[ Artikkelin loppu ]
Vanhan Oulun emäseurakunnan Muhoksen kappelin kappalainen, Herra Isaac Gisselkors näyttää vuonna 1700, pari vuotta virkaanastumisensa jälkeen hankkineen itselleen Laitasaaren kylässä olevan Kekkosen talon N:o 28, joka yhä nykyään Kekkola -nimisenä on maakirjoissa, tosin pahoin pirstottuna. Hän tietenkin pyrki varmistamaan rakkaan vaimonsa ja pienten lastensa toimeentulon senkin jälkeen, kun hänen oma aikansa oli täyttyvä. Tuskin hän silloin aavisti, että tuo tila tulisi olemaan yhtenä etappina hänen lastensa kohdalla alkavassa alenevassa säätykierrossa, tuossa ilmiössä, johon tutkimus aikaisemmin kiinnitti vähän huomiota, mutta joka yhteisessä elämäntaipaleessamme on yhtä normaali tapahtumasarja kuin nouseva säätykierto. Ei kai hän myöskään arvannut, että hänen poikansa Krister, joka isän kuoltua jäi tilaa viljelemään, saisi länsisuomalaisittain - talon mukaan nimen Kekkonen. Kävipä niinkin, että kappalaisemme, vaikka hän kirkonkirjoissa pysyi oikeanimisenä, mainitaan muutamana vuonna maakirjoissa Herra Isack Kekkosena. Poika Krister ei kuitenkaan unohtanut nimeään, sillä kun hän 16 vuotta isän kuoleman jälkeen haki toisen vaimonsa Oulujoelta ja muutamaa vuotta myöhemmin muutti sinne perheineen, hänet siellä aina mainitaan Gisselkorsina. Hänestä ei siis alkanut mitään uutta Kekkos-sukua.[1]
Kekkolan talon omistussuhteet ja samalla sen asukkaiden nimet muuttuivat myöhemminkin. Niinpä Pekka Heikura muuttui Kekkoseksi, mutta eräs hänen pojanpoikansa taas muualle muutettuaan kantoi Pekka Kärnän nimeä. Kuitenkin Pekka Heikuran samoin kuin talon seuraavan omistajan Matti Halosen, sittemmin Kekkosen jälkeläisistä osa on myöhempinäkin aikoina edelleen elänyt Kekkosen nimellä, mahdollisesti nykyaikaan asti, mikä seikka on vi tutkimatta.[2]
Näiden niin sanoakseni "väärien" Kekkosten nimenantajan, Kekkolan talon nimi pohjautunee toki johonkin "oikeaan" Kekkoseen, joka jo kauan aikaisemmin oli saapunut paikkakunnalle. Lähes sata vuotta ennen Herra Isaacin aikoja tavataankin Laitasaaren kylän asukkaalla Matti Ollinpoika Kekkonen ja hänen jälkeensä ensin Antti ja sitten Pekka ja Matti Kekkonen.[3] Ehkäpä he olivat isä, poika ja kaksi pojanpoikaa. Asiakirjat eivät ole sitä vielä tutkijalle kertoneet. Kenties he olivat "oikeita" Kekkosia. Joka tapauksessa on läntisessäkin Suomessa ollut aikoja, jolloin omistaja on antanut nimen talollensa, ainakin jos hän on ollut sen raivaaja. Asutuksen kiinteytyessä peltoviljelyn ohella tapa muuttui. Omistaja sai talonsa nimen, ja hänen siirtyessään toisen talon omistajaksi hänen nimensä vaihtui. Talonsa nimeä ovat omistaja-asukkaat käyttäneet sukunimen tavoin usein niinäkin myöhempinä aikoina, jolloin sekä veroluetteloissa että kirkonkirjoissa isännimet syrjäyttivät vanhan sukunimen tai talonnimen. Maaton väestö näyttää vähitellen jättäneen sukunimen kokonaan ja käyttäneen vain isännimeä. Niinpä viime vuosisadan lopulla, sukunimien käytön taas alkaessa, tilattomien jälkeläiset ottivat aivan uusia, usein entisistä yhteyksistä riippumattomia sukunimiä. Tällöin myös syntyivät monet nykyisin perin yleiset sukunimet, jotka eivät mitään todista sukulaisuudesta samannimisten kesken.
Näin on ollut Länsi-Suomessa. Itä-Suomessa oli toisin. Sukunimet ovat idässä olleet varsin pysyviä, ja usein on talon nimi muuttunut omistajan vaihtuessa. Tämä sukunimien pysyvyys liittyy itäsuomalaisen väestön suureen liikkuvuuteen, joka puolestaan on yhteydessä myöhään jatkuneeseen erä- ja kaskitalouteen. Uudet asuinpaikat eivät pitkiin aikoihin olleet niin kiinteitä, että ne olisivat vaikuttaneet sukunimen käyttöön. Päinvastoin uudisasukkaan nimi heijastui lähiympäristön paikkoihin, mäkien, rantojen ja vesienkin nimiin. Sukunimien säilyminen polvesta toiseen onkin olennainen helpottava tekijä Itä-Suomea koskevassa tutkimustyössä. Savon, Karjalan ja Kainuun asiakirjalähteissä asukkaiden sukunimet näkyvät jatkuvasti, läpi vuosisatojen.
Ei sukunimen pysyvyys ole Itä-Suomessakaan ollut ehdoton. Nimen vaihtumista voidaan todeta esim. Savon vanhoista tuomiokirjoista. Sitä paitsi eräillä Kaakkois-Suomen paikkakunnilla, kuten Jääskessä ja Antreassa, minne tunnetusti on aikanaan muuttanut hämäläistä väestöä, voi havaita vävyn ottaneen appensa sukunimen, siis uuden kotitalon nimen, tai asukkaan muuttaessa talosta toiseen vaihtaneen nimensä uuden asuinpaikan mukaiseksi.[4] Niin ikään voi havaita, että viranomaiset käsittelivät sukunimiä ikään kuin yhtenä monista etunimen lisämääreistä. Pelkkä etunimihän ei riittänyt erottamaan tiettyä henkilöä muista. Tarvittiin lisämääre, joksi kelpasi sukunimi, isännimi, talonnimi tai ammatti. Samankin henkilön kohdalla saatetaan vuoroin käyttää yhtä, vuoroin jotakin toista lisämäärettä. Tarvittaessa, kun esim. oli kaksi saman etu- ja sukunimistä henkilöä, pantiin näkyville isännimi kolmanneksi erottamaan heidät toisistaan. Olenpa nähnyt jutun, jossa kolme samannimistä serkusta riiteli, jolloin kaikkien isännimetkin näkyvät jutussa. Sukututkijalle voi tuottaa hetken hankaluuden, kun ammatti on ainoana lisämääreenä: Pååll Smedh. Mihinkähän sukuun hän kuuluu? Ilo on suuri, kun tapaa toisen jutun, jossa mainitaan "Påål Seppä Tarkiainen".[5]
Mainitsin edellä talon nimen käyttämisestä "sukunimen tavoin". Ei näet ole suotavaa puhua talon nimen "käyttämisestä sukunimenä" . Maisteri Georg Luther kiinnitti huomioni seuraavaan: Voi helposti syntyä käsitys, että talosta toiseen muuttaneen ja nimensä vaihtaneen miehen edellinen nimi olisi uutta "oikeampi" ja että siis edellinen nimi jotenkin kuuluisi myös myöhemmille sukupolville "sukunimenä". Sukututkijoiden onkin syytä puhua useasta henkilönimien lajista - etu- ja isännimien lisäksi:
- sukunimistä, jotka määräytyvät suvun mukaan,
- talonnimistä, jotka määräytyvät talon mukaan,
- ruotunimistä, jotka määräytyvät sotilailla ruodun mukaan,
- liikanimistä, jotka määräytyvät ominaisuuden tms. mukaan,
- ammattia kuvaavista nimistä,
- ja ehkä muistakin.
Tämän käsitteistön mukaan Herra Isaac Gisselkors mainitaan joskus talonnimellään Kekkonen, mutta Kekkonen ei ole hänen sukunimensä. Sukututkimuskursseilla voidaan karkeana yleissääntönä opettaa, että Länsi-Suomessa ei yleensä käytetty sukunimiä, vaan talonnimiä ja - varsinkin tilattomista - isännimiä. Jos kaikkia nimilajeja ei sanota sukunimiksi, vältytään siitä, että tottumattomat sukututkijat antavat henkilöille sukunimiä, joita näillä ei koskaan ole ollut, tai epähistoriallisia kaksoisnimiä.
Tämän esitykseni aiheena on eräs tutkimusajatus, tavallaan uudenlainen, jota olen viime vuosina ajatuksissani kehitellyt ja vähän toteuttanutkin. Siihen liittyy käytännössä merkitsevällä tekijänä sukunimien pysyvyys.
Ennen varsinaiseen aiheeseen paneutumista saanen kertoa, että minua ovat nuoruudesta saakka sukututkimuksen ohella kiinnostaneet väestömme aikaisemmat vaiheet, erityisesti suomalaisten heimojen alkuperä ja vaellukset. Sukututkimuksessa olen paljolti keskittynyt metodikysymyksiin. Tämä on lisännyt huomioni kohdistumista ihmisten, sukujen ja heimojen liikkeisiin kautta aikojen.
Erityisesti tämä alkoi tutkimustyössäni nousta esiin osallistuessani vuodesta 1966 lähtien Hirvensalmen Relander-suvun sukukirjan valmistamiseen. Jouduin avustamaan pitkäaikaista tuttavaa ja perheystävää, lääkintöneuvos Tauno Relanderia aluksi suvun varhaispolvien selvittelyssä. Ilmeni, että kantaisän neljästä pojasta oli alkanut neljä sukuhaaraa, joiden vaiheet olivat osittain varsin erilaiset. Nousevaa säätykiertoa oli aikaisemmin ollut pääasiallisesti vain ensimmäisessä sukuhaarassa. Mielenkiintoani herätti se, että eri sukuhaarojen maalaisväestössä pitäytyneiden haarojen liikkeellelähtö tapahtui eri tavoin. Kukin neljästä päähaarasta lähti leviämään omaan suuntaansa, ja lähtöpaikkakunnalle jäi vain pieni osa vanhinta sukuhaaraa.
Näiden erilaisten muuttoliikkeiden syitä en voinut ryhtyä tutkimaan. En ollut siihen päteväkään. Mutta kiinnostukseni mukaisesti kirjasin muistiin muuttosuunnista tekemäni havainnot, joita olen sitten selostanut Genoksessa.[6] Varsinaisessa sukukirjassa ei muuttoliikettä voitu tuoda erityisemmin esiin.
Tutkimustyössäni on myös sellainen piirre, että omien esivanhempieni etsinnässä olen etupäässä joutunut tutkimaan läntisen Suomen lähteitä, mutta ryhdyttyäni selvittelemään vieraita sukuja kohteeksi on kääntynyt Itä-Suomi, se osa maatamme, jossa olen syntynyt, nuoruuteni viettänyt ja virkaurani alkanut ja joka siten itse asiassa on minulle läheisempi kuin Länsi-Suomi, jota tuskin lainkaan tunnen. En ole voinut olla huomaamatta niitä eroja, joita sukututkimuksessa on idän ja lännen välillä. Eräs olennainen ero on siinäkin, että maaseutuväestöä on idän osalta tutkittu varsin vähän. Tämä on johtanut minut etsimään keinoja nimenomaan Itä-Suomea koskevan sukututkimuksen edistämiseksi ja kehittämiseksi.
Sukututkimuksen arvoa historiatieteiden ohessa on usein vähätelty, ei vain yleisön taholta, vaan myös ammattimiesten keskuudessa. Toisenkinlaista suhtautumista toki on. Mielenkiintoista ja tutkijalle virkistävää on lukea Savon historian 3. osaa, jonka kirjoittaja Kaarlo Wirilander usean kerran toteaa, että tietomme Savon väestön vaiheista on vielä paljolti puutteellinen ja että vasta tiettyjä kohteita koskevien sukututkimustehtävien toteuttamisen jälkeen voitaisiin saada luotettava kuva käsitellyistä sosiaalihistoriallisista ilmiöistä. Hän lausuu savolaisten vireästä sosiaalisesta liikkuvuudesta, että "tilaston avulla tähän väestöliikkeeseen ei saada valaistusta ennen kuin sukututkimus on systemaattisesti selvittänyt joiltakin ajanvaiheilta edes joidenkin yhtenäisten, elimellisen kokonaisuuden muodostavien savolaisalueiden - kylän, pitäjän - genealogian. Ilman sukututkimusta sosiaalihistorian väestönkuvaus ei pääse tällä kohtaa pintaa syvemmälle". Muuttoliikkeen vaikutusta eri väestöryhmien suuruuteen ja säätykierron osuutta siihen pohtiessaan Wirilander toteaa: "Savon vanhoihin talollis-, torppari- ja loissukuihin kohdistuva yksityiskohtainen sukututkimus tietenkin valaisisi jonkin verran viimeksi mainittua seikkaa, mutta sitä ei ole vielä nimeksikään suoritettu". Pohjois-Karjalan historian 2. osassa taas Veijo Saloheimo toteaa, että muuttoliikettä tutkittaessa kertynyt tilasto ei anna pettämätöntä määrällistä tietoa Pohjois-Karjalaan tulleen väestön alkuperästä ja että tarkempiin tuloksiin päästäisiin sukututkimuksen avulla, mikä kuitenkin veisi kohtuuttomasti aikaa.[7]
Tällaiset sukututkimukset siis voisivat palvella väestö- ja sosiaalihistoriallisia päämääriä, vaikka ne luonteeltaan olisivat puhtaasti genealogisia. Valitettavasti niitä saadaan vielä odottaa. Kokeneilla sukututkijoilla on kädet niin täynnä töitä, että heidän osallistumistaan Wirilanderin ja Saloheimon tarkoittamiin perustavanlaatuisiin sukututkimustehtäviin ei voida odottaa. Uskaltaisiko toivoa, että opiskelijapolvesta nousisi joku tai mieluummin joitakuita, jotka voisivat toteuttaa toiveen historiallisen ja genealogisen tutkimustyön yhdistämisestä sillä tavoin, että tutkimustulos voitaisiin hyväksyä opinnäytteeksi. Pelkkää sukututkimusaihetta ilman väestö- tai sosiaalihistoriallista aspektia ei katsottane vieläkään voitavan täten kelpuuttaa.
Se väestömme vaellusteitä seuraamaan pyrkivä tutkimustehtävä, jota nyt esittelen, on kuitenkin toisenlaatuinen kuin Wirilanderin ja Saloheimon tarkoittamat perusteelliset sukututkimukset. Ajatukseni liittyvät kysymykseen ihmisten ja sukujen liikkumisesta. Olisi syytä selvittää muutamien sukujen leviäminen tällä Suomen niemellämme kautta aikojen. Kenties sellainen selvitys, vaikkapa vain muutamista suvuista, antaisi jotakin lisätietoa, jolla voisi olla merkitystä historiantutkimuksen kannalta. Kysymykseen tulisi muutama kohtuullisen laaja ainakin etupäässä maalaisväestöön kuuluva suku. Milloin ja miten nämä suvut ovat ensimmäisestä tunnetusta lähtökohdastaan lähteneet liikkeelle, levinneet ja jakautuneet.
Juuri tällaiseen tutkimustehtävään liittyy alussa koskettelemani kysymys sukunimistä ja niiden pysyvyydestä. Kiinnostus itäsuomalaisiin sukuihin ja sukunimien pysyvyys idässä liittyvät tässä yhteen. Tosin on tunnettua, että sama sukunimi ei suinkaan todista kahden peräkkäisen asukkaan samassa talossa olevan isä ja poika. Länsisuomalainen patronyymin, isännimen käyttötapa johtaa usein, mutta ei aina, varmempaan päätelmään. Kuitenkin idässä yhteinen sukunimi sentään useimmiten viittaa ainakin jonkinlaiseen sukulaisuuteen, vaikka ei ehkä läheiseen. Se saattaa antaa riittäviä viitteitä. suvun liikkeiden selvittämiseksi, vaikka sukulaisuusasteesta ei saisikaan varmuutta. Tosin on sukunimiä, jotka yleisyytensä tai laatunsa vuoksi ovat epäluotettavia todisteiksi sukulaisuudesta. Entistä kotiseutua osoittavat nimet, kuten Hämäläinen ja Jääskeläinen, luonnosta saadut, kuten Kettunen ja Kukkonen, sekä eräät laajoilla alueilla tavattavat isännimestä muodostuneet, kuten Riikonen, saattavat esiintyä toisistaan täysin erillisillä suvuilla. On kuitenkin myös itäsuomalaisia vanhoja sukuja, joiden yhteinen kantaisä on jo voitu osoittaa.
Tässä kohdin voinen mainita myös erään muutamia nykyisin yleisiä sukunimiä koskevan seikan. Menneinä vuosisatoina ei juuri käytetty sellaisia paikan laatuun tai muotoon viittaavia nimi kuin Lahtinen, Mäkinen ja Nieminen, jotka tulivat käyttöön vasta viime vuosisadan lopulla yhtaikaisesti eri tahoilla eivätkä suinkaan helpota sukututkijan työtä. Eräitä tämäntyyppisiä nimiä oli kyllä aikaisemminkin, ja silloin ne voivat osoittaa sukulaisuuttakin. Niinpä nyt perin tavallinen nimi Koskinen esiintyy jo 200 vuoden takaisissa asiakirjoissa pienellä alueella Pohjois-Savossa.[8] Saarisen nimeä taas olen löytänyt Pohjois-Pohjanmaan rannikkokaupungeista jo 1700-luvun alkupuolelta asti. Tämä havainto kumosi sen äitini suvussa vallinneen käsityksen, että arkkitehti Eliel Saarisen isä Juho, otettuaan kouluun mennessään 1859 sukunimen, olisi ollut sen ensimmäinen kantaja maassamme.
Mainitsin edellä, että tällaisia tutkimustehtäviä sisältävään tutkimusohjelmaan voisi kuulua muutamia sukuja. Ei siis kovin monta. Itse asiassa yhden tutkijan on vaikea seurata edes paria kolmea sukua. Näkyy olevan niin, että kun esim. etsii Valtionarkistossa olevista historiankirjojen kopioista sukuja, voi kyllä yhtä sukua seuratessa sattua silmään muiden kiinnostavien sukujen nimiä, mutta kahden suvun järjestelmällisessä yhtäaikaisessa etsinnässä jompikumpi niistä jo kärsii. Sen sijaan tuomiokirjojen läpikäymisessä, missä ei ole pelkästään nimiä perättäisillä riveillä, ei ole samaa hankaluutta, vaan siinä voi hyvin seurata kaikkia etsimiään sukuja Manttaaliluetteloiden tutkimisessa tuo hankaluus tietenkin taas tuntuu. Tutkimusajatukseni toteuttaminen useampien sukujen kohdalta edellyttää siten yhteistyöryhmän muodostumista, jolloin kukin ryhmän jäsenistä seuraa varsinaisesti yhtä sukua, mutta ilmoittaa muille mukana oleville heitä kiinnostavista suvuista löytämänsä tiedot. Tämä seikka myös vaikuttaa siihen, mitkä suvut tulevat tutkimusohjelmaan mukaan. Ei ole mahdollista tässä vaiheessa valita etukäteen nimettyjä sukuja, vaan on otettava ne suvut, joista kiinnostuneita henkilöitä saadaan hankkeeseen innostumaan. Tutkimukseen nuo suvut tulevat siis tavallaan satunnaisen valinnan mukaan, mikä ehkä ei olekaan haitaksi.
Sattuma oli myös alkusysäyksenä sille tutkimusajatukselle, josta nyt on kysymys. Valtionarkistoon tuli vuosia sitten muuan maakunnan mies etsimään lastensa esivanhempia. Satuin olemaan siellä, ja joku tuli neuvoneeksi häntä kysymään minulta vähän ohjeita, täysin tottumaton kun hän oli näihin meille perin tuttuihin asioihin. Sukututkijat ovat veljeskunta, aina toisiaan valmiita auttamaan. Siis autoin häntä ja saatoin ollakin avuksi. Siinä yhteydessä alkoi minussa kehkeytyä ajatus, että kyseistä itäsuomalaista sukua, joka ei ole pieni, mutta ei kovin laajakaan, kannattaisi tutkia perusteellisemmin. Suvun jäsenten keskuudessa oli myös selvästi mielenkiintoa sukujuuriensa selvittämiseen. Asiaa miettiessäni ja tehdessäni havaintoja suvun esiintymisistä heräsi vanha kiinnostukseni ihmisten ja sukujen liikkeisiin menneinä aikoina. Olin kylläkin heti selvillä siitä, että tämän suvun juuret ulottuvat niin pitkälle taaksepäin, että kaikkien samannimisten keskinäistä sukulaisuutta ei ole mahdollista selvittää.
Kyseessä oli Kekkosen suku. Olen muutaman vuoden aikana koonnut siihen liittyviä tietoja. Samalla ovat eräiden muiden sukujen jäsenet ja sukuyhdistykset ottaneet minuun yhteyttä, ja täten seuraan, käydessäni läpi asiakirjalähteitä, myös noita muita sukuja sikäli kuin voin. Varsinaisen tietojen keruun tulee tietenkin tapahtua kunkin suvun itsensä taholta, sikäli kuin kullakin innostusta ja tutkijatyövoimaa riittää. Koska vasta Relander-sukukirjan valmistuttua vuoden 1976 lopussa olen voinut paneutua tutkimusohjelmaani täystehoisesti, minulla ei vielä ole niinkään kerrottavana tuloksia, vaan vain kokemuksia ja havaintoja.
Tutkimustyö muodostuu pakostakin erilaiseksi silloin, kun seurattavana on tavallisen sukunimen omaava suku, kuin milloin sukunimi on harvinaisempi. Eräs Kokkosten suku, joka on lähtenyt leviämään Pielaveden Lampaanjärven kylästä ja johon mm. akateemikko Joonas Kokkonen kuuluu, on päässyt taaksepäin 1600-luvun puolivälin tienoille. Siitä kauemmaksikin yrittämiseen on toki mahdollisuuksia. Vastassa on kuitenkin runsauden pula. Kokkosia on Savossa paljon, eikä kaikkien sen nimisten kartoittaminen yleistutkimuksena ole oikein mielekästä. Samasta pitäjästä on monilukuisena lähtenyt samoihin aikoihin leviämään Jauhiaisten suku, mutta heitä tapaa vanhoista asiakirjoista harvoin ja vain muutamilta paikkakunnilta, joten havainnot on helppo kirjata muistiin.
On myös varsin erilaista tutkia jotakin laajaa ja tutkijalle ennestään tuntematonta sukua, jota kukaan muu ei ole tutkinut, kuin tehdä sukukirja jostakin rajoittuvasta sukupiiristä, josta jo on hajatietoja ja ehkä jonkinlainen sukututkimuskin. Laajempi etsintä vaatii toisenlaisia menetelmiä ja erityistä muistiinpanotekniikkaakin. Tähän on ollut vähitellen opittava.
Tutkimatta oleva ja minulle tuntematon suku tuli siis selviteltäväksi. Tutustuminen aluksi siihen, mitä kirjallisuus tiesi Kekkosista, oli luonnollinen lähtökohta. Sitä oli varsin vähän. Hyvänä tiennäyttäjänä oli sentään Sukututkimusseuran vuosikirjassa julkaistu Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen esivanhempaintaulu.[8] Se osoitti hänen isänsä lähimpien esi-isien asuneen Karttulassa. Tämä seikka vei aloittamaan sukua koskevan aineiston keruun Karttulan pappilasta. Hain siellä ensimmäiseksi esiin esivanhempaintaulussa ylinnä mainitun Lauri Kekkosen, joka tietenkin kirkonkirjoissa on Lars, ja varsin luultavasti on aikanaan kansankielessä ollut Lassi.
Hänet toki kirkonkirjoista pian löysin. Siinä etsiessä saatoin todeta, että paikkakunnalla oli ollut monta Kekkosen perhettä. Näiden keskinäistä sukulaisuutta siis en tuntenut. Oli välttämätöntä panna muistiin jokainen tavattu perhe heti löydyttyään. Muistiinpano toisensa perään syntyi papereihini. Pitkälle ei siinä kuitenkaan päässyt. Karttulan seurakunta perustettiin 1770, mutta vanhin rippikirja alkaa 1794. Edellinen rippikirja on kylläkin melko myöhäisen arkistoluettelon mukaan ollut tallella, mutta uusimmissa kirkonarkiston järjestämisvaiheissa sitä ei ole tavattu, vaikka muita kateissa olleita asiakirjoja löytyikin. Sitä paitsi on Karttulaa Kuopion seurakunnasta erotettaessa käynyt niin ikävästi, että Kuopion viimeisistä rippikirjoista ennen vuotta 1770 on irrotettu Karttulaa koskevat lehdet ja annettu Karttulaan, ja nämäkin ovat kateissa. Onneksi historiakirjat ovat kummastakin seurakunnasta tallella.
Historiakirjoista löytyivät helposti edellä mainitun Lassi Kekkosen vanhemmat, mutta ei samannimisen isän syntymää eikä hänen kuolemaansa. Oli laajennettava etsintää naapuriseurakuntiin. Sukua lähipaikkakunnilta löytyi heti. Vei paljon aikaa, ennen kuin isä selvitettiin. Rautalammilta löytyi eräs iältään sopiva Lassi Tuomaanpoika Kekkonen, ja pidin asiaa jo ilmeisenä, mutta Pieksämäeltä löytyikin merkintä, että poika oli 7-vuotiaana isänsä ja veljiensä kanssa kuollut, varmaan onnettomuuden uhrina. Tutkijan pettymys oli melkoinen, mutta se vaihtui toivoksi, kun Pieksämäellä oli syntynyt toinenkin Lassi Kekkonen, muutamaa vuotta kaimaansa nuorempi, Jöraninpoika. Häntä ei ollut Pieksämäen kuolleidenluettelossa. Mutta miksi häntä ei sitten löytynyt Pieksämäen muuttaneiden luettelosta? Selvisi, että hän oli nuorukaisena lähtenyt maailmalle ilman "papereita". Rippikirjaan pappi oli merkinnyt: "i Cuop. ut. bew." Miksi häntä ei myöskään löytynyt Kuopion-Karttulan kuolleissa tai muuttaneissa? Oli hän muuttaneissa, mutta nimellä - Kuckonen! Pielavedeltä hän olikin jo ennen äsken mainittua havaintoa löytynyt, ja muuttomatkoilla olivat hänen ja hänen vaimonsa syntymävuodet rippikirjoissa muutamia kertoja muuttuneet. Tässäkin siis tuli vastaan tuo jokaisen sukututkijan harmi, epäluotettavat ikätiedot, jotka Pielavedelläkään eivät ole harvinaisia.[9]
Käsiteltävänä olevan aiheen vuoksi en voi tässä tarkemmin pysähtyä yksityiskohtiin. Olennaista aiheen kannalta ovat suvun asuinpaikoista ja liikkeistä tehdyt havainnot. Niitä siis seuraavassa selostan, niin myös tutkimustyössä saatuja kokemuksia ja syntyneitä käytännön ongelmia. Toivon tästä olevan hyötyä muillekin sukututkijoille.
Aikaisimmin tutkimus lienee kiinnittänyt huomionsa siihen Ruoveden Kekkosen talosta lähteneeseen sukuhaaraan, jonka jäsenet myöhemmin Keckoniuksen ja Kekonin nimillä ovat tulleet tunnetuiksi.[10] Samasta talosta on lähtenyt säätykierrossa nousemaan kaksi pienempää haaraa, eräs Lagerlöf-suku[11] ja eräs Invenius-suku.[4] Luultavasti samasta talosta ovat merenrannikkoa kohden lähteneet eräät, jotka tavataan alkuperäisenä sukunimellään jopa 1600-luvun Turussa asti, [12] mutta joiden jälkeläiset länsisuomalaiseen tapaan pian menettivät nimensä. Tutkimus toteaa mahdolliseksi, että asukkaat Ruoveden Kekkoseen ovat tulleet Mikkelin tienoilla.[11] Siellä on, lähellä nykyistä kaupunkikeskusta, ollut vahva suvun keskus ensin Vuolingon kylässä, missä edelleen on Kekkolan talo, ja myöhemmin talon takamaille Puulaveden kaakkoiskulmaan syntyneessä Kekkolan kylässä, jälkimmäisen sitten osoittautuessa elinvoimaisemmaksi.
Lukuun ottamatta tuota mahdollista Ruoveden muuttoa jo 1500-luvun puolivälissä näyttää Mikkelin sukukeskus olleen varsin paikallaan pysyvä. Paikalliset pitäjänhistoriat jo osoittavat olennaisen syyn tähän. Näin etelässä ei enää ollut vapaita erämaita suurempaa laajenemista varten. Eräs veljessarja kylläkin muutti 1600-luvun puolivälissä Kangasniemelle, mutta ei jaksanut elää kauan, sillä sen jälkeläiset loppuivat pian isonvihan jälkeen. Isoviha tarjosi nähtävästi pienen laajentumismahdollisuuden etelässä, Ristiinassa ja Mäntyharjulla. Mäntyharjulta sitten 1810-luvulla muuan perhe muutti Heinolan maalaiskuntaan, ja siten syntyi siellä vieläkin elinvoimainen sukuhaara. Tuomiokirjat osoittavat lisäksi, että 1600-luvun asutusvirta Inkerinmaalle sai mukaansa muutaman Kekkosenkin Mikkelistä.[13]
Se pohjoissavolainen sukuhaara, josta tutkimukseni alkoivat, alkoi 1700-luvun alussa leviämisensä Pieksämäen, nykyisin Suonenjoen pohjoiskärjestä. Lännessä ja varsinkin luoteessa olevat erämaat antoivat hyviä laajentumismahdollisuuksia ja myös verotuksellista helpotusta. Aluksi muuttamista oli Rautalammille, sitten Karttulaan ja Pielavedelle. Myöhemmin osa sukua ulotti matkansa Hämeen pohjoisosiin ja Pohjanmaalle eli Viitasaarelta Ouluun ulottuville alueille. Pohjoissuunnassa muutto pysähtyi Maaningalle ja Lapinlahdelle, eikä tämä haara osoittautunut elinvoimaiseksi. Etelään ja itään oli muutto vain harvalukuista.
Sitä, mistä sukuhaara oli muuttanut Suonenjoelle, ei tutkimus ole vielä osoittanut. Kuopion pitäjässä on samanaikaisesti muutamia Kekkonen -nimisiä. Ainakin osa heistä näyttää olleenkin Kokkosia. Mahdollista voisi olla, että joku Kangasniemen Kekkosista jatkoi pohjoiseen päin. Todennäköisin mahdollisuus on yleinen vaellustie Saimaan vesistöltä Suonteenselälle. Juvan ja Puumalan rajamailla sekä Joroisissa onkin jo 1500-luvulla ollut vahvaa Kekkos-asutusta, joka sittemmin riutui. Säämingin kohdalla on tutkimuksessa sama nimiongelma selvittämättä vielä kuin Kuopion suhteen.
Pohjois-Savon ohella Kainuu on sitä aluetta, jonka osalta on aineistoa eniten jo kertynyt. Oulujärven luoteisrannalta, Jaalangasta näyttää eräs sukuhaara 1600-luvulla lähteneen liikkeelle, lyhyelti pohjoissuunnassa Otermaan, itään päin Ristijärvelle, etelään Venetheittoon ja länteen Oulujokivartta pitkin. Ristijärveltä suku on laajentunut Kajaanin maalaiskuntaan ja Sotkamoon ja 1800-luvulla jossain määrin Karjalaankin. Samanaikaisesti Jaalangan leviämisvaiheen alkamisen kanssa tavataan Kekkosia jo Kajaanissa, mutta heille ei ole löytynyt jälkeläisiä. Heidän liittymisensä Jaalangan sukuhaaraan on vielä epäselvä. Samoin on alussa mainittujen Muhoksen Laitasaaren "oikeiksi" arveltujen Kekkosten laita.
Oulunjärven ympäristöpitäjien pohjoispuolisessa osassa maatamme ei Kekkosia näytä vanhoina aikoina asuneen. Kemin pitäjän Simossa kuitenkin vanhat asiakirjat mainitsevat jonkun Kekkosen. Simon kirkonkirjat myöhemmin osoittavat suvun, jonka jäsenet poikkeuksetta merkitään nimellä Kekonen. Suvun, joka on sittemmin levinnyt sekä etelämmäksi että pohjoiseen, yhteys Kekkosiin on vielä tutkimatta.
Pohjois-Karjalan osalta tutkimukset ovat melko alkuvaiheessa. Siellä ovat 1600-luvulta alkavat sukua koskevat havainnot Juuan Raholasta, Pälkjärveltä ja Ilomantsista. Raholan kylän koko asutus uupui jo 1600-luvun sotien ja nälkävuosien alle, ja viimeiset Kekkoset katoavat Juuasta ennen pikkuvihaa, nähtävästi jälkeläisinä. Ilomantsin sukuhaara osoittautuu erittäin elinvoimaiseksi. Eräät merkit viittaavat senkin kehtoalueen olleen Pälkjärvellä. Laatokan Karjalasta ei ainakaan vielä ole Ruotsin vallan ajalta löytynyt sukua, ei myöskään Suomenlahden rannikolta Viipurista länteen.
Kaakkois-Suomen väestö varmaan osaksi polveutuu niillä seuduin jo kauan sitten asuneesta muinaisväestöstä ja suureksi osaksi Karjalan Kannaksen kautta eteläsuunnalta tulleista suomalaisheimoista. Varmaa lienee, että myös länsisuomalaista aikanaan muutti pitkälle itään ja sitten sekoittui sikäläiseen väestöön, josta sitten osa vaelsi erämaihin Savoon, Karjalaan ja Kainuuseen. Myös tiedetään, että monet sodat ajoittain tuhosivat suuren osan Kannaksen silloisesta asutuksesta, joka nimenomaan 1500-luvun lopulla sai suurelta osalta uuden aineksen Savosta takaisin etelään palaavista erämiesten jälkeläisistä.
Eräs aikaisempi vanhan Muolaan suurpitäjän, sittemmin Valkjärven pitäjän Oravaniemen kylän Kekkosia koskeva arkistoneuvos Aulis Ojan tutkimus viittasi siihen, että he olisivat tällaista Kannakselle palannutta sukuhaaraa, koska he tutkimuksen mukaan ilmestyivät tuohon kylään vasta 1599. Nyt kun maisteri Helmi Murasmaa on kartoittanut Kannaksen asutusta tässä suhteessa, on Kekkosia voitu todeta useissa Muolaan kylissä ainakin 1500-luvun puolivälistä alkaen. Merkit viittaavat siihenkin, että heitä olisi asunut myös Rajajoen eteläpuolisilla alueilla, siis Inkerinmaalla. Muolaassa on Kekkosilla ollut tunnustettu asema väestössä, eräät heistä ovat olleet knaappeja, ja he saivat verovapausvuosia palveluksistaan valtakunnan hyväksi. Sodat kulkivat heidänkin ylitsensä, osa heistä menehtyi, osa ehkä pääsi piiloutumaan ja muutti muualle. Osa pystyi jäämään paikalleen, sillä ilmeistä on, että Muolaan itäosien maasto johti sotajoukot kiertämään sitä, ja siten asutus säilyi siellä. Ehkä ei koskaan voida selvittää Kannaksella 1500-luvun alkupuolella asuneiden Kekkosten keskinäistä sukulaisuutta. Nähtävästi heistä polveutuivat myös Oravaniemen Kekkoset, jotka siellä asuivat aina talvisotaan asti.
Totesin, että toistaiseksi ei vielä ole kerrottavana tutkimustuloksia, vaan vasta erilaisia havaintoja, sellaisia joista edellä olen kertonut. Eräs tärkeä toteamus, joka tosin vain vahvistaa aikaisempaa tietoutta, on se, että Kannaksen Kekkosilla näyttää olleen maanomistusta Juvalla. Onkin selvää, että suvun reitti pohjoiseen on ainakin sivunnut Etelä-Savon keskeisiä alueita, mistä sitten vaellus on jatkunut yhä kauemmas. Erityisen kiinnostuneena odotan, löytyykö mitään selvää viitettä siitä, onko Pohjois-Karjalan sukuhaara muuttanut sinne Savon kautta kiertäen vai ehkä suoraan Kannakselta jonnekin Pälkjärven tienoille.[14]
Itäsuomalaisen, nimenomaan savolaisen sukunimen tuttu tunnus, pääte -nen, joskus puuttuu asiakirjoissa olevista nimistä, jopa niin että se toisinaan on selvästi saman miehen nimessä, toisinaan jää pois. Vanhoissa asiakirjoissa olen vain Kangasniemellä 1650-luvulla tavannut nimen Kekko. Tuo Jöns Kekko on kuitenkin useimmiten Kekkonen, samoin poikkeuksetta hänen kaksi veljeään. Ihmeekseni olen havainnut siellä myös nykyisin saman nimen, vaikka kuten edellä kerroin sikäläinen vanha sukuhaara katosi. Otettuani selvää asiasta olen todennut asianomaisen muuttaneen Leivonmäeltä, missä onkin Kekkola-niminen talo aivan lähellä Kangasniemen rajaa, mutta siis kuitenkin länsipuolella vanhaa Hämeen-Savon rajaa, läntisen nimistönkäytön puolella. Kekkoja esiintyy ainakin muutamia myös eräissä muissa lähimmissä Keski-Suomen pitäjissä. Sitä, onko nimi syntynyt talosta vain päinvastoin, en ole vielä ehtinyt tutkia. Sama koskee Pohjanmaan ruotsalaisrannikolla tapaamiani nimiä Kecko ja Käcko. Kyseessä oleva suku alkanee sen nimisestä talosta nykyisessä Purmossa.
Edellä olevassa ei suinkaan vielä ole kartoitettu kaikkia paikkoja, mistä Kekkosia voi tavata. Mutta - sekin on kerrottava - heitä tapaa vanhoissa asiakirjoissa sellaisiltakin seuduilta, missä heitä ei ole koskaan ollut. Myös heidän asuinpaikoillaan asiakirjat liittävät heihin henkilöitä, joiden nimi onkin jokin muu. Tässä taas tulemme kohtaan, missä tutkijan tie on joskus melkoisen kuoppainen.
Tarkoitan sitä kovin kiusallista tosiseikkaa, että mitä vanhempi asiakirja on, sitä vähemmän voi luottaa nimien oikeinkirjoitukseen. Ruotsinkieliset verokirjurit eivät, eivätkä aina tuomaritkaan, osanneet suomea eivätkä kyenneet erottamaan eri sukunimiä, ja muutenkin he kirjoittivat nimet usein miten sattui. Yhdellä verokirjan sivulla tai yhdessä lyhyessä oikeusjutussa saattaa sama sukunimi olla kahdessa, kolmessa, jopa useammassa muodossa. Aion näitä sekaannuksia kosketella lähemmin erillisessä kirjoituksessa, joten tässä vain joitakin mainintoja. Vaikeuksia aiheuttaa tietenkin se, että ruotsinkielinen ei suomalaiseen tapaan kirjoituksessa tunne tarvetta pitkän vokaalin kirjoittamiseen pitkänä, vaikka vanhassa ruotsissa kyllä kirjoituksessa esiintyy pitkiäkin vokaaleja. Samoin on hankalaa e- ja ä-kirjainten sekaantuminen, samoin u-kirjaimen kirjoittaminen o-kirjaimena. Esim. Jeskeläin, Hämelein, Turroin/Turunen, Kockåin, josta ei heti tiedä, onko kyseessä Kokkonen vai Kukkonen. Lisäksi tulee kirjurien suuri vaikeus nimien Kekkonen ja Kähkönen erottamisessa toisistaan. Jopa alussa mainittu Herra Isaac esiintyy parissa maakirjassa, ei vain Kekkosena vaan myös Kähkösenä. Kummankin nimen oikeinkirjoitusvaihtelut vielä sattuvat pahasti yksiin. Vai mitä arvelette: Keckoin, Kehkoin, Käckoin, Kächoin, Kächkoin, Käköin, Kieköin, Kieckoinen, vain muutamia mainitakseni, ja jokainen näistä voi olla kumpi hyvänsä. Mutta lisäksi tulevat Kockoin, Kuckoin, Kackin, Kaikoin, Kärkein, Kärkäin, jotka ovat tavallisesti niitä muita nimiä, joiksi ne ensin tietysti lukee, mutta yllättävän usein ovat myös Kekkosia tai Kähkösiä. Myös virheet ovat joskus päinvastaisia. Niinpä Savon historian 3. osassa oleva ainoa Kekkonen Vieremältä osoittautuu sukututkijan ensi kättelyssä oikealta nimeltään Kokkoseksi.[15] Tämä osoittaa vain, miten helposti lähdevirheet siirtyvät kirjallisuuteenkin.
Nämä virheellisyydet yllättävää kyllä ulottuvat myös kirkonkirjoihin. Olen voinut todeta, että eräs Anna Keuhkonen muuttui kirkonkirjoissa Kekkoseksi ja eräs vanhapoika Mikko Kekkonen muuttui kuolleidenluettelossa Kehkoseksi. Kummassakin tapauksessa nimi on kirjoitettu muodossa Kehkoin, mutta ilmeisesti tarkoittaa Kähköstä. Erikoinen on myös seuraava seikka. Suonenjoen pohjoisosaan ehkä ensimmäisenä muuttaneen Tuomas Kekkosen tytär avioitui Per Kristerinpoika Kukkosen kanssa. Kukkoset olivat vanha ja ilmeisesti näkyvä suku siellä päin, mutta Kekkonen oli tuntematon tulokas. Liekö tästä ollut seurauksena se, että Pieksämäen ensimmäisissä kirkonkirjoissa on useita Kekkosia Kukkosina, jopa nähtävästi jonkin kerran muodossa Kockoin, siis Kokkosena. - Valppaana saa siis tutkija etsittäviään hakea.
Edellisestä on jo ohimennen käynyt selville se kylläkin itsestään selvä seikka, että kyseessä oleva laajamittaiseksi tarkoitettu sukujen vaiheita koskeva tutkimustehtävä on alkanut vanhimpien kirkonkirjojen läpikäymisellä. Olisi tietenkin voinut ajatella ja ehkä pitänytkin osaksi toteuttaa tutkimussuunnitelmaa siten, että ensin olisi vanhimmista lähteistä haettu esiin sukunimen vanhimmat esiintymiset ja niistä lähdetty tulemaan nykyaikaa kohti. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan ole yleisenä tutkimusotteena mielekäs. Tutkimusohjelmiin voi joskus sisältyä myös sellaisia sukuja, jotka ilmestyvät asiakirjoihin vasta myöhempinä aikoina. Osa näistä on sellaisia, jotka ovat ottaneet sukunimen esim. 1600-luvulla tai myöhemminkin, osa taas niitä, jotka ovat saapuneet maahamme myöhemmin.
Suvun jälkien seuraaminen alkaa siis tässäkin tutkimusmuodossa normaaleimmin kirkonkirjojen selaamisella. Silloinkin on sitten kaksi vaihtoehtoa: rippikirjojen tai historiakirjojen läpikäyminen. Kumpi vaihtoehto tulee kysymykseen, riippuu muun ohessa myös tutkimusolosuhteista. Silloin kun on tilaisuus tehdä tutkimusta kirkkoherranvirastossa tai arkistossa, missä alkuperäiset rippi- ja lastenkirjat ovat saatavilla, niistä saadaan perheet nopeasti kokoon. Historiakirjoistahan perheen kokoaminen on pitkällistä puuhaa. Valtionarkistossa on käytettävissä nykykirjaimin kirjoitetut historiankirjojen kopiot, joissa nimien alleviivaus vielä helpottaa työtä. Siellä on mukavampaa alkaa historiakirjoista.
Aikaisemmin mainitsemani ero yksityisen sukukirjan tekemisen ja laajempia sukukokonaisuuksia selvittävän tutkimuksen välillä tulee tällöinkin näkyviin. Milloin suvun selvittäjä on edes suurin piirtein selvillä suvusta ja sen asuinpaikoista, rippikirja on ensisijainen lähde. Etsiessä, onko paikkakunnalla yleensä etsityn nimistä sukua, tämä samoin kuin asianomaisten asuinkylä ilmenevät yleensä nopeammin historiakirjoista. Tämäkin tietyin varauksin. Niinpä joskus suvun jäseniä saattaa oleskella paikkakunnalla aikuisten lastensa kanssa niin, että he eivät kertaakaan näy historiakirjoissa.
Minulle muodostui ennestään tuntemattoman suvun muistiin merkitsemisessä perustyöksi historiakirjojen läpikäyminen. Suvun keskeisimpien olinpaikkojen historiakirjoista on jo poimittu suvun jäsenet ja heidät yhdistetty perheittäin. Nämä perheet on sitten tarkistettu vertaamalla tuloksia rippikirjoihin. On selvää, että pelkästään historiakirjoista muodostetuissa tauluissa ilmenee virhepäätelmiä. Nämä oikenevat kyllä rippikirjojen läpikäymisen yhteydessä. Tällöin on kuitenkin tarkkuus tarpeen. Käytössähän oli vain harvoja etunimiä, joten samalla paikkakunnalla on yhtaikaisesti useita samannimisiä henkilöitä, joiden syntymäajatkin saattavat olla aivan lähellä toisiaan. Vaikeuksia lisäävät tällöin vielä lukuisat virheet sekä rippikirjoissa että historiakirjoissa ja niiden kopioissa. Näistä virheistä lähemmin kuitenkin vasta myöhemmin, toisessa kirjoituksessa.
Kun aloitin Karttulan pappilassa muistiinpanojen teon, oli jokainen havainto suvusta pantava muistiin. Ei ollut järkevää tehdä kustakin löydöstä erillistä paperilappua. Merkinnät tein kokonaisille arkeille erottaen viivalla kunkin perheen, joka löydöistä alkoi muodostua. Tästä alkoi kehittyä nykyinen, jatkuvasti tyydyttäväksi osoittautunut muistiinpanomenetelmäni arkistotyöskentelyssä. Etsintätyön yhteydessä syntyy arkkisarja, jossa heti varaan joka sivulle tilaa kolmelle perheelle, mikä tapa osoittautuu riittäväksi. Perheet merkitsen aivan löytymisjärjestyksessä, ja ne saavat kirjaintunnuksen löytymisjärjestyksen mukaan. Teen hiilipaperin avulla muistiinpanot heti kaksin kappalein katoamisen varalta. Ensi kappaleita säilytän valtionarkistossa, toisia tarpeen mukaan pidän mukana matkoilla, muuten kotona.
Muistiinpanoni eivät siis tule minkäänlaiseen sukulaisuusjärjestykseen. Tästä ei ole käytännössä juuri mitään haittaa. Tietenkin samasta pitäjästä saatuja tietoja tulee kerrallaan melkoisesti peräkkäin, mutta kun sitten on tehty melkoisesti muistiinpanoja toisesta pitäjästä, saattaa taas löytyä joukko edellistä pitäjää koskevaa aineistoa. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että muuttoa seurakunnasta toiseen ja takaisin on tapahtunut jatkuvasti. Näin ollen muistiinpanojen yhtenäinen arkkisarja sisältää saman maakunnan eri paikkakuntien tietoja. Sen sijaan eri maakunnasta olen tehnyt erilliset arkkisarjat. Vaikka maakunnan sisäistä muuttoliikettä oli paljonkin, maakuntien rajoja ylitettiin 1500-luvun erämaavaltaustenjälkeisinä aikoina melko vähän Täyssinän rauhan rajan länsipuolella. Unohtamatta tietenkään edellä jo ohimennen mainittuakin muuttoa vallattuun Karjalaan ja Inkerinmaalle näyttää siltä, että vasta 1800-luvulla alkoi taas olla pitempimatkaista siirtymistä etsimään muualta parempia elinehtoja. Näin ollen, kun tutkimukseni tässä vaiheessa rajoittuvat pääasiassa aikaan 1500-luvulta 1800-luvun alkuvuosikymmeniin, voi sanoa, että tuona ajanjaksona suurin osa saman maakunnan alueella asuvista Kekkosista ei ollut kovinkaan kaukaista sukua keskenään.
Lienee jo käynyt ilmi, että sukuhistoriallisen tutkimusajatukseni toteuttaminen poikkeaa tavallisesta tutkimustyöstä. Kertynyt materiaali tietenkin palvelee sukututkimusta, ja se on muiden tutkijoiden vapaasti käytettävissä. Tutkimuksissa pyritään kaikkeen sellaiseen tarkkuuteen, joka sukututkimuksessa yleensäkin on ehdoton vaatimus. Tutkimustehtävän laajuus vaatii kuitenkin noudatettavaksi järkevää työvoiman ja ajan käyttöä. Kaikki se aineisto, joka etsinnässä tulee vastaan, toki kirjataan. Mutta kaikkia perhetapahtumia ei voida, sukututkijan tapaan, lähteä järjestelmällisesti peräämään. Ennen kaikkea tämä näkyy siinä, että historiakirjojen läpikäymisessä on rajoituttava alkuvaiheessa vain etsityn suvun sukunimen kantajiin. Heidän vaimonsa, jotka ajan tavan mukaan esiintyvät kuolemaansa saakka tyttönimellään, ja heidän vävynsä ovat muun nimisiä. Etsinnässä on mahdotonta pitää mielessä kaikkia noita muita sukunimiä. Joskus sattumalta ne huomaa, ja joskus esim. jokin lisämerkintä saattaa nostaa ne esiin. Vaimon tai lesken kuollessa mainitaan aika usein, kenen puoliso hän on ollut. Muutamin paikoin mainitaan myös miehestä sama: "varit gift med Anna Keckonen". Historiakirjojen jälkeen rippikirjoja selatessa monet näiden vierasnimisten kuolinajat ovat selvinneet. Mutta milloin leski on jäänyt pitemmäksi aikaa elämään miehensä jälkeen, ei hänen kuolinaikaansa ole etsitty. Toisaalta on historiakirjoista kirjattu kaikki sukunimen ilmaisseet perhetapahtumat, esim. suvun tytärten avioliitoissaan saamat lapset, joiden kohdalla kastettujen luettelossa on äidin sukunimi. Näiden lasten myöhempiä vaiheita ei ole seurattu, jollei esim. lapsen varhainen kuolema ole osunut silmään.
Tutkimus seuraa siis saman sukunimen kantajia. Täten mukana ovat ensisijaisesti suvun miehet aviolapsineen. Joskus, vaikkakin melko harvoin, avioton lapsi saa kirjoissa isänsä nimen. Yleensähän avioton lapsi saa äitinsä sukunimen. Tällöinkin tutkimus huomaa hänet ja hänen jälkeläisensä, jotka oikeastaan genealogisesti muodostavat uuden, samannimisen suvun. Pääosa suvun seuraamisesta kuitenkin tapahtuu alkuperäisenä mieslinjalla.
Minulta on kysytty, miksi seuraan vain mieslinjaa. Eivätkö naiset ole samaa sukua, ja eikö heidän perheidensä seuraaminen yhtä hyvin valaisisi ihmisten liikkeitä menneinä aikoina. Olen vastannut, että tämä vaikeuttaisi työtä ja viivyttäisi tulosten saamista. Olen myös ajatellut sitä, että entisaikaan yleensä vain mies oli liikkuva, kun taas vaimo huolehti kotiaskareista ja vasta miehen löydettyä uuden asuinpaikan seurasi häntä sinne. Tämä lähtökohta minulla oli suunnitellessani tutkimustyötä.
Kieltää ei kuitenkaan voi, etteikö naisten perheitä ja jälkeläisiä tulisi seurata. Meillä ei ole juuri lainkaan tietoa naisten osuudesta entisajan muuttoliikkeeseen, eikä siitä ole helppoa hankkiakaan aineistoa. Osuutta naisellakin on voinut ja myös täytynyt olla. Kai siinä vaimonkin mieli tuli kuulluksi, kun muuttamisesta oli kysymys. Uskon myös, että perheen vanha emäntä on sanonut sanansa asiasta ja ehkä usein ollut antamassa alkuakin poikiensa liikkumisille.
Sen myös on jo voinut tähän mennessä kertyneen aineiston perusteella havaita, että muuttamista on tapahtunut sellaiseen suuntaan, missä ennestään on asunut naispuolinen sukulainen, sisar tai täti, joka olemassaolollaan on ollut omaisensa muuttoa edistävä tekijä. Vielä on mainittava leskeksi jääneet naiset, jotka toisinaan muuttivat yksin jäätyään naapuripitäjään, joko entisille kotisijoilleen tai etsien parempia elämänoloja, vieden mukanaan lapsensa ja siten alun uudelle sukuhaaralle. Tutkimusteni rajoittuessa 1800-luvun alkuvuosikymmenien takaisiin aikoihin sivuutan tässä vain maininnalla sen, että muuttoliikkeen kaupunkeihin vilkastuessa rautateiden ja teollisuuden ajan alkaessa naisten osuus muuttamisessa lisääntyi. Näyttää esim. siltä, että ensimmäiset Kekkoset Helsingin kirkonkirjoissa ovat palvelukseen tullen yksin muuttaneita naisia viime vuosisadan lopulla.
[*]Suomen Sukututkimusseurassa 11. 10. 1977 pidetty esitelmä osin lyhennettynä, osin täydennettynä.
[1] Isaac Gisselkorsin perheestä ks. Pohjalaisen osakunnan nimikirja 1, s. 155 ja Sursillin suku, n:ot 2356, 3425, 5345, 5364, 5952 ja 8618. Perheessä oli (Muhoksen rippik. 1699, s. 2) lisäksi tytär Justina, joka kai oli vanhin ja kuoli nuorena, koska hänet mainitaan vain Muhoksen vanhimmassa rippikirjassa ja silloin ainoana lapsena. Kristerin 1. vaimo oli Margareta Tikka ja 2. vaimo Anna Pikkarainen. Lapsia olen havainnut viisi: Isak, s. 19. 10. 1731, k. 24 . 6. 1732, Brita, s. 29. 9. 1733, Bertil s. 4. 12. 1736, Maria, s. 25. 3. 1744, ja Karin, jonka syntymäaikaa ei ole lyhyellä etsinnällä löytynyt. Krister mainitaan Kekkosena Muhoksen rippikirjassa 1733, s. 81/179, sekä historiakir joissa ensimmäisen vaimonsa kuollessa 2. 1. 1746 ja Britan ja Bertilin syntyessä. Oulujoen rippikirja 1749, s. 49.
[2] Lähteiden pitkän luettelemisen sijasta viittaan tässä Kekkosen sukua koskeviin muistiinpanoihini Valtionarkistossa, esim. taulut PDI, PDJ, PFA, PDM, PDQ ja PFB, PDP.
[3] Esim. VA 9120:198, 412; 9186:237; 9222:41, 42; 9258: 540v; 9262: 418.
[4] Rouva Anita Tuuralan tiedonanto.
[5] Juvan käräjät 18. 11. 1645. Tuomiokirja Savo KO a 2, f. 418. Mikrofilmi ES 2001.
[6] Genos 1970, ss. 25-35, 1971, ss. 89-108.
[7] Savon historia 3, ss. 96, 116, 178, 193. Pohjois-Karjalan historia 2, s. 74.
[8] Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja 37, liite: Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen esivanhempaintaulu.
[9] Genos 1955, ss. 55-56.
[10] Bergholm, Sukukirja 2, s. 1476.
[11] Uusi Sukukirja 3, s. 10.
[12] Bonsdorff, Bidrag till Åbo stadi historia 1:2:3, 1:14:61, 2:1:627.
[13] Visulahden käräjät 30. 11. 1648. Tuomiokirja Savo KO a 3. Mikrofilmi ES 2002 kuvattu ennen lehtien numerointia.
[14] Pohjois-Karjalan historia 2 sisältää mielenkiintoisia karttoja ja taulukoita siitä, kuinka eri sukuja on muuttanut Karjalaan. Niissä luetellaan sukujen olinpaikkoja muualla maassa ja mainitaan kunkin suvun ensimmäinen asuinpaikka Karjalassa. Siten ne antavat hyvän kuvan muuttovirroista. Kuitenkaan ne tällaisinaan vielä, niin kuin Saloheimokin minulle mainitsi, eivät anna tietoa siitä, mistä kukin suku on lähtöisin, eivätkä voikaan antaa ilman perusteellisia sukututkimuksia.
[15] Savon historia 3, s. 558.
Referat
Att spåra befolkningens vandringsvägar. Östra Finlands allmogesläkter, som sedän gammal tid bär släktnamn, har utforskats i ringa utsträckning. Historikerna efterlyser genealogiska utredningar bl.a. för att belysa flyttningarnas omfattning och riktningar. Som försök att utreda en medelstor sådan släktkrets med gemensamt namn inventerar författaren förekomsten av familjer med namnet Kekkonen och släktsambanden mellan dem. I artikeln redovisas preliminära resultat av arbetet som fortsätter.
Namnet Kekkonen förekommer redan i mitten av 1500-talet på Karelska näset, där medlemmar i Mola åtnjöt skattefrihet för krigstjänst, och i södra Savolax med ett starkt centrum i Vuolingo i St Michel. Därilrån har grenar spritt sig i Savolax och under 1600-talet också till Ingermanland. Därifrån kom kanske också Jöns Larsson Kekkonen, nämnd på hemmanet Kekkonen i Ruovesi från 1563, som blev stamfar för släkterna Kekoni(us), Lagerlöf och Invenius. En nordkarelsk släktgren fanns åtminstone från 1600-talet i Juga, Pälkjärvi och Ilomants och en annan gren började under samma sekel. spridas i socknarna kring Ule träsk. I början 1700-talet dyker namnet upp i Suonenjoki och denna släktgren har sedän spritt sig i norra Savolax, norra Tavastland och norra Österbotten. Till den hör Republikens president Urho Kekkonen. Släktgrenar som har flyttat till västra Finland har i allmänhet inte bibehållit släktnamnet. På gårdar där, som efter tidiga innehavarehar fått namnet Kekkonen eller Kekkola, uppträder å andra sadan senare innehavare, som inte ursprungligen hetat Kekkonen, men enligt lokalt namnskick bär gårdens namn.
Författaren skildrar också sitt arbetssätt och metodologiska problem, som vållas bl.a. av bristande exakthet och konsekvens i källornas svenska ortografi. Påpasslighet och omfattande anteckningar behövs för att särskilja namnet Kekkonen från andra liknande namn, t.ex. Kaikkonen, Kakkinen, Kokkonen, Kukkonen, Käkönen, Kärkkäinen och 1 synnerhet Kähkönen.
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1978 hakemisto | Vuosikertahakemisto