[ Artikkelin loppu ]
Maskun kirkkoherroista Hemming Henrikinpojasta ja Henrik Hoffmanista on kirjoitettu paljon. Lukuisissa hakuteoksissa ja käsikirjoissa on tarkasteltu heidän kirjallista toimintaansa milloin kirkkohistoriallisesta, milloin kirjallisuudenhistoriallisesta näkökulmasta. Mutta melkein siihenpä heidän tuntemuksensa sitten on rajoittunutkin. Molempien kirkkoherrojen muut elämänvaiheet ovat jääneet vain ylimalkaisten viitteiden varaan, kun taas kummankin syntyperä on pysynyt kokonaan selvittämättömänä. Sen vuoksi esittelen nyt heidät sen asiakirja-aineksen valossa, joka on kertynyt pöytälaatikkooni Maskun pitäjän historiaa tutkiessani.
Hemming Henrikinpoika Hollo
Tähänastiset tietoteokset kertovat, että virsirunoilija Hemming Henrikinpoika eli »Maskun Hemminki» eli »Hemminki Maskulainen» oli syntynyt Maskussa 1550-luvulla, toimi Maskun kirkkoherrana 1587-1619, julkaisi suomalaisen virsikirjan 1605 ja Piae cantiones-laulujen suomennoksen 1616 sekä kuoli Maskussa 1619.[1] Kaikki muu pitääkin suurin piirtein katsoen paikkansa, paitsi tieto, että hän olisi ollut Maskusta kotoisin.
On syytä aluksi tarkastella, mihin tuo Hemming Henrikinpojan maskulaisesta syntyperästä kertova käsitys perustuu. Ei sen enempään kuin siihen, että hän toisinaan kirjoitti nimekseen Hemmingius Henrici Maschoensis, »Maskulainen Hemming Henrikinpoika». Niinkuin jokainen menneiden vuosisatojen tutkija hyvin tietää, tuollaiseen nimitykseen ei kuitenkaan sisälly miinkäänlaista viitettä asianomaisen syntymäseutuun, vaan pelkästään hänen virkapaikkaansa. »Hemmingius Henrici Maschoensis» tarkoittaa ainoastaan sitä, että Hemming Henrikinpoika toimi Maskun kirkkoherrana.
On itsestään selvää, ettei herra Hemmingin toiminta Maskun kirkkoherrana sulje pois mahdollisuutta hänen maskulaisesta alkuperästäänkin. Mutta onneksi on olemassa päteviä todisteita, joiden perusteella hänen oikea syntyperänsä on ratkaistavissa. Toinen näistä todisteista on hänen sinettinsä, toinen taas se seikka, että hänen poikansa Joosef Hemminginpojan poika Hemming Joosefinpoika merkitsi Turun akatemian promotiojulkaisuun 1647 kirjoittamaansa latinankieliseen runoon nimekseen Hemmingius J. Hollo.[2]
Hemming Henrikinpojan sinetti, joka on säilynyt jälkimaailman näkyville kymmeninä mitä selvimpinä painanteina, käsittää nimikirjaimet H.H. sekä puumerkin, jossa on heraldisesti sanottuna kolme paalun yhdistämää hirttä, toisin sanoen yhden pystysuoran viivan yläpäässä, keskikohdalla ja alapäässä kolme samanpituista vaakasuoraa poikkiviivaa. Tällainen puumerkki on ainakin Varsinais-Suomessa ollut niin yleinen, että sitä on käytetty melkein joka pitäjässä joko yhden tai useamman talon tunnuksena. Nyt on kuitenkin mielenkiintoista panna merkille, että Maskussa sen paremmin kuin siitä aikoinaan erotetussa Merimaskussakaan ei ainoankaan talon puumerkkinä tiettävästi koskaan ole ollut tuota tunnusta. Jo tämä tosiasia viittaa siihen, ettei herra Hemming ole ollut näiltä tanhuvilta kotoisin.
Edellä mainittu seikka, että Hemming Henrikinpojan pojanpoika Hemming Joosefinpoika on 1647 ilmoittanut nimekseen Hemming Joosefinpoika Hollo, puolestaan viittaa selvästi siihen, että myös Hemming Henrikinpojan sukunimenä on ollut Hollo. On näet niin, ettei herra Hemmingin pojalla, Maskun kirkkoherralla Joosefilla, eikä liioin tämän ylioppilaspojalla Hemmingillä voi olettaa olleen mitään syytä ottaa itselleen tuollaista sukunimeä, vaan että nimi on vanha, isiltä peritty. Noilta ajoilta on olemassa tuhansia esimerkkejä siitä, että ihmiset, joilla kyllä oli olemassa sukunimi, eivät sitä yleensä käyttäneet. Niinpä emme kertaakaan löydä 1500-luvun asiakirjoista Henrik Klasson tai Krister Klasson Hornia, vaan ainoastaan ritarit Henrik Klassonin ja Krister Klassonin. Sama tapa elää vielä nytkin Venäjällä, jossa esiin. Nikita Sergejevitsh käy yhtä hyvin nimestä kuin Nikita Hrushtshev.
Äsken mainittu sukunimi Hollo antaa viitteen, jonka avulla pääsemme perille Hemming Henrikinpojan syntyperästä. Saamme sen perusteella selville, että herra Hemmingin isän nimi ollut Henrik Hollo. Ja kun rakkaassa isänmaassamme herra Hemmingin syntymäaikana 1500-luvun puolimaissa oli vain parisataatuhatta asukasta, etsiskelyn suorittaminen ei tuota vallan ylivoimaisia vaikeuksia.
Hemming Henrikinpojan kirjoittamassa tekstissä esiintyvä suomi tarjoaa niin selvän osoitteen, ettei ole vähäisintäkään epäilystä siitä, etteikö hän olisi ollut joko Varsinais-Suomesta tai Ala-Satakunnasta kotoisin. Tällä alueella on ollut 1500-luvulla neljä Hollon taloa, yksi Nousiaisten Nutturlassa, yksi Paattisten Joenperässä, yksi Liedon Sauvalassa ja yksi Loimaan Vesikoskella. Näiden talojen isäntäluettelot kuitenkin osoittavat, ettei yhdessäkään niistä 1500-luvulla ollut Heikki-nimistä isäntää.[3] Mistä sitten löydämme hakemamme Henrik Hollon? Vastaus: Turun kaupungista, Kirkkokorttelista, Pyhänruumiinkujan varrelta, muutaman askeleen päästä tuomiokirkosta ja katedraalikoulusta.[4]
Kysymyksessä olevan turkulaisen porvarin Henrik Hollon nimi pilkahtaa asiakirjoista näkyviin ensimmäisen kerran 1556, jolloin hän Turun meritulliluettelon tarjoamien tietojen mukaan harjoitti vienti- ja tuontikauppaa Danzigin kauppamiesten kanssa. Kylänmiehensä Hannu Kyrön laivassa hän 28.6. lähetti sanottuun kaupunkiin 1 hevosen, 1 tikkurin pukinnahkoja ja ½ tynnyriä 1 nelikon 2 leiviskää voita sekä sai sieltä 5.8. taalarin arvoisen pitsierän ja ½ lästiä suolaa ynnä 18.11. niinikään ½ lästiä suolaa, ½ tynnyriä silliä, ½ pakkaa verkaa, ½ tusinaa hattuja ja 3 ½ markan arvoisen pitsierän. Tavaroistaan hän joutui maksamaan täyden tullin, mikä merkitsee sitä, ettei hän siihen aikaan vielä omistanut Turussa taloa sen enempää kuin tonttiakaan. Hän harjoitti siis vaatimatonta kauppaansa vuokrahuoneissa.[5]
Seuraava jälkimaailmalle säilynyt Turun meritulliluettelo vuodelta 1559 kertoo, että Henrik Hollo nautti jo täyttä tullivapautta, toisin sanoen, että hänellä nyt jo oli sekä oma talo että tontti. Sinä vuonna hän lähetti Hannu Kyrön laivassa Danzigiin 2 hevosta, 2 tikkuria pukinnahkoja ja 1 tynnyrin 3 nelikkoa 2 leiviskää voita sekä Henrik Mölnaren laivassa Lyypekkiin ½ tikkuria pukinnahkoja ja 1 nelikon voita. Paluulastina oli Danzigista 2 lästiä suolaa, 1 pakka kangasta ja 1 tusina puukkoja sekä Lyypekistä 8 markan arvoinen pitsierä.[6]
Tämän jälkeen on Turun meritulliluetteloissa aukko, joka täyttyy vasta 1576. Silloin ei Henrik Holloa enää mainita, vaan vienti- ja tuontikauppaa harjoittaa hänen poikansa Olavi Henrikinpoika Hollo.[7] Henrik Hollo itse mainitaan asiakirjoissa viimeisen kerran 1571-1573 laadituissa Turun hopeaverotileissä, joiden mukaan hänen kauppavarastonsa arvo nousi 100 markkaan ja hänen talouskuparinsa paino 1 leiviskään.[8] Kuparikattiloita oli siis hänen huushollissaan melkoinen määrä.
Puheena ollut Henrik Hollo ei ollut sukunsa ainoa edustaja Turun porvarien joukossa. Samoissa meritulli- ja hopeaveroluetteloissa, joissa hänet mainitaan, esiintyy vuodesta 1556 lähtien tullivapaana, siis talon- ja tontinomistajana, myös porvari Markus Hollo, joka asui Luostarikorttelissa, edellä mainitun Hannu Kyrön naapurina. Erehdyksen vaara ei ole suuri, jos oletamme, että Markus Hollo oli Henrik Hollon vanhempi veli, joka oli saanut periä isänsä tontin, talon ja elinkeinon lähettääkseen nuoremman veljensä koettelemaan onneaan Kirkkokorttelin mahtavien porvarien parissa. Sivu mennen mainittakoon, että Markus Hollon poika, Mynämäen pitäjänkirjuri Sigfrid Markuksenpoika, joka 1604 otti viljelläkseen ja ratsutilana pitääkseen siihen asti kolmitaloista Mynämäen Kaivolan kylää, ajan tavoista piittaamatta käytti jatkuvasti sukunsa nimeä Hollo.[9]
On harmin paikka, ettei Hemming Henrikinpojan veljen Olavi Henrikinpoika Hollon sinettiä ole meidän päiviimme saakka säilynyt, jotta saattaisimme nähdä, oliko se täsmälleen sama kuin veljensä sinetti. Asia harmittaa sitä enemmän, kun tiedämme, että sanottu sinetti on ollut painettuna Olavi Hollon lesken Sesilian 1586 kirjoituttaman kuitin alle, josta se aikojen kuluessa on pudonnut. Jäljellä on ainoastaan tyhjä vahaläiskä, joka toden totta on tutkijalle paljon järkyttävämpi kuin se, ettei koko kuittia olisi olemassakaan.[10]
Olavi Hollon leskestä puheen ollen hänet mainitaan Turun veroluetteloissa viimeisen kerran 1614, jonka jälkeen hänen porvarinammattiaan jatkoi hänen poikansa Frans Olavinpoika Hollo.[11]
Tämän pitkän sukuselvityksen jälkeen siirryn nyt itse Hemming Henrikinpoikaan ja hänen elämänvaiheisiinsa. Tietämykseni mukaan ensimmäinen asiakirjallinen maininta hänestä sisältyy syksyllä 1586 laadittuun Maskun kirkkopitäjän kymmenysluetteloon vuodeksi 1587. Sen näet on allekirjoittanut Maskun kirkkoherra Hemmingius Henrici samalla varmentaen luettelon edellä kuvatulla sinetillään.[12] Tästä näemme, että herra Hemming oli ottanut Maskun kirkkoherranviran vastaan vappuna 1586, sillä tuoksi vuodeksi laaditun kymmenysluettelon oli vielä edellisenä syksynä allekirjoittanut pitäjän edellinen kirkkoherra Johannes Paavalinpoika.[13]
Hemming Henrikinpojan Maskussa suorittamasta seurakuntatyöstä ei ole säilynyt nimenomaisia tietoja, mutta hänen virsijulkaisujensa nojalla voidaan päätellä, että hän on ollut harras sielunpaimen ja sujuvapuheinen sananjulistaja. Valtatien varrella asuneena pappina hän on auliisti majoittanut ja kestittänyt pappilaansa poikenneita kruununmiehiä, mistä hyvästä hän koko ajan nautti vuotuista 48 tynnyrin ylimääräistä viljapalkkiota kruunun varoista. Tämä vahvistettiin hänelle kuningas Juhana III:n kirjeellä 1587 ja kuningas Kustaa II Aadolfin kirjeellä 1612. Vuonna 1614 joku kademielinen väitti palkkiota aiheetta saaduksi, jolloin maskulaiset yksimielisesti todistivat kirkkoherransa hyvin ansaitsevan Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa myöntämän vilja-avun.[14]
Herra Hemmingin taloudellisesta asemasta mainittakoon, että vuonna 1600 Maskun pappilan vuotuinen kylvömäärä oli 16 tynnyriä, kun taas talon kotieläimistö käsitti 2 hevosta, 8 härkää, 11 lehmää, 1 sonnin, 5 mullia, 5 hiehoa, 3 pukkia, 7 vuohta, 9 lammasta, 12 karitsaa, 12 sikaa ja 18 porsasta.[15] Varoja ei siis kirkkoherralta näytä puuttuneen.
Maskun Hemminki osallistui Turun hiippakunnan papiston edustajana myös valtakunnan yhteisiin asioihin. Niinpä hän oli mukana Upsalan kirkolliskokouksessa 1593, kuningas Sigismundin kruunajaisissa 1594 ja Linköpingin valtiopäivillä 1600. Ilmeisesti hän siis nautti säätyveljiensä keskuudessa luottamusta ja arvonantoa. Tätä oli omiaan lisäämään Maskun Kankaisten kartanon herrojen hänelle osoittama suosio, josta ovat todisteina hänen 1615 ja 1616 kirjoittamansa kiitossanat hovimarsalkka Henrik Hornille.[16]
Hemming Henrikinpojan kirjalliseen toimintaan, joka varsinaisesti on tehnyt hänestä historiallisen merkkihenkilön, emme nyt puutu, koska sitä on tyhjentävästi esitelty monissa muissa yhteyksissä. Riittää, kun toteamme, että hänen 1605 julkaisemansa suomalainen virsikirja ja 1616 julkaisemansa Piae cantiones-laulujen suomennos edustavat siihen asti korkeinta tasoa suomenkielisessä lyriikassa.[17]
Herra Hemmeng kuoli Maskussa suvella 1619. Vielä kesäkuussa hän oli elossa, mutta niin sairaana, että hänen poikansa, Maskun kappalainen Joosef Hemminginpoika allekirjoitti hänen puolestaan Älvsborgin lunnaiden kantoluettelon. Syyskuussa sitä vastoin seuraavan vuoden kymmenysluettelon allekirjoitti jo Josephus Hemmingii pastor loci. Isä oli siis kuollut ja hänen seuraajakseen oli astunut poika.[18]
Hemming Henrikinpoika oli ollut naimisissa Turun tuomiorovastin Pietari Melartopaeuksen etunimeltään tuntemattoman tyttären kanssa, joka oli kuollut jo ennen miestään 1614.[19] Pariskunnan lapsista tunnetaan kaksi, äsken mainittu poika Joosef ja tytär Elina.
Joosef Hemminginpoika, joka oli ollut Maskun kappalaisena ainakin vuodesta 1614, toimi Maskun kirkkoherrana 1619-1625. Maskun kirkossa olevan, Ericus Georgii Montanuksen laatiman, Tukholmassa painetun latinankielisen hautajaisrunon mukaan Joosef hikoili 12 vuotta Turun runottarien palveluksessa maisteri Gabriel Melartopaeuksen johdolla, peri isänsä viran ja palveli siinä 5 vuotta suurella hartaudella mm. tarmokkaasti taistellen pakanallisia juhlaleikkejä, taikatemppuja ja »hirvittäviä runoja» vastaan. Hänen vaimonsa oli Ailisa Jaakontytär, jonka kanssa hän oli naimisissa 3 vuotta saaden kaksi lasta. Joosef kuoli 1.2.1625. Leski meni sittemmin uusiin naimisiin Hattulan kirkkoherran Gregorius Favorinuksen kanssa. Joosefin ja Ailisan äsken mainituista kahdesta lapsesta toinen oli Hemming Joosefinpoika, joka toimi 1648-1661 Hämeenkyrön kappalaisena ja 1661-1676 Hattulan kirkkoherrana. Juuri hän käytti sukunimeä Hollo, jonka hän myöhemmin »sievisti» asuihin Hollonius ja Ollonius.[20]
Hemming Henrikinpojan tytär Elina puolestaan oli naimisissa Maskun Kairisten isännän, Maskun Kankaisten kartanon lampuotivoudin Tuomas Jaakonpojan kanssa. Miehensä kuoltua 1628 hän hallitsi Kairisten taloa vuoteen 1644, jolloin sen peri pariskunnan poika, Maskun kappalainen Tuomas Tuomaanpoika Fabricius. Tämän kuoltua 1671 talo siirtyi hänen pojalleen, Kankaisten kartanon voudille Henrik Tuomaanpoika Fabermanille.[21]
Henrik Hannunpoika Hoffman
Edellä esitetty Hemming Henrikinpojan elämäkerta on varsin niukka ja ylimalkainen sommiteltavissa olevaan Henrik Hoffmanin elämäkertaan verrattuna. Tähän on syynä vuotta 1620 vanhemman ja sitä nuoremman asiakirja-aineksen erilaisuus. Sanottuun vuoteen saakka on tallella pääasiallisesti vain kuivaa ja virallista, niukkaa ja lyhytsanaista kruununtiliaineistoa, mutta tästä ajankohdasta eteenpäin alkavat - Turun hovioikeuden perustamisen ansiosta - kihlakunnanoikeuksien hovioikeuden tarkastettaviksi lähettämien pöytäkirjojen jokseenkin aukottomat sarjat. Ja nuo pöytäkirjat, ns. tuomiokirjat, muodostavat lähdeaineksen, jolle ei mikään muu asiakirja-aineisto pysty vetämään vertoja. Tuomiokirjojen lehdiltä avautuu eteemme kolmen vuosisadan takainen suomalainen yhteiskunta kaikkine pyrintöineen ja tavoitteineen, kaikkine omanvoitonpyyntöineen ja ennakkoluuloineen, kaikkine niine piirteineen, jotka ajasta aikaan ovat ihmisen raadollisuuteen kuuluneet. En suinkaan tarkoita tällä sitä, että sanottu uusi lähdeaines nimenomaan todistaisi Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin raadollistiutta, vaan sitä, että hänen elämänvaiheitaan tutkiessamme pääsemme aivan toisin kuin hänen edeltäjänsä Hemming Henrikinpojan osalta toteamaan sen raadollisen elämänympäristön, jossa 1600-luvun pappi joutui kutsumustaan täyttämään.
Mutta ennen näihin seikkoihin syventymistämme alkakaamme Henrik Hoffmaninkin historia alusta saakka. Tähänastinen tietämys kertoo, että Henrik Johanneksenpoika Hoffman oli syntynyt todennäköisesti Maskussa 1599, palveli Maskun kirkkoherrana vuodesta 1627 ja Maskun rovastikunnan lääninrovastina vuodesta 1630 sekä oli raamatunsuomennoskomitean jäsenenä 1638-1642ja kuoli Maskussa 1666.[22] Jälleen kaikki muu pitää paikkansa, paitsi arvelu Henrik Hoffmanin maskulaisesta syntyperästä.
Prof. Martti Rapola on hiljattain tuonut esille tiedon, että Henrik Hoffmanin latinankielisen nimen Henricus Johannis Hoffman ruotsinkielisenä vastineena on ollut Henrik Hansson Hoffman ja että hänen isänsä Hans Hoffman »senex» on 5.5.1610 ostanut 5 ½ markalla Turusta pojalleen Agricolan Uuden Testamentin. Samassa yhteydessä prof. Rapola on huomauttanut siitä, että Mynämäen eli nykyisen Mietoisten Saaren kuninkaankartanon voutina mainitaan 1614 Hans Hoffman, joka kenties voisi olla tuo Henrik Hoffmanin isä Hans Hoffman »senex».[23] Prof. Rapola onkin osunut oikeaan. Lukuisat asiakirjamerkinnät todistavat, että tuo Saaren kuninkaankartanon vouti Hannu Hoffman todella on ollut Henrik Hoffmanin isä.
Tiedot sanotusta Hannu Hoffmanista alkavat 1579, jolloin hänet mainitaan Suomen sotavoimien ylipäällikön, Maskun Kankaisten kartanon herran Henrik Klaunpoika Hornin palvelijana Venäjän sotaretkellä.[24] Lieneekö hän palvellut ratsumiehenä, josta tuohon aikaan käytettiin ruotsinkielistä nimitystä hoffman (suomeksi huovi), ja siitä saanut itselleen liikanimen? Tämä on yhtä mahdollista kuin sekin, että Hoffman olisi ollut hänen alkuperäinen sukunimensä. Jälkimäisessä tapauksessa hänen isänsä olisi saattanut olla turkulainen raatimies Eskil Hoffman, joka mainitaan asiakirjoissa 1539-1554.[25] Oli kuinka oli, ainakin suomalainen Hannu Hoffman näyttää olleen, koskapa hänen poikansa Henrik Hoffman Turun akatemian perustamisen jälkeen syvästi halveksi akatemiassa opiskelleita ruotsinmaalaisia ylioppilaita.[26]
Emme tiedä, kuinka kauan Hannu Hoffman palveli sotilastehtävissä, mutta ainakin jo vuodesta 1584 lähtien tapaamme hänet voutina, ensin kartanonvoutina Pöytyän (nykyisen Yläneen) Yläneen kuninkaankartanossa 1584-1587, sitten kruununvoutina Maskun ja Vehmaan kihlakunnissa 1591-1593 ja lopuksi kartanonvoutina Mynämäen (nykyisen Mietoisten) Saaren kuninkaankartanossa 1593-1614. Viimeksi mainitussa kartanossa hän kuoli alkuvuodesta 1614, mikä näkyy siitä, että 25.3.1614 hänen leskensä Kaarina Antintytär kuittasi Saaressa joitakin hänen saataviaan.[27]
Hannu Hoffman harjoitti voudintoimensa ohella myös omaa maataloutta. Jo 1599 hän hankki itselleen suurimman Mynämäen Huolin kylän viidestä talosta ja 1604 yhden Maskun (nykyisen Merimaskun) Tammisaaren kylän kolmesta talosta. Edelliseen hän sai uskollisena kruununpalvelijana elinikäisen verovapauden, mutta jälkimäisestä hän joutui maksamaan veroa vuodesta 1611 lähtien.[28]
Hannu Hoffmanilla ja Kaarina Antintyttärellä oli kolme poikaa, Kaarle, Hannu ja Henrik. Vanhin poika Kaarle palveli ainakin jo 1612 ratsumiehenä ratsumestari Henrik Flemingin komentamassa Uplannin lipustossa. Sanottuna vuonna hän oli kaksine ratsuineen mukana Tanskan sodassa ja sai siitä hyvästä verovapauden, paitsi isänsä omistamaan Mynämäen Huolin taloon, myös saman kylän kahteen muuhun taloon. Seuraavana vuonna Huolin talot siirtyivät kuitenkin veljelle Hannu Hoffmanille ja Kaarle Hoffman sai nyt verovapauden Merimaskun Tammisaaren taloihin. Veljen kuoltua jo 1616 sekä Huolin että Tammisaaren talot joutuivat Kaarle Hoffmanin haltuun. Kaarle Hoffman mainitaan Uplannin lipuston ratsumiehenä vuoteen 1620, jolloin hänet komennettiin jalkaväkeen, ensin Lauri Tacken lippukunnan ja sitten Hannu Laurinpojan komppanian luutnantiksi. Jo 1622 hän kuitenkin palasi takaisin Uplannin lipustoon, nyt korpraalina. Siinä asemassa hän oli vuoteen 1628 tullakseen silloin Hannu Eckholtzin ratsuväkikomppanian vänrikiksi. Sellaisena hän kuoli Saksassa 1630. Kaarle Hoffman, jonka perhe asui ainakin vuodesta 1614 lähtien Mynämäen Huolin kylässä, jätti jälkeensä ainoastaan yhden alaikäisen tyttären, Ebba Kaarlentyttären, joka 1635 meni naimisiin Uudenkirkon kappalaisen Eerik Niilonpojan kanssa.[29]
Hannu Hoffman vanhemman (den äldre,»senex») toinen poika Hannu Hoffman nuorempi (den yngre) mainitaan tallella olevissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran 1613, jolloin kerrotaan hänen jo muutaman vuoden ajan palvelleen eversti Eevert Hornin komppanian ratsumiehenä Venäjän sodassa. Kolmen hevosen varustamisesta hän sai sanottuna vuonna verovapauden kolmeen Mynämäen Huolin kylän taloon. Hannu Hoffman kuoli poikamiehenä Venäjällä 1616.[30]
Missä pitäjissä ja minä vuosina edellä mainitut Kaarle ja Hannu Hoffman olivat syntyneet, ei tiedetä. Heidän nuorin veljensä Henrik sen sijaan oli varmasti syntynyt Saaren kuninkaankartanossa Mynämäessä eli meidän päiviemme Mietoisissa 1599. Isän kuoltua 1614 hän muutti yhdessä äitinsä kanssa Saaresta Mynämäen Huolin kylään, missä isä oli jo pojan syntymävuodesta lähtien omistanut suurehkon talon. Vuoden 1620 kylvö- ja karjaluettelon mukaan Kaarina Antintyttären talon vuotuinen kylvömäärä oli 6 tynnyriä sekä kotieläinmäärä 6 härkää, 6 lehmää, 2 mullia, hieho, 8 lammasta, 2 karitsaa, sika ja 2 porsasta. Seuraavana vuonna talo siirtyi Henrik Hoffmanin nimiin. Vuoden 1622 kylvö- ja karjaluettelo kertoo, että talon vuotuinen kylvö oli edelleen 6 tynnyriä ja että talossa pidettiin 6 härkää, 8 lehmää, sonnia, 25 lammasta, 20 karitsaa ja 6 porsasta. Nuori isäntä oli siis hiukan lisännytkin talon kotieläimistöä.[31]
Henrik Hoffman mainitaan Mynämäen Huolin kylässä asuvana talonomistajana viimeisen kerran 1625, jolloin hänellä ensimmäistä kertaa oli tittelinä herra. Tästä käy selville, että hänet nyt oli vihitty papiksi. Missä hän oli käynyt koulunsa ja opiskellut, emme tiedä, mutta arvata voimme, että hänen opintiensä oli ollut sama kuin useimpien muidenkin silloisten suomalaisten, toisin sanoen Turun katedraalikoulu sekä yksityinen jatko-opiskelu turkulaisten koulunopettajien ja tuomiokapitulin herrojen johdolla. Mynämäen kihlakunnan muinaismuistojen tutkija Gregorius Hallenius kertoo 1738 ilmestyneessä väitöskirjassaan, että Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman oli 1625 kustantanut Mynämäen kirkon kuoriin joitakin maalauksia ja veistoksia. Ehkäpä tämä oli tapahtunut hänen papiksi valmistumisensa kunniaksi.[32]
Henrik Hoffmanin ensimmäiseksi virkapaikaksi tuli heti Maskun seurakunta, jonka armovuodensaarnaajaksi alkuvuodesta 1625 kuolleen kirkkoherran Joosef Hemminginpojan jälkeen hänet määrättiin. Valtakunnanregistratuuraan on näet 14.6.1626 tehty merkintä, että Maskun entisen kirkkoherran leskelle on myönnetty toinen armovuosi ja että armovuodensaarnaajaksi on määrätty sama mies kuin ensimmäisenäkin vuonna. Kuka hän oli, käy selville syksyllä 1626 laaditusta Maskun vuoden 1627 kymmenysluettelosta, jonka on allekirjoittanut Henricus Johannis Hoffman. Pian sen jälkeen kuningas Kustaa II Aadolf antoi vapusta 1627 lukien Maskun kirkkoherranvirkaan valtakirjan jollekulle herra Simonille, joka luultavasti oli joko Liedon kappalainen Simon Bartholli tai Naantalin kappalainen Simon Clementis. Valtakirja ei kuitenkaan koskaan astunut voimaan. Suomen kenraalikuvernöörin Nils Bjelken 18.11.1626 antamasta kirjeestä näkyy, että maskulaiset eivät halunneet herra Simonia kirkkoherrakseen, minkä vuoksi kenraalikuvernööri käski hänen jäädä odottamaan toista virkaa, jottei Maskussa syntyisi rettelöitä. Arvaamme hyvin, mistä maskulaisten niskoittelu johtui. He olivat jo kerinneet mielistyä armovuodensaarnaajaansa Henrik Hoffmaniin ja halusivat saada hänet vakinaiseksi kirkkoherrakseen. Sellaiseksi hän tulikin vappuna 1627. Hänen valtakirjaansa ei kuitenkaan ole meidän päiviimme saakka säilynyt.[33]
Maskun uusi kirkkoherra ei nauttinut ainoastaan pitäjäläistensä, vaan myös virkaveljiensä ja tuomiokapitulin luottamusta. Niinpä tämä nuori pappi jo 1630 nimitettiin seurakuntavirkansa ohella Maskun kihlakunnan maarovastiksi. Kirjallisuudesta tapaamme tiedon, että Henrik Hoffman olisi tuolloin saanut rovastin arvonimen. Tuollaista arvonimeä ei 1600-luvulla kuitenkaan vielä käytetty. Ainoat rovastit olivat tuomiorovasti (damprost) ja maarovasti (landsprost). Myöhemmin on maarovasteja ruvettu kutsumaan lääninrovasteiksi, mihin muutokseen ovat antaneet aiheen 1634 perustetut lääninkanslia (landskansliet) ja lääninkonttori (landskontoret); vain maaherra (landshövding) on pysynyt nykyaikaan asti maaherrana muuttumatta lääninherraksi.
Henrik Hoffmaninkaan toiminnasta Maskun kirkkoherrana ei suuria tiedetä. Sitä puolta valaisee - edempänä puheeksi tulevaa virkarikosjuttua lukuun ottamatta - vain kolme vähäistä asiakirjatietoa. Maskun kihlakunnanoikeudessa 1635 kirkkoherra valitti, ettei hän ollut saanut vielä kaikilta seurakuntalaisilta maksua uudelleen valattamansa kirkonkellon valamiskustannuksista, jotka kihlakunnanoikeus nyt määräsi ulosmitattaviksi. Samassa tuomioistuimessa 1656 kirkkoherra vaati Villilän Vähänperheen renkiä karkoitettavaksi kartanosta sen takia, että tämä jatkuvasti rikkoi kuudetta käskyä kartanon rouvan Sidonia Eerikintyttären kanssa, mihin vaatimukseen kihlakunnanoikeus suostuikin. ja Turun tuomiokapitulilta Maskun kirkkoherra 1658 pyysi, että entisen lainlukijan Antti Sipinpojan tytär Susanna, joka oli ollut kihloissa ylioppilas Jaakko Visapään kanssa ja saanut lapsen, olisi saatu ottaa kirkkoon ilman häpeärangaistusta, koska Susanna oli luvannut antaa kirkolle hyvittäjäisinä 2 riikintaalaria; tuomiokapituli suostui pyyntöön ehdolla, että puolet hyvittäjäisistä suoritettiin tuomiokapitulille.[34]
Paitsi Maskun pitäjän kirkkoherrana ja Maskun kihlakunnan maarovastina Henrik Hoffman toimi ainakin 1634 myös pappissäädyn valtiopäivämiehenä. Sanotun vuoden valtiopäivillä hän joutui mm. olemaan mukana valtakunnan uutta hallitusmuotoa hyväksyttäessä ja allekirjoitettaessa. Milloin hän ei itse ollut valtiopäivillä, hän saattoi antaa jonkun muun valtiopäivämiehen tehtäväksi mielestänsä tärkeiden asioiden ajamisen. Niinpä häntä 1640 syytettiin siitä, että hän oli lahjonut 2 jauhotynnyrillä talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehen, Maskun Kelhoisten Yrjö Sipinpojan, vaatimaan vuoden 1638 valtiopäivillä kirkonkymmenysten korottamista. Jotakin perää syytteessä saattoi olla, mutta ainakin lahjusten anto jäi todistamatta.[35]
Henrik Hoffmanin elämäntyön kohokohdaksi muodostui kuitenkin hänen osallistumisensa raamatunsuomennoskomitean työhön 1638-1642. Tällä kertaa jätämme tämän monasti käsitellyn kysymyksen syrjään ja tyydymme vain toteamaan, että uusin tutkimus on osoittanut Hoffmanin osuuden suorastaan ratkaisevaksi.[36]
Siirrymme sitten tarkastelemaan Henrik Hoffmanin taloutta ja omaisuutta. Palkka hänellä oli sama kuin edeltäjilläänkin, sillä Hemming Henrikinpojan tavoin myös hän sai koko ajan kruunulta 48 tynnyrin vuotuisen vilja-avustuksen, mikä vahvistettiin hänelle 1631, 1634, 1645, 1655 ja 1660.[37] Vuoden 1635 karjaluettelon mukaan Maskun pappilassa oli 4 hevosta, 6 härkää, sonni, 2 mullia, 8 lehmää, 8 hiehoa, 15 lammasta, 15 karitsaa ja 4 porsasta.[38] Kotieläimiä oli nyt siis hiukan vähemmän kuin Hemming Henrikinpojan aikana.
Kirkkoherra Hoffman oli hyvin tarkka pappilan tilusten varjelemisessa naapurien vahingonteolta. Yhtä mittaa hän Maskun kihlakunnanoikeudessa esitti valituksia siitä, että maskulaiset ja nousiaislaiset olivat yrittäneet anastaa pappilan niittyjä tai laiduntaa niillä karjojaan taikka siirtää aitoja niiden puolelle rajaa. Aina hän myös juttunsa voitti, olivatpa sitten vastaajina talolliset tai mahtavat kartanonherrat.[39]
Maskun pappilan lisäksi Henrik Hoffmanilla oli hallussaan myös useita omia taloja. Vanhin niistä oli hänen entinen asuintalonsa Mynämäen Huolin kylässä, jota taloa hän omisti vuoteen 1633 koko ajan varustaen talon puolesta ratsumiehen itsensä Torsten Stålhandsken komppaniaan.[40]
Veljensä Kaarle Hoffmanin kuoltua 1630 Henrik Hoffman tämän alaikäisen tyttären Ebba Kaarlentyttären holhoojana joutui hoitamaan myös Merimaskun Tammisaaren ratsutilaa. Jo kahden vuoden päästä hän kuitenkin katsoi parhaaksi myydä talon 110 kuparitaalarilla Maskun Kankaisten kartanon voudille Tuomas Eerikinpojalle. Tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Ebba Kaarlentyttären mentyä 1635 naimisiin Uudenkirkon kappalaisen Eerik Niilonpojan kanssa asiasta nousi hirmuinen prosessi. Mynämäen käräjillä sanottuna vuonna Eerik Niilonpoika vaati Henrik Hoffmanilta vaimonsa perintönä Tammisaaren taloa sekä 800 kuparitaalaria rahaa ja joukkoa karjaa. Hoffman ilmoitti elättäneensä tyttöä tämän alaikäisenä ollessa ja kustantaneensa Tammisaaren ratsuvelvollisuuden vuodesta 1630 eteenpäin, mutta lupasi antaa vielä 600 kuparitaalaria. Kun herra Eerik ei tähän tyytynyt, Hoffman osti seuraavana vuonna Tammisaaren takaisin Tuomas Eerikinpojalta ja luovutti sen veljentyttärelleen. Riita ei suinkaan päättynyt tähän, vaan Maskun käräjillä 1637 herra Eerik syytti Hoffmania siitä, että tämä muka oli varastanut joitakin tavaroita siitä kirstusta, jossa Kaarle Hoffmanin jäämistö oli lähetetty Saksasta Suomeen. Edelleen Eerik vaati Hoffmanilta, jota hän kutsui puuvaariksi (trääfaar), 30 kuparitaalaria, minkä summan Hoffman oli saanut Maskun Kankaisten rouvalta Margareta Finckeltä jostakin hirvennahasta. Näiden syytösten ja vaatimusten johdosta Hoffman ihmetteli, että tämäkö oli kiitos kaikesta siitä vaivasta, jonka hän oli veljentyttärensä takia nähnyt. Vielä 1639 ja 1640 herra Eerik Maskun käräjillä karhusi Henrik Hoffmanilta Merimaskun Seikkulan veroja, jotka Hoffman oli 1626-1628 kantanut veljensä puolesta, mutta Hoffman ilmoitti luovuttaneensa ne kruununvoudille, koska laskukamari ei ollut hyväksynyt Seikkulaa Tammisaaren ratsutilan aputaloksi siitä syystä, että Kaarle Hoffmanilla oli ollut monia muita aputaloja ja vain kaksi ratsumiestä ratsuineen ja varusteineen. Vasta tähän näyttää tuo pitkällinen perintöriita päättyneen. Myöhemmin Henrik Hoffman sai siitä jonkinlaisen hyvityksen siten, että hän 1658 peri Tammisaaren ratsutilan veljentyttäreltään Ebba Kaarlentyttäreltä tämän kuoltua lapsettomana leskenä. Samalla kertaa hän osti toisenkin Tammisaaren kylän taloista majuri Iivar Friesensköldin leskeltä Kristina Marckilta 500 kuparitaalarilla. Molemmat talot olivat Hoffmanin hallussa vuoteen 1661, jolloin hän myi ne talonpojille.[41]
Vuodesta 1630 lähtien Henrik Hoffman omisti edelleen Rymättylän Tanilan ratsutilan, jonka puolesta hän varusti toisen ratsumiehen samaan Torsten Stålhandsken komppaniaan kuin kotitalonsa Mynämäen Huolinkin puolesta. Hoffmanilla oli täten yhtaikaa kaksi hakkapeliittaa tuossa maankuulussa komppaniassa. Tanilan ratsutila oli rovasti Hoffmanin hallussa ainakin vuoteen 1659.[42]
Luovuttuaan Mynämäen Huolin ratsutilasta Henrik Hoffman otti 1636 viljelykseen kolme Maskun Laulaisten ja kolme Rymättylän Leikkisten autiotaloa. Molemmissa kylissä hän pani heti käyntiin suuret kunnostustyöt rakennuttaen lampuodeillaan niihin uusia huoneita, ojituttaen peltoja ja perkauttaen niittyjä. Laulaisissa yritys kuitenkin, lähinnä työvoiman puutteen takia, osoittautui aikaa myöten toivottomaksi, joten Hoffman jo 1642 luopui siitä ja jätti talot jälleen autioina kruunun haltuun. Leikkisissä hanke sen sijaan osoittautui kannattavaksi ennen muuta sen takia, että kylän manttaali alennettiin 1637 kolmesta yhteen ja että ensin Ruotsin valtakunnanneuvosto 1642 ja sitten kuningatar Kristiina 1646 myönsivät näin muodostuneeseen yksinäistaloon verovapauden sekä rovasti Hoffmanin että hänen vaimonsa eliniäksi.[43]
Vuonna 1656, jolloin Hoffmanilla jo entuudestaan oli hallussaan Rymättylän Tanilan ratsutila ja Rymättylän Leikkisten rälssitalo, hän sai omistusoikeuden lisäksi Nousiaisten Härjänsilmän ja Topoisten rälssitaloihin, jotka olivat jo jonkin aikaa olleet hänelle pantattuina, Härjänsilmä 1000 kuparitaalarin panttina Pietari Flemingiltä ja Topoinen 800 kuparitaalarin panttina Krister Niilonpoika Rosencrantzilta. Härjänsilmä näyttää pian joutuneen pois Hoffmanilta, mutta Topoisten talon hän omisti kuolemaansa saakka.[44]
Paitsi kokonaisia taloja, rovasti Hoffman omisti useita erillisiä niitynkappaleita Nousiaisten pitäjän Mahalan, Repolan ja Riukulan kylissä. Arvata voimme, että hän oli saanut ne aluksi lainojen pantteina, mutta panttaajien maksukyvyn loputtua hankkinut niihin täyden omistusoikeuden. Mahalan kylässä sijainneen Myllärinniitun osalta on tiedossa, että Hoffman oli omistanut sitä jo vuodesta 1625 lähtien ja että mahalaiset sitten peräti 32 vuoden ajan jaksoivat turhaan käräjöidä niittyä takaisin itselleen.[45]
Lopuksi mainittakoon tässä yhteydessä, että muun kiinteän omaisuuden lisäksi Henrik Hoffman omisti vielä myllyn Maskun Kurittulankoskessa. Kun Maskun pappilalla ei näet ollut omaa myllyä eikä myllynpaikkaa, Hoffman teki 1630-luvulla Kankaisten kartanon rouvan Margareta Fincken kanssa sopimuksen, jonka nojalla hän sai käyttöönsä kartanon ikivanhan myllynpaikan Kurittulan kylässä.[46]
Henrik Hoffmanin taloudesta puhuttaessa on vihdoin syytä huomauttaa siitä, että hän asiakirjatietojen mukaan harjoitti sen ajan muiden kapitalistien tavoin huomattavaa lainatoimintaa. Vain yhden esimerkin mainitakseni oma esi-isäni, Nousiaisten talollinen Paavo Martinpoika Oja oli Hoffmanin kuollessa hänelle velkaa tynnyrin rukiita ja tynnyrin ruisjauhoja.[47]
Rovasti Hoffmanin aikana Maskun pappilassa suoritettiin kaksi varkautta, joista myöhempi toi tullessaan rovastille ikäviä seurauksia. Selostettakoon tässä silti aikaisempikin, koska se puolestaan luo valoa Maskun pappilan silloisiin oloihin.
Maskun talvikäräjillä 1642 rovasti Hoffman vaati rangaistusta vanki Lauri Eerikinpoika Kahrapäälle siitä, että tämä karattuaan Turun linnan vankilasta oli edellisen joulun jälkeen yöllä tunkeutunut Maskun pappilan kartanolle, mennyt käymälänreiän kautta rovastin makuutuvan porstuaan, varastanut vintiltä rovastin tärkätyn papinkauluksen, jonka arvo oli 1 kuparitaalari, poistunut porstuasta samaa tietä kartanolle, käynyt pirtin vieressä olleen tallin parvella, mennyt renkien kammioon ja varastanut sieltä turkin, sarkaröijyn, sarkahousut, sukat ja kengät, pukenut ne päälleen jättäen omat vaatteensa tilalle, ottanut vielä 2 markkaa hopearahaa taskuunsa ja hiipinyt pois; aamulla pappilan rengit olivat huomanneet varkauden, seuranneet varkaan jälkiä ja saaneet hänet kiinni Raision Somersojan talosta sekä tuoneet hänet Maskun pappilaan ja lopuksi kuljettaneet hänet takaisin Turun linnaan. Kuulustelussa varas tunnusti tekonsa ja kertoi karanneensa linnan pajasta, kävelleensä jään yli Ruissaloon, katkaisseensa siellä jalkarautansa kivellä, menneensä Luonnonmaalle, varastaneensa Käkölästä vaipan ja pyyheliinan, jatkaneensa matkaa Naantaliin, ottaneensa sieltä neljä hevosenkenkää ja villavanttuut sekä päätyneensä vihdoin Maskun pappilaan. Ottaen huomioon sen, että Lauri Kahrapää jo aikaisemmin oli tuomittu kuolemaan Uudessakaupungissa varkaudesta ja Halikossa hevosvarkaudesta, jotka tuomiot hovioikeus oli muuttanut sakoiksi ja kuukauden vankeusrangaistukseksi, Maskun kihlakunnanoikeus nyt tuomitsi hänet karkaamisesta ja uudesta kolminkertaisesta varkaudesta hirtettäväksi. Sääli miestä, mutta ellei hän tätä viimeistä tekostaan olisi tehnyt, jälkimaailma ei tietäisi, että Maskun pappilassa jo Henrik Hoffmanin aikana oli mm. rehellinen käymälä, jopa rovastin makuutuvan porstuaan sijoitettu.[48]
Entä sitten se toinen varkaus, jonka yhteydessä Henrik Hoffmanin ylle lankesi synkkä varjo? Maskun välikäräjillä 28.4. 1657 rovasti Hoffman ilmoitti, että häneltä oli elokuussa 1656 varastettu 74 tukaatin arvoinen kultaketju, toinen 30 tukaatin arvoinen kultaketju ja 2 pakkaa saksalaista palttinaa sekä maaliskuussa 1657 lasihelminen morsiuskruunu, 17 luotia painanut hopeakannu ja 6 hopeaketjua; lisäksi oli ruustinna Maria Tapanintyttäreltä tarkemmin tietämättömänä aikana hävinnyt 2 hopeavyötä. Varkaaksi rovasti epäili Maskun Humikkalan kylässä asunutta itsellisnaista Kerttu Sipintytärtä. Kysyttäessä Kerttu tunnusti, että hän kyllä oli myynyt ja pantannut sanotut tavarat Turussa, mutta että hän ei ollut niitä varastanut, vaan saanut ne lemmenleikin palkkana itseltään paholaiselta, joka oli hakenut ne pappilasta kostoksi siitä, ettei ollut päässyt uuden ruustinnan kanssa yhtä hyviin väleihin kuin vanhan. Oman tunnustuksen perusteella kihlakunnanoikeus tuomitsi Kerttu Sipintyttären kuolemaan varkaudesta ja paholaisen kanssa seurustelemisesta.[49]
Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan Turun hovioikeuden vahvistettua Kerttu Sipintyttären kuolemantuomion Kerttu Turun linnassa viimeistä ehtoollista saadessaan muutti kertomustaan siten, ettei häneen ollutkaan sekaantunut paholainen, vaan Maskun rovasti Henrik Hoffman, joka itse oli hänen palvelustensa palkaksi antanut hänelle kaikki edellä mainitut arvoesineet. Maaherran ilmoitettua asian uudesta käänteestä tuomiokapitulille tämä päätti 27.7.1657 pidättää rovasti Hoffmanin virasta siksi, kunnes rovasti olisi puhdistautunut syytöksestä. Nyt rovasti pyysi maaherralta välikäräjiä, joilla hän saattaisi todistaa syyttömyytensä. Sellaiset järjestettiinkin Maskun pappilaan 2.10.1657, jolloin läsnä olivat kantajan ja vastaajan ohella itse maaherra Erich von der Linden, tuomiokapitulin asiamiehenä professori Yrjänä Alanus, tuomarina Maskun kihlakunnantuomari Antti Antinpoika Salamontanus ja toimeenpanoviranomaisena Maskun kihlakunnan kruununvouti Juhana Perttelinpoika. Ensimmäisen puheenvuoron sai Kerttu Sipintytär, joka kertoi rovasti Hoffmanin rakastelleen häntä kaksi eri kertaa, ensimmäisen kerran 10 vuotta aikaisemmin Kankaisten kartanon olutkellarissa ja toisen kerran 5 vuotta aikaisemmin Maskun pappilan tuvassa. Rovasti Hoffman puolestaan kielsi kaiken eikä Kerttukaan pystynyt millään tavoin todistamaan väitteitään. Päinvastoin hänen entiset työtoverinsa Kankaisista todistivat hänet kevytmieliseksi naiseksi kertoen mm., että pappilan muorivainaja - arvattavasti Henrik Hoffmanin äiti Kaarina Antintytär - oli kerran juuri sen takia käskenyt Kankaisten narrin lyödä kirkonmäellä tervapytyn hänen päähänsä. Rovasti Hoffmanin esitettyä vielä 10 papin, 6 talonpojan ja 4 kartanonpalvelijan antaman todistuksen hänen hyvästä maineestaan ja vakavasta käytöksestään kihlakunnanoikeus vapautti hänet syytteestä ja siirsi Kerttu Sipintyttären asian uudelleen hovioikeuteen.[50]
Tämän jälkeen rovasti Hoffman pääsi takaisin virkaansa ja aikalaiset jättivät koko välikohtauksen omaan arvoonsa. Mutta jälkimaailma on menetellyt toisin. Eräät asiaa tuntemattomat tutkijat ovat yli kaksi vuosisataa myöhemmin jälleen kaivaneet esiin hullun naisen hullut puheet ja niiden perusteella painetussa sanassa mustanneet Henrik Hoffmanin mainetta. Toivottavasti heidänkin aikansa on jo ohi.
Humikkalan Kerttu Sipintyttären tarina ei varmaan Henrik Hoffmania itseäänkään pahasti järkyttänyt. Neljä vuotta myöhemmin sen sijaan sattui tapaus, joka synkisti kunnianarvoisen rovastin koko elämänehtoon. Syksyllä 1659 hän oli näet määrännyt kappalaisensa Tuomas Fabriciuksen vihkimään pappilan rengin Esko Eerikinpojan ja pappilan ratsumiehen Eerikki Jaakonpojan lesken Kreetta Heikintyttären avioliittoon saatuaan luotettavalta taholta kuulla, että Eerikki Jaakonpoika oli kaatunut Liettuassa 1658, mutta sitten kuolleeksi luultu palasikin tammikuussa 1661 yllättäen kotiin. Tuomiokapituli tosin myönsi heti erokirjan Eerikki Jaakonpojalle, mutta ryhtyi samalla syyttämään rovasti Hoffmania virkavirheestä, toisin sanoen siitä, että hän oli löysiin huhuihin luottaen antanut Kreetalle naimaluvan. Asiaa puitiin vuorotellen tuomiokapitulissa ja kihlakunnanoikeudessa eikä sen lopputulosta tunneta. Se vain tiedetään, että tuomiokapituli jo välillä harkitsi rovastin virasta pidättämistä. Niin pitkälle ei kylläkään menty, mutta tallella olevista asiakirjoista näkyy, että jutun johdosta piispa Terseruksen ja rovasti Hoffmanin välit kokonaan katkesivat.51]
Henrik Hoffman kuoli Maskussa alkuvuodesta 1666, ennen toukokuun 9 päivää. Tämä nähdään siitä, että hänen hautakiveensä on kuolinvuodeksi merkitty 1666 ja että Turun akatemian pöytäkirjassa 9.5.1666 puhutaan hänen sairaana olleesta leskestään, jonka luokse akatemian rehtori silloin oli lähdössä ehtoollista antamaan.[52]
Henrik Hoffman oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen kerran hänet vihittiin 2.7.1626, arvattavasti Sauvon (nykyisen Karunan) Steningen kartanossa, Raaseporin kihlakunnan lainlukijan Pietari Gallen tyttären ja Steningen herran Klaus Gallen sisaren Hebla Pietarintytär Gallen kanssa. Maskun käräjillä 1639 Hoffman vahvistutti vaimonsa kanssa hääpäivänään tekemänsä sopimuksen, jonka mukaan kaiken heidän omaisuutensa tuli toisen kuollessa siirtyä toiselle siinäkin tapauksessa, ettei heille ollut siunaantunut lapsia. Sopimus täyttyi 1650, jolloin ruustinna Hebla Pietarintytär siirtyi ajasta ikuisuuteen. Sureva leski laitatti vaimovainajansa haudalle Maskun kirkon kuoriin jylhän kauniin hiekkakivilaatan, johon ovat ruotsinkielisinä kaiverrettuina Jesajan kirjan sanat: Sinun kuolleesi virkoavat elämään, minun ruumiini nousevat ylös; herätkää ja iloitkaa te, jotka tomussa makaatte, sillä sinun kasteesi on valon kastetta ja maa antaa vainajat esille.[53]
Hebla Gallen kaikki sukulaiset eivät kuitenkaan sulattaneet pariskunnan keskinäistä testamenttia. Niinpä kornetti Hannu Ramsay vaati Maskun käräjillä 1661 rovasti Henrik Hoffmanilta omasta ja sisarustensa puolesta äidinisänsä sisaren Hebla Pietarintyttären perintöä. Vaatimuksen johdosta Hoffman esitti tällöin kihlakunnanoikeuden 1639 ja laamanninoikeuden 1653 testamentille antamat vahvistukset sekä Steningen herran Juhana Gallen todistuksen, jolla tämä oli omasta ja jälkeläistensä puolesta luopunut kaikista perintövaatimuksistaan. Asia alistettiin Turun hovioikeuden harkittavaksi mutta hovioikeuden päätöstä ei tunneta.[54]
Henrik Hoffmanin toinen puoliso vuodesta 1655 lähtien oli Maria Tapanintytär Schröder. Turun tuomiokapitulin pöytäkirja vuodelta 1658 kertoo, että Maskun rovastin appi Tapani Hannunpoika oli eläessään antanut tyttärensä rovastin vaimoksi siitä huolimatta, että tytär oli ollut kihloissa toisen miehen kanssa, jonka vuoksi hänet oli tuomittu maksamaan sakkoa tuomiokapitulille. Kuka tuo Tapani Hannunpoika Schröder oli ollut, ei tiedetä, mutta hänen poikansa ja Maria Schröderin veli oli Porin kreivikunnan inspehtori Juhana Schröder. Kenties he olivat jotakin sukua Maarian kirkkoherrana 1632-1640 palvelleelle Maunu Antinpoika Schröderille ia Uudenmaan-Hämeen läänin maanmittarina 1640-1664 toimineelle Lauri Laurinpoika Schröderille. Kuten äsken mainitsin, Maria Schröder oli leskenä elossa 1666.[55]
Edellä oli jo puhetta siitäkin, että löylynlyömä Maskun Humikkalan itsellinen Kerttu Sipintytär 1657 kertoi paholaisen pitäneen paljon vähemmän Maria-ruustinnasta kuin hänen edeltäjästään Hebla-rouvasta. Samaa mieltä paholaisen kanssa näyttävät olleen myös eräät lihalliset maskulaiset. Niinpä Maskun Pakaisten Isontalon vaari Mikko Sipinpoika kevättalvella 1658 Maskun kappalaisen Tuomas Fabriciuksen lapsen ristiäisissä Kairisissa haukkui juovuspäissään ruustinna Maria Tapanintyttären pataluhaksi, mistä hyvästä hän tosin sai Kankaisten kartanon kipparilta Juhana Matinpojalta sen verran selkäänsä, että heitti henkensä kuukauden kuluttua.[56]
Koska Henrik Hoffmanin toinenkin avioliitto oli lapseton, hänen ja hänen uuden vaimonsa kuoltua pariskunnan koko omaisuus siirtyi vaimon veljelle, inspehtori Juhana Schröderille vuoteen 1668 mennessä. Kiinteimistöistä hän ei kuitenkaan välittänyt, vaan myi ne heti sihteeri Niilo Gyllenstolpelle ja asessori Mikael Gyllenstolpelle, entiselle Turun akatemian historian professorille.[57]
Historiallinen lähdeaines antaa siis Henrik Hoffmanista todella paljon ehjemmän ja täyteläisemmän kuvan kuin hänen edeltäjästään Hemming Henrikinpojasta. Myös siinä suhteessa Henrik Hoffman on Hemming Henrikinpoikaa paremmassa asemassa, että hänestä on jälkimaailmalle säilynyt jopa muotokuva, turkulaisen taiteilijan Jaakkima Neimanin 1652 tekemä mestarillinen maalaus [58]
[1] Esim. Biografinen nimikirja (1879-83) s. 288, Finsk biografisk handbok I (1903) s. 931-932, Kansallinen elämäkerrasto II (1929) s. 407-409, Suomen kansalliskirjallisuus IV (1930) s. 165-186, Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan (1947) s. 40-47, Suomen elämäkerrasto (1955) s. 291,Suomen kirjallisuus II (1963) s. 253-258 ja Suomen sana 7 (1964) s. 55-56.
[2] TOINI MELANDER, Personskrifter hänförande sig till Finland 1562-1713 (1951) s. 101.
[3] VA. Nousiaisten, Maarian, Liedon ja Loimaan kymmenysluettelot 1500-luvulta.
[4] VA. J. W. Ruuthin kokoelma: jäljennökset Turun tonttiäyriluetteloista 1500-luvulta ja karttaluonnos tuon ajan Turusta.
[5] VA 233 a: 23 sekä 233 b: 34 ja 90.
[6] VA 233 c: 20, 36 ja 43 sekä 233 d: 16, 30 ja 39.
[7] VA 233 f: 9, 12 ja 13.
[8] VA. Åbo stads acta: jäljennös Turun hopeaveroluettelosta 1571. - VA. J. W. Ruuthin kokoelma: jäljennös Turun hopeaverorästiluettelosta 1573.
[9] VA 1646: 3 ja 1790: 18.
[10] VA 1459: 65.
[11] VA 483 Ba: 22 ja 483 Bj: 2.
[12] VA 1503: 3.
[13] VA 1467: 15.
[14] K. G. LEINBERG, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet I (1892) s. 146147, 346-347 ja 383-384 sekä III (1898) s. 80-81, 226, 256 ja 342.
[15] VA 1599: 20.
[16] K. G. LEINBERG, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet I (1892) s. 392-394 ja Åbo stifts herdaminne 1554-1640 (1903) s. 138. - Suomen sana 7 (1964) s. 55-56.
[17] Vrt. Suomen kirjallisuus II (1963) s. 253-258.
[18] VA 483 Bs: 98 ja 1820: 71; isän sairaus oli alkanut jo ennen 16.3.1618, jolloin hänen käsialansa oli jo vapiseva (VA 483 Bq: 92).
[19] J. VALLINKOSKI, Milloin Maskun Hemmingin virsikirja ilmestyi? (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 52, 1952). - VA 483 Bd: 84 ja Bi: 140; herra Hemmingin vaimo oli elossa vielä 14.3.1614, mutta kuolleena 8.12.1614.
[20] VILH. LAGUS, Åbo akademis studentmatrikel I (1889) s. 21. - KUSTAVI GROTENFELT, Hautakirjoitus Maskun kirkkoherrasta, Josephus Hemmingiistä (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen II, 1902). - HEIKKI IMPIVAARA Eräitä Maskun Hemmingin jälkeläisiä (Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja IV, 1936).
[21] Vrt. piakkoin ilmestyvää Maskun pitäjän historiaa.
[22] Esim. Biografinen nimikirja (1879-83) s. 294, Finsk biografisk handbok I (1903) s. 958, Kansallinen elämäkerrasto II (1929) s. 444, Suomen elämäkerrasto (1955) s. 301 ja Suomen kirjallisuus II (1963) s. 141-148.
[23] MARTTI RAPOLA, Raamatunsuomennos kirjakielen normien vakiinnuttajana (Suomen kirjallisuus II, 1963, s. 145-146) ja Henrik Hoffman, puristinen kielenkorjaaja (Suomi 110:3, 1963, s. 9-10).
[24] VA. Jully Ramsayn kokoelma: Hoffman. Siinä mainitusta valtionarkiston voudintilisarjan niteestä 3385 en ole onnistunut vastaavaa alkuperäistä merkintää löytämään, joten lähdeviite ilmeisesti on väärä.
[25] J. W. RUUTH, Åho stads historia under medeltiden och 1500-talet III (1916) S. 148 - VA 27: 2 ja 30: 29.
[26] A. R. CEDERBERG Varhais-kansallisen herätyksen enteet maassamme 1600- ja 1700-luvun taitteessa (Historiallinen Arkisto XLII, 1935) s. 6.
[27] A. ALMQUIST, Den civila lokalförvaltningen i Sverige 1523-1630 IV (1922) s. 71. - VA. Kongl bref 1591-1593, missä Hans Hoffman mainitaan Pohja-Suomen kruununvoutina 27.8.1591-9.1.1593. - VA. Jully Ramsayn kokoelma: Hoffman.
[28] ALMQUIST, main. teos s. 71. - VA 1595: 81, 1604: 41, 1646: 5 ja 1646: 15. - VA. Suomen asutuksen yleisluettelo: Masku.
[29] VA 1771: 47, 1771: 62, 1779: 18-19, 1790: 18, 1821 a: 5, 1827: 19, 1828: 46, 1836 a: 14, 1849: 94-95, 1865: 60, 1876: 49 ja 1882: 68. - VA. kk 2: 197 ja kk 4: 168-169.
[30] VA 1767: 27, 1768: 78 ja 1771: 62. - VA. Jully Ramsayn kokoelma: Hoffman.
[31] VA. Mynämäen kymmenysluettelot 1614-1625. - VA 1821 a: 5 ja 1836 a: 14.
[32] VA 1858: 24. - GREGORIUS HALLENIUS, Virmoensis territorii memorabilia I (1738) s. 21.
[33] K. G. LEINBERG, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet III (1898) s. 350. - VA 1871: 28. - VA. Topographica, Masku: Nils Bjelken kirje 18.11.1626.
[34] VA. kk 2: 193 ja kk 4: 13. - Consistorii ecclesiastici Aboensis protokoller I (1899) s. 181.
[35] K. R. MELANDER, Suomen edustajista aatelis-, pappis- ja talonpoikaissäädyssä Ruotsin valtiopäivillä 1617-34 (Historiallinen Arkisto XX: 2, 1908, s. 153). - SAINI LAURIKKALA, Elämää Varsinais-Suomessa 1600- ja 1700-luvulla (Varsinais-Suomen historia VII: 5-6, 1961) s. 115.
[36] MARTTI RAPOLA, Raamatunsuomennos kirjakielen normien vakiinnuttajana (Suomen kirjallisuus II, 1963) s. 141-148 ja Henrik Hoffman, puristinen kielenkorjaaja (Suomi 110: 3, 1963).
[37] K. G. LEINBERG, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet II (1893) s. 39, 67, 267 ja 349 sekä IV (1900) s. 52--53 ja 131. - VA 6827: 136.
[38] VA 7139: 10.
[39] VA. kk l: 243, 262 ja 297, kk 2: 15 ja 82 sekä kk 4: 268.
[40] VA 1886: 32, 1887: 12, 1894: 148 ja 1905: 125-126.
[41] VA kk 2: 30, 73, 81, 96, 141 ja 197, kk 3: 26, 125, 126 ja 158 sekä kk 4: 168-169. - VA. Suomen asutuksen yleisluettelo, Masku.
[42] VA 1886: 32, 1894: 148, 1905: 125 ja 1918: 31. - VA. kk 4: 11, 30 ja 165.
[43] VA 6827: 66-67. - VA. kk 2: 214 ja 225, kk 3: 17, 83, 196, 212, 247, 260 ja 270. - VA. Valtakunnanregistratuuran jäljennös 23.5.1646 ja 20.8.1646. - K. G. LEINBERG, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet II (1893) s. 163-164 ja 223-
[44] VA. kk 4: 32 ja kk 7: 512.
[45] VA. kk 4: 11 ja 57 sekä kk 7: 512.
[46] VA. kk 3: 213.
[47] VA kk 7: 549
[48] VA. kk 3: 272-273.
[49] VA kk 4: 58-61
[50] VA. kk 4: 93-95. - Consistorii ecclesiastici Aboensis protokoller I (1899) s. 95 ja 98-99.
[51] Consistorii ecclesiastici Aboensis protokoller II (1902) s. 479-480, 482-483, 517, 530-532 ja 537-538. - VA. kk 7: 1477 ja 1518.
[52] Consistorii academici Aboensis äldre protokoller III (1898) s. 136.
[53] JULLY RAMSAY Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909) s. 136. - VA kk 3: 116. - TOVE RISKA, Mynämäen rovastikunta (Suomen kirkot, Turun arkkihiippakunta II 1961) s. 171-172
[54] VA kk 7: 1479-1480
[55] Consistorii ecclesiastici Aboensis protokoller I (1899) s. 151. - MAUNO JOKIPII, Porin kreivikunta (Historiallinen Arkisto 54, 1953) s. 115. - K. G. LEINBERG, Åbo stifts herdaminne 1554-1640 (1903) s. 195. - Finsk biografisk handbok II (1903) s. 1931-1932.
[56] VA. kk 4: 113, 195-196 ja 268-274.
[57] VA. kk. 7: 512 ja 549.
[58] A. LINDGREN, Tietoja votiivitauluista Suomessa (Suomen Museo 1900). - K. K. MEINANDER, Porträtt i Finland före 1840-talet (1931) s. 27-28, 48, 328 ja XVIII.
Referat
Arkivrådet AULIS OJA behandlar i denna uppsats kyrkoherdarna i Masku (Eg.Finland) Hemmingius Henrici och Henrik Hoffman på basen av de källuppgifter, som han kommit att samla under arbetet med sagda sockens historia. Hemmingius Henrici (kyrkoherde 1586-1619) hör såsom psalmdiktare och -översättare till tidens litteraturhistoriska förgrundsfigurer. Av släktnamnet Hollo, som hans sonson då och då använde, kan man sluta sig till att Hemmingius Henrici hörde till åbosläkten Hollo; hans far var borgaren Henrik Hollo, omnämnd. 1556-1673. Hemmingius Henrici dog i Masku sommaren 1619; hans hustru N. N. Persdotter Melartopaea hade dött redan 1614. Sonen Josephus Hemmingii blev faderns efterträdare och dog 1.2.1625, dottern Elin Hemmingsdotter var gift med landbofogden Thomas Jakobsson (deras son antog namnet Fabricius, som av sonsonen ändrades till Faberman). På manslinjen levde släkten vidare med namnen Hollonius, Ollonius och Ollon.
Om kyrkoherden Henrik Hoffmans (pastor i Masku 1627-66) öden kan en fylliare bild ges tack vare att källorna efter 1620 flyter rikare än före detta årtal. Förf. har kunnat fastställa, att Henrik Hoffman var son till fogden på Saris kungsgård Hans Hoffman, vilken förekommer i källorna som Henrik Klassons (Horn) tjänare redan 1579. Om namnet Hoffman är ett verkligt släktnamn, och inte blott yrkesbeteckning (= hovman, dvs. ryttare), kan han hypotetiskt antas vara son till åborådmannen Eskil Hoffman (omn. 1539-44). Hans Hoffman blev 1584 gårdsfogde på Yläne, 1591 kronobefallningsman i Masku och Vemo härader samt 1593 gårdsfogde på Saris. Han var gift med Karin Andersdotter, som efter mannens död i början av året omnämns som änka på Saris och sedermera i Huolis i Virmo till 1620. Hans Hoffman hade tre söner, Karl Hoffman, infanterilöjnant och ryttarefänrik, d. i Tyskland 1630, Hans Hoffman, ryttare, d. i Ryssland 1616 ogift, samt Henrik Hoffman, f. på Saris 1599, som från 1625 verkade som präst i Masko, 1625-27 som nådårspredikant och från 1627 till sin död i början av året 1666 som kyrkoherde. Från 1630 var han landsprost. Även han har sin givna plats i den finska litteraturhistorien som bibelöversättare. Förf. skildrar sedan utförligt Henrik Hoffmans privatekonomi, särskilt hans ganska betydande godsinnehav i Virmo, Merimasku, Rimito, Nousis och Masku socknar. Henrik Hoffman var i sina bägge giften (1:o 2.7.1626 med Hebla Pedersdotter Galle, d. 1650, dtr till lagläsaren Per Galle, 2:o 1655 med Maria Schröder, d. 1666/68, dtr till Staffan Hansson) barnlös. Då Karl Hoffmans enda dotter Ebba Karlsdotter (gift med kapellanen i Nykyrko Ericus Nicolai) dött barnlös före 1658, utslocknade alltså släkten Hoffman med prosten Henrik Hoffman.
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1964 hakemisto | Vuosikertahakemisto