[ Artikkelin loppu ]
Otto Fredrik Armfeltin (1794-1857) muistelmat selostanut
II.
Nuori Armfelt oli siis jälleen astunut keisarikunnan armeijaan ja sijoitettiin Helsinkiin, johon Petrovin rykmentti oli majoitettu. Huoneen vuokrasi hän kelloseppä Sjöbergiltä Katajanokalla. Kesällä kävi hän usein de la Motten omistamassa Nissbackan kartanossa.
Vuoden ja samalla koko maalle tärkein tapaus oli keisari Aleksanterin käynti Suomessa. Tätä matkaa on EMIL, NERVANDER selostanut kirjassaan Aleksanteri I:en matkat Suomessa. Armfelt kertoo keisarin käynnistä Helsingissä seuraavaa:
Matkalla viikkoparaatiin huusi eversti minut luokseen ja sanoi, että minun piti hänen ajoneuvoissaan kiirehtiä sairaalaan sekä vapauttaa hänen veljenpoikansa luutnantti Kusminin, joka sammalsi eikä sen tähden ollut sovelias jättämään keisarille raporttia. Minä ajoin sinne, sain raportin valmiiksi kirjoitettuna. Vähän aikaa odotettuani saapuivat vaunut; mutta niissä istui vain keisarin henkilääkäri, ritaritähdillä kaunisteltu herrasmies. Harjoituksen vuoksi tein hänelle raportin, saatoin hänet huoneisiin esimiehen Borowskyn saattamana. Kohta tämän jälkeen keisari kuitenkin saapui ja hänen astuttua vaunuista luin raporttini, mutta vastoin toivomustani ei keisari kysynyt nimeäni. Keisari tarkasti sairaalaa, maisteli ruokaa ja juomaa ja poistui tyytyväisenä näkemiinsä. Sotilassairaalan esimies Borowsky palkittiin kunniamerkillä ja korotettiin 8:teen virkaluokkaan, mutta joutui myöhemmin kiinni kavalluksesta kuollen vankina Viaporissa. Vierailun johdosta koroitettiin Armfelt luutnantin arvoon.
Eversti Kusmin siirtyi vielä samana vuonna muualle, jolloin nuori Armfelt kadotti tukensa. Hänen seuraajansa everstiluutnantti Svertskov ei suosinut häntä ja kohteli muita alaisiaan tylysti. Sen tähden upseerikunta kääntyi valituksillaan osastopäällikkö Thesleffin puoleen, mutta ilman seurauksia, sillä Svertskovin rouva o. s. Jaenisch oli everstin sukulainen. Moni upseeri pyysi siirtoa muualle.
Kaikesta päättäen ei olo Helsingissä miellyttänyt nuorta upseeria. Sensijaan iloitsi hän varmaankin vilpittömästi enonsa Karl Armfeltin kuolemasta 1820. Tämän Nurmijärvellä omistama suuri kartano Kytäjä joutui näet silloin perillisten jaettavaksi. Ukko oli, kertoo Armfelt, pari päivää ennen kuolemaa sanonut taloudenhoitajattarelleen: "Jos tietäisin milloin kuolen, sytyttäisin kaikki tuleen, etten tarvitsisi jättää mitään sukulaisilleni". Mutta kuolema saapui ennen hänen hyvän aikeensa toteutumista ja me hänen perillisensä vietimme ukon hautajaisia suurella komeudella ja jaoimme lopuksi perinnön. Luottoni, Armfelt lisää, oli nyt niin parantunut, että jokainen kauppias tarjosi minulle lakki kädessä tavaroitaan.
Nyt hän ei enää välittänytkään sotilasurastaan, sillä rikkaana miehenä halveksi hän virkapakkoa. Hän hankki ratsuhevosen ja "pikentin" ja huristeli sitten ratsunsa selässä Helsingin katuja entisten päällikköjensä tavoin, mikä ei suinkaan ollut vähäinen tyydytys. Keväällä 1821 sai hän erokirjansa ja silloin heräsi halu päästä parempiin oloihin. Mietittyään tulevaisuuttaan, päätti hän ostaa maatilan. Häneltä puuttui kuitenkin täydellisesti maanviljelijän edellytykset ja niin kävi hänen samoin kuin monen muun kokemattoman, että joutui mitä häikäilemättömimmän huijarin käsiin. Kesällä samana vuonna osti hän nimismies Ruuthilta Tomtbackan maatilan Helsingin pitäjästä. Hinta oli, kertoo hän, 36,000 ruplaa, jonka maksamiseen käyttäisin Kytäjästä saamani perinnön 7,000 ruplaa. Jälellä oleva summa oli maksettava 15 vuoden aikana lyhentämällä sitä joka viides vuosi. Tehdessäni laskelmia pidin aivan varmana, että toinen rikas enon sinä aikana vaeltaisi isiensä luo ja mahdollisena pidin vielä puuttuvan summan hankkimista rikkailla naimisilla. .Ei käynyt tosin aivan niin, sillä eno Kristoffer, joka omisti Gunnilan Vehmaan pitäjässä meni 62 vuoden ikäisenä 1827 naimisiin 29-vuotiaan Gustava Aurora Eneskjöldin kanssa. Avioliitossa syntyi tyttäriä, jotka perivät isänsä hänen kuoltua 1848. Tilan otti hän heti vastaan ja hänen sisarensa rouva Arckenholtz hoiti taloutta. Nyt ryhtyi nuori kartanonomistaja etsimään rikasta puolisoa. Jost von Qvanten neuvoi häntä valitsemaan puolisokseen neiti Rosalie Ugglan Vääksyn kartanosta ja sanoo sankarimme avomielisesti: "Kun tapani aina on ollut heti ryhtyä kerran tehdyn päätöksen toteuttamiseen, viisaan tai epäviisaan (sillä ei ollut väliä), niin tavattiin minut jo heinäkuussa matkalla Tampereelle leveissä kääseissä, pikentti Blomster vieressäni".
Neiti Ugglan lanko kapteeni Aminoff, joka esittäisi Armfeltin tulevalle morsiamelleen, ei ollut kotona eikä hän viihtynyt hänen naistensa seurassa, sillä vastaukset olivat vain ja tai ei, johon keskustelu supistui. Tullessaan Vääksyn kartanoon esitti hän asiansa kapteeni Ugglalle saamatta mitään varmaa vastausta. Sensijaan esitti tämä Armfeltin varapastori Steenin perheelle, joka asui Joutsiniemellä Vääksyn läheisyydessä. Armfelt rakastui heti talon 16-vuotiseen Amalia-tyttäreen ja kosi häntä käytyään pari kertaa talossa. Kihlaus julkaistiin kohta sen jälkeen ja sulhanen, jonka aikomuksena oli ollut kosia neiti Ugglaa, palasi maatilalleen odottaen tulevia häitään.
Karl-enon perinnöstä syntyi oikeudenkäynti Kristoffer enon ja muiden perillisten kesken. Tämä oli ottanut haltuunsa veljensä pesän, josta oli löytänyt hummerirasian, jonka aikoinaan oli lahjoittanut veljelleen. Kanteen oli veli-vainaja kirjoittanut "tämän sisällys kuuluu Kristoffer veljelleni". Rasia sisälsi 36,000 talaria, mitkä rahat eno mainituilla syillä aikoi anastaa. Oikeudenkäyntiä kesti kolme vuotta ja ahne eno tuomittiin maksamaan muille perillisille puolet mainitusta summasta.
Maaliskuussa 1822 vietettiin häät Kangasalla. Armfeltin lanko Arckenholtz rouvineen olivat saapuvilla. Kolmisin lähdettiin matkalle isännän vaunuissa, joita hän itse ajoi. Viimeisessä mäessä katkesivat ohjakset ja herrasväen huutaessa ja valittaessa mentiin huimaa vauhtia, kunnes hevoset pysähtyivät itsestään. Talossa vietettiin kaksoishäät, sillä samalla vihittiin Amalia-neidin sisar Fredrique henkikirjuri Tallqvistin kanssa.
Viikon kuluttua oltiin paluumatkalla ja nuoren aviomiehen vaunuissa istuivat hänen sisarensa ja Amalia-rouva. Arckenholtz yritti asettua vaunuihin naisten syliin, jota pidettiin sopimattomana ja hänen oli mukauduttava istumaan kuskipenkille. Heti Tomtbackaan saavuttuaan jätti rouva Arckenholtz talon avaimet uudelle emännälle eikä siitä lähtien tahtonut puuttua talouteen. Tästä syntyi riita, jonka johdosta Arckenholtzit muuttivat talosta ja nuori pariskunta jäi yksin.
Otto Fredrikin nuoruuden ystävä, kreivi Aleksanteri Armfelt, joka hänkin äsken oli mennyt naimisiin asuen Helsingissä, vastaanotti vastanaineen sukulaisensa mitä ystävällisimmin.
Tähän saakka oli kaikki sujunut hyvin, mutta nyt oli maatilan kauppahinnasta suoritettava ensimmäisen vuoden korko. Rahat puuttuivat. Nyt vasta, kertoo Otto Fredrik, ikäänkuin heräsin siitä horrostilasta, mihin nimismies Ruuth väärillä tiedoillaan kartanon todellisesta arvosta oli minut tuudittanut. Olin kokemattomuudessani joutunut epärehellisen miehen kynsiin enkä ollut ostaessani maatilan pyytänyt neuvoa kokeneilta miehiltä. Koska Armfelt ei voinut maksaa korkojaan, peri Ruuth saatavansa oikeudellisesti.
Vuosi avioliiton jälkeen, maaliskuun 10 p:nä 1823, syntyi tytär Amalia, jonka hoitajana oli Emilie Blomfelt.
Armfeltin taloudellinen tila kävi yhä vaikeammaksi. Hän pyysi apua appi-isältään, mutta turhaan. Tilan myyminen kävi välttämättömäksi ja niin myytiin kartano heinäkuussa 1823 huutokaupalla ja Ruuth maksoi siitä 24,000 ruplaa voittaen kaupassa 10,000 talaria. Ruuth ei saanut kauan iloita petoksestaan, sillä paria vuotta myöhemmin hän hävisi halpamaisessa oikeudenkäynnissä ja kartano myytiin uudestaan huutokaupalla. Onneton Armfelt sai nyt asua vuokralla viereisen Nissbackan tilan pienessä rakennuksessa. Nyt ryhtyi hän jälleen toimiin hankkiakseen itselleen uutta tointa ennen niin halveksimallaan sotilasuralla. Hän havitteli päällystävän upseerin virkaa Haminan kadettikoulussa ja kävi Pietarissa esittämässä asiaansa. Mutta yritys epäonnistui. Ei edes Aleksanteri Armfelt tietänyt mitään neuvoa. Appivanhempien kehoituksesta matkusti Armfelt perheineen Kangasalle ja kotivävynä kului sitten monta ikävää ja tuskallista vuotta. Hän eli siellä toimettomana; nukkui ja söi. Vuoden lopulla 1825 appi-isä antoi hänelle matkarahat Pietariin, missä uudestaan aikoi yrittää onneaan.
Kääntymällä kreivi Gustaf Armfeltin puoleen, joka oli keisarin sivusadjutanttina, sai hän lopulta kirjurin paikan Hämeenlinnassa jyvästöhoitajan Kortmanin alaisena. Palkka oli 300 ruplaa vuodessa sekä vapaat huoneet. Nyt näytti avautuvan hänelle turvallinen toimeentulo, mutta eipä käynyt niin. Perhe, johon oli syntynyt poika Alexander, kieltäytyi muuttamasta Hämeenlinnaan. Suuttuneena anoi hän komennusta muualle ja siirrettiin Pietariin, jossa palkkaedut olivat tuntuvasti pienemmät. Kansliatyötä kesti klo 7:stä 2:een. Tästä huolimatta ei Armfelt viihtynyt toimessaan. Häneltä kiellettiin vapaa asunto ja kun sen lisäksi vaadittiin häneltä iltapäivätyötä, suuttui hän lopullisesti ja jätti toimensa syksyllä 1826 palveltuaan ainoastaan kuusi kuukautta. Mikä merkillinen häilyväisyys, sanoo hän. Tosin seisoin nyt omin jaloin, mutta muuten ei minulla ollut enempää kuin taivaan linnulla.
Hänen asuntonsa oli mitä kurjin. Hän asui valtioneuvoksetar Solotovin talossa, hovineuvos Grotenhjelmin [?] keittiössä maksaen 15 ruplaa kuussa. Silloin tällöin annettiin hänelle ilmaiseksi ruokaa. Päivällisestä hän maksoi samoin 15 ruplaa kuukaudessa eräälle rouva Jansonille, jonka luona asui eräs Jakovlev niminen virkamies, jota pidettiin vanhan rouvan kosijana. Rouva Janson povasi kahvista ja hänen luonaan kävi paljon väkeä. Eräänä päivänä tuli hänen luokseen kauppias, joka oli onnettomasti rakastunut rikkaan liikemiehen tyttäreen. Hän pyysi viisaalta rouvalta neuvoa ja tämä uskotteli kauppiaalle, että hän erään mieshenkilön, jonka rouva sanoi tuntevansa, avulla onnistuisi aikeissaan. Rouva mainitsi Armfeltin nimen ja asunnon. Asia oli heidän välillä edeltäkäsin sovittu. Kauppias saapuikin Armfeltin luo, esittämään asiansa ja maksoi 25 ruplaa, jotta Armfelt avustaisi häntä hänen rakkaushommissaan. Epäröiden suostuikin hän pyyntöön ja poistui ostaakseen eräältä sokerileipurilta 5 ruplalla rasian C-pillereitä. Palattuaan huoneeseensa kehoitti hän kauppiasta sopivassa tilaisuudessa jättämään rakastamalleen neidolle pillerit, jotka luultavasti muuttaisivat hänen mielenlaatunsa. Viikon kuluttua palasi kauppias onnellisena takaisin, sillä tytön tunteet olivat muuttuneet. Armfeltille hän antoi lisäksi 25 ruplaa. Tämä viaton leikinlasku tuotti hänelle kaikkiaan 45 ruplaa hädän hetkellä, sillä hän oli siihen aikaan pakoitettu myymään omia vaatteitaan nälkänsä tyydyttämiseksi. Hänen asemansa oli hyvin vaikea ja eräänä kylmänä talvipäivänä kieltäytyi rouva Janson antamasta hänelle päivällistä, koska hän ei ollut viiteen kuukauteen maksanut laskuja. Aivan valmistumattomana äkilliseen nälkähoitoon poistui hän suuttuneena vaeltaen sitten katuja ristiin rastiin. Hän lämmitteli itseään kirkossa, mutta nälkää, pahinta vihollistaan, hän ei siellä voinut tyydyttää. Oli liian myöhäistä pistäytyä tuttavien luo, he kun istuivat kaikki, kertoo hän, vatsat tyytyväisinä, enkä voinut pakoittaa itseäni ruokaa pyytämään, ennen olisin varmasti kuollut nälkään. Tuossa hirveässä tilassa vaelsi hän kotia päin, kun hänet pysäytti Lombarden talon kohdalla tuntematon herrasmies. "Onko herra sotilas", kysyi hän ja pyysi minulta palvelusta, johon suostuin. Hän kertoi silloin huutokaupassa parhaillaan olevan myytävänä 100,000 ruplan arvoinen maatila, mutta ettei ollut ketään muuta läsnä paitsi hän. Armfeltin oli nyt vain korotettava hintaa määrättyyn summaan, jota hän sitten hiukan korottaisi. Asia sujui heidän toivomuksensa mukaan ja ostaja majuri Paskevitsh maksoi kartanosta 25,000 ruplaa. Iloisena onnistuneesta kaupastaan kutsui hän avustajansa kotiinsa muhkeille päivällisille ja vastedeskin, vakuutti isäntä, olisi hänelle aina paikka varattuna hänen pöydässään. Avustaan sai Armfelt 500 ruplaa. Nyt, kertoo Armfelt, maksoin asuntoni ja ruuan, mutta suuttuneena viimeisestä kohtelusta ryhdyin syömään näyttelijä Daljokan talossa. Majuri, jota hän oli avustanut, hankki hänelle myöhemmin Lapinan maatilan hoitajan paikan Oranienbaumin läheisyydessä. Kartanon omisti kaartin kapteeni Skvortzov. Innolla ryhtyi hän uuteen toimeensa. Kolme hevosta oli hänellä käytettävänään, ja palvelusväkeä. Miehisiä orjia oli siellä 800. Armfeltille kuului rahankanto myydyistä haloista, viljasta y. m. Tätä onnellista aikaa ei kestänyt kauvan, sillä kapteeni Skvortzov kuoli jo pari kuukautta myöhemmin. Siitä lähtien oli hän pakotettu asumaan kaupungissa valvoen suuren talouden menoja joutuen silloin tekemisiin lesken kanssa, joka aina oli tyytymätön. Sen tähden jättikin hän toimensa syksyllä. Hänen asuessaan talvella Lapinassa saapui kerran sinne Würtembergin herttuan hovitallimestari anoen herransa puolesta lupaa kaataa kartanon metsissä karhuja. Saatuaan suostumuksen kutsuttiin väkeä kaikkiaan 100 miestä ja hevosia koolle majatalon läheisyyteen. Perille tultua jaettiin miehille metsästystarpeita, keihäitä, päristimiä, kahleitä y. m. Sitten saapui ylihovijahtimestari, koristeltu herrasmies, ryhmitti miehet, kieltäen heitä ampumasta karhua, vaan oli heidän ajettava peto siihen suuntaan, missä prinssi seisoi. Metsästystä kesti klo 12:sta klo 6:een. Pari tuntia myöhemmin kaatoi prinssi ensimmäisen karhun, joka lähetettiin kokouspaikalle, jossa kokit, jotka olivat puetut valkoisiin liiveihin valmistivat sen päivälliseksi, joka syötiin metsästyksen päätyttyä. Talonpojat kaatoivat kaksi karhua, joista prinssi maksoi 30 ruplaa ja lähetti ne lahjana hoviin. Osanottajille maksettiin sopiva palkkio ja Armfelt sai osallistua prinssin loistavaan päivälliseen, joka syötiin hopealautasilta.
Jätettyään kapteenin lesken asettui levoton sankarimme asumaan jälleen hovineuvoksen luo, mutta rahaa puuttui taasen, sillä menot olivat aina tuloja suuremmat. Kuitenkin omisti hän nyt hopeakellon kulta-avaimineen. Hovineuvoksen vuokralaisena asui hän lähes kaksi vuotta ilman vakinaista tointa. Hovineuvoksen kanssa pelasi hän joskus myllypeliä, mutta ei huolehtinut syömisestään. Hän kulki kerjäläisen tavoin milloin missäkin ja näki usein aikalailla nälkää. Enimmäkseen kävi hän ystävänsä majuri Strutinskyn luona, jonka tunsi Helsingin ajoilta ja joka antoi hänelle ruokaa, kuten muutkin tuttavat.
Siten kului talvi, mutta kun pakkanen oli liian ankara makasi hän nälissään vuoteessaan. Joskus antoi hovineuvoksen palvelijatar kupin kahvia tai teetä.
Oli kuitenkin ryhdyttävä vakinaisen toimen hankkimiseen. Majuri Paskevitshin kehoituksesta anoi ja sai hän paikan Stavropolissa, Kaukaasiassa. Matkaa sinne oli 2,800 virstaa. Oli heti lähdettävä. Armfeltille annettiin 200 ruplaa matkarahoja ja santarmien saattamana tulliportille merkittiin. hänet kirjoihin matkustaneeksi. Jatkettuaan matkaa pari virstaa, palasi hän kuitenkin kaupunkiin ja valitti kovaa kohtaloaan Suomen komitean. toimitussihteeri Christer Boijelle kertoen mitenkä hänet oli pakotettu lähtemään pitkälle matkalle niin vähäisillä varoilla. Boije mainitsi asiasta kreivi Rehbinderille, joka auttoi köyhää maamiestään 500:lla ruplalla. Viipyen vielä viikon Pietarissa, lähti hän uudestaan matkalle. Isäntäväki saattoi hänet tulliportin ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan. Lähtöpikari tyhjennettiin ja sitten lähti hän, kuten sanoi, miltei ikuiselle matkalle. Seikkaperäisesti kertoo hän pitkän matkansa vaivoista. Kuusi päivää kesti matka Moskovaan ja maksoi hän siitä 25 ruplaa. Viivyttyään siellä kolme päivää, jatkoi hän matkaa Voroneshiin. Puolitiessä liittyi häneen muuan insinööriluutnantti Ivanov, joka oli matkalla Tiflisiin. Matkustaessaan aroilla näkivät he etäällä tulipaloja, jotka johtuivat siitä, että maanviljelijät sytyttivät aroheinän palamaan kuokkien siten peltomaata. Mitään muuta lannoitusta ei tarvittu.
Varakkailla talonpojilla sanottiin olevan 6,000 eläintä. Kun maitoa ei voitu myydä, vaan käytettiin taloudessa, oli suuri puute voista ja juustosta. Lihaa ei suolattu. Lampaat olivat suuret, mutta hännän asemasta oli niillä rasvaperä. Seurue, johon matkan varrella oli liittynyt muita, yöpyi Voroneshissa. Tsherkaskin kautta saavuttiin yöllä Stavropoliin.
Seuraavana päivänä ilmoittautui Armfelt komissionin johtajalle Karl Bogdanovitsh Brakesille, joka hankki hänelle asunnon kauppias Medvedjevin talossa. Saatuaan tietää, että hänelle oikeastaan kuului matkarahoja 4:lle hevoselle eikä 2:lle, joilla oli suorittanut pitkän matkansa Pietarista, vaati ja saikin hän lopulta lisämaksun. Vaikka olikin nimitetty komissiovirkamieheksi, oli hänen aikomuksensa ollut alunpitäen liittyä niihin joukkoihin, jotka olivat matkalla Turkin sotaan.
Hän ryhtyikin toimenpiteisiin, mutta asia ei ollut niin helppo kuin hän luuli, sillä hänen oli ilmoittauduttava viimeksi palvelemaansa Petrovin rykmenttiin Suomessa, johon ei ollut halukas. Siten raukesi hänen aikomuksena. Parin viikon kuluttua sai hän sotilassairaalantarkastajan paikan. Toimeen kuului ruokalähetysten vastaanotto, valvoa niiden jakelua sekä vaatevaraston huolehtiminen y. m.
Sairaalan johtaja Gorbanov oli vanha ja kykenemätön, 8:nnen luokan virkamies, joka oli luovuttanut tehtävänsä lääkäri Koupitzkylle. Hänen kanssaan riitaantui Armfelt pian ja sai hän kaikki sairaalan virkailijat vastustajikseen ryhtyessään lähemmin tarkastamaan ja moittimaan siellä esiintyviä epäkohtia. Hänelle jätettiin päivittäin luettelo sairaalassa olevista potilaista, jonka nojalla hän järjesti ruoka-annokset. Armfelt epäili kuitenkin saavansa vääriä tietoja ja tarkasti itse potilaitten lukumäärän. Silloin havaitsi hän, että niitä oli 20 vähemmän kuin oli ilmoitettu. Toivoen aikaansaavansa parannusta jätti hän komissionin ilmoituksen asiasta. Tutkimus aikaansai vaan riitaisuuksia johtajan ja lääkärin välillä. Samoin esiintyi räikeä väärinkäyttö ruumisarkkutilauksissa. Samaa arkkua käytettiin näet siksi kuin se hajosi, vaikka näitä aina tilattiin uusia. Nämä oikeutetut huomautukset Armfeltin puolelta, jotka vain johtivat riitoihin eikä epäkohtien poistamiseen, aiheuttivat hänen eronpyyntönsä. Hänet siirrettiin silloin komission päivystäjäupseeriksi, jossa virassa hän pysyi neljä vuotta. Vaikka hän olisikin ollut halukas jättämään virkansa, eivät viranomaiset voineet suostua siihen niin kauan kuin Turkin sotaa kesti. Sen päätyttyä sai hän eron v. 1833.
Nyt alkoi sankarillemme jälleen tukala aika ilman rahaa ja ruokaa, mutta luottaen tapansa mukaan hyvien ihmisten apuun tuli hän kuitenkin toimeen. Erottuaan toimestaan muutti hän asumaan leskirouva Aleksandra Stepanovnan omistamaan pieneen taloon pari virstaa kaupungista. Tämän isä majuri Kasonov, joka oli nainut Moskovassa 300:lla ruplalla ostamansa orjan, asui tyttärensä luona. Neljä vuotta kesti Armfeltin ja leskirouvan yhdessäolo. He asuivat samassa huoneessa ja paljon kokenut matkamies auttoi voimiensa mukaan taloudenhoidossa. Mökkiä ympäröivissä tammi- ja pyökkimetsissä kasvoi villiomena- ja päärynäpuita. Mutta koska metsät olivat valtion, joita kasakat vartioivat, ei niistä saatu polttopuita paitsi silloin tällöin tarjoamalla vartijoille viinaa. Siten hankitut puut kantoivat he itse kotiin. Usein käytettiin polttoaineena kaislikkoa puun asemasta. Kuorma maksoi 2 à 3 ruplaa. He viljelivät pientä perunamaata ja omistivat lehmän. Kahdesti viikossa oli kaupungissa markkinat, johon yleisöä saapui kamelien selässä. Kahdesti vuodessa pidettiin suuria markkinoita, jotka kestivät kokonaisen viikon. Villejä vuoristoasukkaita vastaan oli markkinapaikka tykkien ympäröimä. Markkinoilla myytiin villejä hevosia, joita kalmukit kesyttivät.
Kahteen eri kertaan riehui Stavropolissa kolera. Ensimmäisellä kerralla oli tauti niin ankara, että päivittäin kuoli 300-400 henkeä. Armfelt sairastui tautiin ollessaan vielä kruunun palveluksessa. Oltiin aikeessa lähettää hänet sairaalaan, mutta jos hänet jätettäisiin vihamiehensä, lääkärin huostaan, epäili Armfelt tämän hoidossa pian joutuvansa iäisyyteen. Hän pyysi silloin ajuria viemään hänet Aleksandra ystävättärensä luo, joka paransi hänet antamalla hänelle n.s. tiilikiviteetä.
Hänen vielä ollessa virassa saapui Stavropoliin nuori kahmukkilaisruhtinatar, jolla oli 12 palvelijaa. Päivällä asui hän suuressa teltassa. Tämän oleskeltua paikkakunnalla pari kuukautta tapahtui välikohtaus, jonka selvittämiseksi turvauduttiin Armfeltin apuun. Asian laita oli seuraava. Ruhtinattaren palvelijat olivat sitoneet hevosen hedelmäpuuhun, joka siten oli pilaantunut eikä ruhtinatar ollut halukas maksamaan vaadittua korvausta. Herättääkseen suurempaa huomiota pukeutui Armfelt virkapukuun. Astuessaan ruhtinattaren telttaan istui tämä jalat ristissä divaanillaan. Tervehdittyään tarjottiin hänelle istuinsija. Ruhtinattaren musta tukka oli punottu pitkäksi palmikoksi, hänellä oli vaalea iho, pieni nenä ja vartaloltaan hän oli pitkä, ijältään n. 20 vuotias. Päässä hänellä oli korkea kullalla ja nahkareunuksella koristettu punainen lakki, korvissa kultakoristeet ja kaulassa riippui suuria ruskeita helmiä. Hänen pukunsa muistutti miehen pukua. Ennen kuin ryhdyttiin neuvotteluihin juotiin teetä lakatuista puunkuorista ja neuvottelut sujuivat sitten kaikin puolin hyvin ruhtinattaren maksaessa 35 ruplaa Armfeltin ensin vaatiessa 50:tä. Kun ruhtinatar oli ratsastusmatkoilla, ohjasi hän mustaa hevosta. Hänen jalustansa oli kultaa, saappaat punaista safiania. Seurueeseen kuului aina neljä kalmukkia.
Turkin sodan aikana tuotiin kerran Stavropoliin Varaan taistelussa vangiksi joutunut turkkilainen pasha seurueineen. Koska Armfeltia halutti nähdä tätä vierasta ylimystä, kävi hän majuri Kasanovin seurassa häntä tervehtimässä. Pasha oli pitkäpartainen mies, päässään muhkea turbaani ja puettuna pitkään silkkiseen takkiin. Itämaalaiseen tapaan poltti hän pitkää piippua. Juhlallisten esittelyjen jälkeen tarjottiin kahvia ilman kermaa pienissä kapeissa kupeissa. Seuraan kuului turkkilainen eversti, joka puhui venäjää. Hän tiedusteli tarkasti mistä Armfelt oli kotoisin. Saatuaan kuulla, että puhuttiin rauhasta, pyysi hän venäläisiä vieraita ilmoittamaan heille viipymättä milloin se tapahtuisi. Vieraitten huviksi esiintyi hovinarri tehden kaikenlaisia kepposia. Sodan päätyttyä tapasi hän m. m. luutnantti Ridderstormin, joka oli joutunut vangiksi mitä urhoollisimman vastarinnan jälkeen, sekä luutnantti Kroffin, jota oli pidetty ketjuissa vankitornissa.
Harvoin Armfelt tapasi Stavropolissa maanmiehiään, mutta vuonna 1832 vietettiin kotimaiseen tapaan joulujuhlaa kapteeni Blomin luona luutnantti Levisonin ja vänrikki Emil Stjernvallin seurassa.
Elettyään noita vuosia Etelä-Venäjällä kirjoitti hän lopulta vaimolleen kirjeitä saamatta kuitenkaan vastausta. Silloin kääntyi hän virallisesti Hämeenlinnan maaherran puoleen tiedustellen oliko hänen vaimonsa vielä elossa. Kuukauden kuluttua saapui vihdoin kirje Amalia-rouvalta. Tämä lisäsi hänen koti-ikäväänsä ja niin päätti hän syksyllä 1833 vastoin kaikkia neuvoja lähteä Suomeen. Mutta kuten tavallista, ei hänellä nytkään ollut rahaa ja niin aloitti hän uhkarohkealta näyttävän paluumatkansa Venäjän halki luottaen onnensa ja vieraitten ihmisten apuun. Ja harvoin pettyi hän toiveissaan. Stavropolin postinhoitajan suosituskirje virkaveljilleen taskussaan lähti Armfelt postikyydillä matkalle Tsherkaskiin. Monessa paikassa oli mahdoton saada kyytihevosia, sillä niitä ei ollut. Silloin sai tyytyä kolmen hevosen asemasta kuuteen härkään. Saavuttuaan Tsherkaskiin vieraili Armfelt postinhoitajan apulaisen luona, jonka luona söi aamiaista. Postinhoitaja Petshovilta sai hän uuden suosituskirjeen virkaveljelleen Voroneshissä sekä lisäksi matkaeväitä ja pullon viinaa.
Saavuttuaan sinne ei postimestari suostunutkaan hänen pyyntöönsä jatkaa matkaansa, kuten tähän saakka postihevosilla, sillä hiljattain oli. tapahtunut postiryöstö, jonka oli tehnyt postihevosilla matkustava muukalainen. Hän kehoitti häntä odottamaan toista mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta antaen hänelle yhden ruplan. Kaupungin ravintolassa asui hän pari päivää. Kun rahat loppuivat, vietti hän iltansa ravintolan biljardisalissa, koska tiesi, että pelin voittajan oli tapa kutsua läsnäolijat illallisille. Hänet ajettiin huoneestaan, koska isäntä epäili, ettei hänellä ollut millä maksaa ja vietti hän siitä lähtien yönsä bufettihuoneessa tuoleilla, jossa isäntäkin nukkui. Täten kului kuusi pitkää viikkoa. Isännän saatua tietää hänen tuskallisesta asemastaan ja lisäksi, että Armfelt puhui ranskaa, kehoitti ravintoloitsija häntä ryhtymään kotiopettajaksi eräässä perheessä. Mutta siitä ei tullut mitään. Sitä paitsi antoi hän hänelle viisi ruplaa ja kehoitti häntä menemään santarmieversti Koptjevin luo. Saatuaan tietää Armfeltin nimen ja mistä tämä oli kotoisin, ryhtyi eversti puhumaan ruotsia kertoen, että hänet oli vangittu 1808 vuoden sodassa Pyhäjoen taistelussa Pohjanmaalla ja viety Västeråsin kaupunkiin. Siellä oli hän tutustunut Armfelt nimisiin henkilöihin, jotka kaikin puolin olivat auttaneet häntä. Tämä onnellinen sattuma oli matkamiehelle tervetullut. Eversti kutsui hänet päivällisille ja esitti hänet perheelleen kehoittaen häntä palaamaan seuraavana päivänä, jolloin voisi jatkaa matkaa erään hänen sukulaisensa seurassa. Saatuaan tietää hänen asemastaan antoi Koptjev hänelle kolme hopearuplaa sekä poikansa upseeripäällystakin, jota tämä ei enää käyttänyt, koska hänet oli siirretty toiseen rykmenttiin. Armfelt ei voinut tarpeeksi kiittää hyväntahtoista everstiä. Palattuaan ravintolaan ei isäntä kyllin voinut ihmetellä hänen hyvää onneaan, ja sanoo Armfelt, että ellei isäntä olisi huomannut hänet rehelliseksi mieheksi, olisi hän varmaan epäillyt hänen jollain epärehellisellä tavalla hankkineen ihailua herättäneen upseerinpäällystakin. Hän iloitsi siitäkin, että Armfelt nyt saattoi osaksi hyvittää hänelle tehdyt palvelukset. Seuraavana päivänä kävi hän jälleen everstin luona, joka antoi hänelle suosituskirjeen Voroneshista neljä kilometriä sijaitsevan kylän kruununvoudille, toivottaen hänelle hyvää matkaa. Hän kehoitti Armfeltia kotiin saavuttua kirjoittamaan matkastaan, mutta Armfelt lisää, ettei hän häpeäkseen vieläkään ollut täyttänyt annettua lupaustaan. - Sitten lähdettiin matkalle, joka sujui hyvin, sillä everstin kirjeen vaikutus oli suuri. Hän sai kruununvoudilta maksamatta mitään kolme hevosta seuraavalle kyytipaikalle ja siten kului matka nopeasti aina Moskovaan saakka. Mutta sinne saavuttuaan oli hän jälleen ilman rahaa eikä kruununvouti antanutkaan ilmaiseksi hevosia jatkamaan matkaa Pietariin. Kuljeskellen kaupungissa kävi hän lopulta esittämässä tukalaa asemaansa komissariaatissa, jossa kaikeksi onnekseen tapasi vanhan tuttavansa majuri Gregorievin. Saatuaan kuulla Armfeltin vaikeuksista, hankki hän hänelle 100 ruplaa upseerituttavien kesken tapahtuneen keräyksen tuloksena. Kiittäen lämpimästi näin saadusta lahjasta jatkoi hän matkaa Pietariin. Matkansa suoritti hän sangen ovelasti. Hän sai nimittäin kuulla, että Moskovasta piti lähteä marmorikuormalasteja Pietariin. Tinkimällä ajomiesten kanssa maksoi hän istumapaikasta 15 ruplaa. Ennen lähtöä hankki hän uudet saappaat, sukat, uudet housut sekä kävi saunassa. Uusissa tamineissa lähti joukkue, johon kuului 50 pitkäpartaista miestä, matkalle jota kesti neljätoista päivää. Ateriat syötiin aina yhdessä, jolloin Armfelt istui päällikön vieressä. Lähestyttäessä Pietaria korjattiin suurta tietä ja siitä syystä aijottiin estää marmorikuorman jatkamasta matkaa valtatiellä. Siitä olisi kuitenkin johtunut lisäkustannuksia y. m., joten Armfelt selitti, että marmorikuormat olivat tilatut keisarilliseen linnaan ja siten päästiin jatkamaan matkaa kielletyllä valtatiellä.
Saavuttuaan Pietariin kiiruhti Armfelt Suomen valtiosihteerinasuntoon toivoen tapaavansa vanhan ystävänsä Christer Boijerin. Mutta tämä oli siirtynyt muualle ja ensimmäisen sihteerin virkaa hoiti eräs Hedenberg, jota hän ei tuntenut. Tämä neuvoi häntä menemään Aleksanteri Armfeltin luo, joka nyt asui Pietarissa. Vanhaa nuoruuden ystäväänsä tervehti kreivi ilomielin. Hänen talossaan kävi hän usein ja varakas sukulainen antoi hänelle 200 ruplaa. Nyt oli pisin matka päättynyt ja Viipurin ja Haminan kautta pääsi hän lopulta onnellisesti Kangasalle. Appi-isänsä luona tapasi hän perheensä, joka vuodatti liikutuksen kyyneliä. Tänne jäin asumaan, sanoo Armfelt, kuten ennenkin aivan toimettomana.
Elämä oli nyt kokonaan toista kuin kaukana Venäjällä. Vaikkakaan hän appivanhempiensa luona päässyt vaivoistaan, niin oli hänellä nyt rakastava ja uhrautuva vaimo ja herttaiset lapset, joiden kasvatuksesta oli huolehdittava. Vanhin poika pääsi kreivi Aleksanteri Armfeltin samanikäisen pojan lukutoveriksi Pietariin, kohosi sitten laivastossa kontra-amiraaliksi. Muistakin pojista piti jalomielinen kreivi hyvää huolta.
Surut ja ilot vaihtelivat vuosien varrella. Vuonna 1830 kuoli anoppi ja nyt puuhattiin pesän ja Joutsiniemen kartanon jakoa, joka arvioitiin 14,000 ruplaan. Ensin näytti siltä kuin Otto Fredrik perheineen jäisi miltei ilman perintöä, mutta lankonsa Tallqvistin ja muiden suureksi hämmästykseksi onnistui Armfeltin rikkaan sukulaisensa kreivi Magnus Armfeltin avulla lunastaa muilta perillisiltä kartano 16,000 ruplasta. Vuonna 1846 meni hänen vanhin tyttärensä Amalia naimisiin komministeri Roosin kanssa.
Vuoteen 1848 nautti Otto Fredrik onnellisesta perhe-elämästä viisaan vaimon hoitaessa taloutta. Näinä vuosina syntyi ja kuoli monta lasta ja lopulta seurasi tarmokas ja hyvä äiti lapsiaan taivaaseen tammik. 8 p:nä 1848. Vaimon kuolema oli miesparalle mitä suurin tappio.
Lohduttomana huokailin minä, sanoo hän, pitemmän aikaa epätietoisena mihin nyt olisi ryhdyttävä. Kälynsä rouva Tallqvist kävi päivittäin talossa sekä hoiti taloutta, mutta näin ei voinut jatkua. Näin ollen piti leskimies viisaana ryhtyä jälleen ajattelemaan uutta aviota, mutta piti tulevan vaimon olla varakas, koska pesänselvityksessä ilmeni, että talo oli aivan varaton. Perhettä hoiti sillä välin papinleski Kellman, jonka tuomari Wigren oli hankkinut taloon. Hän oli Laukon kartanon satulasepän tytär, jonka saavuttua Otto Fredrik matkusti Turkuun tervehtiäkseen tytärtään ja kreivitär Vava Armfeltia. Palattuaan virkistysmatkaltaan Helsingin kautta, jossa m. m. osti rouva Tallqvistille kiitollisuuden osoitukseksi silkkihameen 60 paperiruplasta ja langolleen kiitokseksi siitä, että tämä oli ilmaiseksi suorittanut perunkirjoituksen, kaksi merenvahapiippua.
Kotonaan hän ei enää viihtynyt, koska puuttui vaimo ja rahaa. Sentähden päätti hän lähteä Helsinkiin ja Tampereelle etsimään näitä molempia.
Vanhalta ystävältään kapteeni Tandefeltiltä osti hän 600 paperiruplalla koristeelliset vaunut, mutta koska häneltä puuttui rahoja, tyytyi myyjä kuuden vuoden maksuaikaan. Syynä tähän kevytmielisyyteen oli kosiomatka, jolle hän aikoi lähteä näissä muhkeissa vaunuissa. Naapurien moitteet torjui hän viittaamalla rikkaisiin naimisiin. Samasta syystä piti hän välttämättömänä hankkia vieraiden ja tulevan rouvansa huviksi soittokoneen. Hän tilasikin urkujen tekijä Thulelta urkupositiivin maksaen siitä velkakirjeellä 100 hopearuplaa. Sitäpaitsi valmisti Thule hänelle kiiltokomuudin ja kultakehyksen perhekuvaa varten. Hän hankki itselleen sekä kesä- että talvipukuja. Kaiken tämän hän teki kosimistarkoituksessa. Kartanon vierashuoneet uusittiin, minkä työn suoritti rouva Kellmanin veli ammatiltaan maalarinkisälli.
Helsingissä sai Otto Fredrik kuulla enonsa Kristoffer Armfeltin lausuneen testamentissaan toivomuksen, että Kytäjän kartano säilyisi suvussa. Tällä oli kaksi naimaiässä olevaa tytärtä. Jos hän nyt saisi toisen heistä vaimokseen, toteutuisi eno-vainajan toivomus. Hän matkustikin tässä mielessä Kytäjään, mutta ei tavannut ketään kotona ja niin raukesi tämä toivo.
Saapuessaan kotiin totesi hän taloudellisen tilansa yhä huonontuneen. Häntä auliisti auttanut kreivi Gustaf Armfelt vaati langenneiden korkojen maksamista ja sanoi itse tulevansa Joutsiniemeen nähdäkseen oliko hänen sukulaisensa niin huono taloudenhoitaja kuin mitä huhu kertoi. Mielellään olisi Armfelt maksanut kreiville rahat, mutta kassassa oli ainoastaan 8 ruplaa ja sen lisäksi oli hänen maksettava Tennbergille 200 hopearuplaa puhumattakaan muista veloista. Kaikesta päättäen oli hän jälleen perikadon partaalla. Armfeltin naapurin W. Favorinin mielestä oli hän kelvoton hoitamaan tilaa. Hän kehoittikin tätä vuokraamaan sen toiselle pidättäen oikeuden asua perheineen siellä ajattelematta uutta naimista. Tämä neuvo ei miellyttänyt Armfeltia, joka yhä vain eli rikkaan avioliiton toivossa. Parhaansa mukaan yritti hän järjestää lisääntyviä velkojaan pyytäen lykkäystä.
Tampereella tapasi hän rouva N-gin, joka kertoi järjestäneensä hänelle uuden avion. Asiasta oli hän jo sopinut kapteeni Tauben (aviottoman) tyttären Karoliinan kanssa. Neiti oli 27 vuotta vanha ja hoiti isänsä taloutta. Jos Otto Fredrik matkustaisi Hollolaan, tuli hänen siellä vain sopia avioliitosta. Rouva N-g:n suosituskirje taskussaan lähti hän sitten maalisk. 11 p:nä 1849 reippaalla mielellä neljännelletoista kosiomatkalleen. Kapteeni Taube oli vanha ja halvaantunut, mutta sanottiin hänen omistavan 3,000 hopearuplaa. Käden käänteessä oli siis vanha leskimies jälleen onnellinen sulhanen ja sai morsiameltaan lainaksi 130 hopearuplaa. Ystävä Tennberg oli lainannut jälleen rahoja hääpuvun hankkimiseen. Viikkoa myöhemmin oli hän taasen kotona ja kesäkuussa toi hän nuoren vaimonsa Joutsiniemeen. Silloin lähti talosta rouva Kellman, joka oli hoitanut taloa, niin kuin Armfeltin sisar rouva Arckenholtz aikoinaan oli tehnyt hänen tuodessaan Tomtbackaan ensimmäisen vaimonsa. Samaan aikaan vaati Thulé maaherran välityksellä rahojaan ja koska niitä ei ollut, takavarikoitiin vaunut, rattaat ja kolme hevosta. Myös kreivi Armfelt vaati langenneiden korkojen maksamista.
Tähän päättyy Otto Fredrikin Wilhelm Favorinille sanelemat varsinaiset muistelmat. Mutta Favorin kertoo omin sanoin hänen elämänsä. loppuvaiheet, jotka loogillisesti liittyvät yllä esitettyyn surulliseen kuvaukseen.
Mitään sanottavaa omaisuutta uusissa naimisissa ei sankarimme saanut, sillä heti avioliiton jälkeen anastivat velkojat koko hänen omaisuutensa. Nyt oli hän yhtä köyhä kuin aikaisemminkin eikä löytynyt mitään toiveita asemansa parantamiseksi. Avioliitossa syntyi kuitenkin useita lapsia huolimatta siitä, ettei hän voinut huolehtia perheensä elatuksesta. Tästä lähtien oli hän kokonaan sukulaistensa, ennen muita ministerivaltiosihteeri kreivi Aleksanteri Armfeltin, armoilla. Hänen tapansa oli, kertoo Favorin, lähteä perheineen Pietariin tämän luo ja viipyä siellä, kunnes mahtava sukulainen häneen kyllästyneenä antoi niin paljon rahaa, että saattoi olla rauhassa jonkun aikaa. Mutta kun rahat loppuivat ilmestyi hän jälleen Pietariin ja ministerin oli taas autettava. Monta vuotta kesti Otto Fredrikillä tätä kurjuutta. Sitten syttyi itämainen sota ja liittolaisten laivastot ahdistivat Suomen rantoja. Nyt avautui vanhalle luutnantille jälleen mahdollisuus liittyä Venäjän armeijaan. Sukulaisten ja ystävien välityksellä sai hän luutnantin paikan 19. suomenmaalaisen linjapataljoonan riveissä ja sijoitettiin vahtiupseeriksi venäläisen komission Helsingissä sijaitsevaan muonitusosastoon. Tähän virkaan hän jäi edelleen sodan päätyttyä, mutta epätietoista on kauanko hän olisi virassa pysynyt. Tammik. 10 p:nä 1857 sai hän kuitenkin kutsun toiseen maailmaan jättäen siten kaikki maalliset huolensa.
Armfeltin vanhin poika Alexander kohosi kontra-amiraaliksi osoittaen, ettei suvun sotilaalliset taipumukset olleet sammuneet ja hänen poikansa poikineen, jotka vielä elävät, osallistuivat maailmansotaan palvellen Venäjän laivastossa. Otto Fredrikin nuorin tytär Aurora Carolina Charlotta, syntynyt 1850, on vielä elävien joukossa Siperiassa, vuoden 1935 aateliskalenterin mukaan. Lähempiä tietoja ei hänestä ole.
Ellei Otto Fredrik Armfelt olisi harvinaisen avomielisesti kertonut elämänsä vaiheita, ei hänestä tiedettäisi mitään muuta, kuin että hän nuorena osallistui Napoleonin sotiin saavuttaen luutnantin arvon. Mutta nyt tutustuttuamme hänen tarinaansa havaitsemme sen olleen rikkaan ja vaihtelevan. Siinä ilmenee enemmän vastoinkäymisiä kuin ilon aiheita, mutta siihen on hän itse ollut syypää. Luonteen harkitsemattomuudesta ja epäjohdonmukaisuudesta johtuva häilyväisyys vaikuttivat sen, ettei hän koskaan tyytynyt kohtaloonsa. Hän etsi aina parempaa, mutta löysi vain huonoimman edessään, vaikka ikä ja yhä vain kasvavat velvollisuudet perhettään kohtaan olisivat vaatineet miehen työtä ja järkeä. Mutta kaikista heikkouksistaan huolimatta saa hänestä sen käsityksen, että hän oli henkilönä herttainen ja viihtyisä mies, joka ei ollut seuran pettäjä eikä mikään huono ihminen.
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1935 hakemisto | Vuosikertahakemisto