[ Viitteet | Artikkelin loppu ]
Matthias Akiander kuuluu Suomen suku- ja henkilöllistorian tutkimuksen suuriin nimiin. Alf Brennerin ohjekirja »Släktforskning» (1947) ja myös sen suomennos - Heikki Soininvaaran mukaelma (1956) - »Sukututkimuksen opas» sisältävät molemmat täsmälleen tusinan kotimaisten huomattavien sukututkijain (bemärkta släktforskare) muotokuvia ja yksi näistä kuvista esittää juuri Matthias Akianderia. Mutta Suomen Sukututkimusseuran julkaisuissa enempää kuin kokouksissa pidetyissä esitelmissäkään hänen nimensä ei ole esiintynyt juuri muuten kuin aivan ohimennen ja tietenkin lähdekirjallisuuden luetteloissa. Eräs sangen harvinaislaatuinen sattuma on varsinaisena syynä siihen, että Akiander nyt Anno Domini 1961 on joutunut seuramme vuosikokousesitelmän kohteeksi.
Matthias Akianderin vanhemmat olivat talollinen Martti Matinpoika Akkanen ja Anna Juhanantytär Ollikka(inen), joiden vanhimpana poikana kolmen tyttären jälkeen hän syntyi 17.6. (vanhaa lukua) 1802 Jääskessä lähellä Kirvun rajaa sijaitsevassa Laukkalan kylässä erään koivun juurella kolmen virstan etäisyydessä kotitalostaan. Äiti näet oli muun talonväen mukana ollut kaskella kaukana talosta, kun hän päätteli aikansa tulleen ja kiireen vilkkaa lähti kohti kotia perille kuitenkaan ennättämättä. »Vaan eipä hätää: äiti kääri lapsen helmaansa ja vei kotiin, johon molemmat terveinä saapuivat» kertoo Yrjö-Koskinen muistopuheessaan »Matthias Akiander. Muistopuhe Suomen Tiedeseuran Vuosi- ja Juhlapäivänä Huhtik. 29 p. 1873 Pitänyt Yrjö Koskinen.» Acta Soc. Scient. Fenn. Tom. X, 1874), josta jäljempänäkin olevat lainaukset ovat peräisin.
Matti Martinpoika Akkanen osoitti jo varhain harvinaista opinhalua ja edistyi nopeasti tuonaikaisissa talonpoikaisoloissa harvinaisissa kirjallisissa taidoissa: saatuaan johdatusta aapisen käytössä hän pian itsekseen oppi lukemaan ja alkoi oma-aloitteisesti harjoitella kirjoittamistakin. Tavalliset maalaistyöt sen sijaan eivät ollenkaan kiinnostaneet poikaa ja niinpä isä antoikin tämän jatkaa kirjoitusharjoituksia erään lähellä asuvan maanmittarin johdolla. Pitäjän papit kehoittivat vanhempia lähettämään opinhaluisen Matti-pojan kouluun Viipuriin ja näin tapahtuikin syksyllä 1811. Koulutielle joutumiseen vaikutti välillisesti - ei vähemmän eikä enemmän kuin kolme keisaria! Jääskihän näet kuului ns. vanhaan Suomeen, jossa Paavali I oli määrännyt sotaväkeen ottamisen tapahtuvaksi samoin kuin muuallakin keisarikunnassa ja 1811 Aleksanteri I käski otettavaksi »Suomalaisesta maakunnasta laivapoikia Wenäjän laivastoon, jota par'aikaa varustettiin tai oltiin varustavinaan englantilaisia vastaan» Napoleon I:n avuksi. Kun Akkasen perheessä nyttemmin oli kolme poikaa, arveltiin vanhimman 9-vuotiaan joutuneen vaaravyöhykkeeseen ja niinpä hänet pikimmiten syyslukukauden 1811 alussa lähetettiin saksankieliseen kouluun Viipuriin opillista uraansa alkamaan.
Vanhan Suomen kouluolot olivat noina aikoina tietyissä suhteissa käytännöllisemmin järjestetyt kuin kantamaan puolella ja näin nuori Matthias Akiander - mihin oppineelta kalskahtavaan muotoon hänen nimensä kohta koulunkäynnin alettua opettajain toimesta oli muunnettu - joutui Viipurissa varsin perinpohjaisesti perehtymään kahteen elävään vieraaseen kieleen, nimittäin saksaan ja venäjään. Varain puutteessa täytyi nuorukaisen erota Viipurin lukion toiselta luokalta ja vasta oleskeltuaan kokonaista kolme vuotta kotiopettajana Tohmajärven rovastinpappilassa, hän uudelleen pääsi omia opintojaan jatkamaan, niin että hänet vihdoin miltei 20-vuotiaana toukokuun 1822 lopulla merkittiin Turun akatemian kirjoihin Natio Wiburgensikseen kuuluvana ylioppilaana. »Mutta vanhempain toivo, että poiasta nyt piti saataman pappi, ei käynytkään toteen. Vuosia kului, sitten vuosikymmeniä; mutta papin tutkinnosta ei kuulunut mitään. Kotikylässä sanottin: »Akkasen Martin poiasta ei tullut mitään; kirjat menivät kaivoon!» - Kerrottakoon kuitenkin jo tässä yhteydessä, että kyllä pojasta (joka vanhempiaan lohduttaakseen kotona käydessään usein oli saarnannut sekä Jääsken että Kirvun kirkoissa) lopulta äidin mieliksi sittenkin tuli pappi siinä merkityksessä, että hänet 1848 Porvoon tuomiokirkossa vihittiin papiksi, vaikkei hän kylläkään koskaan pyytänyt eikä saanut määräystä mihinkään papinvirkaan. Papin puvussa Akiander esiintyy yleisimmin tunnetussa kuvassaan ja ainakin Elias Lönnrotin nuorimman Thekla-tyttären hän kastoi.
Mutta palatkaamme takaisin vuoteen 1822, jolloin Matthias Akiander - samoin kuin mm. äsken juuri mainittu Elias Lönnrot sekä myös Johan Ludvig Runeberg ja Juhana Vilhelm Snellman aloitti yliopistolliset opintonsa Turussa. Ensimmäisenä aikomuksena oli valmistua filosofian maisteriksi, mikä kuitenkaan ei koskaan toteutunut. Tähän oli syynä toisaalta varattomuus ja toisaalta hyvä kielitaito! On muistettava, että Akiander oli 1820-luvun Turussa eräs niitä perin harvoja nuoria miehiä, joka paitsi äidinkieltään suomea jo ylioppilaaksi tullessaan tuon ajan turkulaisiin oloihin nähden taisi erittäin hyvin sekä saksaa että venäjää ja muutamassa vuodessa hän perehtyi hyvin myöskin ruotsiin. Turun lääninhallituksessa tarvittiin venäjänkielen kääntäjää ja Akiander tarvitsi rahaa. Niinpä hänet jo 1825 otettiin tällaiseen tehtävään sijaisena ja 1826 hänet nimitettiin vakinaiseksi alikielenkääntäjäksi. »Tämä taito tarjosi hänelle elatusta, mutta veti hänet myöskin vähitellen pois varsinaiselta tieteen-alalta.» Kun sitten Turun palon jälkeen yliopisto syksyllä 1828 aloitti toimintansa Helsinkiin siirrettynä, »ala-translatori» Akiander haikein mielin jatkoi lääninhallituksen virkamiehen tehtäviään Turussa ja noihin saakka elätetyt toiveet maisteriksi valmistumisesta toimen ohessa täytyi nyt lopullisesti jättää mielestä.
Pitkään Akiander ei kuitenkaan enää jäänyt Turkuun, vaan siirtyi pääkaupunkiin jo ennen joulua 1829 ja tuli Helsingin triviaalikoulun venäjänkielen vt. opettajaksi 1830 sekä vakinaiseksi opettajaksi 1831. Nyt hänen pedagogiset taipumuksensa pääsivät oikeuksiinsa ja jo 1836 tämä yliopistollista oppiarvoa vailla oleva tuolloin 34-vuotias mies nimitettiin sekä sanotun koulun rehtoriksi että myös Aleksanterin yliopiston venäjänkielen lehtoriksi. Aktiivin koulunopettajan tehtävät hän tosin jätti jo 1841, mutta senkin jälkeen hänen taitoaan ja kokemustaan valtiovallan taholta käytettin koulutoimen hyväksi mm. useissa komiteoissa ja erilaisissa tarkastustehtävissä. Yliopiston opettajana Akiander yleni 1853 venäjänkielen ja kirjallisuuden ylim. professoriksi ja 1862 vakinaiseksi professoriksi, mistä virasta hän emerituksena erosi keväällä 1867. Koko ikänsä poikamiehenä elellyt Akiander kuoli 69-vuotiaana 2.8.1871 yhtenä Helsingissä tuolloin puhjenneen, suhteellisen vähäiseksi jääneen koleraepidemian harvoista uhreista.
Tulihan siis »Akkasen Martin poiasta» sentään jotakin. Olihan hän sentään eräitä vuosia sekä maaherranviraston virkamiehenä että koulunopettajana ja rehtorinakin, saihan hän viimein kaulaansa papinliperit ja tulihan hänestä lopulta oikein professor ordinarius et publicus, tosin aineeseen, minkä alalta hän ei koskaan julkaissut muuta kuin jonkin pikku kieliopin ja alkeislukukirjan. - Mutta kaiken edellä kerrotun perusteella Matthias Akianderia silti ei luettaisi maamme huomattavimpien suku- ja henkilöhistorioitsijain joukkoon eikä häntä liioin aikoinaan olisi valittu ensin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran »Historiallisen osakunnan», puheenjohtajaksi (1865-68) ja sitten itse seuran puheenjohtajaksi (1868-70), tuskin myöskään vihitty v:n 1860 promootiossa silloisen historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. Tähän kaikkeen ovat ja olivat aiheena muut, vielä kertomattomat ansiot, joita läheskään kaikkia aika kuitenkaan ei salli edes luettelomaisesti esitellä.
Jätän kokonaan käsittelemättä ne »Suomi»-sarjassa 1840-luvulla ilmestyneet Akianderin alkuperäisistä venäjänkielisistä kronikka- ja muista lähteistä ruotsintamat rauhantekoja, rajankäyntejä ym. seikkoja koskeneet asiakirjat, jotka aikoinaan pystyivät luomaan huomattavasti lisävaloa moniin maamme vanhemman menneisyyden tuntemukselle tärkeisiin kysymyksiin. Samoin sivuutan pelkällä maininnalla erään kirkkohistoriamme tutkimukselle erittäin antoisan lähdetietojen aarreaitan: Akianderin seitsemänä osana - yhteensä lähes 3000 sivua - yliopiston kustannuksella painattamat »Historiska upplysningar om religiösa rörelser i Finland» (1857-63) ja samoin myös Viipurin läänin maanomistusolojen järjestelylle ilmestyessään erittäin ajankohtaisen teoksen »Om donationerna i Wiborgs län» (1864). Sen sijaan yritän lyhyesti kertoa siitä Akianderin kirjallisen elämäntyön osasta, joka oikeuttaa hänet merkkimieheksi seuramme edustaman tutkimuksen alalla.
On sanottu, että Matthias Akianderin ensimmäinen ja viimeinen teos oli »Porvoon-Wiipurin hippakunnan paimenten muisto», se johon hän ensinnä ryhtyi ja joka häneltä viimeisenä valmistui. Totta onkin, että »Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift» pääsi kahtena osana (yhteensä 1013 sivua) Suomen Tiedeseuran »Bidrag till kännedom om Finlands Natur och Folk»-sarjassa julkisuuteen vasta 1868-69 ja että tämän kirjan ensi osan alkupuheessa mainitaan aineiston keräämisen kestäneen 40 vuotta, joten työn alkamisajaksi saataisiin vuosi 1828, jolloin Akiander ei vielä ollut painosta mitään julkaissut.
Tuntuisi tietysti varsin luonnolliselta, että kahtena osana 1832 ja 1834 ilmestynyt »Åbo Stifts herdaminne» julkisuuteen päästyään vasta on tehnyt itäistä hiippakuntaa koskevan vastaavanlaisen matrikkelin kaipuun ajankohtaiseksi. On kuitenkin aivan ilmeistä, että Akiander on ryhtynyt aineiston keruuseen jo vuosia aikaisemmin. Tiedetään näet, että jo 1800-luvun ensi koitteessa silloinen Turun akatemian teologian professori, lopulta maamme ensimmäinen arkkipiispa Jaakko Tengström (1755-1832) suunnitteli Suomen papiston historiallisen matrikkeliteoksen aikaansaamista. Hän on eräässä kirjeessään jo 1800 maininnut, että jollei ajanpuute olisi esteenä, hän ei hetkeäkään empisi tuohon työhön ryhtymistä. Nyt kuitenkin suunnitelman toteutus pakostakin jää riippuvaksi siitä, jos sekä Turussa että Porvoossa voidaan järjestää tarpeeksi luotettavia apuvoimia. Jo tällainen maininta tekee käsittääkseni erittäin todennäköiseksi olettamuksen, että Tengströmin alkuperäisenä aikomuksena oli myös itäisen hiippakunnan kirkonpaimenet käsittävän muistomatrikkelin julkaiseminen. Kuten tunnettua hänen kuitenkin täytyi jättää läntisenkin hiippakunnan ao. matrikkelia varten keräämänsä aineisto toisen miehen, silloisen Lopen kirkkoherran Carl Henrik Strandbergin (1780-1865) viimeisteltäväksi. Mutta Tengströmin ja muidenkin Turun akatemian piirissä sen viimeisinä vuosina vaikuttaneiden historian miesten - ajattelen tässä lähinnä Jääskessä syntynyttä Wiburgensien kuraattoria ja Akianderin suosija-ystävää, 1825 historian dosentiksi nimitettyä Gabriel Reiniä (1800-67) - mielessä varmaan kyti ajatus itäistenkin seutujemme papiston elämäkerrallisin ja sukuhistoriallisin tiedoin täydennetyn luettelokirjan aikaansaamisesta.
Kuten tunnettua Strandbergin matrikkeli etenee rovastikunnittain eikä sisällä - paitsi paikotellen alaviitoissa - mitään sukuhistoriallista ainesta. Tuomiokapitulin puheenjohtajain ja jäsenten sekä varsinaisen seurakuntapapiston lisäksi siinä on mukana koulunopettajain virkakunta kouluittain jaoiteltuna. Verratessa Akianderin matrikkelia Strandbergin vastaavaan teokseen, huomaa jo miltei ensi silmäyksellä, että itäisen hiippakunnan papiston esittely on yleensä suoritettu selvästi antoisammin kuin läntisen. Mutta lisäksi Akianderin matrikkelin toimitussuunnitelma poikkeaa Strandbergin käyttämästä kaikissa niissä kolmessa kohdin, joista edellä juuri mainittiin. Nimittäin Akiander esittelee seurakunnat (rovastikuntajaosta riippumatta) aakkosjärjestyksessä, sukuhistorialliset tiedot kuuluvat vakio-ohjelmaan itse tekstissä ja koulunopettajain virkakuntaa ei teokseen sisälly. Itäisen hiippakunnan paimenmuiston jäsentely rakentuu siis - paitsi alussa olevaa tuomiokapitulia - ankarasti aakkosellisuuteen; siinä seuraavat toisiaan, maantieteen ja hallinnollisen porrastuksen omaan arvoonsa jättäen (emäseurakunnat ja niiden kappeliseurakunnat erillisinä tasavertaisina yksikköinä ottaen), esim. »Iisalmi, Iiti, Ilmes, Ilomants, Impilaks». Mainittakoon siltä varalta, jos joku aivan oikein huomauttaisi Iisalmen ja Ilomantsin 1860-luvun lopulla kuuluneen ei Porvoon vaan Kuopion (1850 perustettuun) hiippakuntaan, että Akiander esipuheessaan erityisesti ilmoittaa tekevänsä tieten tahtoen metodisen »virheen» ottaessaan »nuvarande Borgå stift»-käsitteen liian laajasti; hän kun siihen on mahduttanut mukaan ne äskettäin perustetun Kuopion hiippakunnan seurakunnat, jotka aikaisemmin ammoisista ajoista ovat kuuluneet matrikkelin nimen mukaiseen kirkolliseen hallintopiiriin.
Jos otamme jonkin vanhemman emäseurakunnan tyypilliseksi esimerkiksi Akianderin matrikkelissaan käyttämästä asioiden esittelysysteemistä, huomaamme seurakunnan nimen alla ensinnä joitakin historiallisia tietoja sen synty- ja kehitysvaiheista, kirkon rakentamisesta, kappeliseurakuntien muodostumisesta ja ehkä niiden itsenäistymisestä sekä sangen usein joitakin näihin seikkoihin liittyviä asiakirjoja in extenso painettuina. Sitten seuraa varsinainen kirkonpaimenten matrikkeli: kronologisessa järjestyksessä ensin kirkkoherrat, sitten (emäseurakunnan omat) I kappalaiset ja II kappalaiset sekä pitäjänapulaiset. Elämäkerrallisten tietojen edellä on välittömästi kunkin ao. pappismiehen nimen jälkeen ilmoitettu hänen vanhempansa (isä arvoltaan tai ammatiltaan ja molemmat nimiltään mainiten tai joissakin tapauksissa pelkästään isä taikka edes isän sääty: »kapellansson från Åbo stift») ja curriculum vitae'n jälkeen on vastaavat tiedot puolisosta (tai puolisoista) vanhempineen. Tämän jälkeen luetellaan (ainakin aikuisiksi varttuneet) lapset, usein puolisoineen; joissakin tapauksissa jälkeläisten, toisinaan lyhyillä elämäkerrallisillakin tiedoilla höystetyt luettelot yltävät aina lastenlastenlapsiin saakka. Vanhempina aikoina eläneistä ja vähäisemmissä viroissa palvelleista papeista sukuhistorialliset - niin kuin henkilöhistoriallisetkin - tiedot luonnollisesti supistuvat toisinaan hyvinkin vähiin. Mutta kun mainitsen, että Akianderin matrikkelin toisen osan lopussa oleva kaksipalstainen, tiheällä petitillä painettu henkilöhakemisto käsittää 73 sivua ja arvion mukaan n. 20.000 nimeä, saamme jonkinlaisen käsityksen työn sukuhistoriallisenkin puolen laajuudesta.
Muutamaa vuotta ennen suuren paimenmuistonsa ilmestymistä Akiander julkaisi eri teoksina 178-sivuisen »Bidrag till kännedom om Evangelisk-lutherska Församlingarne i Ingermanlands stift» (1865), jonka matrikkeliosa käsittää lähes sata sivua, ja »Skolverket inom fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift» (1866), mihin siihenkin 375-sivuiseen kirjaan sisältyy suoranaisesti henkilöhistoriallista tietoutta n. 180 sivua. Näin ollen täytyy tunnustaa, että on totisesti tässä ollut yhdelle miehelle pelkästään jo aineistonkin keräyksessä urakkaa useiksi vuosikymmeniksi. Viimeksi mainittu kirja muuten selittää täysin sen seikan, ettei Akianderilla paimenmuistossaan ole mukana koulunopettajia kuten Strandbergillä.
Siirryn nyt ajassa Akianderin kuolemasta elokuussa 1871 eteenpäin lähes 86 vuotta, kertomaan eräästä keväällä 1957 sattuneesta tapahtumasta. Tuolloin oli muuan vanha herra, lapseton leskimies, helmikuun alussa kuollessaan jättänyt jälkeensä mm. osakehuoneiston Helsingin kaupungissa. Kun silloisen asuntosäännöstelyn mukaisesti kuolinpesällä oli ainoastaan kolmen kuukauden määräaika järjestää tuon huoneiston tuleva käyttö haluamallaan tavalla, ao. osakkeet oli myyty ja uuden omistajan oli saatava huoneisto haltuunsa toukokuun ensi päivästä. Vainaja [1] oli kuollessaan yli 85-vuotias eikä ilmeisesti viimeisten vuosikymmenien aikana ollut hävittänyt kerrassaan mitään hänen omakseen joutunutta. Niinpä mm. laajaan vinttikomeroon oli kertynyt paljon sellaista tavaraa, jota kukaan perillisistä ei huolinut ja jota ei katsottu kannattavan vieraillekaan tarjota. Huhtikuun viimeisen päivän aamulla kuorma-auto saapui viemään kaatopaikalle lopullisesti arvottomaksi katsotun kaman. Sen oli määrä samalla ensiksi kuljettaa eräitä omaisten kesken aikaisemmin järjestetyssä huutokaupassa sijoittuneita huonekaluja erään perillisen luo ja auton lähdettyä kuormineen vainajan nyt täysin tyhjentyneestä entisestä kodista, sieltä puhelimessa saatiin muun ohessa tieto, että kuormassa on mukana myös joitakin vinttikomeron kätköistä vielä esiin kertyneitä kirjojakin matkalla kaatopaikalle.
Kun kotvan kuluttua muutamat miehet sitten huonekaluja kantaen ilmestyivät ko. perillisen ovelle, niin puhelinilmoituksen äsken saanut talon rouva tiedusteli muuttomiehiltä, voisiko heillä kuormassaan olevat kirjat saada vielä pelastetuiksi. Suostuttelun seurauksena, ensin emmittyään miehet lopulta kaivoivat esiin kuorman pohjalta kaksi kirjalaatikkoa ja kantoivat ne uudelleen ihmisten ilmoille. Laatikkojen sisältöä tarkasteltaessa kiinnitti jo kohta kaksi kuluneisiin, vaaleanruskeisiin kansiin sidottua paksuhkoa kvarttokokoista kirjaa poikkeuksellisen ulkoasunsa ansiosta huomion puoleensa. Toisen selässä oli ainoana tekstinä »I. Delen» ja toisen »II. Delen». Tämähän ei sinänsä vielä sanonut sen enempää, mutta kun kirjojen sisältö (I osa 564 ja II osa 450 kirjoitettua sivua) osoittautui kauttaaltaan käsikirjoitukseksi ja kun ensi osan nimiölehdellä oli luettavissa »Materialier till Borgå Stifts Herdaminne 1sta Delen) ja pari sivua myöhemmin alkava »Innehålls-uppgift» näytti sisältävän ensin tuomiokapitulin ja sitten rovastikunnittain ryhmitetyn (emäseurakunnat ja niihin liittyvät kappeliseurakunnat, myöskin tehdas- ja linnoitusseurakunnat sekä lisäksi koulut) ja sivunnumeroin varustetun luettelon, ensi ajatukseni hetken hämmästelyn jälkeen kohdistui Matthias Akianderiin. Olettamustani tuntui tukevan käsikirjoituksen uusimpien elämäkerrallisten tietojen yltäminen 1860-luvun puoliväliin, vaikka Akianderin nimeä ei kylläkään mistään löytynyt - ei tosin kenenkään muunkaan tekijän nimeä.
Verratessani sitten käsikirjoitusta Akianderin matrikkeliin, saatoin useissa pistokokeissa todeta, että käsikirjoitus ja painettu teksti erittäin monesti olivat täysin samanlaiset. Tämä koski sekä henkilö- ja sukuhistoriallisia tietoja (lukuisine lähdeviittauksineen) että myös tiettyjen seurakuntien vaiheisiin liittyviä asiakirjajäljennöksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytettäviin Akianderin lähettämiin kirjeisiin vertailu taas eittämättömästi osoitti, että nämä kirjeet ja matrikkelin käsikirjoitus olivat saman henkilön käsialaa. Akianderin laatima itäisen hiippakunnan matrikkelin nykyisin hallussani oleva käsikirjoitus oli siis löytynyt sattuman ansiosta ja voi sanoa sattumalta viime tingassa häviöstä pelastuttuaan. Ettei kysymyksessä ollut lopullinen, kirjapainoon annettu käsikirjoitus, oli tosin selvää. Otsikko jo tämän osoittaa ja lisäksi jäsentely on ulkoisilta puitteiltaan täysin yhdenmukainen Strandbergin vastaavan kanssa: tiedot ovat rovastikunnittain, kappelit emäpitäjien yhteydessä esitetyt ja lisäksi koulunopettajat ovat mukana. Kun Reinin perheessä kulkeneen perimätiedon mukaisesti - Matthias Akiander ja historian professori, yliopiston rehtori Gabriel Rein (vanhempi) olivat elämänikäiset ystävät ja edellinen muutti viime vuosikseen asumaan jälkimmäisen perheen luo - Akianderin jälkeen jääneet paperit hänen kuoltuaan koleraan oli tartunnan pelossa poltettu, käsikirjoituksen löytyminen tuntui sitäkin arvokkaammalta.
Osoittautui kuitenkin myöhemmin, että Akianderin paimenmuiston lopullinen käsikirjoitus sekin on tallella. Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista tiedusteluja tehdessäni sain nimittäin käsiini useita, vasta jokunen vuosi sitten järjestettyjä Akianderin papereita sisältäviä mappeja. Näistä eräässä löytyi 924 liuskaa ynnä numeroimattomat hakemistoliuskat käsittävä matrikkelin lopullinen, kirjapainossa käytetty käsikirjoitus. Perimätieto paperien polttamisesta oli ollut erheellinen, sillä muitakin Akianderin jälkeensä jättämiä papereita on tallella jos millä mitoin. Silti tuota tuonnoin tuholta turvaan saatua matrikkelin aikaisempaa käsikirjoitusta ei suinkaan ole pidettävä vähäarvoisena. Näin jo senkin takia, että siinä kunkin sivun oikeaan reunaan jätetyssä sarakkeessa sangen järjestelmällisesti on merkinnät ao. henkilöä koskevien tietojen lähteistä (esim. »Senats Arch.», »Cons. Brefs.», »Kuopio Visit.prot. 1700», »Stockh. Post Tidn. 1758 N:o 35», »Vib. Nat. Matr. år 1764», »Åbo Tidn. 1772 p. 232», »Ur ett prestbevis af d. 19 Juli 1834», »B. Tidn. 1842 N:o 85» ja »Flds Allm. T. 1850 N:o 87»). Tämäntapaiset lähdemerkinnäthän eivät ensinkään esiinny itse painetussa matrikkelissa.
Monia epätavallisia yksityiskohtia sisältyi Matthias Akianderin elämään: hän syntyi koivun juurella, hän joutui opin tielle puolittain sattumoisin, hänestä tuli pelkän ylioppilastutkinnon suorittaneena yliopiston vakinainen professori, hänen ollessaan kesällä 1855 uimassa Ullanlinnan kylpylaitoksen kallioiden ulkopuolella alkoi Viaporin pommitus ja eräs kranaatti putosi veteen vain muutaman sylen etäisyyteen hänestä, hän kuoli koleraan olosuhteissa, jotka oikeuttavat pitämään tätä suurena harvinaisuutena. Epätavallinen oli myös se asiain kulku, joka johti hänen suuren matrikkelinsa alkuperäisen käsikirjoituksen löytymiseen - ko. vanha herra oli ilmeisesti jo vuosikymmeniä sitten tyystin unohtanut omistavansa tuollaiset kirjat eikä niistä koskaan maininnut, vaikka olikin menneitten aikojen innokas ihailija ja sukuhistorian harras arvostaja.
Tällainen oli koruton kertomani Matthias Akianderista ja hänen paimenmuistonsa käsikirjoituksesta, kertomus »Akkasen Martin poiasta» ja kirjoista, jotka miltei sananmukaisesti olivat hyvin lähellä mennä kaivoon.
[*] Suomen Sukututkimusseuran vuosikokouksessa 12.4.1961 pidetty esitelmä.
[1] Pääkaupungissa aikoinaan tunnettu sisätautien ja keuhkosairauksien erikoislääkäri Adiel Johnsson (1871-1957), joka kolmisenkymmentä viimeistä elinvuottaan asui talossa Etelä-Hesperiankatu 36.
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku | Viitteet ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1961 hakemisto | Vuosikertahakemisto