[ Artikkelin loppu ]

Suomen ratsastalo- ja rusthollilaitoksen kehityspiirteitä

Dosentti AARRE LÄNTINEN, Kajaani

Suomessa on tutkittu kattavasti vuosisatojen mittaan käytyjä sotia, vaikka yhtenäinen Suomen sotahistoria odottaa vielä tekijäänsä. Samalla on tietenkin käsitelty ratsuväen merkitystä sodankäynnissä.

Sen sijaan ratsuväen rekrytointitapaan ja sen kehitykseen on historiallisissa tutkimuksissa kiinnitetty odottamattoman vähän huomiota, vaikka siitä avautuisi monenlaisia sosiaali-, talous- ja kulttuurihistoriallisia juonteita. Toki useissa paikallishistorioissa on tutkittu ansiokkaasti ratsastaloja ja rustholleja, mutta kattavaa yleisesitystä niistä ei ole vielä tähän mennessä laadittu, kukaties suuritöisyyden takia.

Kuutisen vuotta sitten kiinnostuin niiden nykyisten maakirjatalojen selvittelystä, jotka Ruotsin vallan aikana ottivat tehtäväkseen ratsaan varustamisen ja joista ruotujakolaitoksen järjestämisen yhteydessä tehtiin rustholli tai ratsuväen sotilasvirkatalo. Lisäksi Suomen aatelislippueen tutkimuksessa oli luontevaa selvittää kaikki maamme vanhat ja uuteen rälssiin kuuluvat rälssisäterit.

Ruotsin vallan aikana ratsastalolliseksi ryhtyminen merkitsi riskinottoa. Onnistuessaan siitä seurasi kotitalon ävertyminen ylitse muiden kylän talojen, ja toisessa ääripäässä siitä saattoi olla seurauksena talon autioituminen ja isäntäsuvun vaihtuminen. Ratsaan varustaminen oli aikanaan kaikkein pisin urakka, johon isäntä ja sittemmin rusthollilaitoksen aikana talo sitoutui. Maamme vanhimmat ratsastalot muodostettiin 1560-luvulla. Ratsaan varustaminen kesti sittemmin aina vuoteen 1810 saakka, jolloin maamme ruotujakoinen armeija hajotettiin eli suunnilleen 250 vuotta.

1. Ratsastalo- ja rusthollialue

Ratsastalo (ryttarehemman) on oma terminsä. Ratsastalolla tarkoitetaan sellaista jonka isäntä sitoutui varustamaan ratsuväkeen ratsaan (= ratsun, ratsumiehen ja varusteet). Sopimuksen teko oli vapaata, mutta vain pääasiassa vauraimmilla taloilla oli siihen varaa. Yleensä ratsastalot olivat 1600-luvulla 1 manttaalin kokoisia. Toki joukossa oli suurempiakin ja myöskin pienempiä, vaikka siihen ei 1/2 manttaalin suuruisilla taloilla ollut aina taloudellisia edellytyksiä. Kuitenkin yrittämisen halu meillä suomalaisilla on ollut aina kova. Ratsas talon näkökulmasta ratsumiehen kuolemalla ei ollut kovinkaan suurta taloudellista merkitystä, sillä uusia oli tulossa: ratsumiehenä palvelemista näet arvostettiin paljon enemmän kuin jalkamiehenä eli nihtinä taistelemista. Sen sijaan ratsastalon taloudellista kestokykyä koetteli rajusti, mikäli talo usein menetti sotaratsun ja varusteet.

Rusthollilaitos oli tarkoitettu »ikuiseksi». Järjestelmässä ratsaan varustaminen oli sidottu taloon. Rusthollin taloudellisen aseman ja jatkuvuuden turvaamiseksi sen isäntä ei saanut toimia talonsa puolesta ratsumiehenä toisin kuin vielä ratsastaloissa. Rustholleista oli n. 90 % entisiä ratsastaloja, joten ruotujakolaitos ei merkinnyt kovinkaan suurta vallankumouksellista muutosta ratsuväen rekrytointitapaan, kuten joskus on arveltu.

Ratsastalot ja sittemmin rusthollit ovat sijainneet maamme viljavimmilla seuduilla, mikä oli luonnollista. Ratsastaloalue oli jonkin verran suurempi kuin se alue, jonne rustholleja 1600-luvun lopulla muodostettiin. Ratsastaloja on sijainnut 1600-luvulla Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Satakunnassa, Hämeessä, Savossa, Pohjanmaalla ja siinä Karjalan osassa, joka kuului ennen vuotta 1617 solmittua Stolbovan rauhaa Ruotsille. Käkisalmen Karjalassa - voittomaalla - on ainoastaan Hiitolassa sijainnut 1600-luvulla muutama ratsastalo. Pohjanmaalta varustettiin 1640-luvulle saakka yksi ratsuväkikomppania, joka kuului Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmenttiin. Pohjanmaan ratsastalot sijaitsivat Etelä-Pohjanmaalla, mutta 1630-luvulla ratsastaloaluetta laajennettiin lyhytaikaisesti pohjoisemmaksi Kruunupyyn alueelle sekä Oulun ympäristöön. Pohjanmaan ratsuväkikomppania hajotettiin Sotakollegion määräyksellä vuonna 1641, minkä jälkeen Pohjanmaalta (= Etelä-Pohjanmaalta) ratsastalot hävisivät Westfalenin rauhaan vuonna 1648 mennessä. Sen jälkeen sinne ei enää muodostettu ratsastaloja.

Savossa varsinainen ratsastaloalue on sijainnut Etelä-Savossa Pieksämäen, Joroisten, Kangaslammin ja Kerimäen korkeudelle saakka. Kuitenkin Pohjois-Savossakin oli muutama ratsastalo 1600-luvun alkupuolella mm. Kuopion lähellä Rissalassa.

Ratsastaloja ei ole ollut lainkaan - kyseessä on siis maaratsastalot - Kainuussa ja Ahvenanmaalla. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaallakin niitä oli vain lyhytaikaisesti 1630-luvulla. Myös Länsi-Uudenmaan rannikolla sekä Varsinais-Suomen saaristossa on ollut vain niukalti ratsastaloja.

Ratsastalolliseksi saattoi ryhtyä vain kruunun- tai perintöluontoisen talon isäntä muttei rälssitalon. Tehokas keino estää kotitalon joutuminen rälssiksi oli ryhtyä ratsastalolliseksi: kruunu näet ei antanut ratsastaloja rälssiksi ratsuväen saannin turvaamiseksi. Toki Suomesta löytyy tästä säännöstä muutamia poikkeuksia. Asiakirjoista voi havaita, millaiseen pinteeseen ratsastalollinen joutui aatelisherran kanssa, kun kylän muut talot annettiin tälle rälssiksi ja hän halusi saada myöskin ratsastalon haltuunsa. Edellä olevasta voi samalla päätellä, että niillä alueilla, jossa oli paljon rälssimaata, oli vastaavasti vähemmän ratsastaloja.

Rusthollialue oli ratsastaloaluetta pienempi, kuten edellä jo todettiin. Sen pohjoisraja alkoi Porista (ent. Ahlaisista) ja kulki Noormarkun kautta Ikaalisiin, Orivedelle, Jämsään, Luhankaan, Pieksämäelle, Joroisiin, Kangaslammille, Heinävedelle, Kerimäelle, Rautjärvelle, Jääskeen ja Karjalan kannaksen halki Kivennavalle. Ahvenanmaalla ei ole sijainnut yhtään rusthollia, kuten ei ratsastalojakaan.

Vaikka ruotujakoinen armeija vuonna 1810 hajotettiin 50 vuodeksi, rusthollilaitos jatkoi elämistään kameraalisesti. Kun sitten maassamme vuonna 1878 toteutettiin yleinen asevelvollisuus, ruotujakolaitoksen purkaminen tuli ajankohtaiseksi. Keisarillisen Majesteetin antamalla asetuksella vuonna 1886 rusthollijärjestelmä päätettiin purkaa asteettain. Silti rusthollilaitos näkyy edelleen vuoden 1905 maakirjassa.

Suomessa on sijainnut lähes 9.000 ratsastaloa sekä sittemmin lähes 3.000 rusthollia. Niiden sijainti on taulukoitu nykyisen (Karjalassa vuoden 1939) kuntajaotuksen mukaisesti. Ratsastalojen joukossa on runsaasti pitkäaikaisia, mutta joukkoon mahtuu paljon lyhytaikaisiakin, jotka kestivät urakkaansa vain vuoden pari.

Ratsastaloja on ollut sata tai enemmän Halikossa, Hattulassa, Hollolassa, Lappeenrannassa, Lempäälässä, Liedossa, Nummi-Pusulassa, Paimiossa, Pernajassa, Perniössä, Porvoossa (+mlk), Pälkäneellä, Sipoossa, Valkeakoskella ja Vammalassa.

Rusthollejakin on sijainnut yleensä runsaimmin samoissa pitäjissä, joissa oli ollut ratsastaloja. Suomessa on ollut vähintään 40 rusthollinumeroa Hattulassa, Joutsenossa, Juvalla, Lappeenrannassa, Nummi-Pusulassa, Paimiossa, Perniössä, Porvoossa (+mlk), Rantasalmella, Vehkalahdella, Vihdissä ja Viipurissa.

Rustholleista on ollut vajaat 300 entisiä rälssisätereitä, jotka peruutettiin isossa reduktiossa ja joista tehtiin ruotujakolaitoksen myötä säterirustholleja. Useat niistä vauraina kartanoina varustivat kaksi ja jopa kolme ratsasta. Siitä syystä, vaikka Suomeen muodostettiin 1600-luvulla 3.002 rusthollinumeroa, rusthollien määrä oli todellisuudessa n. 2.940 kpl.

Suomen säterirusthollit vuoden 1743 Turun rauhan jälkeen

Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhassa osa Karjalan ratsuväkirykmentin rustholleista jäi uuden valtakunnanrajan taakse. Viimeksi mainitun rauhan jälkeen maassamme oli 2.250 rusthollinumeroa, joista toistakymmentä numeroa muodostettiin vasta tuolloin.

Suomessa on ollut Karinainen kaikkein leimallisin rusthollipitäjä, jossa rustholleille kuului kameraalisista taloista 57 % ja vanhoista manttaaleista 62 %.

II. Ratsuväen rekrytoinnin kehityspiirteitä

Ruotsin ja samalla Suomen armeijan rungon muodosti keskiajalla jalan taisteleva nostoväki eikä rälssin asettama ratsuväki. Ohjeita ratsaan varustamisesta annettiin maanlakien kuninkaankaaressa. Rälssin ratsaspalveluksen suorittamista valvottiin pitämällä asekatselmuksia. Tällaisia paikkoja oli Ruotsissa kymmenen ja Suomessa vain yksi eli Turku.

Talonpoikainen nostoväki ja rälssin asettama ratsuväki eivät riittäneet enää uuden ajan alussa kruunun tarpeisiin. Rälssin asettamasta ratsuväestä kehittyi Ruotsissa ja Suomessa 1500-luvulla aatelislippue. Sen määrää saatiin lisätyksi porrastamalla ratsaan varustamisvelvollisuus rälssimiesten maaomaisuudesta ja läänitystuloista riippuvaksi.

Suomen aatelislippue oli suuruudeltaan vaatimaton - vain suunnilleen sata ratsasta. Se muodosti vuoden 1634 hallitusmuodon mukaan Ruotsin aatelislippueessa Everstiluutnantin komppanian.

Iso reduktio 1600-luvun lopulla muutti Ruotsissa ja Suomessa oleellisesti aatelin ratsaspalveluksen rekrytoinnin taloudellista pohjaa. Sen seurauksena Suomen aatelislippue pieneni nopeasti, ja siihen kuului vuonna 1700 enää 30 ratsasta. Suuren Pohjan sodan (1700-1721) jälkeen Suomen aatelislippuetta ei enää kutsuttu palvelukseen, vaan sen miehistön puolesta alettiin suorittaa vakanssimaksua. Sen sijaan aatelislippueen päällystö virkataloineen pidettiin täysilukuisena vuoteen 1792 saakka.

Suomen aatelislippueen sotilaallista merkitystä kuvaa hyvin, että maamme maaratsuväkeen kuului vuonna 1630 3.000 ja vuonna 1640 3.600 ratsasta.

Rälssin asettama ratsuväki ei enää uuden ajan alussa riittänyt kruunun kasvaviin sotilaallisiin tarpeisiin. Siksi kruunun oli pakko ryhtyä miettimään uusia keinoja ratsuväen rekrytointipohjan laajentamiseksi. Arbogan kokouksessa vuonna 1536 tehtiin päätös, että ratsaan varustamisen korvauksena kruunu antoi 30 markkaa rahaa, kuusi kyynärää kangasta, vapaan ylöspidon sekä ratsulle rehun. Näin valtakuntaan muodostui vuodesta toiseen kasvava palkkaratsumiesjoukko. Näitä oli Ruotsin armeijassa vielä 1600-luvun alussa. Suomenkin ratsuväessä oli jo vuoden 1537 katselmuksessa paikalla palkkamiehiä.

Pestaamisen lisäksi ratsuväen saamiseksi turvauduttiin 1500-luvulla myöskin pakko-ottoihin. Lisäksi sitä hankittiin ulkomailta värväämällä.

Palkkaratsumiehestä ei ollut enää pitkä askel sellaiseen rekrytointitapaan, että ratsastalolliseksi ryhtyvälle annettiin verohelpotus. Lähteiden niukkuuden takia ei ole mahdollista sanoa, oliko verohelpotuksia Suomessa jo 1550-luvulla Venäjän sodan aikana, mutta mahdollista se kyllä oli. Varmasti niitä on ollut 1560-luvulta alkaen. Lisäksi ratsumiehiä saatiin vielä 1500-luvun lopulla läänittämällä yhden tai useamman talon verot jollekin ratsaspalveluksesta kiinnostuneelle.

Ratsastalon verovapaudeksi vakiintui vähitellen 30 hopeataalaria. Se vastasi melko tarkasti 1 manttaalin kokoisen talon verorasitusta. Tästäkin syystä ratsastalot olivat yleensä tavallista suurempia taloja, sillä pienemmän talon kohdalla täytyi suorittaa erityisjärjestelyjä täyden verovapauden saamiseksi. Niille näet jouduttiin antamaan verovapaudesta puuttuva osa jonkin toisen talon (tilldelningshemman) veroista. Pääsääntönä oli, että mitä isompi talo, sitä vakaammin se pystyi vastaamaan ratsaan varustamisesta.

Kaarle IX kokeili ratsuväen rekrytoinnissa vuonna 1606 uutta menetelmää luomalla valtakuntaan puoliaatelin eli knaapit. Suomessa näitä on ollut eniten Etelä-Karjalassa ja Karjalan kannaksella. Jotkut näistä knaapisuvuista introdusoitiin sittemmin ritarihuoneeseen, kun taas pääosa niistä vaipui tavallisten talonpoikien joukkoon. Toki on huomattava että osa ratsastalollisista ja rusthollareista samaisti itsensä knaapeihin, minkä voinee päätellä sellaisista rusthollien nimistä kuin Knaapi tai Naappi.

Ratsastalolliseksi ryhtyminen oli 1500-luvun lopulla ja vielä 1600-luvun alkupuolella jollakin tavalla »kuohahtelevaa». Vakiintumista voi havaita 1620-luvulta lähtien. Uusia ratsastaloja ilmaantui hyvin vähän enää 1650-luvulta alkaen.

Kaikkiaan maassamme on ratsastalona olemista kokeillut hyvällä tai huonolla menestyksellä pitkän tai lyhyen aikaa lähes 9.000 taloa 1500-luvun lopulta yli sadan vuoden aikana. Yhtä haavaa ratsastaloja oli 1630-luvulta alkaen 3.000-4.000 kpl. Se oli paljon se Suomen oloissa.

Oman mainintansa ansaitsevat Suomen sotahistoriassa rakuunatalot, jollaisia maahamme muodostettiin 1640-luvulta lähtien. Rakuunatalot olivat ratsastaloja pienempiä. Monesti annettiin autiotaloja rakuunoiden viljeltäväksi.

Ruotujakolaitosta toteutettaessa maahamme muodostettiin 3.002 rusthollinumeroa, kuten aiemmin jo mainittiin. Harvemmin historiallisessa kirjallisuudessa sen sijaan mainitaan, että tuolloin Suomeen perustettiin myös 500 rakuunarusthollia, jotka kuuluivat neljään maarakuunakomppaniaan eli Hämeen, Uudenmaan, Jääsken ja Lapveden komppaniaan. Joskus sukututkijat sekoittavat nämä rakuunarusthollit (dragonrusthåll) varsinaisiin rustholleihin olletettavastikin siksi, että Suomen kolme ratsuväkirykmenttiä muutettiin vuonna 1721 rakuunakannalle, jolloin entisistä rustholleista tuli todellisuudessa rakuunarustholleja. Kyseiset 500 rakuunarusthollia lakkautettiin Suuren Pohjan sodan päättyessä. Niiden asema oli samanlainen kuin varsinaisten rusthollienkin, sillä niillä on ollut mm. omia augmenttitaloja.

III. Ratsuväen organisaatio

Ratsuväen taktisena ja hallinnollisena yksikkönä oli 1500-luvulla ja edelleen 1600-luvun alussa lippue (fana), johon kuului keskimäärin 300 ratsasta. Ne saivat nimensä ratsumestarinsa mukaan, kuten sittemmin 1600-luvulla edelleen komppaniatkin. Vasta 1690-luvulla komppaniat saivat nimensä rekrytointialueensa (=kihlakunta) perusteella.

Lippueilla ei ollut vielä kiinteää rekrytointialuetta. Pyrkimyksenä oli 1600-luvun alussa muodostaa neljä maakunnallista lippuetta.

Ratsuväen organisaatiouudistuksessa vuonna 1621 lippueet korvattiin pienemmillä komppanioilla, joista kehittyi aikaa myöten 125 ratsaan suuruisia. Ne saattoivat operoida suurempinakin yhtyminä eli skvadroonina (eskadroonina = 4 komppaniaa). Rykmenttijako ulotettiin ratsuväkeen vasta vuonna 1632, jolloin maahamme muodostettiin kolme ratsuväkirykmenttiä. Niistä ensimmäisen rekrytointialue käsitti Varsinais-Suomen, Satakunnan ja 1640-luvulle saakka Pohjanmaan, toisen Uudenmaan ja Hämeen sekä kolmannen Karjalan ja Savon.

Kussakin rykmentissä oli 8 komppaniaa. Niistä kolme 1640-luvulle saakka ja sitten neljä oli ns. esikuntakomppanioita eli Henkikomppania, Everstiluutnantin komppania ja Majurin komppania.

Rykmenttijako säilyi samanlaisena myös ruotujakolaitoksen järjestämisen yhteydessä. Komppanioista tehtiin tiukan alueellisia, kun vielä esimerkiksi 1650-luvun katselmusluetteloissa komppaniaan saattoi kuulua hyvinkin etäältä, jopa toisesta läänistä varustettuja ratsaita.

IV. Miten ratsastaloista saa tietoja

Paikallishistorioissa käsitellään yleensä ratsastaloja jonkin verran. Joissakin niissä on vallan erinomaisiakin kuvauksia, joissa mainitaan ratsumiehiä nimeltä ja kerrotaan heidän vaiheistaan. Ratsastalojen tutkimusta helpottaa osaltaan useissa pitäjänhistorioissa oleva isäntäluettelo.

Ratsastaloista saa runsaasti tietoja Suomen asutuksen yleisluettelosta (SAY). Tosin se ei kata koko maata, joten siitä ei kaikille sukututkijoille ole hyötyä. Ratsastaloja kuten yleensäkin talojen vaiheita tutkittaessa on talon tärkeänä tuntomerkkinä 1600-luvulla oleva manttaaliluku. Se säilyi pääsääntöisesti läpi vuosisatojen, joten se on edelleen näkyvissä esim. vuoden 1905 maakirjassa vanhan manttaalin nimellä. Kun taloja yhdistettiin 1600-luvun lopulla esimerkiksi rustholleiksi, nämä manttaaliluvut laskettiin yhteen.

Savo muodostaa ratsastalo- ja sukututkijalle oman problematiikkansa, koska kylämuodostus tapahtui siellä vasta 1600-luvun puolimaissa. Hyvänä apuna Savon osalta on vuoden 1661 maakirja, jossa on isäntien jälkeen juokseva numerointi. Se viittaa vuoden 1664 maantarkastusmaakirjaan, jossa kylät maakuntaan vakiinnutettiin. Viimeksi mainitussa maakirjassa mainitaan talojen manttaaliluku, joka oli edelleen sama vuoden 1905 maakirjassa. Savossa isojako jonkin verran sekoitti kyläjärjestelmää. Siellä on mahdollista päästä systemaattisella työllä mm. ratsastalojen kohdalla aina 1500-luvulle saakka kylien nimien puuttumisesta huolimatta (kts. mikrofilmit ES 2625-2626).

SAY:ssä mainitaan ratsastalot (rytt) isäntien nimen yhteydessä. Niitä vuodesta toiseen seuraamalla voi selvittää, minä vuosina talosta varustettiin ratsas. Lisäksi ratsaista saattaa olla etenkin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella muitakin tietoja, mm. kenen komentamassa lippueessa tai komppaniassa ratsas palveli.

Omassa ratsastalotutkimuksessani sen jälkeen oli vuorossa maakirjat. Mikrofilmien alussa on luettelo, miltä vuosilta maakirja on käytettävissä - yleensä n. 10 vuoden välein. Omassa tutkimuksessani olen käyttänyt vuosien 1705, 1695, 1685, 1675, 1666, 1655, 1645 ja 1635 maakirjoja sekä sitä varhemmalta ajalta tiheämmällä seulalla.

Maakirjoissa mainitaan, millaisiin tehtäviin talon verotuotto oli tarkoitettu. Niinpä siellä mainitaan mm. se, oliko talo ratsastalo tai rakuunatalo. Talon manttaalilukuun kannattaa kiinnittää tarkkaa huomiota talon tunnistamiseksi. Toki sitä helpottaa suuresti se, että talo kulki läpi vuosikymmenten saman isännän nimissä viimeistään 1630-luvulta lähtien, vaikka isäntä oli iät ajat sitten kuollut ja kuopattu. Samainen isäntä mainitaan vielä 1700-luvun alkupuolenkin maakirjoissa. Siinä aloittavan sukututkijan kannattaa olla tarkkana - muuten tulee todella vanhoiksi eläneitä isäntiä. Hyvä on pitää myös mielessä, että 1600-luvullakin osattiin kirjoittaa nimet väärin. Tällaisia erehdyksiä sattuu toisinaan mm. nimien Eskil (Erik), Klas (Lars) ja Jöns (Jöran) kohdalla.

Talojen nimet mainitaan maakirjoissa ensi kerran 1600- ja 1700-luvun vaihteessa, vaikkakin mm. niiden isännän nimeen pohjautuvista johdannaisista voi havaita niitä käytetyn todellisuudessa puhekielessä jo paljon aiemmin. Keskiseltä Pohjanmaalta on tallella jo 1650-luvulta asiakirjoja, joissa talojen nimet mainitaan.

Tietenkin ratsastaloja on mahdollista selvittää muidenkin asiakirjojen perusteella jonkin verran. Sukututkijalle ovat kiinnostavia 1650-lukua käsittelevät mikrofilmit (Kra 1-20), joissa on runsaasti myöskin katselmusluetteloita (etenkin Kra 2, 14, 19 ja 20). Niissä luetellaan komppanian ratsaat pitäjittäin ja kylittäin. Tällöin mainitaan ratsastalon isännän ja hänen ratsumiehensä nimi sekä kerrotaan näiden keskinäinen sukulaissuhde. Ruotsinkieli ja lyhenteet on tutkijan syytä hallita - käsiala on onneksi niissä selvää.

Näin lyhyessä artikkelissa ei ole mahdollista kertoa kovinkaan syvällisesti ratsastalotutkimuksesta. Kuitenkin on kerrottu sukututkijan näkökulmasta kenties oleellisin kiinnostuksen herättämiseksi tai työn helpottamiseksi.

Ratsastaloja ja rustholleja koskevaa painettua kirjallisuutta

Josef Alm, Blanka vapen och skyddvapen från och med 1500-talet till vara dagar. Facsimi leupplaga. Stockholm 1975.

C. G. Aminoff, Nyuppsatta truppförband i Fin land 1770-1808. Historiallisia tutkimuksia LXXXII. Suomen Historiallinen seura. Lovisa 1971.

Eric Anthoni, En frälse- och rusttjänstlängd för Finland hänförande till år 1554 eller 1555. Historisk Tidskrift för Finland 1962.

Erik Anthoni, Finlands medeltids frälse och 1500-tals adel. Skrifter utgivna av Svenska, Litteratursällskapet i Finland. Nr 442. Helsingfors 1970.

Förteckning öfver samteliga rusthåll i Storfurs tendömet Finland. Helsinki 1881 ja 1884.

Generalstaben, Sveriges krig 1611-1632 I-VI. Stockholm 1936-1939.

N. Karl Grotenfelt, Anteckningar om indelta dra goner i Östra Finland 16441721. SSLS 279. Helsingfors 1940.

J. O. Hannula, Sotataidon historia I-III. Helsinki 1930-1933.

Olle Harjapää, Hämeen ratsumiesten perintei den kirja I-II. Moniste 1963.

O. S. Jahnukainen, Sotataidon historia IV. Helsinki 1953.

Einar W. Juvelius, Suomen sotahistorian pääpiirteet I. Aika vuoteen 1617. Helsinki 1927.

Kyösti Kiuasmaa, Suomen sotilaspäällystö 1500-luvun loppupuolella (n. v.1570-1600). Historiallisia tutkimuksia LXXIII. Suomen Historiallinen seura. Forssa 1968.

Arvi Korhonen, Hakkapeliittain historia I-II. Porvoo 1939-1943.

Jussi T. Lappalainen, Kaarle X Kustaan Venäjän sota v. 1656-1658 Suomen suunnalla. Studia Historica Jyväskyläensia X. Jyväskylä 1972.

Jussi T. Lappalainen, Elämää Suomen sotaväessä Kaarle X Kustaan aikana. Studia Historica Jyväskyläensia XII. Joensuu 1976.

Aarre Läntinen, Satakunnan ratsastalot ja rusthollit. Historioitsija - taaksepäin katsova profeetta. Mauno Jokipiille omistettu juhlakirja. Studia Historica Jyväskyläensia XXX. Saarijärvi 1984.

Aarre Läntinen, Lastuja ratsastalo- ja rusthollitutkimuksesta. Opuscula Historica I. Jyväskylän yliopiston historian laitos. N:o 10. Toim. Ilkka Nummela. Jyväskylä 1984.

Aarre Läntinen, Suomen ratsuväkirykmenttien everstit Ruotsin vallan aikana. Pysy lujana omalla maalla. Erkki Lehtiselle omistettu juhlakirja. Studia Historica Jyväskyläensia XL. Jyväskylä 1989.

Aarre Läntinen, Eteläpohjalaisia karoliineja. Karoliinien kuolonmarssi 1718-1719. Karoliinien muistokirja. Alavus 1989.

J. Mankell, Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördelning sedan slutet femtonhundratalet. Stockholm 1865.

J. Mankell, Anteckningar rörande finska armèens och Finlands krigshistoria I. Stockholm 1870.

J. Mankell, Öfversigt af svenska krigens och krigsinrättningarnes historia II:3. Stockholm 1903.

Bernhard Montgomery of Alamein, Sodankäynti kautta aikojen. Porvoo 1973.

Sven Nilsson, Krona och frälse i Sverige 1523-1594. Rusttjänst, länsväsende, godspolitik. Lund 1974.

John E. Roos, Uppkomsten av Finlands militieboställen under indelningsverkets nyorganisation 1682-1700. Historiallisia tutkimuksia XVIII. Helsinki 1933.

Suomen ratsupalvelus- ja läänitysluetteloita vuosilta 1537-1575. Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameralisia oloja, II vihko. Toim. K . Grotenfelt. Todistuskappaleita Suomen historiaan III. Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1899.

Per Sörensson, Adelns rusttjänst och adelsfanans organisation 1521-1680 och efter 1680. Historisk tidskrift 1922 ja 1924.

Werner Tawaststjerna, Suomen sotavoima Juhana III:n aikana. Historiallinen Arkisto XVII. Helsinki 1901.

Werner Tawaststjerna, Suomen sotaväki Kustaa Vaasan ja Eerikki XIV:n aikana. Historiallinen Arkisto XIX:1. Helsinki 1905.

Werner Tawaststjerna, Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota. Historiallisia tutkimuksia I Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1918-1920.

Werner Tawaststjerna, Pohjoismaiden sota 1590-1595 ja Täyssinän rauha. Historiallisia tutkimuksia XI. Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1929.

Werner Tawaststjerna, Kaarle XI:n ja Sigismundin välinen taistelu Liivinmaan omistamisesta. Historiallisia tutkimuksia XIX. Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1935.

Th. Wijkander, Öfversigt af Svenska Krigsförfattningens historiska utveckling från äldre tider till indelningsverkets afslutande år 1733. Stockholm 1866.

Arvo Viljanti, Gustav Vasas ryska krig I-II. Åbo 1957.

Arvo Viljanti, Vakinaisen sotamiehenpidon sovelluttaminen Suomessa 1600-luvun lopulla I-II. Turun yliopiston julk. sarja B, XX ja XXV. Turku 1935-1940.

Kaarlo Wirilander, Suomen upseeristo 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia XXXIV. Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1950.

Kaarlo Wirilander, Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810. Suomen Historiallinen seura. Käsikirjoja III. Helsinki 1953.

Kaarlo Wirilander, Suomen armeijan sotilasvirkamiehistö 1718-1810. Suomen Historiallinen seura. Käsikirjoja VII. Forssa 1975.

Sven Ågren, Karl Xl:s indelningsverk för armen. Bidrag till dess historia 1679-1697. Uppsala 1922.

Referat

Aarre Läntinen: Finlands ryttarhemman och rusthåll. Drag ur deras utvecklingshistoria.

Författaren redogör för de jordebokshemman som under svenska tiden åtog sig rusttjänst samt de, som i samband med indelningsverkets införande blev rusthåll eller militieboställen. Samtidigt har alla det gamla eller ny frälset tillhöriga berustade säterierna genomgåtts.

De äldsta ryttarhemmanen bildades på 1560-talet. Ryttarna underhölls sedan ända till 1810, då Finlands indelta arme upplöstes. Ryttarhemman har förekommit inom större delen av landet, dock inte på Åland eller i Kainuu, inte heller i det i freden i Stolbova 1617 erhållna Kexholms län, sånär som på några hemman i Hiitola. I Österbotten fanns ryttarhemman endast en kort period mellan 1630 och 1641, i norra Savolax fanns ett tiotal.

Rusthållen låg inom ett mera begränsat område, i stort sett söder om linjen Åbo-Björneborg-Pieksämäki-Kerimäki-Kivennapa. Kameralt kom rusthållen att överleva 1810 och syns i jordeböckerna ända till den sista, som uppgjordes 1905.

I landet har funnits inalles omkring 9.000 ryttarhemman och närapå 3.000 rusthåll. Författaren ger uppgifter om deras antal enligt nuvarande stads- och kommunindelning, för de till Sovjetunionen 1940 avträdda områdena dock enligt dåvarande kommunindelning, och om motsvarande tal för säterirusthållens del.

 
Genos 62(1991), s. 123-134, 169

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1991 hakemisto | Vuosikertahakemisto