossa, josta tutkija itse voi käydä kaipaamansa puuttuvat tiedot etsimässä.

Tuomaritkin joutuvat toisinaan toteamaan oikeudelle esitetyt sukuselvitykset virheellisiksi ja vajaviksi, samoinkuin vääriä papintodistuksia tuli Suomalaisuuden Liitolle äskeisen nimensuomalaistamisrynnistyksen aikana, muita esimerkkejä mainitsematta.

Mitä on siis tutkijan tehtävä, kun hän ei uudistettuihin kohteliaihin pyyntöihinsä saa vastausta jostakin kirkkoherranvirastosta? Jonkun ajan kuluttua hän voi nähdä lehdissä kyseellisen kirkkoherran kuolinilmoituksen, josta päättäen sairaus oli estänyt vastauksen, jonka useimmiten nuori v.t. kirkkoherra sitten ensimmäisestä pyynnöstä antaakin. Jollei rovastinnan, kanttorin tai muun asiamiehen käyttäminen tuo tuloksia, täytyy itse matkustaa asianomaiseen kirkonarkistoon tietoja etsimään. Tavallisesti se on paras keino ja sille ei juuri missään aseteta esteitä. Omaa näkemää ei mikään korvaa tuhruisten merkintöjen lukemisessa.

Tutkijain kannalta olisi saatava vanhimmat kirkonkirjat maakunta-arkistoihin. Vanhimmasta päästähän arkistokirjat ovatkin sellaisia, joita oman seurakunnan jokapäiväisessä käytössä ei tarvita ja jotka siis joutavat muualle, jos ei peljättäisi näiden arkistojen ilmahyökkäyksissä tuhoutuvan varmemmin kuin kirkonarkistojen.

Tasapuolisuuden vuoksi tulkoon mainituksi, että vikaa on muissakin kuin papeissa. Vajavia ja virheellisiä tietoja on esim. Eduskunnan kalentereissa, johon kaikkia edustajia ei millään ole saatu merkitsemään äitinsä ja vaimonsa sukunimiä ennen avioliittoa. Mitäpä sellaisesta nimestä mainita, jota enää ei käytetä! Monet kirkkoherrat jättävät vieläkin äidin nimen tahallaan pois kastettujen kirjasta, vaikka se on ollut muualta tulleessa kastelapussa.

En malta olla mainitsematta erästä merkillisyyttä Muhoksen kastettujen kirjassa 1750-luvulla. Lukkari Aspegren on v:sta 1749 Muhoksen henkikirjassa, jääden pois kaikista Oulun kirjoista ja ilmestyen Muhoksen rippikirjaan vasta 1764, jolla välillä syntyneitä lapsia ei ketään löydy Muhoksen syntyneiden kirjasta, vaikka tämä on erittäin selvästi kirjoitettu, suorastaan »pränttäämällä» ja hyvässä järjestyksessä. Voisihan ajatella, että lapset synnytettiin ja kastettiin sukulaisten luona ja lääkärin turvin Oulussa, jossa ulkoseurakuntalaisina eivät tulleet kirjoihin, tai olisiko siinä viittaus suvun ruotsinmaalaiseksi luultuun alkuperään?

Sukututkijalta nousee kirkonkirjoja lähteinä käyttäessään useimmiten tie pystyyn aviottoman lapsen isää etsiessään. Kuitenkin on syytä tutkia kirkkoneuvoston pöytäkirjoja, jotka sisältävät paljon kirkkoneuvoston edessä nuhdeltujen vihkimättömien parien asioita, jopa asianomaisten tunnustuksia.

Vanhoina aikoina on monesti rippikirjaan merkitty vain vuosiluku ja nimi, milloin vävy taloon tuli, mutta ei, mistä tuli. Muuttaneiden luettelot puuttuvat, eikä tulijaa löydy oman seurakunnan kastettujen luettelossa. Tarkkaamalla hänen lastensa kaikkia kummeja voi saada osviittaa, mistä päin etsittävämme aikoinaan seurakuntaan muutti. Äidinkieli voi olla lukusarekkeissa mainittuna ja antaa ohjetta tulijan lähtöpaikasta. Kuninkaallisessa asetuksessa 31.5.1793 oikeudelle jätettäviksi määrätyt kuolleiden luettelot - läheskään aina niitä ei ole ommeltu pöytäkirjaan talteen, ks. Aspegren-suvun tutkimustani tämän vuotisessa Sukututkimusseuran Vuosikirjassa - ovat hyvänä apuna, missä kirkonkirjat enää eivät ole tallessa.

Kuntien arkistoja ei useinkaan ole hoidettu mitenkään. Samoin on Kallankarin arkisto joutunut vanhemmasta päästään teille tietymättömille, vaikka se kalastajain kertoman mukaan annettiin Valtionarkistossa työskennelleen virkamiehen suomennettavaksi 1890-luvulla(!).

Mikäli opintoaikana tulevia pappeja esim. Sukututkimusseuran toimesta valmennetaan innostumaan asiaan ja perehtymään sukututkimuksen prinsiippeihin ja mikäli ei enää muuta kansliatyötä kohtuuttomasti lisätä papeille, voidaan toivoa entistä parempia tuloksia sukututkijain ja pappien yhteistyöstä.


* Esitelmä Sukututkimusseuran kokouksessa 8.11.1938. Lyhennys.


Referat

Författaren skildrar sina erfarenheter vid forskning i landets olika kyrkoarkiv och belyser med flere typiska exempel av huru olika värde de av prästerskapet lämnade svaren kunna vara samt den ringa vård, som ännu i våra dagar i många fall ägnas dessa så viktiga primärkällor för den genealogiska forskningen.


Genos 9(1938), s. 100-103

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1938 hakemisto | Vuosikertahakemisto