[ Artikkelin loppu ]
Säätyläistön ollessa yhteiskunnan ylintä kerrostumaa sen rajaus merkitsee tietysti vain niiden saumakohtien toteamista, joiden ulkopuolisessa väestössä säätyläisiä ei enää ollut valtiosäätyjen enempää kuin muidenkaan yhteiskuntaryhmien piirissä.
Mutta säätyläistön ja muun väestön välistä rajaa ei käy tietenkään vetäminen vain säätyjakoisuuden panemia juonteita pitkin. Herrasväkeä oli näet kaikissa säädyissä jopa talonpoikaissäädyssäkin sen lainkohdan nojalla, joka oikeutti perintötilan omistajan ja kruununtilan haltijan ottamaan osaa valtiopäivämiesvaaliin jopa itse edustustehtäväänkin. Tästä säätyläisyyden ja säätyjakoisuuden välisestä ristiriidasta saattaisi tässä mainita hyvinä esimerkkeinä vaikkapa Kangasalan Liuksialan Agaton Meurmanin tai Artjärven Kinttulan Daniel Joakim Edvard Dunckerin, jotka olivat kaltaistensa kanssa tietenkin taattuja säätyläisiä mutta siitä huolimatta edustajina 'talonpoikia' useilla valtiopäivillä 1870-luvulta lähtien.
Ja toisaalta taas kaikissa säädyissä oli säätyläistön ulkopuolistakin väestöainesta mukana. Sillä elävän elämän tuomat kohtalot, sukujen vuosisataiset vaiheet, eivät mukaudu suinkaan joka kohdassa valtiopäiväjärjestyksen tai privilegilainsäädännön edellyttämään asiain tilaan.
Tuskinpa on syntynyt sukua, joka väestön pintakerrokseen, säätyläistöön, jossakin vaiheessa noustuansa ei olisi toisissa vaiheissa taas ikään kuin luovuttanut jäseniään takaisin väestön runko-osien täydennykseksi. Puhumattakaan monista jo sammuneista tai jo täysin rahvaantuneista aatelissuvuista, joita joskus kuin sattumoisin keksitään kansan ns. 'syvien rivien' uumenista, myös elävistä aatelissuvuista on tuon tuostakin versonut haarautumia, jotka syntyperäistä säätyjäsenyyttään suinkaan menettämättä kuitenkin kuuluvat jo tykkänään toisiin väestöaineksiin kuin säätyläisiin. Niinpä vuoden 1872 aateliskalenterista voitaisiin näistä tosin säätynsä säilyttäneistä mutta sitä vastoin säätyläisyytensä jo menettäneistä aatelismiehistä mainita moniakin esimerkkejä: torppari Alexander Järnefelt Mikkelin pitäjästä, loinen Frans Adolf Munck Harjavallasta, suutari Gustaf von Qvanten Pälkäneeltä tai helsinkiläinen työmies Karl Johan Spåre, joka aloitti elämänuransa vuosisadan puolivälin vaiheilla eversti Gustaf Adolf Petanderin renkipoikana Skarpansin linnoituksessa, Bomarstindissa, Ahvenanmaalla.
Kun näin on, kun säätyläistön ja muun väestön välinen raja ei avaudu oikosuoraan tiettyjen yhteiskunnallisten ryhmiintymien välitse, on säätyläistön hahmotuksessa pyrittävä välttämättömästi yksityiskohtaisempaan tarkkuuteen. Tietenkin näitä yksityiskohtia, säätyläistön sosiaalisille lievealueille opastavia tunnusmerkkejä, oli entisajan elämässä moniakin, joiden nojalla lähes kuka tahansa saattoi silloin suhteellisen helposti sijoittaa itsekunkin oikealle kohdallensa yhteiskuntaan - puolelle tai toiselle sosiaalista valtarajaa, joka oli väestöön uurtunut, joko säätyläisten suppeaan ja eristyneeseen piiriin tai muun väen epämääräiseen, monipäiseen ja alati paisuvaan joukkoon.
Säätyläisen tunnistus perustuikin ennenvanhaan enimmäkseen tiettyihin ulkokohtaisiin seikkoihin. Tunnusmerkkejä, joiden nojalla aikalaiset itse oitis pystyivät oivaltamaan toistensa todellisen säätyaseman, olivatkin ylipäänsä juuri ihmisen ulkonäkö, eritoten hänen pukeutumis- ja käytöstapansa sekä tietyt avut tai avujen puute. Niinpä SAKARI TOPELIUKSEN eloisissa matka- ja seutukuntakuvauksissa kerrottiin vielä vuoden 1870 vaiheilla, että herrasväen ja muun väen välinen »hämärä raja käypi sarkanutun ja verkatakin välitse». ja samaan tapaan myös Ruotsissa tehtiin vielä säätyajan lopullakin tarkka ero takkiniekkojen ja röijyväen välillä sikäläisten valtiopäivien talonpoikaissäädyssä, johon - samoin kuin myös meillä, kuten sanottu - kuului rahvaanmiesten mukana herrasmiehiäkin.
Säätyläisessä ei hevin näkynyt ruumiillisen työn jälkiä. Hänen kielenkäyttönsä oli toista kuin rahvaanihmisen, siloitellumpaa vaikka tosin enimmiten myös luontaista verevyyttä vailla. Eritoten umpisuomalaisilla seuduilla nimenomaan kieliseikka - lännessä ruotsi, idässä Saksa - erotti jopa ajanmittaan vahvistuenkin tarkasti säätyläistön muusta väestöstä. Niinpä rahvaanmieskin tahollansa totesi: »joka tulkilla puhuu, se kyydillä ajaa» - eli on siis säätyläinen. Niinikään kirjoitetun käsialan lukemis- ja laatimistaito olivat niitä säätyläisavuja, jotka jopa painetun sanan lukutaitoonkin yltäneestä yhteisestä kansasta enimmäkseen puuttuivat. Lisäksi arvonimet ja nimet ylikanteensakin olivat samoin sangen selviä säätyläisyyden tunnuksia. Kaksiosaiset etunimet ja vieraskieliset sukunimet enenivät enenemistään, ja eritoten etunimien runsaudesta saattoi jo 1700-luvulla helposti erottaa säätyläisen yksinimisten rahvaanihmisten joukosta. Moninimisyyden harrastus oli lähinnä heijastusta suvun keskeisestä merkityksestä säätyläistönkin oloissa: tuntui olevan tärkeätä kukittaa jälkeläistä vanhempien ja erittäinkin esivanhempien etunimillä. Mutta osaksi harrastus oli myös niitä pöhöttymiä, joita kaikkina aikoina on kuulunut jäljittelyksi yltyneisiin joukkokuntaisiin tapoihin. Epäilemättä hankalimman taakan alle on tässä suhteessa, nimikasauman kantajana, joutunut muuan helsinkiläinen luutnantin poika, kontra-amiraali Ernst Gustaf Julius Caesar Fredrik Wilhelm Atos Portos Aramis Romulus Remus Thitz. Eristyneisyyden moninaiset muodot, usein nimenomaan tällaiset liioittelumuodot sekä ns. 'ylellisyyden' tunnusomaiset piirteet, puuterit ja peruukit, vaunut, kiesit, kuomut ja muut erottivat säätyläisen muusta väestöstä.
Ja tähän säätyläisen tunnistukseen pystyi jokainen, jopa myös tarpeeksi tarkkavaistoinen rahvaanihminenkin.
Yhteisellä kansalla oli näet omat hokemansa, runsas valikoima osuvasti säätyläistä luonnehtivia sananparsia: »jonk' on nappia nutussa, sen on oppia otassa», »hattu päässä herrat käyvät, kuningas kypärä päässä», »istualtaan herrat puhuvat», »jota matalampi herra, sitä korkeampi hattu». ja eritoten virkalaitoksen keskeisen aseman säätyläisten oloissa hyvinkin tuntien ja herkästi älyten rahvas toisti hokemiaan: »herra ilman virkaa on kuin koira ilman häntää» ja »virkaa vailla herra, kärsää vailla sika».
ELIAS LÖNNROT kertoi tästä erisäätyisyyden herkästä vaistoamisesta sangen valaisevasti vuonna 1828 seuraavaa: »Eri luokkien ihmisissä on olemassa tiettyjä ominaissävyjä, jotka eivät hevin jää erisäätyisiin ihmisiin tottuneilta tarkkailijoilta huomaamatta. Vaikka olin talonpojaksi pukeutuneena ja perättömiä uskotellen kerroin olevani muka talonpojan poika matkalla Karjalaan sukulaisia tervehtimään» - LÖNNROT jatkoi runonkeruunsa matkavaiheita muistellen - »eivät monet rahvaastakaan ole sitä uskoneet oleiltuani kauemman aikaa heidän parissaan. ja kuitenkin pitäisi minun, joka sekä polveudun talonpoikaisluokasta että suurimman osan ikääni olen sen keskuudessa elänyt, onnistua paremmin kuin monen muun muistuttaa rahvaanmiestä. Kun otan huomioon, että minun vanhempani kuuluvat talonpoikaiseen väkeen, pitäisi toki minulle luonnistua helpommin kuin muille käydä talonpojasta.»
Mutta nämä jo ammoin maatuneen elämän ulkonaiset tunnusmerkit eivät ole tietenkään hivenen vertaa avuksi säätyläisen ominaispiirteiden eivätkä olletikaan säätyläistön sosiaalisen alasauman toteamiseksi täältä jo tykkänään muuksi muuttuneista nykyoloista käsin. On siis mentävä itse väestörakenteen yksityiskohtiin. On tarkastettava eri hallinto- ja ammattialoittain sitä virka- ja elinkeinonimikkeistön takaista väkeä, joka ei tunnu muitta mutkitta kuuluneen niin sanoakseni päivänselvän säätyläistön piiriin.
Sotilashallinnon virkalaitoksessa ei ole oikeastaan yhtään ainoata virkanimikettä, josta voitaisiin ehdottomasti sanoa, että tämän tarkoittama viranhaltijakunta on ollut läpikotaisin säätyläistön ulkopuolelle kuulunutta väkeä. Sotalaitoksen henkilöstö oli ylikanteensa ja erittäinkin karriäärivaiheittensa puolesta sangen mobiilia, sosiaalisesti liikkuvaista väestöainesta. Niinpä kaikkein ylimpiinkin upseerinvirkoihin yltäneitä miehiä on elämänuransa lähtökohta-asemissa ollut merkittyinä rykmenttien sotilasrulliin milloin korpraaleiksi, milloin piipareiksi, torvensoittajiksi, oboisteiksi tai muiksi 'musikanteiksi', milloin jopa rivimiehiksikin.
Sukututkija, joka luonnollisesti tuntee tuollaisen pienen militääriviran haltijasta hänen genealogisen likiympäristönsäkin laadun, isän ja äidin, usein myös sisarusten ja muiden lähisukulaisten yhteiskunnallisen aseman, voi tietysti useimmiten olla kutakuinkin selvillä hänen - voinee sanoa - 'säätysävystäänkin'. Mutta pyrittäessä tyyppeihin, yleistyksiin, tilastollisen käsittelyn edellyttämiin rajauksiin, on tietenkin tärkeätä, että tietyn virka- tai ammattinimikkeen takainen henkilöstö katsotaan läpikotaisin kuuluvaksi joko tähän tahi tuohon kategoriaan väestöä - tässä siis joko säätyläistöön tai säätyläistön ulkopuolella olleeseen väestöön. Tilastollinen käsittelytapahan voi tuskin koskaan välttää tiettyä töykeää karkeutta yksityiskohtien hajapisteikköjä kartoitettaessa.
Ratkaisevaksi tunnusmerkiksi tässä kartoituksessa ja rajasaumojen hahmotuksessa tulee silloin tietysti se, minkä sävyistä ryhmäkunta on yleensä ollut tästä näkökulmasta katsottuna, mitä aineksia pääosa tarkastelun alaisen virka- tai ammattinimikkeen tarkoittama populaatio, perusryhmä, on käsittänyt. Kourallinen rivimiesten numeroihin merkittyjä aatelis- tai muiden herraskotien poikia ei tietenkään muuta sitä seikkaa muuksi, että ratsumiehet, rakuunat, sotamiehet, jääkärit, tarkk'ampujat, tykkimiehet, hantlankarit, tarjokkaat, varamiehet, matruusit, sanalla sanottuna miehistö yhtenä ryhmäkuntana, eivät kuulu säätyläistöön. ja noustaessa tältä tasolta astetta ylemmäksi voidaan s toteamus sovittaa myös jalkaväen ja aselajina jalkaväkeen 1700-luvulla rinnastettujen rakuunarykmenttien korpraaleihinkin. Sitä vastoin vuotta 1721 aikaisemman ratsuväen korpraalit on luettu aliupseeristoon kuuluviksi
Säätyläisväestön alaraja onkin sotilashallinnon virkalaitoksessa vedettävissä juuri aliupseeriston kohdalle ottamalla samalla huomioon se, että siinä säätyläisvaltaisuus käy sitä ilmeisemmäksi, mitä ylempää tasoa tästä viranhaltijakunnasta tarkastellaan.
Aliupseerinvirkoja oli rykmentissä vääpelistä lähtien kaikkiaan viisi. Alimpana olivat varusmestarit (rustmästare). Näistä varusmestareista on tässä yhteydessä merkille pantavaa, että yksistään jakopalkkaisissa rykmenteissä tämän alimman aliupseerinviran haltijaksi tuli koko kausi Uudenkaupungin rauhasta Haminan rauhaan eli siis vuosijakso 1721-1809 huomioon otettaessa 234 tapauksessa aatelismies. Tämä aatelinen viranvaltaus vastasi siis lähes kolmannesta (29%) mainitun ajan ja mainitun viran viranhaltijanvaihdosten kokonaismäärästä 819. Ja kun tähän vielä lisätään tälle virkatasolle tuona aikana kuulunut muu eli siis aateliton säätyläisaines, jonka sosiaalista taustaa sukututkimus tosin ei ole vielä toivottavassa määrässä selvittänyt mutta jota tässä varusmestarikunnassakin on varmasti melko paljon ollut, onkin epäilemättä osuvinta katsoa sotalaitoksen koko esimiehistö tästä sen alimmasta asteesta lähtien tilastollisesti säätyläisiksi.
Säätyläistön alarajaa edelleen sotilashenkilöiden piiristä haettaessa on otettava huomioon, että sotalaitoksen siviililuontoisissa alemmissa viroissa katselmuskirjuri (munsterskrivare), majurin komppaniassa toimistokatselmuskirjuri (expeditionsmunsterskrivare), oli sijoitettuna kersantin ja lippumiehen (förare) väliseen arvonportaaseen. Hänet on siis jo edellä sanotusta johtuen laskettava selvästi säätyläistöön kuuluvaksi viranhaltijaksi puhumattakaan muista, lähinnä esikuntien henkilöstöön kuuluneista sotilasvirkamiehistä, rykmentin sotatuomarista eli auditööristä, rykmentinkirjurista, rykmentinkomissaarista ja rykmentinvälskäristä sekä sotapapistosta.
Melkoista epäselvempi on sitä vastoin säätyläissauma välskärinkisällien kohdalla. Välskärinkisällejä ei näet pidetty vielä 1700-luvun alkupuolella säätyläisinä. Tai ainakin heidän säätyläisyytensä oli kyseenalainen. Evättäessä 1719 välskärinkisälleiltä miekan kanto-oikeus heidät nimenomaan rinnastettiin kirjanpainajiin ja muihin käsityöläiskisälleihin. Ajanmittaan, 1700-luvun lopulta lähtien, näiden lääkintätoimen alimpien viranhaltijoiden yhteiskunnallinen asema kuitenkin melkoisesti koheni. Niinpä heitä vastasivat 1800-luvun toisella kymmenellä täkäläisten jääkärirykmenttien ja tarkk'ampujapataljoonien alilääkärit. ja sitä paitsi: kun armeijan lääkärikunta oli etenkin ruotsinaikana enimmäkseen saksalaista syntyperää, virkakunnan säätyläissävy - kuten helposti kaikki muukin ulkomailta tullut - sai juuri tästä vierasperäisyydestä jopa 'kisällejä' myöten aikalaisten katsomustavoissa tiettyä sosiaalista lisäkiiltoa.
Tietenkään rykmenttien käsityöläiset eivät kuuluneet sääty-yhteiskunnan omien katsomustapojen mukaan säätyläistöön. Mutta tässä on kuitenkin otettava huomioon se, että säätyläisen saattaa tavata palkkausseikoista johtuen myös näistä tai muistakin tavallaan melko odottamattomista yhteyksistä. Niinpä ratsuväen ja rakuunarykmenttien lääkärit nauttivat parturien palkkoja, kuten esimerkiksi professori Josef Pipping henkirakuunoiden ratsutilapataljoonissa 1700-luvun lopulla tai rykmentinvääpeli, kuten samoihin aikoihin Gustaf Adolf Tujulin, ensipiiskurin palkkaa Turun jalkaväessä. Rakuunarykmenttien tallimestarit saivat puolestaan nauttia entisiä toisen pataljoonansaarnaajan palkkoja Uudenmaan ja Hämeen läänin sekä Henkirakuunoissa, Karjalan rakuunoissa sitä vastoin rahapalkkaa. ja jatkuvastikin säätyläisen tapaa siellä täällä ammentamassa palkkatuloja jossakin entisessä soturikäsityöläisen ammattinimikkeessä. Niinpä sekä värvätyissä että myöhemmin ruotujakoisissakin tarkk'ampujapataljoonissa oli vuosien 1827 ja 1855 menosääntöihin merkittynä kuormastoon aliupseerin arvoinen vaunumestari (vagnmästare), joka lienee niinikään luettava säätyläiseksi lähinnä tehtävänsä nojalla olla virallisena syyttäjänä tai täytäntöön panijana (actor, exekutor) sotaoikeuksissa samoin kuin Meriekipaasin (1833) bataljääri (batelier) muonajakelun kirjurina.
Siviilihallintoon sotilashallinnon alalta siirryttäessä voidaan heti todeta, että täällä oli sekä valtakunnallisen että paikallisen hallinnon koko jäsenistö kirjureineen, kanslisteineen, konttoristeineen ja muine alivirkailijoineen säätyläisiä, säätyläistön alinta saumaa. Ja sama koskee myös oikeushallinnon vastaavia viranhaltijoita. Sitä vastoin näihin väestöaineksiin eivät tietenkään kuuluneet virastojen vahtimestarit eivätkä eri hallintoalojen muut ns. palvelusmiehet (betjente), jotka olivat omina ryhminään merkityt väkilukutaulujen nimikkeistöön ja joista vuoden 1805 kaavakkeen täyttöohjeissa nimenomaan huomautettiin, että nämä eivät olleet säätyläisiä. Säätyläistöksi ei luettu myöskään pitäjittäisen itsehallinnon monenlaisia 'kappamiehiä', talonisänniltä palkakseen viljakappoja keränneitä jahti- ja siltavouteja, viestinratsastajia (utridare), neljännesmiehiä, kuudennusmiehiä (fjärdingsmän, sexmän) eikä muitakaan ns. 'ylimääräisiä viskaaleja', jotka lähes kaikkityynni valittiinkin miltei yksinomaan rahvaskansan joukosta. Paikallisen itsehallinnon 'kappamiehistä' voidaankin Suomen oloissa oikeastaan vain pitäjänkirjuria (sockenskrivare) pitää lähinnä kirjoitus- ja erittäinkin umpisuomalaisilla seuduilla myös ruotsinkielen taitonsa takia säätyläisenä. Usein hänen tehtäviinsä olikin yhdistettynä myös muuta pitäjähallinnon vaatimaa virkatointa.
Varsinaisen kruununvirkamiehistön alimpana kerrostumana olivat maalaispitäjissä nimismiehet. Säätyläistön rajauksen näkökulmasta katsottuna nimismiehen kohdalla oli jo 1700-luvulla meneillänsä merkittävä kehitysvaihe. Niinismiesten tehtävät ja yhteiskunnallinen asema olivat 1600-luvun lopulle saakka kiertäneet pitäjän suurtalonpoikien kesken usein samoissa suvuissa jopa joskus samoissa perheissäkin periytyen. Mutta seuraavalla vuosisadalla maan nimismieskunnassa tapahtui kuitenkin ratkaiseva muutos. Ajanmittaan yhä monimutkaisemmaksi kehittyvä paikallishallinto alkoi näet edellyttää jo siinä määrin kirjoitus-, kieli-, lasku- ja viranhoitotaitoa, että sitä - eikä enää pelkästään vain ns. 'tavallista talonpoikaisjärkeä' ja - äveriäisyyttä - oli saatavana ainoastaan oppia hankkineen herrasväen piiristä. Nimismiehistä tuli vakinaisia, kruunun palkkaa nauttivia sekä maaherran valitsemia ja asettamia virkamiehiä. Laajan paikallis- ja henkilöhistoriallisen kirjallisuutemme tarjoamista tiedoista ja esimerkiksi OVE STENROTHin erinomaisesta Kemiön nimismiehiä koskevasta tutkielmasta päätellen tämä pitäjittäisen paikallishallinnon tärkeä virkakunta oli jo 1700-luvun lopulta lähtien yhä selvemmin kehittymässä pelkäksi säätyläistöksi. Savossa olikin jo sananpartena: »kaksi on herraa, pappi ja nimismies». Paikallisen kruununhallinnon piirissä säätyläisväestön yhteiskunnallinen alaraja asettuu juuri nimismiesten ja itsehallinnon piirissä äsken mainittujen pitäjänkirjurien kohdalle.
Ja jotakuinkin samaa juonnetta pitkin, kruununnimismiesten ja pitäjänkirjurien tasolla, säätyläisraja kulki siviilihallinnon muidenkin virka-alojen paikallisissa virkakunnissa. Tullilaitoksessa olivat meri-, raja- ja pikkutullin hoitajien ja päällysmiesten kirjurit alimpia säätyläisvirkailijoita, posti- ja lennätinlaitoksessa taas postimestarien itsensä tai myöhemmin nimenomaan myös kruunun palkkaamat apulaiset, ekspeditöörit, kirjanpitäjät, konttorikirjurit, telegrafistit. Ylipäänsä eri virka-alojen, sotilas-, oikeus-, siviili- ja kaupunkihallinnon kirjurikunta sekä muiden vastaavanlaisten pikkutointen haltijain joukko, kanslistit, konttoristit, kirjanpitäjät, olivatkin juuri niitä herrasväen lieveaineksia, joiden kohdalla kulki maan maallisessa virkalaitoksessa säätyläistön muusta väestöstä erottava sosiaalinen valtaraja.
Kirkollishallinnon piirissä kuuluivat tietysti koko papisto ja lisäksi yliopisto- ja koulumiehet sekä kotiopettajat riidattomasti ilmisäätyläistöön. Mutta oppisäädyssä oli näiden lisäksi vielä muuta kirkonväkeä, kirkon palvelusmiehiä, joista koostunut joukko ei ole yhteiskunnallisen sävynsä puolesta suinkaan yhtä ilmeistä säätyläistöä kuin ensiksi mainittu kirkollishallinnon alainen virkakunta. Kirkonpalvelijoiden (kyrkobetjänte) ryhmä olikin jo vanhimmista väkilukutauluista lähtien (1749) merkittynä toisten palvelusmiesten tavoin eri nimikkeeseen kuin muu oppisääty.
Tosinhan jo vuoden 1686 Kirkkolaki edellytti, että lukkarin oli oltava puustavintaitava 'kirjanoppinut' pystyäkseen vastaamaan kansanopetuksen alkeista seurakunnassa, ja monissa seurakunnissa tämä tehtävä olikin sitten pantuna juuri hänen harteilleen. Mutta hajatiedoista päätellen 1700-luvulla oli vielä lukkareita, jotka eivät edes itse täyttäneet tätä kirjaviisauden vähimmäisvaatimusta. ja vaikka sekä Kirkkolaki että vuoden 1723 pappisprivilegit edellyttivät lisäksi, että lukkarit olisivat myös kirjoitustaitoisia, eivät likikään kaikki olleet tässä suhteessa mitan täyttäviä miehiä. Tavallisesti lukkari valittiinkin oman seurakunnan rahvaanpojista, ja jo yksistään nimiseikoista päätellen vain aniharvat heistä olivat säätyläiskodeista tullutta ainesta.
Mutta eritoten sen jälkeen, 1800-luvun alkupuolella, kun virrenveisuun johto oli tullut yhä tärkeämmäksi lukkarin tehtäväksi, seurakuntien oli saatava virat täytetyiksi miehillä, jotka olivat jo nimenomaan tähänkin taitoon aapisneuvonnan ja suoneniskennän ohessa taipuvaisia ja pystyviä. Vanhan kirkollisen pikkuviran luonne oli niinmuodoin samalla selvästi muuttumassa. Kirkkoherran entisestä käskyläisestä ja kellon kumahuttelijasta oli kehittymässä jumalanpalveluksen merkittävä osasuorittaja, laulun ohjaaja, kanttori, jolle myöhemmin kuuluivat monissa seurakunnissa vihdoin vuoden 1869 Kirkkolain lyhyvin säännöksin määrittelemät urkurinkin tehtävät. Herrasväki oli tällä kohtaa jo ottamassa armoihinsa entisen lukkarikunnankin sivistyvää ja sievistyvää jälkeistöä.
Huolimatta jo 1700-luvun alkupuolelta lähtien vireytyneistä hankkeista erityisten koulumestarien saamiseksi kansanopetusta kohentamaan ja erittäinkin tätä tarkoittavasta vuoden 1762 asetuksesta tämä seurakunnallisten toimihenkilöiden ryhmä pysyi koko 1700-luvun melko suppeana. Mutta se oli tällöin selvästi säätyläisvaltaisempaa kuin lukkarien. Usein siihen kuului entisiä ylioppilaita tai teinejä, jotka aineellisen köyhyyden ahdistelemina tai muista syistä olivat kovin kompastellen taivaltaneet opinkäynnin uuvuttavaa polkua sen päähän kuitenkaan koskaan pääsemättä ja sitten lopuksi ajautuneet maalaispitäjiin kansanopetuksen heiveröisiä yrttitarhoja vaalimaan. Joissakin seurakunnissa koulumestarit olivat pappien poikia tai muita sukulaisia. Eritoten sotien jälkeisinä ja muinakin ahdinkoaikoina näihin pikkutoimiin saattoi sitä paitsi hakeutua joku entinen aliupseeri jopa upseerikin tai muu virkansa menettänyt soturi, kuten Kalajoen rovasti Johan Frosterus valitti Koulukomissiolle vielä 1815. Joskus taas toimi oli yhdistettynä suorastaan papin - kappalaisen tai tavallisesti apulaisen - viranhoitoon. Tämän kohdalla olivat kuitenkin papin virka ja yhteiskunnallinen asema tietysti enemmän etualalla kuin koulumestarin. Autonomian ajan sangen vähän tunnettu koulumestarikunta lienee ollut suuremmassa määrässä rahvaanmiesten miehittämä kuin edellisen vuosisadan vastaava ryhmä. Vähin erin edistynyt kansanopetus oli näet lisännyt jo sen verran puustavintaitoa talonpoikaiskodeissakin, että sen tulokset veivät kehitystä myös tässä suhteessa mainittuun suuntaan.
Sangen selvästi tämä rahvaankotien kohonnut merkitys ja myös määrällinen osuus näkyikin opettajakunnassa silloin, kun uuden kansakoululaitoksen ensimmäiset opettajaparvet lähtivät Jyväskylästä entisten koulumestarien työtä jatkamaan. Vuoden 1870 kansakoulunopettajista oli näet 50 miesopettajaa tullut oikopäätä rahvaan piiristä ja vain kaksi muista kodeista nimittäin kappalaisen poika Gustaf Fredinand Gestrin Kangasniemestä ja aikoinaan yliopistosta 'heitetyn' ylioppilaan Mikael Kallénin (Kallila) poika Johan Viktor Revonlahdelta. Sitä vastoin naisopettajista oli tällöin jo lähes puolet säätyläisiä. Opettajattaren virka olikin parastaikaa kehittymässä ensimmäiseksi ja tärkeäksi kulku-uraksi, jonka kautta ylen miehisen sääty-yhteiskunnan loukkoon kukistettu nainenkin - tosin enimmäkseen vasta säätyläisnainen - pääsi jo työntymään poljetusta ja eristyneestä asemastaan julkisen tehtävän hoitajana paremmin näkösälle.
Säätyläistön rajauksen näkökohdasta katsottuna väestön pintakerroksen ja rahvaan välinen juonne kulki siis oppisäädyssä likipitäen koulumestarien, kansakoulunopettajien ja kanttori-urkurien vaiheilla. Mutta saumakohdassa oli tietysti jonkin verran poikkeamia molempiin suuntiin, koska ajalliset ja paikalliset tekijät aiheuttivat sumentavaa epämääräisyyttä myös tällä kohtaa yhteiskuntaa.
Epäilemättä säätyläistön rajaaminen on kuitenkin kaikkein hankalinta porvarissäädyn ja ylipäänsä kaupunkilaisväestön piirissä.
Kaupungissa näet kaikki oli - ja on - tietyllä tavalla liikkuvaisempaa kuin staattisessa maaseudun maailmassa. Varallisuus, nimenomaan raha, sotki siellä helposti säätyrajoja. Varallisuutta ja sen mukana varakasta, säätyläissävyistä elintasoa ja elämäntapaa keskittyi näet kaupungissa usein niihinkin väestöpiireihin, jotka säätyasemansa ja ajan omien katsomustapojen mukaisesti kuuluivat oikeastaan olemaan ja elämään herrassäädylle sopivaista 'ylellisyyttä' vailla. Toisaalta taas moninaiset velka- ja luottosuhteet saattoivat helposti kalvaa raharikkauden perustuksia ja syöstä äkkiarvaamatta vanhankin kauppahuoneen tai ns. 'perheen' (familj) taloudelliseen turmioon, köyhän ihmisen epäsäätyisiin elinoloihin. Säätyläistön ja muun väestön väliset yhteiskunnalliset valtarajat eivät niinmuodoin piirtyneet etenkään kaupungissa privilegisäännösten mukaisiksi.
Epäilemättä säätyajan ihmiset itse katsoivat valtiopäivillä edustetun porvarissäädyn merkittävimpien ainesten nimittäin pormestarien ja kaupungin muiden virkamiesten sekä johtavan tukkukauppias- ja tehtailijakunnan kuuluneen herrasväkeen. Varallisuuden asteesta ja liiketointen laajuudesta riippuen oli tietysti myös muussa kauppiaskunnassa samoin kuin käsityöläismestareissakin - eritoten jalokivi-, kulta- ja kelloseppien joukossa - jonkin verran ulkonaisen elintason merkeistä päätellen täysin säätyläistön veroista väkeä. Ja sama koski tietysti myös niitä kaupunkien omalta kannalta katsottuna ikään kuin urbaanin elinkeinoelämän kutsumattomia kuokkavieraita, jotka pitivät joko virkojensa tai kontingentti- eli osuusporvariutensa nojalla kaupunkia olinpaikkanaan tai muuten toimeentulonsa kasvupohjana.
Maaseudun elinkeinoelämässä ovat lähinnä kartanotalouden ja teollisten yritysten, ruukkien, pehtorit, tirehtöörit, kirjanpitäjät, kirjurit, konttoristit, kamreerit eli osapuilleen vanhimman väkilukutaulun (1749) 'kunniallisemmat palvelijat' (ståndens hederligare betjänte) sikäläisen säätyläistön saumakerrostumaa. Enimmäkseen juuri 'tittelien' varassa oli maalaisoloissa myös tämän virattoman saumaväestön 'herraskaisuus' samaan tapaan kuin maaseudun varsinaisenkin elinkeinosäätyläistön, patruunojen, possessionaattien, 'herrojen'.
Mutta lopuksi kaikenkaikkiansa: vaikka sääty-yhteiskunta olikin jyrkkien säätyerotusten uurtama koteloituneiden korporaatioiden yhtymä, siinä sittenkin ajalliset ja paikalliset tekijät sumensivat jatkuvasti säätyrajoja. Ajanmittaan säätyläissauma siinä ylipäänsä aleni, kuten äsken esimerkiksi välskärinkisällien, nimismiesten ja lukkarien osalta todettiin. ja kuta syrjemmälle rintamaiden vaativaisemmista oloista asutuksen lievealueille etäännyttiin, sitä muhkeammaksi muuttui siellä aikalaisten silmissä kuvaltansa matalakin 'herra'. Itse elävässä elämässä, sukupolvien meluavassa saatossa, säätyläistön rajaus tapahtui sittenkin viimekädessä yksilöittäin.
[*] Esitelmä Suomen Sukututkimusseuran kokouksessa 14.12.1971.
Referat
Ståndspersonsklassens gränser. I uppsatsen ges en översikt av gränsdragningen i ståndssamhället mellan ståndspersonsklassen och de övriga, »lägre» befolkningselementen. Gränsdragningen kan inte ske enligt släkter, eftersom ståndscirkulationen förde medlemmar av dem både in i och ut ur ståndspersonernas krets. Som inledning skildras de personliga kännetecken - namn, klädsel, skrivkunnighet, språk, uppträdande vilka för samtiden utgjorde kriterier för gränsdragningen. Historieforskaren måste emellertid använda yrket som främsta kriterium. Därför granskas gränsdragningen mellan yrkena inom militär-, civil- och ecklesiastikstaten samt inom stadsbefolkningen. Speciell uppmärksamhet ägnas yrken, vilkas ställning förändrats: på 1700-talet uppsteg länsmännen, i slutet av samma sekel fältskärsgesällerna och på 1800-talet klockarna i ståndspersonsklassen. Sockenskolmästarnas ställning förefaller före folkskolväsendets tid snarast att ha utvecklats i motsatt riktning, då den stigande folkbildningen ledde till ökad rekrytering av skolmästarna ur allmogens krets.
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1972 hakemisto | Vuosikertahakemisto