[ Artikkelin loppu ]
Tohtori JUHANI PIILONEN piti Hyvinkään sukututkimuspäivillä v. 1987 esitelmän vuoden 1918 punakaartilaisia koskevista suku- ja henkilöhistoriallisista lähteistä, joka myös julkaistiin tässä lehdessä [1]. Kun jo mainitussa sukututkijain foorumissa esitettiin toivomus saada vastaavanlainen selvitys vuoden 1918 vapaus- ja kansalaissotaan toisen osapuolen, Suomen laillisen hallituksen eli valkoisen armeijan riveissä sotaan osallistuneita henkilöitä valaisevista genealogisista lähteistä, on aiheellista poistaa tämä aukko. Tämä on kohtuullista tasapuolisuuden vuoksi, mutta siihen on myös ajankohtainen tilaus: tuon maamme itsenäisyyteen ja yhteiskuntaan syvästi vaikuttaneen sodan lähestyvä 75-vuotismuisto. Todettakoon myös, että viime aikoina historiantutkijoiden keskustelussa uudelleenarvioinnin kohteeksi joutunut suojeluskuntaliike odottaa yhä ajan vaatimuksia vastaavaa perustutkimustaan, joka punakaartilla jo on.
1. Luettelot ja kortistot vapaudenristin ja -mitalien saajista
Suomella ei ollut valtiollisen itsenäisyyden saavuttaessaan virallisia ritarikuntia, kunniamerkkejä eikä mitaleita. Ei ollut tuolloin välttämätöntä aihetta niiden perustamiseen kun senaatilla oli kädet täynnä tärkeämpiä töitä. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti vapaussodan, josta kehittyi myös kansalaissota, sytyttyä noin puolitoista kuukautta myöhemmin. Tällöin syntyi tarve palkita rintamilla maan laillisen hallituksen joukoissa urheasti taistelleita sekä sotatoimia menestyksekkäästi suorittaneita sotilashenkilöitä. Ei tahdottu myöskään jättää osattomiksi sotatoimiin ansiokkaasti vaikuttaneita siviilihenkilöitä.
Niinpä armeijan ylipäällikön kenraali C. G. E. Mannerheimin aloitteesta perustettiin Vaasassa olevan senaatin päätöksellä 4.3.1918 vapaudenmitalien ja vapaudenristin ritarimerkit. Syventymättä näiden taiteilija Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemien merkkien koristeellisiin yksityiskohtiin, joita on selostettu perusteellisesti kunniamerkkioppaissa ja joilla on enemmän heraldista mielenkiintoa, voidaan todeta merkkejä olleen alkuaan seitsemän. Ne olivat arvojärjestyksessä alhaalta ylös seuraavat: kaksi vapaudenmitalia (2. ja 1. luokan eli lyhenteinä VM 2 ja VM 1) ja viisi vapaudenristiä (4., 3., 2. ja 1. luokan sekä suurristi eli lyhenteinä VR 4, VR 3, VR 2, VR 1 ja VR suurr.). Sotilaallisista ansioista myönnettiin ristit miekoin ja muista kuin suoranaisista rintama-ansioista ilman miekkoja. Ristejä ja mitaleita voitiin myöntää myös Punaisen Ristin tunnuksin lääkintähenkilöstölle. Tällöin olivat ristit myös ilman miekkoja
Kunniamerkkejä myönnettäessä otettiin huomioon merkin luokassa ja sen laadussa sen saajan sotilas- tai sitä vastaava siviiliarvo. Niinpä sotilasansioista annettiin VM 1 ja VM 2 miehistölle ja alipäällystölle, VR 4 ja VR 3 edellisten lisäksi myös vänrikki-, kornetti- ja luutnanttitasoisille upseereille. VR 2 myönnettiin upseereille kapteenin arvossa ja siitä ylöspäin, VR 1 everstin arvossa ja siitä ylöspäin. Suurristin saivat sotilaallisen hierarkian huipulla kenraaliluutnantit tai sitä korkeammat upseerit.
Siviilihenkilöt luutnantin tai sitä vastaavaan siviiliarvoon asti saivat kansalaisansioista VR 4:n, kapteenin tai sitä vastaavaan siviiliarvoon asti VR 3:n. Henkilöille everstin- tai sitä vastaavaan siviiliarvoon asti myönnettiin VR 2, kenraalimajurille tai sitä siviiliarvossa vastaaville henkilöille VR 1 ja vihdoin kenraaliluutnantille tai sitä siviiliarvossa vastaaville henkilöille suurristi.
Joissakin poikkeustapauksissa otettiin ristejä ja mitaleita jakaessa huomioon muukin ansiokas toiminta kuin vuoden 1918 sotaan liittyvä. Niinpä kaikki Suomen laeille uskolliset Viipurin hovioikeuden jäsenet, jotka olivat olleet sortokaudella vangittuna Krestyn vankilassa Pietarissa, ja muutkin suomalaiset virkamiehet, jotka olivat joutuneet kokemaan silloin samoja kovia kohtaloita, saivat VR 2:n arvosta riippumatta. Sotilasristi jaettiin eräissä yksittäisissä tapauksissa upseereille myös muista ansioista kuin urhoollisuudesta taistelukentällä ja menestyksekkäästi johdetuista sotatoimista. Upseerit saivat toisinaan kaksi saman luokan ristiä, joskus jopa alemman arvoasteen kuin aiemmin jaetusta. Henkilökohtaisesta urheudesta niissä taisteluissa, jotka edelsivät Tampereen valloitusta, sai näet ylipäällikön VR 4:n sen jälkeen kun aiemmin oli vastaanottanut VR 1:n.
Vapaudenristeihin kuului myös ylipäällikön päiväkäskyllä annettu omistuskirja eli diplomi, mutta vapaudenmitaleissa ei sellaista ollut paitsi saksalaisille sotilaille myönnetyissä mitaleissa, joita seurasi saksankielinen omistuskirja.
Kunniamerkkien jakamisesta oli 4.3.1918 määrätty, että maan hallitus antoi kaikki vapaudenristin kunniamerkit, mutta sodan aikana ylipäällikkö antoi sekä mitalit että ristit suurristiä lukuun ottamatta, kuitenkin sillä rajoituksella, että hallitus antoi kunniamerkkejä divisioonakenraalinarvossa tai siitä ylöspäin oleville henkilöille. Ylipäälliköllä oli sodan aikana myös oikeus tehdä esityksiä siviilihenkilöiden palkitsemisesta kunniamerkeillä. Kaikkia mainittuja kunniamerkkejä voitiin antaa myös ulkomaalaisille. Käytännössä Mannerheim myönsi tai hyväksyi niin sodan kuin rauhan aikanakin, ensin ylipäällikkönä, sitten valtionhoitajana kaikki vapaudenristin ensimmäisen jakelun (1918-19) kunniamerkit lukuun ottamatta itselleen (Hän sai ainoana suomalaisena korkeimman vapaudenristin kunniamerkin: VR:n suurristin miekoin, myöhemmin myös jalokivin. Ainoa suurristi ilman miekkoja myönnettiin itsenäisyyssenaatin puheenjohtajalle P. E. Svinhufvudille), Saksan keisari Wilhelm II:lle, kenraalimajuri von der Goltzille ja amiraali Meurerille myönnettyjä merkkejä, jotka myönsi Suomen hallitus. Nämä kolme saksalaista saivat samalla myös vapaudenristit jalokivin, jotka voitiin vapaudenristin väliaikaisten v.1918 hyväksyttyjen sääntöjen mukaan myöntää erikoisansioista ja erikoistapauksissa.
Kunniamerkkiehdotukset käsiteltiin erityisessä vuosina 1919-1928 toimineessa sotaministeriön (myöhemmin puolustusministeriön) kunniamerkkiasioiden valiokunnassa, jonka puheenjohtaja oli senaattori E. N. Setälä, ja valiokunnan alaisessa vv. 1919-20 toimineessa kunniamerkkitoimistossa, jota johti »korkeimman vallan haltija» silloinen sotilaskanslian päällikkö, sittemmin kenraalimajuri H. Åkerman. Vapaudenristin ritarikunnalle ei perustettu erityistä ritarikunnanhallitusta arvohenkilöineen.
Vapaudenristin ja vapaudenmitalin jakelu loppui vapaussodan alkamisen vuosipäivänä 28.1.1919, jolloin Mannerheim katsoi vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien jo täyttäneen tehtävänsä. Ritarikunnan lakkauttamispäivänä myönnettiin vielä seitsemälle kenraalille: E. Linderille, J. F. Ignatiukselle, E. Löfströmille, K. Wilkmanille, M. Wetzerille, P. von Gerichille ja G. Theslöfille uutena asteena VR 1 miekoin ja rintatähdellä sekä pääministeri L. Ingmanille VR 1 rintatähdellä. Samana päivänä perustettiin myös uusi ritarikunta: Suomen Valkoisen ruusun tähdistö.
Vapaudenristin ritarikuntaa lakkautettaessa vielä vireillä olleita ritariton kunniamerkkiesityksiä korvattiin jakamalla vapaussodan muistomitalia sen nauhaan kiinnitettävällä heraldisella metalliruususoljella. Vapaussodan muistomitali sai näissä tapauksissa kunniamerkin luonteen ja sijoittui arvojärjestyksessä VM 2:n jälkeen.
Kunniamerkki: vapaudenristi tai vapaudenmitali, sen luokka, mahdollisesti siihen liitetty omistuskirja, miekat, punainen risti tms, on jo sinänsä arvokas genealoginen lähde, joka kertoo, onko sen saaja aseellisesti vai aseettomana osallistunut sotaan ja mikä hänen sotilasarvonsa tai arvoasteensa siviilissä on ollut. Sota-arkistossa, jonne kunniamerkkivaliokunnan arkisto on siirretty, on lisäksi aakkoselliset luettelot kaikkiaan 15343 vapaudenmitalin saajasta sekä 8076 henkilöstä, joille on myönnetty eriasteisia vapaudenristejä. Näissä luetteloissa on kunkin henkilön kohdalla vain tiedot nimestä, sotilasarvosta tai jos kyseessä on siviilihenkilö, arvosta tai ammatista, sodan aikaisesta joukko-osastosta, kotipaikasta sekä kunniamerkin luokasta ja laadusta.
Vapaudenmitalien ja -ristin saajien joukossa oli myös naisia. Mitaleita myönnettiin kaikkiaan 640 naiselle ja ristejä 162 naiselle. Jälkimmäisiä kunniamerkkejä jaettiin heille vain erikoistapauksissa ja niistäkin miltei yksinomaan VR 4 tavallisesti punaisen ristin kanssa. VR 3:n sai kaikkiaan vain neljä naista. Tunnetuin heistä oli Suomen ensimmäinen naistohtori Tekla Hultin, joka sai sen ansioistaan naiskagaalissa sekä jääkäriliikkeen hyväksi tekemästään työstä. Muut olivat Elin Nylander, Dagmar Neovius ja Elsa Imberg.
Myös ulkomaalaisista, pääasiassa saksalaisista ja ruotsalaisista vapaudenristin ja -mitalien saajista on omat luettelot. Kun he jäävät tämän tutkielman ulkopuolelle, heitä valaiseviin lähteisiin ei tässä esityksessä puututa.
Kunniamerkkiluetteloista saa turhaan etsiä ajankohtaa, jolloin kunniamerkki on myönnetty. Niistä ei ilmene myöskään, millä ansioilla tai perusteilla merkki on annettu. Vastauksen ajankohtaan, ellei omistuskirjaa ole joko myönnetty, säilynyt tai käytettävissä, saa kunniamerkkivaliokunnan korttiluetteloista ja kortistosta (Alkupuoli korteista on liimattu vihkoihin, korttiluetteloihin, jotka on arkistoitu kansioihin, loput korteista ovat irrallaan kortistolaatikoissa), josta etsitty henkilö löytyy aakkosjärjestyksen mukaan. Korttien käyttöä lähteenä vaikeuttaa osittain se, että henkilöiden syntymäaikoja ja -paikkoja ei ole merkitty, ei myöskään toisinaan etunimestäkään muuta kuin alkukirjain. Kortisto käsittää yhteensä 42815 kunniamerkin saajaa (41291 miestä ja 1524 naista). Henkilökorttien lukumäärä on siis lähes kaksi kertaa suurempi kuin kunniamerkkiluetteloissa esiintyvien vapaudenristien ja -mitalien saajien yhteenlaskettu summa. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että joukossa on myös henkilöitä, jotka ovat saaneet joko kunniamerkkinä myönnetyn ruusun kera kannettavan vapaussodan muistomitalin tai saman mitalin ilman ruusua (jolloin se oli vain muistomitali eikä varsinainen kunniamerkki) hyvin varhaisessa vaiheessa ennen kuin sen jakelu armeijan ja suojeluskuntien listojen perusteella alkoi. Tästä tulee puhetta enemmän seuraavassa luvussa. Kunniamerkkiluetteloiden edellä mainitut lukumäärät vastaavat siis tarkoin vapaudenristin ja -mitalien saajien todellista lukua.
Kortit ovat kunniamerkkiluetteloiden tavoin vain hakulähteitä tai apuneuvoja, mutta niistä saa nimen, sotilasarvon tai siviiliammatin, kotipaikan, joukko-osaston ja mitalin luokan ja laadun lisäksi tietää kunniamerkin myöntämispäivän. Kortissa on mainittu ylipäällikön tai joukko-osaston päiväkäskyn numero ja/tai päivämäärä taikka Virallisen Lehden tai Käskylehden numero ja/tai päivämäärä, johon merkin myöntäminen perustuu. Kortissa esiintyy lisäksi toinen myöhempi päivämäärä, joka viittaa ajankohtaan, jolloin merkki on kuitattu vastaanotetuksi. Jos omistuskirja on saatu erikseen, on senkin päivämäärä mainittu. Kortissa toisinaan ilmoitettu lyhenne 'Pal.' ja vuosiluku tarkoittaa, että merkki on palautettu tuona vuonna kunniamerkkivaliokunnalle, kun henkilöä, jolle se on myönnetty, ei ole onnistuttu tavoittamaan esim. tuntemattoman osoitteen takia.
Kortissa on lyhyesti ilmoitettu peruste, minkä takia merkki on myönnetty, sotilashenkilöille yleensä 'sotilaallisista ansioista', siviilihenkilöille 'ansiokkaasta toiminnasta'. Joidenkin sotilaiden kohdalla on mainittu tarkemmin, milloin ja missä taistelussa he ovat kunnostautuneet. Kunniamerkkien taustatietoihin voi päästä käsiksi tavallisesti kortin kääntöpuolelle tehtyjen merkintöjen avulla. Niinpä esim. kortin takana oleva kirjainnumeroyhdistelmä A 530 viittaa kunniamerkkivaliokunnan vihkoihin, tarkemmin sanoen sen vapaudenristien ja -mitalien esittelyjen A-listoihin, jotka on numeroitu juoksevasti. Mainitun tunnuksen numero-osan perusteella löydetään tästä asiakirjasarjasta lista, josta ilmenee yksityiskohtaisemmin, millaisista sotilas- tai kansalaisansioista kunniamerkki on myönnetty. Lisäksi voi löytyä kiintoisa tieto, kuka kyseistä merkkiä on alun perin ehdottanut asianomaiselle henkilölle. Tietoja merkillä palkitsemisen edellytyksenä olleista sankariteoista voi löytyä myös vapaussodan muistomitalin saajien listoilta sekä kunniamerkkejä ja muistomitaleita koskevasta kirjeenvaihdosta, joka on järjestetty henkilön nimen mukaiseen aakkosjärjestykseen.
2. Luettelot vapaussodan muistomitalin saajista varsinaisessa jakelussa v. 1918
Moni sukututkija lienee löytänyt sukuaarteitaan penkoessaan jonkun sukulaisensa jäämistöön kuuluvan sinisellä mustaraitaisella nauhalla varustetun rautaisen mitalin, jonka toisella puolella on Suomen leijona, toisella puolella vapaudenristi, jonka siipien yläpuolella on Karjalan vaakunan miekkakäsivarsien aihe ja alapuolella vuosiluku 1918. Kyseessä on 1918 vuoden vapaussodan muistomitali, joka annettiin kaikille sotaan laillisen hallituksen puolella rintamalla vihollisen tulen alla osallistuneille upseereille, sotilaslääkäreille, sotilasvirkamiehille, alipäällystöön ja miehistöön sekä suojeluskuntaan kuuluneille. Myös armeijan varustamiseen aseilla, muonalla, vaatteilla tai kuormaston tarpeilla innokkaasti ja menestyksellisesti osallistuneilla tai muuten tehokkaasti armeijan toimintaa avustaneilla henkilöillä oli mahdollisuus saada tämä mitali.
Päätös vapaussodan muistomitalin perustamisesta tehtiin senaatissa 10.9.1918. Tässä seurattiin kansainvälistä käytäntöä, sillä useissa maissa on perustettu muistomitaleita, jotka jaetaan jokaiselle sotaan osallistuneelle. Tuolloin suoritettiin myös mitalin ensimmäinen jako korkeimman vallan haltijan johdolla. Mitalin jakamista koskevia määräyksiä täsmennettiin vielä valtionhoitajan päätöksellä 3.7.1919. Sen mukaan »muistomitali annetaan kaikille vapaussotaan hallituksen puolella osaaottaneille, niin hyvin koti- kuin ulkomaisillekin, riippumatta siitä, onko heille myönnetty muita kunniamerkkejä vai ei».
Samaan päätökseen sisältyi myös määräys, jolla taisteluihin vihollisen tulen alla osallistunut henkilö oikeutettiin käyttämään muistomitalin nauhassa hopeasolkia, joihin kuhunkin oli kaiverrettu niiden taisteluiden nimet, joihin asianomainen oli osallistunut. Vain yhden nimen seuraavista yhdestätoista sai kaivertaa aina yhteen solkeen: Pohjanmaan vapautus, Vilppula, Tampere, Satakunta, Savo, Karjalan rintama, Viipuri, Lempäälä-Lahti, Kouvola-Kotka-Hamina, Pellinki ja Etelä-Suomi.
Muistomitali annettiin kuten edellä jo todettiin myös nauhaan kiinnitetyn heraldisen hopearuusun kera kunniamerkkinä, joka oli arvojärjestyksessä heti VM 2:n jälkeen. Nämä kunniamerkkeinä myönnetyt muistomitalit jaettiin vain siinä tapauksessa, että asianomainen henkilö ei ollut saanut vapaussodasta jotain muuta kunniamerkkiä.
Jokaista muistomitalia seurasi myös Mannerheimin allekirjoittama omistuskirja. Se annettiin kuitenkin vasta 1.7.1919 jälkeen. Muistomitalit jaettiin sitä ennen ilman omistuskirjaa.
Ehdotukset muistomitalin antamisesta valmisteli ja esitteli sotaministeriön kunniamerkkitoimisto. Valtionhoitajan päätös asetti määräajaksi 1.11.1919, johon mennessä ehdotukset muistomitalin antamisesta oli jätettävä. Todistuksia sotaan osallistumisesta, jotka oli tehtävä tiettyjen kaavojen mukaan, ja joissa asianomaisen anojan oli selvitettävä osallistumisensa laatu ja taistelupaikkansa, antoivat sotaväen osalta tuolloin sen palveluksessa olevista asianomaiset joukko-osastojen sotilaspäälliköt (komppanianpäälliköt ja siitä ylöspäin), muista kansalaisista taas suojeluskuntien piiripäälliköt. Yksityinen muistomitalin anoja ei voinut siis suoraan anoa muistomitalia kunniamerkkitoimistolta, vaan hänen oli käännyttävä jonkin edellä mainitun todistuksen antajan puoleen saadakseen mitalin. Hänen oli hankittava sitä varten todistus osanotostaan sotaan. Sotaväen asianomaisen päällystön, paikallisen suojeluskunnan esikunnan tai jos suojeluskuntaa ei paikkakunnalla ollut, asianomaisen kunnallislautakunnan oli näiden todistusten perusteella laadittava aakkoselliset luettelot muistomitalilla palkittavista henkilöistä. Luettelot tehtiin sotaväessä joukko-osastoittain, muualla taas kaupungeittain tai kunnittain. Luettelot laadittiin kolmena kappaleena, joista yksi jäi lähettäjälle itselleen ja kaksi muuta lähetettiin edellä mainittuun määräaikaan mennessä kunniamerkkitoimistoon. Tämä puolestaan lähetti tarkastettuaan toisen niistä muistomitalien kera asianomaiselle joukko-osastolle tai lääninhallitukselle. Nämä suorittivat lopullisesti mitalin jakelun. Lääninhallituksen ohella myös sen alaiset viranomaiset osallistuivat jakeluun.
Luetteloita muistomitalilla palkituista henkilöistä ei valtionhoitajan 3.7.1919 tekemällä päätöksellä julkaistu. Julkaiseminen olisi vaatinut valtavan työmäärän ja viivytyksen. Sota-arkiston kunniamerkkivaliokunnan arkistossa säilytetään kuitenkin luetteloja henkilöistä, jotka ovat saaneet vapaussodan muistomitalin. Nämä käsittävät yhteensä 21 kansiota. Neljä kansiota näistä sisältää puolustusvoimien eri joukko-osastojen listat muistomitalilla palkituista henkilöistä. Näitä listoja on kaikkiaan 114 ja niissä on mitaloituja yhteensä 8815 (8053 miestä ja 762 naista). He ovat yleensä palvelleet mainituissa joukko-osastoissa muistomitalin hakuaikana vuosina 1918-19 joko asevelvollisina tai kantahenkilökuntaan kuuluneina. Ensin luetellaan upseerit, sitten aliupseerit ja lopuksi miehistö. Listoja ei ole pelkästään Suomen silloisen armeijan joukko-osastoista, vaan myös vain sodan aikana v. 1918 toimineista, usein tilapäisluontoisesti muodostetuista, mutta pian sodan jälkeen tai jo sitä ennenkin hajotetuista tai lakkautetuista valkoisen armeijan yksiköistä, esim. Pellingin retkikunnasta, jäänsärkijä Tarmon kaappausmiehistöstä, Saariston vapaajoukosta, helsinkiläisistä salaisessa puhelintiedustelussa toimineista naisista. Muistomitalien saajiksi on merkitty sodassa kaatuneetkin, joiden nimien alle on merkitty heidän oikeudenomistajansa nimi ja osoite muistomitalin toimittamiseksi näille omaisille. Listoista ilmenevät mitalinsaajan henkilötiedot: suku- ja ristimänimet, silloinen sotilasarvo, arvo tai ammatti siviilissä, syntymäaika, kotipaikka, asianomaisen sodanaikainen joukko-osasto ja sotilasarvo, taisteluihin osallistuminen ja mahdollisia muistutuksia. Luettelot on varmennettu joukko-osaston päällikön ja adjutantin allekirjoituksilla sekä joukko-osaston leimalla.
Suurin osa vapaussodan muistomitalin saajien luetteloista on suojeluskuntien tai kunnallisten viranomaisten laatimia. Niitä on kaikkiaan 14 kansiota. Niiden listoja on kaikkiaan 700 ja ne on järjestetty kunnittain suojeluskuntapiirien mukaan. Sekä kunnittain että sotaväen joukko-osastoittain laadituista luetteloista on käytettävissä hakemistot. Samaltakin paikkakunnalta voi olla useampia listoja, varsinkin väkiluvultaan suuremmista kaupungeista ja kunnista. Siten esim. Virolahden suojeluskunnalta on kaksi listaa, joista ensimmäinen (lista 499), 22.10.1919 kerätty käsittää 218 mitaliehdokasta, mutta myöhemmin on löydetty lisää 36 mitalilla palkittavaa, joiden lista (lista 608) on toisessa erässä 16.9.1920 lähetetty kunniamerkkitoimistolle, siis määräajan jo umpeuduttua. Suojeluskuntien ja kuntien listat ovat kaavaltaan muuten samanlaisia kuin sotaväen listat paitsi että niissä ei ole tietoja asianomaisen sotilasarvosta mitalin anomishetkellä. Muuten on todettava eräät luettelot puutteellisesti laadituksi, esim. Säkkijärven listasta (lista 658) huomautetaan, että kaikki luettelossa mainitut henkilöt eivät ole olleet tavattavissa, joten ei ole saatu tietoja heidän joukko-osastoistaan eikä taistelupaikoistaan. Myös syntymäajoissa on puutteita ja epätarkkuutta, varsinkin 'viime tipassa' vähän ennen määräaikaa lähetetyissä listoissa, kun ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta tarkistaa niiden luotettavuutta kirkonkirjoista.
Suojeluskuntien listat käsittävät yhteensä 65769 muistomitalin saajaa (60503 miestä ja 5266 naista). Kun tähän lisätään sotaväen listoilla olevat 8815 nimeä, voidaan huomata 74584 henkilön (68556 miehen ja 6028 naisen) saaneen muistomitalin varsinaisessa jakelussa 1.11.1919 jälkeen. Lukumäärä on ilmeisesti kuitenkin liian suuri, sillä samakin henkilö voi esiintyä eri listoilla useampaan kertaan. Niinpä esim. Lahden kaupungin suojeluskunnan listalla esiintyvät Lahden kansanopiston oppilaat artjärveläinen Arvi Eerola, pukkilalainen Yrjö Knuuttila sekä iittiläiset Ilmari Pajunen ja Lauri Pekkala, jotka kuuluivat jo ennen sotaa Lahden Kansanopiston oppilaiden muodostamaan suojeluskuntaan. He löytyvät kukin myös varsinaisten kotikuntiensa Artjärven, Pukkilan ja Iitin suojeluskuntien listoilta. Suojeluskuntien listoilla voi olla myös samoja henkilöitä kuin sotaväen listoilla. Luettelon laatijat tai sen tarkastajat ovat tämän kyllä toisinaan huomanneet, mutta eivät aina, ja vetäneet viivan tällaisen henkilön nimen yli, jos hän on saanut muistomitalin aiemmin muussa yhteydessä esim. joltakin toiselta listalta, joten hänelle ei ole voitu myöntää enää toista kertaa samaa mitalia. Huomautussarakkeessa on toisinaan mainittu, milloin ja miltä listalta hän on saanut mitalin.
Viivan vetäminen nimen yli voi johtua muistakin syistä. Tavallinen syy oli, että asianomaiselle henkilölle ei ole katsottu voitavan myöntää vapaussodan muistomitalia. Muistomitaliehdokkaita oli varmaan enemmän kuin mitaleja voitiin myöntää. Vähissä olevat mitalit päätettiin juuri sen tähden jakaa vain aktiivisimmille, varhaisemmassa vaiheessa suojeluskuntiin tai valkoiseen armeijaan liittyneille. Kun hakijoiksi oli merkitty sellaisiakin, jotka olivat lähteneet valkoisten riveihin vasta asianomaisen paikkakunnan valtauksen jälkeen osallistumatta sitä ennen missään muodossa sotaan, täytyi heidät jättää muistomitalitta. Rajanveto ei ollut aivan selvää hyvin myöhään ennen sotatoimien päättymistä valkoisen puolen valinneiden kohdallakaan.
Osa poispyyhityistä voi olla puutteellisten tietojen vuoksi myös aivan vääriä henkilöitä. Onpa muistomitalin samoin kuin vapaussodan kunniamerkkienkin saajiksi ehdotettujen henkilöiden joukkoon saattanut eksyä myös sellaisia, joiden on myöhemmin todettu toimineen punaisten hyväksi. Niinpä eräs sortovuosien vastarintaliikkeeseen osallistunut nainen oli ennättänyt saada jo VR 4:n, mutta menetti sen, kun saatiin tietää hänen tehneen ulkomailla punaisia tukevaa propagandaa. Toinen esimerkki oli muuan asemapäällikön apulainen, joka oli myös ensin palkittu vapaudenristillä tunnustukseksi valkoisille tekemistään palveluksista, mutta jonka rautatien kurinpitotuomioistuin tuomitsi hieman myöhemmin saamaan virkamuistutuksen rangaistukseksi myös punaisille tekemistään palveluksista. Mahtoiko hän olla kaksoisagentti? Ei sovi oikeastaan ihmetellä muistomitalien ja kunniamerkkien joutumista vääriin käsiin, jopa punakaartilaisille, kun niiden pohjana olevat luettelot ja kortistot olivat paikoin puutteelliset, joten mitalien toimittajilla oli varmaan sukututkijallekin tuttu ongelma: oikean henkilön löytäminen lukuisten samannimisten joukosta. Tällaiset kommellukset eivät olleet kuitenkaan kovin yleisiä.
Yllättävän monet suojeluskunnat ja kunnat ovat lähettäneet luettelot muistomitalin saajista myöhään vasta määräajan 1.11.1919 jälkeen, melko monet vielä seuraavankin vuoden puolella kuten edellä mainittu Virolahden suojeluskunnan tapaus. Vaikka valtionhoitajan vuoden 1919 päätöksen § 9 mukaan myöhemmin saapuneita mitalinsaajien listoja ei otettu jakelussa enää huomioon, ne on kuitenkin arkistoitu yhtä hyvin kuin määräajan sisällä tulleet. Ei ole toistaiseksi tietoa, onko myöhästyneet listat hylätty ilman muuta vai onko armon annettu käydä oikeuden edestä joidenkin kohdalla.
Edellä esitetyistä syistä on vaikea arvioida muistomitalin saajien todellista määrää vuosien 1919-20 varsinaisessa jakelussa. Muistomitaleita tilattiin koti- ja ulkomaisista kultasepänliikkeistä yhteensä 100134 kpl. Sotaväen, suojeluskuntien ja kuntien listoilla oli kaikkiaan noin 75 000 mitalin saajaa kuten todettiin, mutta mahdollisesti tämä luku on liian suuri. Ulkomaalaisia muistomitalin saajia ei ole laskettu eivätkä he sisälly viime mainittuun lukuun. Kun tiedetään saksalaisia apujoukkoja olleen valkoisten puolella kaikkiaan noin 12000 miestä ja ruotsalaisia vapaaehtoisia noin 1100 miestä, kohoaisi näin arvioiden, jos muutama tuhat ulkomaalaista siviilihenkilöäkin otetaan mukaan, kaikkien myönnettyjen muistomitalien lukumäärä noin 89000:een, joten mitaleita olisi jäänyt vielä jakamattakin noin 11000.
Sotaväen, suojeluskuntien ja kuntien luetteloiden huomautussarakkeissa on myös merkintä, jos asianomainen henkilö on saanut aiemmin jonkun vapaussodan kunniamerkin. Kaikki vapaudenristien ja -mitalien saajat eivät ole kuitenkaan vastaanottaneet vapaussodan muistomitalia, vaikka heillä olisi ollut oikeus saada se. Näistä luetteloista saa yleensä hieman valaisevampia tietoja kuin kunniamerkkikortiston ylimalkaisista merkinnöistä millä rintamaosalla tai missä tehtävissä asianomainen henkilö on toiminut ja missä taisteluissa hän on ollut mukana. Kovin pitkiä sotahistorioita kunkin listalla mainitun henkilön kohdalla ei ole tosin muistomitalin luettelolomakkeissakaan, kun monta henkilöä käsittävään listaan ei voitu uhrata paljon tilaa yhtä henkilöä kohti. Mutta niistä saa melko tukevat lähtötiedot, joiden avulla voi ryhtyä selvittämään henkilön vaiheita sodassa sota-arkiston vapaussota-arkistossa olevien joukko-osastojen asiakirjoista: päällystö- ja miehistöluetteloista, kutsuntaluetteloista, päiväkäskykokoelmista, ylennysesityksistä, sotapäiväkirjoista, taisteluraporteista, haavoittuneiden ja sairaiden luetteloista ym. Palkkausasiat selviävät yleensä valtionarkistossa säilytettävän vapaussodan suorituskomitean arkistosta, joka on järjestetty joukko-osastoittain. Lisätietoja voidaan saada sota-arkiston kokoelmista »Suojeluskuntahistorian aineksia» ja »Suojeluskunnat 1917-18». Ei sovi unohtaa myöskään muistitietoa, jota on mm. sota-arkiston yksityisarkistojen sarjassa, ns. pikkukokoelmissa, erityisesti »Kantahenkilökunnan vapaussotamuistelmissa», valtionarkiston »Suomen vapaussodan itsenäisyysarkisto» -kokoelmassa ja Historiallisten seurojen muistitietotoimikunnan haastatteluissa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmassa »1918» ja Kansanarkiston rintamamiesten vapaussotamuistoja -kokoelmassa (Suomen luokkasodan arkisto v. 1918)
3. Vapaussodan muistomitalin jatketun jakelun asiakirjat
Lainsäätäjän tarkoitus ei toteutunut käytännössä oikein tyydyttävästi vapaussodan muistomitalin varsinaisen jakelun yhteydessä vv. 1919-20. Tieto muistomitalista ei tullut kaikille sen saamiseen oikeutetuille ajoissa perille varsinkaan syrjäseuduille. Monet tiedon saaneetkin saattoivat sodan jälkeen unohtaa koko mitaliasian muiden kiireidensä keskellä. Monet samoissa joukko-osastoissa taistelleet vapaussoturit joutuivat varsinkin vapaussodan 5- ja 10-vuotisjuhlilla huomaamaan mielipahalla aseveljillään kimaltelevan »prenikoita», mutta jääneensä itse ilman näitä »Mannerheimin rintarahoja», kuten vapaussodan muistomitaleita kutsuttiin. Hakemuksia lähetettiin kuten edellä on todettu vielä määräajan jälkeenkin. Kun niiden määrä alkoi v. 1932 lähennellä jo tuhatta, oli tarpeen korjata tämä ilmeinen vääryys.
Tämä oli taustana Tasavallan Presidentin 21.12.1932 antamalle asetukselle vapaussodan muistomitalin jatketusta jakelusta, kun lisäksi edellinen vuoden 1919 asetus ei ehdottomasti kieltänyt jakamasta mitalia vielä useampien vuosien kuluttua. Uuden asetuksen mukaan muistomitalia voitiin antaa vielä ennen 1.6.1933 tehdyn anomuksen perusteella. Mitalianomukset oli lähetettävä sota-arkistolle, ja jakelussa oli muutoin noudatettava aiempien asetuksien määräyksiä paitsi ettei mitalia annettu enää ruusun kera. Asetuksessa säädetty määräaika ei koskenut niitä henkilöitä, jotka anoivat muistomitalia sillä perusteella, että heille oli myönnetty vapaussotaan osallistumisesta jokin kunniamerkki. Puolustusministeriö antoi vielä 14.1.1933 tarkat yksityiskohtaiset ohjeet vapaussodan muistomitalin hakemismenettelystä. Muistomitalin myönsi Tasavallan Presidentti puolustusministerin esittelystä.
Vapaussodan kunniamerkkejä ei enää jaettu muille paitsi sellaisille, joille se oli myönnetty vapaussodan päiväkäskyissä, mutta jotka eivät olleet sitä tai toisesta tulleet pyytäneeksi.
Kun tämänkin »tähtisateen» ulkopuolelle jäi vielä joukko henkilöitä, joilla oli oikeus muistomitalin saamiseen ja jotka tätä mitalia arvostivat, muutettiin asetusta 4.12.1936 siten, että muistomitali voitiin antaa vielä ennen 31.12.1937 tehdyn anomuksen perusteella. Myös lähellä ollut vapaussodan 20-vuotismuisto näyttää vaikuttaneen uuden asetuksen säätämiseen.
Vielä tämänkin jälkeen vv. 1958-61 on jaettu vapaussodan muistomitaleita. Jakelusta ei kuitenkaan annettu enää uutta asetusta, vaan muistomitalin käsittely- ja jakeluprosessi on tapahtunut tuolloin sota-arkiston pääesikunnalle tekemän esityksen perusteella sota-arkiston tutkijan maisteri SIRKKA SYRJÖN mukaan. Noin puolet noiden vuosien muistomitaleista on jaettu jo 1930-luvulla tehtyjen, mutta puutteellisiksi osoittautuneiden hakemusten perusteella, jotka myöhemmin täydennettiin määräysten mukaisiksi. Toinen puoli jaettiin myöhästyneiden anomusten perusteella pääesikunnan antamalla erikoisluvalla.
V. 1933 alkaneessa jatketussa jakelussa, joka saatiin siis lopullisesti päätökseen v. 1961, muistomitalin sai kaikkiaan 8874 miestä ja 1037 naista. Hylkäyspäätös tehtiin miesten kohdalla 538 määräaikana saapuneelle hakemukselle. Hylätyksi ei ole tällöin otettu mukaan henkilöitä, jotka anoivat muistomitalia, vaikka se oli myönnetty heille jo ensimmäisessä eli varsinaisessa jakelussa, joten he eivät voineet saada mitalia enää toista kertaa. Vaikka he esiintyvätkin muistomitalin jatketun jakelun kortistossa, en ole ottanut heitä tilastoihin mukaan, kun heidän hakemuksensa ei tullut yleensä mainitusta syystä kunniamerkkivaliokunnan käsiteltäväksi.
Ne henkilöt taas, joille oli myönnetty muistomitali varsinaisessa jakelussa, mutta joille ei ollut voitu sitä lähettää tuntemattoman osoitteen takia, saivat nyt anottuaan sen ilman muuta. He ovat usein tulleet tavallaan kahteen kertaan merkityksi: ensin varsinaisen jakelun, sitten myös jatketun jakelun asiakirjoihin. Edellisen jakelun listalla on heidän kohdallaan kuitenkin yleensä merkintä, että muistomitali on palautettu kunniamerkkitoimistolle.
Lisäksi todettiin vaillinaisiksi 576 miesten määräaikana saapuneista hakemuksista. Nämä olivat sellaisia tapauksia, jotka sittemmin raukesivat, sillä anojat eivät enää uudestaan yrittäneet hakea mitalia täydellisemmillä selvityksillä. Ne hakemukset, jotka on ensin vaillinaisina hylätty, mutta toisella kerralla hyväksytty, eivät siis sisälly vaillinaisten, vaan mitalin saaneiden ryhmään. Hylkäysprosentti oli miesten kohdalla kaikista määräaikana saapuneista hakemuksista myös vaillinaisina rauenneet mukaan lukien 11,1 %. Naisten määräaikana saapuneista mitalianomuksista hylättiin 95 ja raukesi vaillinaisina 44. Kaikkien hylättyjen osuus oli heillä 11,8 %. Vaillinaisten anomusten lukumäärä sekä miehillä että naisilla on todennäköisesti yli kaksi kertaa suurempi korteissa olevien epäselvien merkintöjen vuoksi. Esiintyy näet anomuksia, joita ei ole tosin ilmoitettu nimenomaan vaillinaisiksi, mutta joiden käsittely on jäänyt kuitenkin syystä tai toisesta kesken. Tätä tukee sekin, että sota-arkistonhoitajan pääesikunnalle v.1958 tekemän ilmoituksen mukaan oli määräaikana saapuneista anomuksista 1558 puutteellisina käsittelemättä. Näistä arvioitiin voitavan vielä hyväksyä normien mukaisten lisätodisteiden jälkeen noin 100 anomusta.
Määräajan 31.12.1937 jälkeen saapuneita myöhästyneitä anomuksia ei otettu huomioon eikä käsitelty, vaikka nekin on arkistoitu. »Mattimyöhäisiä» oli miesten joukossa viitisensataa, »maijamyöhäisiä» kolmisenkymmentä. Vain osa, 125 hakemuksen myöhässä tehnyttä henkilöä kelpuutettiin kuitenkin mitalin saajiksi vuosina 1958-61 pääesikunnan erikoisluvalla kuten edellä mainittiin.
Hylkäämisen syynä oli usein, että hakijan paperit ja asiakirjat olivat kovin puutteellisia. Hakemuspapereihin tuli kuulua anomus, jossa muutamin sanoin pyydettiin mitalia vapaussotaan osallistumisen johdosta, lisäksi oikeaksi todistetut jäljennökset, joista kävi ilmi, että hakija oli todella ollut vapaussodassa.
Sota-arkistossa säilytetään myös aakkosellista hakukortistoa kaikista näissä jatketuissa jakeluissa vapaussodan muistomitalia hakeneista henkilöistä, oli heille sitten mitali hyväksytty tai ei. Kortista saadaan tietää hakijan suku- ja ristimänimi, syntymäaika ja -paikka, osoite ja kotipaikka, ammatti, anomuksen diaarinumero sekä aktin (tässä tapauksessa kansion) signum, jonka avulla kyseinen anomus löytyy. Edelleen henkilökortissa mainitaan päivämäärä ja vuosi, jolloin muistomitali tai sen hylkäyspäätös on annettu sekä mahdolliset muut merkinnät, joissa on aivan lyhyesti selostettu asianomaisen henkilön mitalin saantiin vaikuttaneita ansioita sodan aikana v. 1918.
Niinpä kortistossa esiintyy esimerkiksi Yrjö Henrik Järvinen, joka on syntynyt 20.8.1895 Tammelassa. Hänen kotipaikkansa oli muistomitalia anoessa v. 1933 samoin kuin 15 vuotta aiemmin sodan alkaessa Lahden kaupunki. Hänen ammattinsa anomushetkellä oli metsäkasööri. Hakija kuului unohdettuihin vapaussotureihin, sillä hän ei ollut saanut aiemmin sodasta mitään kunniamerkkiä eikä muistomitalia. Kortin mukaan Järvinen sai muistomitalin 9.11.1933. Hänen mitalianomuspaperinsa löytyvät kunniamerkkivaliokunnan arkistosta vapaussodan muistomitalin jatketun jakelun (1932-33) anomusten sarjasta kansiosta M ja diaarinumerolla 2889/33. Kansion tunnus on tärkeämpi, sillä henkilön anomus löytyy juuri henkilökortissa ilmoitetun kansion signumin perusteella mainitusta kansiosta, johon hakemukset on järjestetty hakijan sukunimen mukaan aakkosjärjestykseen, jota myös diaarinumerointi noudattelee.
Kortista ei selviä kohdasta »muita merkintöjä», millä tavoin Järvinen on osallistunut sotaan voidakseen saada muistomitalin. Saimme nämä tiedot mainitusta M-kansiosta, josta löytyy alkuperäinen anomus mukaan liitettyine todistusjäljennöksineen. Hakija on hankkinutkin pätevät perustelut arvovaltaiselta taholta: sodanaikaisilta pataljoonan- ja komppanianpäälliköiltään. Edellinen, majuri A. Uimonen todistaa hakijan palvelleen 29.1.1918 lähtien sodan loppuun asti vapaaehtoisena Sysmän pataljoonan V komppaniassa toimien ryhmäpäällikkönä, osallistuen useampiin taisteluihin Savon rintamalla ja tehneen tehtävänsä sotilaana mitä mallikelpoisimmalla tavalla, joten todistuksen allekirjoittaja puolsi muistomitalin antamista hakijalle. Liitteenä on myös toinen, samassa komppaniassa päällikkönä toimineen E. Kurkijärven antama todistus, kun mitalin hakija oli anonut muistomitalia kahden soljen kanssa, joihin hän katsoi olevansa oikeutettu. Tässä todistuksessa hänen osoitetaan osallistuneen Vamppilaisten, Onalin, Härmälän, Vierumäen, Koskenniskan ja Valkealan taisteluihin joukkojen edetessä Jaalaan, Selänpäähän, Kouvolaan ja Kotkaan. Järvinen sai näillä perusteilla mitaliin kaksi solkea, joihin oli kaiverrettu tekstit »Savo» ja »Kouvola-Kotka-Hamina». Näin saamme täydennetyksi mainitun henkilön sotakertomuksen kuvaa puuttuvilta osin.
Yleensä voi todeta, että vapaussodan muistomitalin jatketun jakelun anomukset, jotka on laadittu melko vapaamuotoisesti, sisältävät runsaammin tietoja kuin aiemmin mainitut sotaväen ja suojeluskuntien kaavamaiset ja niukkasanaiset luettelot. Onpa jatketun jakelun anomuksissa jopa asianomaisen hakijan kokonaisia sotamuistelmia tai sotapäiväkirjoja. Vaikka nämä omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat kuvaukset ovat eläviä ja kiinnostavia, niissä piilee kuitenkin osittain subjektiivisuuden vaara ja taipumus falstaffmaiseen liioitteluun ja väritykseen mitalin saamisen toivossa, vaikka niillä jokin todellisuuspohja onkin.
Liioittelua voi esiintyä varsinkin niillä hakijoilla, joilla oli »nipin napin» edellytykset saada muistomitali. Muistomitali voitiin antaa esimerkiksi Lahdessa vielä valkoisiin sodan loppuvaiheessa liittyneelle tunnollisesti palvelleelle 14-vuotiaalle juoksupojalle, mutta passiivisesti sotaan osallistuneille sitä ei annettu, vaikka he yrittivät sepittää »sankaritarinoita». Niinpä mitalin arvoiseksi ei katsottu Lahdessa osallistumista kaupungin taisteluiden aikana tykkitulesta syttyneiden tulipalojen sammuttamiseen, ei myöskään oppaana toimimista saksalaisille sotajoukoille. Yösijan antaminen kotonaan salaa punaisen vallan aikana jollekin pohjoiseen valkoisten rintamalle pyrkivälle sukulaispojalle riitti tuskin mitalin saamiseen. Toisaalta eräät ovat olleet niin vaatimattomia, että eivät ole koskaan mitalia hakeneet, vaikka heillä olisi ollut todella ansioita sen saamiseen kuten eräällä lahtelaisella opettajalla, joka osallistui salaisen puhelimen kuunteluun ja välitti Lahden suojeluskunnan johtomiehille tiedon näiden uhkaavasta vangitsemisesta etukäteen, että nämä ennättivät pelastua ajoissa ja polttaa suojeluskunnan paperit ennen pakomatkalle lähtöä.
4. Nykyisin voimassa olevat säännökset vapaussodan kunniamerkkien ja muistomitalien jakamisesta
Kunniamerkkien ja muistomitalien anomuksia ja tiedusteluja on tullut aivan viime aikoihin asti. Kun itse kunniamerkkien ja muistomitalien saajien joukko on nykyisin kovin vähäinen, voisi olettaa kiinnostuksen näiden merkkien hankkimiseen lakkaavan vähitellen luonnollisen poistuman mukana itsestään. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. SIRKKA SYRJÖ, joka on toiminut yli parikymmentä vuotta kunniamerkki- ja mitaliasioiden parissa, kertoo kiinnostuksen pikemminkin lisääntyneen viime ai koina. Useimmiten on ollut kysymys kunniamerkin tai muistomitalin saaneiden henkilöiden pojista tai pojanpojista, jotka haluavat ostaa isälleen tai isoisälleen kuuluneen, mutta kadonneen alkuperäisen merkin tilalle uuden muistoksi tai jälkipolvia varten. Aiempi käytäntö, joka muodollisesti vahvistettiin valtionhoitajan 29.4.1919 tekemällä päätöksellä ja sotaministeriön kirjeellä 13.10.1919, oli että kunniamerkkiä tai muistomitalia ei annettu uudestaan henkilölle, joka oli sen jo kerran saanut. Hän saattoi kuitenkin ostaa kadonneen tilalle uuden asianomaisesta liikkeestä esittämällä virallisesti todistetun jäljennöksen kunniamerkkinsä tai muistomitalinsa omistuskirjasta tai todistuksesta. Myös kunniamerkin saaneen kuolleen henkilön lähiomainen saattoi sittemmin saada uuden merkin ostoluvan pääesikunnan henkilötoimistosta, mikäli sota-arkiston asiakirjoista löytyi tieto, että merkki oli todella aikanaan myönnetty asianomaiselle henkilölle. Kun kunniamerkkiä ja muistomitalia ovat nyttemmin hakeneet alkuperäistä merkin saajaa yhä kauempana olevat sukulaiset ja kun ajallinen välimatka sodasta on jo kovin etäinen, ei tuntunut enää mielekkäältä myöntää yhä uusia ostolupia. Omaisille tai sukulaisille katsottiin riittävän tieto merkin myöntämisestä ja sen saamisperusteista. Itse merkkiin voi tutustua muullakin tavoin kuin sen omistamalla, esim. sotamuseossa.
Kunniamerkkien osalta vapaudenristin ritarikunnan hallitus tekikin näistä syistä 9.9.1991 päätöksen, jonka mukaan vapaudenristin (sekä vapaussodan että talvi- ja jatkosodan) kunniamerkkien ostolupia annetaan vastedes vain asianomaisille kunniamerkin saaneille henkilöille. Samanlaiseen menettelyyn päädyttiin hieman myöhemmin myös vuoden 1918 muistomitaleiden suhteen. Nämä päätökset esitettiin kootusti pääesikunnan 9.10.1991 antamassa ohjeessa. Sen mukaan kunniamerkin tai muistomitalin saa enää ainoastaan sellainen henkilö, jolle tämä on aikanaan myönnetty, mutta joka ei ole sitä koskaan syystä tai toisesta saanut. Kadonneen kunniamerkin tai muistomitalin korvaamiseksi uudella annetaan ostolupa vain niissä tapauksissa, joissa mitalin saanut tiedustelee sitä itselleen. Jos asian hoitaa joku muu, tulee ostolupapyyntöön liittää merkin saajan virkatodistus. Tätä ohjetta on perusteltu mm. kunniamerkkien ja muistomitalien arvostuksen säilyttämisellä. Ne kärsisivät »inflaation», jos niitä annettaisiin muille kuin niihin oikeutetuille henkilöille. Viranomaisilla ei ole lupaa antaa niitä myöskään muisto- tai keräilyesineiksi alkuperäisen tilalle.
5. Vapaussoturien elämäkerrasto
Sodan muistoja vapaussotahengessä vaalineen, v.1929 perustetun Vapaussodan rintamamiesliiton (VRL:n) hallitus päätti v. 1934 ryhtyä keräämään systemaattisesti elämäkertatietoja kaikista tavalla tai toisella vapaussotaan osallistuneista henkilöistä. Keräystyö sisällytettiin seuraavana vuonna osaksi laajempaa projektia, johon kuului lisäksi muidenkin vapaussotamuistojen: sotamuistelmien, päiväkirjojen, kertomuksien, kirjeiden, asiakirjojen, valokuvien, karttojen, piirrosten, muistoesineiden, muistomerkkien ym. seikkaperäinen kartoittaminen. VRL:n hallitus valitsi tähän tarkoitukseen vapaussotamuistojen keräystoimikunnan, jonka puheenjohtajaksi tuli prof. Einar W. Juva, varapuheenjohtajaksi rehtori K. V. Kaukovalta sekä päätoimiseksi, vakinaisesti palkatuksi sihteeriksi maisteri O. Kallio.
Keräystä varten luotiin asiamiesverkosto, jonka palveluksessa oli parhaimmillaan n.600 paikallisten rintamamiesyhdistysten valitsemaa, ohjein evästettyä henkilöä, jotka olivat usein itse rintamamiesveteraaneja. Henkilötiedot merkittiin valmiiksi painetuille ja esitäytetyille yhdenmukaisille kyselykaavakkeille. Keräystyö otettiin innostuksella vastaan paitsi rintamamiesten ja armeijan kantahenkilökunnan keskuudessa myös muissakin kansalaispiireissä, jopa maan rajojen ulkopuolella toimineissa rintamamiesyhdistyksissäkin. VRL sai taloudellista tukea tähän työhön sekä omista varoistaan että valtion itsenäisyyshistorialautakunnalta, muutamilta kunnilta ja Eric Rosenlewin suojeluskuntarahastolta. Tulos ei vastannut kuitenkaan tästä huolimatta lähimainkaan työlle asetettuja tavoitteita. Tätä osoittaa sekin, että kaavakkeita lähetettiin täytettäväksi kahtena ensimmäisenä keräysvuonna yhteensä noin 70 000, myöhemmin vielä lisääkin, mutta siihen nähden lopullinen saalis: yhteensä hieman yli 10 000 täytettyinä palautettua kaavaketta vastasi vain pienehköä murto-osaa alun perin lähetetystä kaavakemäärästä saati sitten vapaussoturien kokonaismäärästä.
Havainnollisen kuvan antaa tutkimani Lahden kaupungin ja Hollolan kuntaan kuuluneiden Lahden esikaupunkien valkoisessa armeijassa mukana olleen, yksinomaan vapaaehtoisia käsittävä 215 sotilaan ja sotaan ansiokkaasti vaikuttaneen siviilin joukko, josta pääosa osallistui Sysmän-Heinolan rintamaosan taisteluihin Sysmän pataljoonan, sittemmin Etelä-Savon rykmentin yksiköissä, pienempi osa (noin 10 miestä) sotatoimiin Päijänteen länsipuolella Pohjois-Hämeen I pataljoonassa (1. Kalmin pataljoonassa). Vain 56 heistä eli noin joka neljäs on palauttanut kaavakkeen vastattuna. Sitten kun saksalaiset ja valkoiset olivat 20.4.1918 valloittaneet Lahden, liittyi heti sen jälkeen uudelleen perustettuun suojeluskuntaan huhti-toukokuun aikana uusina 807 miestä, joista suuri osa oli kutsuntojen (1.5. ja 15.5.) kautta tulleita. Näistä uusista sotilaista, joista suurin osa palveli erilaisissa vartiointi ja huoltotehtävissä ja joista vain pieni osa 113 ennätti mukaan Lahdessa ja sen ympäristössä vielä miltei pari viikkoa jatkuneisiin taisteluihin, on vain noin 2 % palauttanut kaavakkeen. He olivat tosin passiivisempaa ainesta kuin aiemmin liittyneet eivätkä ehkä pitäneet omaa panostaan sodankäynnissä kovin merkittävänä. Heidän kunniamerkki- ja mitalisatonsakin jäi vähäisemmäksi. Kun ennen Lahden valloitusta 20.4.1918 valkoisiin liittyneistä 87 % sai kunniamerkin tai muistomitalin (sen jatkettu jakelu mukaan lukien), oli vastaava suhdeluku sen jälkeen liittyneillä vain 8 %.
Vastanneiden lukumäärä ja osuus saattaa silti vaihdella paljon eri paikkakunnilla samoin kuin innostus keräystyöhön. Niinpä eräät Pohjanmaan kunnat, jotka olivat aktiivisia suojeluskuntien perustamisessa jo ennen sotaa esim. Teuva ja Isokyrö, olivat aktiivisia myös vapaussoturien elämäkerraston keräämisessä. Ne saivat kokoon kumpikin 200-300 vastausta. Kaupungeista ylsivät parhaimpaan tulokseen Viipuri, Jyväskylä, Hämeenlinna, Lappeenranta, Iisalmi ja Tampere.
Huonommin vastanneisiin kuuluivat hiljaiseloa viettävät tai nukkuvat rintamamiesyhdistykset, joista ei kuultu mitään sen jälkeen kun kaavakkeet oli lähetetty. Ne näyttävät jääneenkin sille tielleen. Mutta vähän tai ei lainkaan vastanneiden ryhmään myös kuului vasta hiljattain 1930 luvun lopulla perustettuja yhdistyksiä, jotka eivät nähtävästi saaneet keräystyötä kunnolla käyntiin, vaikka niille lähetettiin vielä v. 1938 asiaa koskeva kiertokirje. Kaikki liittoon kuuluvat jäsenyhdistykset eivät sitä paitsi pitäneet kiirettä kaavakkeiden palauttamisessa siitäkään huolimatta, että ne olivat jo suorittaneet keräystyön alueellaan. Ne ovat näet melko usein ryhtyneet jäljentämään keräystyön tietoja omiin arkistoihinsa. Asia on saattanut hautautua muiden kiireellisempien asioiden alle, ehkä unohtuakin seuraavien sotavuosien aikana. V. 1938 arvioitiin, että VRL:lle oli jäänyt saapumatta ainakin n. 4000 täytettyä kaavaketta, jotka olivat vielä paikallisten yhdistysten hallussa jäljennystyötä varten. On mahdollista, että niitä ei ole myöhemminkään palautettu, vaan ne ovat jääneet lojumaan edelleen yhdistyksen paperien joukkoon, koska liitolle palautettujen kaavakkeiden kokonaismäärä, hieman yli 10000, ei juuri kasvanut enää vuoden 1938 jälkeen. Sotavuosien kertymä jäi erittäin pieneksi.
Kun VRL kuului niihin yhdistyksiin, jotka Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti v. 1944 lakkautettiin, ei keräystyön jatkamistakaan voitu näin ollen enää ajatella muuttuneissa poliittisissa oloissa. Yksittäiset paikallisyhdistykset ovat mahdollisesti hävittäneetkin jo hallussaan olleita valmiiksi täytettyjä kaavakkeita, mutta niitä saattaa olla myös kätkettynä kun rintamamiehet pelkäsivät niitä voitavan käyttää todistusaineistona heitä vastaan »vaaran vuosien» kommunistijohtoisen Valtiollisen Poliisin toimeenpanemissa kuulusteluissa ja tutkinnoissa. VRL:lle jo palautetut elämäkerrastot joutuivatkin Valpon käsiin. Punaista Valpoa olojen normaalistuttua seurannut Suojelupoliisi luovutti elämäkerrastot v. 1950 muidenkin VRL:n paperien kanssa sota-arkistoon. Osa VRL:n arkistosta, mm. vapaussotamuistojen keräystoimikunnan rintamamiehiltä 1930-luvulla kokoamat sotamuistelmat on päätynyt Valpolta Kansanarkistoon (KA 3A: 2C erikoiskokoelma, Suomen luokkasodan 1918 arkisto). Olisi toivottavaa, että elämäkerraston palauttamatta jääneet vastatut kyselykaavakkeet, jos niitä ilmaantuu vielä päivänvaloon kätköistä eri puolilta maata, toimitettaisiin sota-arkistoon, jonne ne arkistointiperiaatteiden mukaisesti kuuluvat. Tutkijoilla olisi tällöin käytettävissään ehjempi ja yhtenäisempi arkistokokonaisuus.
Sota-arkistossa edelleen tänä päivänäkin säilytettävä VRL:n keräämä vapaussoturien elämäkerrasto (SA Sotahistoriallinen toimisto T 16425-16427) on henkilötietojen yksityiskohtaisuudessa verrattavissa punaisten toimintaa valaiseviin valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden akteihin, vaikka näillä lähteillä on tietenkin eri tehtävä. Vapaussotureista ja valkoisista vasta puolisentoista vuosikymmentä myöhemmin kerätty henkilömateriaali jäi kuten jo edellä todettiin keskeneräiseksi eikä se siten vedä vertoja kattavuudessa punaisten mainitulle aktiaineistolle. Kun VRL:n vapaussoturien elämäkerraston 41 kansiota pitävät sisällään tiedot yhteensä 10808 valkoisesta, käsittää VRO- ja VRYO aktimateriaali tietoja yhteensä noin 75000 punaisesta.
VRL:n elämäkerrastoon sisältää, yhtä hyvin rintamamiesyhdistysten jäseniä kuin niihin kuulumattomia, yhtä hyvin 1. maailmansodassa Saksan armeijassa jääkäreinä kuin Venäjän tsaarin armeijassa palvelleita, mutta kotimaassa v. 1918 samalla puolella taistelleita sotilaita. Siihen kuuluu sekä korkeita upseereita että rivimiehiä, niin vapaaehtoisia suojeluskuntalaisia, värvättyjä kuin kutsuntojen kautta valkoisten riveihin tulleita. Tiedot on kerätty sekä vuosina 1936-44 elossa olleilta rintamamiehiltä että sitä ennen sodissa ja rauhan aikana kuolleilta näiden vainajien omaisten tai aseveljien välityksellä. Joukossa on myös 174 naista, jotka toimivat sairaanhoitajina kenttäsairaaloissa, muonitus- ja vaatetushuollossa, kansliatöissä, kenttäpostissa, salaisilla puhelin- ja lennätinasemilla ym. tiedustelupalvelun tehtävissä.
Vapaussoturien elämäkerrasto on helppokäyttöinen, sillä se on aakkostettu sukunimen mukaan. Tulee kuitenkin muistaa, että sukunimiä on itsenäisyyden ajan alkupuolen suomalaistamiskampanjan aikana muutettu. Jos vapaussoturi on muuttanut nimensä myöhemmin, hän löytyy, yleensä tämän uuden 1930-luvulla eikä v. 1918 käyttämänsä sukunimen mukaan elämäkerrastosta, mikäli hän on kyselyyn, n vastannut ja palauttanut kaavakkeen. Nimenmuutokset eivät aiheuta yleensä identifiointiongelmia, sillä elämäkerraston kyselykaavakkeen nimitietojen kohdalla on pyydetty mainitsemaan sekä entinen että nykyinen sukunimi.
Vapaussodan elämäkerraston kyselykaavake jakautuu kymmeneen pääkohtaan. Ensimmäinen niistä käsittää yleiset ja yksityiselämää koskevat tiedot. Sukututkija voi olla yleensä tyytyväinen kun hän saa tästä kohdasta enemmänkin kuin pelkät tavanomaiset perustiedot: suku- ja ristimänimet, syntymä- ja vihkimäajat (eräiden kohdalla kuolin ajat), arvon tai ammatin sekä ennen sotaa v. 1918 että kaavakkeen kirjoitushetkellä 1930-luvulla, vanhempien nimet, ammatit, syntymä- ja kuolin ajat ja -paikat. Päivämäärän tarkkuudella annetaan myös tiedot soturin sisaruksien syntymäajoista, perheellisten soturien kohdalla myös heidän lapsiensa syntymäajoista. Sisaruksien ja lasten nimet ovat myös tarkasti. Matrikkelin elävä osakin, ns. curriculum vitae täydentää» kun seurataan tiedon antaneen sotilaan koulunkäyntiä ja urakehitystä sekä asuin- ja työpaikkoja ensimmäisistä viimeisiin aina kaavakkeen laatimishetkeen asti.
Kuten punaisten taustoja ja toimintaa valottava VRO- ja VRYO-aktimateriaali tarjoaa vapaussodan elämäkerrastokin erinomaiset lähtökohdat elämäkerran jatkuvaan syventämiseen. Saamme tietää vapaussoturin suhtautumisen ja osallistumisen itsenäisyyden, s liikkeeseen sortovuosista lähtien, olipa hän sitten näkyvissä asemissa tai vain ruohonjuuritasolla vaikuttamassa noina maamme historian kohtalokkaina vuosina. Osallistuiko hän omalla panoksellaan suureen adressiin v. 1899 tai asevelvollisuusadressiin, kutsuntalakkoon vv. 1902-04, kagaaliin, voimaliittoon, jääkäriliikkeeseen, jääkärivärväykseen tai muulla tavoin aktivistiseen toimintaan? Nämä tiedot antavat mahdollisesti viitteitä jatkotutkimuksiin asianomaisen henkilön poliittisesta ja sotilaallisesta toiminnasta parinkymmenenkin vuoden ajalta ennen vapaus- ja kansalaissotaa.
Kyselykaavake on selvästi oman aikansa tuote. Kaavakkeen laatijoita voidaan pitää kysymyksien perusteella tietyssä mielessä aktivisti- ja jääkäriliikettä sekä saksalaissuuntausta suosivina kuten VRL:akin yleensä. Kaavake korostaa myös sodan luonnetta miltei yksinomaan vapaussotana, jona sen varmaan useimmat valkoiset soturit kokivatkin. Voidaan kuitenkin todeta kaavakkeen suojeluskuntiin osallistumista v. 1917 ennen sotaa koskevista 5. ja 6. kohdasta, että kaavakkeen laatijat ovat tehneet eron, tosin heikosti havaittavan, itsenäisyyspoliittisten, salaisten ns. »palokuntien» (palosuojeluskuntien, joissa osa työväkeä oli mukana) ja sisä- ja turvallisuuspoliittisista syistä muodostettujen julkisten, vaikkakin lakiin perustumattomien järjestyskuntien (joihin työväki suhtautui kielteisesti) välillä. Viime mainittuja ei tosin nimenomaisesti mainita järjestyskuntina, vaan suojeluskuntina, mutta asiayhteydestä, jossa pyydetään kertomaan suojeluskunnan tehtävästä, ilmenee, että kaavakkeen laatijat ovat olleet tietoisia näiden kahden suojeluskunnan erosta. Ei voida tosin enää marraskuun suurlakon jälkeen erottaa selvästi näitä kahta eri suojeluskuntatyyppiä, kun ne silloin alkoivat sulautua yhteen ja sotaa enteilevät yhteiskunnallisen kriisin elementit alkoivat tulla yhä hallitsevammaksi. Kun suojeluskuntien alkuperäisiä asiakirjoja ennen sotaa on sangen vähän säilynyt ja niitä on hävitettykin kiinni joutumisen pelossa varsin paljon esim. Lahdessa, on tämä kysymyskohta erityisen antoisa, mikäli muita lähteitä ei ole säilynyt alkuperäisinä. Vastaajien kertomuksille ei voi antaa tosin kovin suurta todistusvoimaa, kun ne eivät yli viidentoista vuoden jälkeen muista tarkkoja päivämääriä eivätkä kuvaa asioitakaan aina puolueettomasti.
Kaavakkeen kolmas kappale on pääkohta, josta selviää yksityiskohtaisesti asianomaisen osallistuminen sotaan v. 1918. Soturi esittää siinä lyhyesti ja tiivistetysti sotakertomuksensa: joukko-osastonsa, yksikkönsä ja aselajinsa, rintamalle lähtönsä, tehtävänsä joukko-osastossa ennen sitä ja sen jälkeen, taisteluihin osallistumisensa, haavoittumisensa, lomansa, siirtonsa muihin yksiköihin, erikoistehtävänsä ja komennuksensa joukko-osastossa ja/tai sen ulkopuolella. Lopuksi käy esille onko hän osallistunut sodan suureen päättäjäisparaatiin Helsingissä 16.5.1918 ja milloin hän on vapautunut armeijasta ja millä perusteilla. Nämäkin tiedot palvelevat erinomaisesti lisätutkimuksia, sillä sota-arkiston laajasta vapaussota-arkistosta sukututkija löytää täydentäviä taustatietoja sen joukko-osaston asiakirjoista, jossa asianomainen sodan aikana palveli. Tämä aineisto on yleensä sirpaleinen, mutta vaivannäkö sirpaleiden kokoamiseksi tulee yleensä palkituksi.
Vapaussoturien elämäkerraston tiedot ulottuvat ajallisesti myös kauas aina niiden laadintahetkeen asti kohdissa IV-VI ja VIII. Näistä selviää asianomaisen osallistuminen heimosotiin Virossa, Aunuksessa, Itä-karjalassa ja Inkerissä vv. 1918-22. Kysymykset osallistumisesta näihin sotiin koskevat paljolti samoja asioita kuin vapaus ja kansalaissodan aikaisestakin toiminnasta. Asianomaisen henkilön vaiheet Suomen armeijassa ja sodan jälkeisessä suojeluskuntajärjestössä saavat nekin riittävän selvityksensä, samoin muukin yhteiskunnallinen toiminta sekä kuuluminen eri rintamamiesjärjestöihin. Vapaussoturien myöhempiä elämänvaiheita ja julkista toimintaa koskevissa kohdissakin on sopiva annos jatkotutkimuksiin. Mainittakoon, että eräät soturit ovat tuoneet avoimesti ja persoonallisesti esiin omat poliittiset kannanottonsa. Muutamat, oikeistoradikaalimmat eivät ole salanneet kertoa Lapuan liikkeessä suorittamiaan laittomia puuhia sekä niiden seurauksena saamiaan tuomioita.
Kohta VII liittyy sen sijaan välittömämmin vuoden 1918 sotaan. Vastaajaa pyydetään siinä antamaan tietoja hänelle myönnetyistä sotilasarvoista ja kunniamerkeistä päivämäärineen. Tietoja on myös muissa sodissa ja myöhemmin rauhan aikana armeijassa saaduista ylennyksistä ja kunniamerkeistä. Jos sodasta aiheutui pysyvä vamma, seuraa kaavakkeessa selostus myös invalidieläkkeistä ja -avustuksista, niiden vuosimääristä ja selvitys, onko maksajana valtio tai joku muu. Vastaajan allekirjoitus ja päiväys on kaavakkeen loppuosassa. Aivan viimeisenä on keräyksen asiamiehelle varattu neljä riviä, joissa hän nimikirjoituksellaan varmentaa vastaajan antamat tiedot oikeaksi. Lisäksi on vapaussoturien elämäkerraston toimittajien tekemät merkinnät: mahdollisia lisäyksiä elämäkertatietoihin, esim. vastaajan kuolin aika ja -paikka, hautausaika ja -paikka, omaiset.
Äskeinen esimerkkimme Yrjö Henrik Järvinen on myös elämäkerraston vastaajien joukossa, joten saamme hänen sotakertomukseensa hieman lisätietoja. Hänet on heti palvelusajan loputtua sodanaikaisessa joukko-osastossaan siirretty 7.8.1918 asevelvolliseksi Pohjois-Savon rykmenttiin, josta hän on vapautunut siviiliin 16.4.1919. Hänen muut matrikkelitietonsa koulunkäynnistä, virkaurasta, perheestä ym. ovat tarkemmin elämäkerrastossa kuin muistomitalianomuksessa.
6. Suojeluskuntien henkilökortit
Jos vapaussoturi on kuulunut myöhemmin vuoden 1918 jälkeen johonkin suojeluskuntaan, voidaan hänen tietonsa saada käsille sota-arkistossa olevasta suojeluskuntain henkilökortistosta. Tämä yhdenmukainen korttijärjestelmä tuli käyttöön v. 1921 aiemmin pidettyjen kantakirjojen ja eräiden suojeluskuntien laatimien vapaamuotoisten kortistojen tilalle. Kukin paikallinen suojeluskunta piti kortistoa jäsenistöstään paikallispäällikkönsä valvonnan alaisena.
Henkilökortit on järjestetty yleensä paikkakunnan mukaan sekä henkilön sukunimen mukaan aakkosjärjestykseen. Asianomaisen henkilön löytymiseksi kortistosta on välttämätöntä tietää minkä paikkakunnan suojeluskunta an hän on kuulunut silloin kun kortti on laadittu 1920- tai 1930-luvulla taikka sodan aikanakin 1940-luvulla. Sukututkija saattaa kuitenkin tiettyä henkilöä tai paikkakuntaa hakiessaan tavata »vesiperän», sillä huomattava osa eri paikkakuntien kortistoista on aikojen kuluessa hävinnyt tai joutunut kadoksiin eri syistä. Osa hävitettiin jo 1930-luvulla, kun kortistoja uusittiin vastaamaan paremmin uuden liikekannallepanojärjestelmän eli ns. aluejärjestelmän tarpeita. Hävittäminen tapahtui vastoin kortistojen hoidosta annettuja ohjeita, joiden mukaan entistenkin jäsenten henkilökortit tuli säilyttää, jotta suojeluskunta tarvittaessa voisi antaa henkilökorttiotteita näistä heidän ehkä myöhemmin liittyessään johonkin muuhun suojeluskuntaan. V. 1944 suojeluskuntain lakkauttamisen yhteydessä kortistoja tuhottiin tahallisesti jopa sotilaslääneittäin (mm. Karjalan sotilasläänistä ja Pirkka-Hämeen suojeluskuntapiiristä) tai niitä katosi muuten kuten tapahtui Lapissa saksalaisia vastaan käydyn sodan aikana. Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin vanha arkistomateriaali henkilökortistoineen hävitettiin keväällä 1944 piiripäällikön käskystä. Tätä hävitystä täydensi Pohjanmaalla vielä uusi saman vuoden lopulla suoritettu hävitys, jonka tuloksena kortistoihin useimmiten jäi vain pieni määrä sodassa kaatuneiden ja kaikkein lyhytaikaisimpien jäsenten kortteja. Suojeluskuntaan kuuluminen oli sodan jälkeen silloisen Valtiollisen poliisin kiinnostuksen kohteena. Tällöin osa sen sota-arkistosta lainaamista henkilökorteista - osa suojeluskuntalaisista näyttää polttaneen sitä ennen jäsenkorttinsa - jäi kokonaan palauttamatta tai palautettiin vajavaisina.
Kun suojeluskunnan henkilökortit keskittyvät pääasiassa asianomaisen henkilön toimintaan tässä maanpuolustusjärjestössä, osittain myös armeijassa, ei sen 39-kohtaisessa kysymyssarjassa ole kovin paljon tietoja sotaan osallistumisesta v.1918. Vain viisi-kuusi kohtaa (kohdat 17, 25-28 ja 36) käsittelee tätä toiminnan puolta. Henkilökortin tiedot ovat osittain samoja, mutta paljon suppeampia kuin edellä mainitussa elämäkerrastossa. Näilläkin kortin niukoilla maininnoilla, jotka koskevat asianomaisen palvelusaikaa vapaaehtoisena tai kutsunnan kautta tulleena sodan aikana ja sen jälkeen hallituksen joukoissa, joukko-osaston tai suojeluskunnan nimeä, taisteluihin tai muuhun toimintaan osallistumista sodassa, mahdollista haavoittumista sekä asianomaiselle myönnettyjä sotilasarvon ylennyksiä ja kunniamerkkejä ja suojeluskuntavalan vannomisaikaa, pääsee kuitenkin askelen eteenpäin jatkotutkimuksiin.
7. Muut lähteet
Sukututkijalla on mahdollisuus saada henkilötietoja etsimistään vapaussotureista myös erilaisista vuotta 1918 koskevista matrikkeleista. Näitä on sekä painettuna että painamattomana. Tässä sivuutetaan aivan yleiset ammatti-, esim. upseeri- ja aliupseerimatrikkelit, kuka kukin on -hakuteokset, koulujen matrikkelit, jotka nekin tosin saattavat sisältää tietoja asianomaisen vaiheista vuoden 1918 sodassa. Tässä selostetut spesifiset matrikkelit käsittävät pääasiassa tiettyjä erikoisryhmiä kuten sodassa kuolleita, sotainvalideja sekä sotakouluihin ja -kursseihin osallistuneita henkilöitä.
7.1. Vuonna 1918 kuolleiden ja sotainvalidien matrikkelit
Suomen Sukututkimusseura päätti jo heti sodan jälkeen toimittaa yhtenäisen muistojulkaisun kaikista vapaussodassa v. 1918 kaatuneista ja murhatuista henkilöistä, jotka olivat antaneet henkensä Suomen itsenäisyyden ja vapauden sekä laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta tekemättä erotusta päällystön ja miehistön, isännän ja palkollisen välillä. Toimitustyö uskottiin kanslianeuvos H. J. BOSTRÖMMILLE, joka sai tämän »Sankarien muisto» -nimellä SSS:n julkaisusarjassa ilmestyneen teoksen valmiiksi v. 1927 juuri Suomen itsenäisyyden 10-vuotisjuhlan kynnyksellä.
Kymmenvuotisen ponnistelun tuloksena syntynyt teos sisältää lähes 900 sivua ja noin 5000 taistelun uhria. Vuoden 1918 kuolleista on otettu mukaan muullakin tavalla kuolleet kuin kaatuneet ja murhatut. Heidän lisäkseen on tapaturmaisesti (vahingonlaukauksista ym.) ja sodan aiheuttamiin sairauksiin kuolleita. Joukossa on myös sekä 1. maailmansodan itärintamalla vuosina 1915-18 sotineiden jääkärien että Vienan Karjalassa, Aunuksessa ja Virossa vuosina 1918-20 taistelleiden heimosoturien sankarivainajat, mutta näillä sotaretkillä myös tapaturmaisesti tai sairauksiin kuolleita. Näitä varsinaisen vapaus- ja kansalaissodan ulkopuolella kuolleita henkilöitä on kaikkiaan hieman yli 150. Kun vuoden 1918 vapaus- ja kansalaissodassa kuoli valkoisella puolella virallisten tilastojen mukaan yhteensä 4853 henkilöä (4808 miestä ja 45 naista), on Boströmin teoksen henkilömäärän jäännöstä, noin 4850 henkilöä pidettävä melko kattavana ja edustavana. Ei voida sen sijaan puhua samanlaisesta kattavuudesta maailmansodassa ja heimosodissa kuolleiden kohdalla, joiden aukollisen määrän tekijä itsekin myöntää. Vaikka virallisen tilaston ja Boströmin teoksen ilmoittamat vuoden 1918 vapaus- ja kansalaissodan kuolleiden määrät vastaavatkin erittäin tarkoin toisiaan, menevät niiden tiedot eri kuolinsyistä kuitenkin melko usein ristiin.
Eräs selitys lähteiden ristiriitaan piilee siinä, että osa murhatuista, varsinkin työmiehet ja alempiin sosiaaliryhmiin kuuluneet, on virallisen tilaston pohjana olevissa papiston luetteloissa merkitty varovaisesti puoluekannaltaan tuntemattomaksi, kun taas vuoden 1918 poliittista terroria tutkinut JAAKKO PAAVOLAINEN olettaa suurimman osan heistä olevan valkoisia. Hän esittää väitteensä tueksi sen, että virallinen tilasto esittää punaisten murhaamien punaisten luvuksi 99 henkeä, joten ei tunnu ilmeiseltä, että »tuntemattomien» joukossa olisi kovinkaan punaisia. Sen sijaan 153 tuntemattomana kaatuneesta voidaan pitää vain noin kolmeakymmentä valkoisena. Nämä joko löytyvät Boströmin teoksesta tai heitä on pidettävä sosiaalisesta asemastaan päätellen valkoisina. Oli sitä paitsi vaikea pysytellä puolueettomana, vaikka halua olisi ollutkin, sodan pitkittyessä ja lähetessä ratkaisuaan. Metsiin pakoilu punaisten pakko-ottoja tai valkoisten asevelvolliskutsuntoja oli jo selvä kannanotto, josta hyötyi jompikumpi sodan osapuoli. Molempien lähteiden lukujen vastaavuus on pikemmin sattuma, sillä niissä on puutteita: hyvin varhain kerättyyn papiston luetteloon ei ennätetty saada kaikkia kuolleita, varsinkaan kadonneita.
Boströmin teos kärsii samoista heikkouksista kuin monet muutkin matrikkeliteokset: Henkilötietoja on aukollisesti ja epätasaisesti, mikä vaikuttaa esitystavan epäyhtenäisyyteen. Tästä ei voi syyttää niinkään tekijää, joka lähetti yhtenäisen mallin mukaan laaditut 20-kohtaiset kyselykaavakkeet asianomaisille: yksityisille henkilöille, pääasiassa vainajien omaisille, osittain suojeluskunnille, samalle vastaajalle jopa kuuteenkin kertaan jos ei vastausta kuulunut.
Vastaamatta jättäminen voi johtua paitsi halusta varjella intimiteettisuojaa myös välinpitämättömyydestä kyselyä kohtaan sekä siitä, ettei asianomaisia haastateltavia henkilöitä tavoitettu. Mutta välinpitämättömyyteen oli omat syynsä paitsi kiinnostuksen puute. Omaisen menettäminen sodassa oli varmaan henkilökohtaisesti jo sinänsä niin traaginen kokemus, etteivät toiset mielellään muistelleet vuoden 1918 synkkiä tapahtumia myöhemmin eivätkä halunneet siksi palauttaa kyselykaavakkeita, vaikka tällaisia tapauksia ei liene kovin paljon. Vastaamattomuuden voi ymmärtää myös eräänlaiseksi protestiksi, varsinkin niiden henkilöiden, jotka kokivat sodan enemmän kansalais- kuin vapaussodaksi. Näiden joukossa oli esimerkiksi työläiskodeista lähteneitä jääkäreitä, joiden oli vaikea asennoitua myönteisesti vapaussodan nimissä käytävään sotaan ja valita puolta. Monille henkilöille, joiden omaiset olivat joutuneet lähtemään sotaan valkoisten joukoissa vasten tahtoaan tai vakaumustaan ja saaneet sitten surmansa sodassa, usein omia aateveljiä vastaan, aiheutti tällainen tilanne ymmärrettävistä syistä traumoja, jotka estivät kyselyyn vastaamisen.
Elämäkerrat on Boströmin teoksessa yleensä julkaistu niukkasanaisesti, välttämättömät perustiedot esittäen, ja ne tyydyttänevät suurimmaksi osaksi sukututkijan tiedon tarpeita. Eräiden kohdalle on kuitenkin merkitty vain parilla rivillä nimi, kuolin aika ja -paikka sekä kuolinsyy, lisäksi ikään kuin anteeksi pyytäen selitys, että lähempiä tietoja ei ole saatu. Toisena äärimmäisyytenä tulee jossakin kohdassa taas vastaan häiritsevä tyylirikko: erään tiedemiehen julkaisutoiminta, jopa hänen pienimmät artikkelinsa käsittävät tekstiä 119 neljän palstan verran. Tämä ei oikein sovi suppeaan, runsaita detaljeja kaihtavaan tekstikokonaisuuteen. Mainitut kirjallista toimintaa koskevat tiedot olisi voitu jättää arkistoon.
»Sankarien muisto» -teosta varten palautetut kyselykaavakkeet on näet taltioitu sota-arkistoon. Niitä säilytetään siellä vapaussota-arkistossa vapaussodan historian komitean arkistoon kuuluvassa Suomen Sukututkimusseuran Boströmin kokoelmassa. Sukututkijalle, joka kaipaa rikkaampia detaljeja, voi suositella tämän kokoelman aakkosellisesti järjestettyjä elämäkerraston kyselykaavakkeita. Ne sisältävät yleensä runsaammin tietoja kuin itse teos, johon ei ole otettu läheskään kaikkia tämän pohjamateriaalin tietoja.
Boströmin teos sisältää myös kuvia: sekä vainajien muotokuvia että eri pitäjien sankaripatsaita. Kuvallinen editio ei ole täysin onnistunut, sillä muotokuvat eivät liity välittömästi niiden esittämiin henkilöihin. Muotokuvia ei ole myöskään kaikista henkilöistä, vaan vain niistä, joiden omaiset ovat kuvan kustantaneet.
Tällaisessa suurmatrikkelissa ei ole voitu välttää virheitäkään, joista tavallisimpia ovat esim. saman henkilön esiintyminen kahteen kertaan hieman eri nimellä, nykyisellä ja entisellä sukunimellä tai jollakin toisella ristimänimellä (esim. Värränkivi, Erland - Viipperä-Värränkivi, Erland, Valmu, Frans - Valmu, Rudolf, jolla lisäksi syntymä- ja kuolinpaikka vaihtaneet paikkaa), taistelupaikkojen nimien sekaantuminen esim. Nuoramoinen (Sysmä) - Nuoraa (Viipurin maaseurakunta) ym.
Sukututkija, joka ei löydä etsimäänsä vuoden 1918 sodan uhrina kuollutta henkilöä Boströmin teoksesta, voi käyttää toista lähdettä, jo edellä mainittuja papiston luetteloita eli »Luetteloa kansalaissodan johdosta kuolleista tai hävinneistä henkilöistä», jota säilytetään tilastokeskuksen arkistossa. Nämä luettelot on järjestetty lääneittäin ja kussakin läänissä seurakunnittain aakkosjärjestykseen (kaupungit kuitenkin erikseen), joten sukututkijan on tiedettävä, missä seurakunnassa kyseinen henkilö on ollut kirjoilla kuollessaan. On kuitenkin otettava huomioon, että luettelot on kerätty vasta vuoden kuluttua sodasta, joten ne eivät sisällä tietoja kaikista kuolleista, esim. kadonneista, joita on julistettu kuolleeksi oikeuden päätöksillä vielä viime aikoinakin. Kussakin seurakunnan luettelossa on tietoja paitsi kuolleista valkoisista myös punaisista ja henkilöistä, joiden puoluekanta on tuntematon. Kun nämä yhdenmukaiset painetut luettelokaavakkeet on tehty pohja-aineistoksi virallisen tilaston luvuille sodan väestömenetyksistä eri kuolinsyyryhmissä, niiden sarakkeista ilmenevät vain lyhyesti seuraavat henkilötiedot: etu- ja sukunimi, siviilisääty, syntymäaika, kuolin aika, ammatti tai toimi, puoluekanta (valkoinen, punainen tai tuntematon), kantoiko asetta, kuolinsyy ja mahdollisia muistutuksia (esim. mitä kadonneesta tiedetään tai otaksutaan ja mikä oli »muu» kuolinsyy).
Boströmin teos ja sen pohjana oleva kokoelma sota-arkistossa muodostaa kuitenkin puutteistaan ja virheistään huolimatta sukututkijalle monipuolisen ja antoisan lähdemateriaalin, ainakin henkilöistä, joita koskevaan kyselyyn on vastattu. Teos sisältää sitä paitsi monen vainajan kohdalla arvokkaan lähde apparaatin, jonka avulla saa tietoja, missä julkaisuissa vainajasta on aiemmin esitetty tietoja. Boström oli näet kerännyt jo ennen teoksen kokoamista melkoisen lehtileikekokoelman sankarivainajista ja muistakin lähteistä heitä koskevia tietoja.
Paljon vähäisempi anti Boströmin teokseen verrattuna on ANNI VOIPION toimittaman teoksen » Vapaussodan invalidit» (1968) loppuosaan liitetyllä matrikkelilla. Se sisältää tiedot yhteensä 2 364 sodassa vammautuneesta henkilöstä. Tässä ovat mukana sekä painatushetkellä elossa olleet että jo aiemmin kuolleet sotainvalidit. Mukana ovat paitsi pysyvien haavojen takia invalidisoituneet myös sodan aiheuttamista sairauksista vammautuneet. Matrikkelissa on myös yhdeksän naista. Vapaussota on käsitetty tavanomaista laajemmaksi Voipion teoksessa kuten Boströmin teoksessakin. Niinpä vapaussodan invalideiksi on katsottu myös Saksan armeijassa palvelleet, Lockstedtin leiriltä, muualta Saksasta tai itärintamalta sotavammoja saaneet, joita on 11, sekä heimosotien haavoittuneet ja sairaat, joita on yhteensä 112. Näiden lisäksi löytyy vielä pari vaarallisissa jääkärivärväystehtävissä luodeista parantumattomia haavoja saanutta sekä yksi v. 1917 Saksanniemen ratsupoliisikoulun harjoituksissa tapaturmaisesti invalidiksi joutunut. Yksi haavoittuminen ei ole aina kyennyt lannistamaan taistelutahtoa, sillä joukossa on useampaankin kertaan haavoittuneita. Ennätys lienee eräällä majurilla, joka on matrikkelin mukaan haavoittunut Helsingissä v. 1918, Virossa v. 1919 sekä talvi- ja jatkosodissa yhteensä kahdeksan kertaa.
Voipion matrikkeli perustuu Vapaussodan Invalidien Liiton toimistossa olevan kortiston tietoihin. Matrikkelin teko lienee tapahtunut melko kiireisesti, kun kortiston vajavuuksia ja aukkoja, jotka johtuvat monen sotainvalidin itsestään antamista epätarkoista tiedoista, ei ole korjattu ja tarkistettu kirkonkirjoista. Ei ole voitu ottaa selvää kaikista sotavuosina kadonneista ja kuolleista, ulkomaille siirtyneistä, mutta kotimaassakin asuinpaikkaa vaihtaneista tai rauhan aikana manalle menneistä, ei edes kaikista vuosia liiton johtokunnassa istuneista jäsenistäkään. Matrikkelitiedoissa esiintyykin vain sotainvalidin nimi, syntymäaika ja -paikka, ammatti ennen haavoittumista ja sen jälkeen, haavoittumis- tai sairastumisaika ja -paikka sekä kotipaikka sikäli kuin ne ilmenevät liiton kortistosta.
7.2. Sotakoulujen ja -kurssien matrikkelit
Sukututkijalla on ollut jo vanhastaan käytettävissä myös v. 1918 tai sitä ennenkin toimineiden sotakoulujen ja -kurssien matrikkeleita, joiden elämäkerrastot keskittyvät pääasiassa upseeristoon ja aliupseeristoon.
Suuri merkitys tulevan itsenäisyystaistelun ja valkoisen sotavoiman kannalta oli Saksan armeijassa ja itärintaman sotatoimissa vuosina 1915-18 ajanmukaisen sotataidon saaneilla jääkäreillä. Heidän elämäntyöstään on julkaistu kolme eri matrikkeliteosta. Varhaisin oli v. 1938 Suomen jääkärien elämäkerrasto, jonka toimitustyötä johti ensin v. 1918 senaatin asettama jääkäritoimisto, v:sta 1921 Jääkäriliitto ja v:sta 1934 puolustusministeriön sotahistoriallinen toimisto jääkärieversti HEIKKI NURMION johdolla. Tämä arvokas monumentaalinen työ käsittää kaikkiaan 1 896 jääkärin elämäkertaa. Se ei ole aivan täydellinen, sillä siitä puuttuu viitisenkymmentä jääkäriä, jos aivan sitäkään, erään Jääkäripataljoonan täydennysjoukon Munsterin harjoitusleirin aikaisen kantakirjan katoamisen vuoksi. Täysin korvaaviakaan lähteitä ei ollut käytettävissä. Teos kuvaa perusteellisemmin ja laveammin kuin myöhemmät samasta aiheesta tehdyt matrikkelit varsinaista aktiivista jääkäriuraa vuosien 1915-20 tapahtumissa: pfadfinder-kurssia Lockstedtin leirillä, osallistumista itärintaman taisteluihin Preussin Kuninkaallisen Jääkäripataljoonan n:o 27 riveissä, paluuta kotimaahan ja osallistumista vapaus- ja kansalaissotaan, myöhemmin mahdollisesti myös heimosotiin sekä armeijan rakennustyöhön itsenäisessä Suomessa sodan jälkeen. Näiden yhteydessä mainitaan erikoiskurssit, komennukset ja siirrot, tehtävät, joukko-osastot, haavoittumiset, ylennykset ja lopuksi kunniamerkit.
Eräs ristiriita koskee Jääkäripataljoonasta vuosina 1916-17 sotilaskuriin sopeutumattomuuden, pataljoonan rintamakäytöstä aiheutuneiden rettelöiden tai muiden syiden vuoksi poistettuja sotilaita, joiden kokonaismäärä on todellisuudessa hiukan korkeampi kuin mitä Elämäkerrasto osoittaa. Teos noudattaa näissä kysymyksissä tiettyä hienotunteisuutta, mistä johtuen se on paikoin ristiriidassa alkuperäislähteiden kanssa.
On todettava vapaus- ja kansalaissodan osalta, että lähteinä käytetyt alkeellisissa oloissa usein »amatöörisotilaiden» toimesta syntyneet asiakirjat ja muistiinpanot eivät olleet läheskään yhtä tarkkoja kuin saksalaisen täsmällisesti pidetyt kantakirjat Saksan harjoitusleireillä ja sotanäyttämöllä Kuurinmaalla. Niinpä tietojen pohjana on käytetty myös paljon haastatteluja kyselykaavakkeineen. Näiden haastattelujen tulokset on talletettu sota-arkistoon jääkärien elämäkerta-aineistoon. Se sisältää elävöittämiseen innostuneen sukututkijan iloksi yksityiskohdissaan runsaampia faktoja kuin itse matrikkeliteos, kun jälkimmäiseen oli pakko ottaa tiedot vain pelkistetysti ja tiiviisti, suunnilleen samojen toimitusperiaatteiden mukaisesti kuin Boströmin kirjaankin.
On kuitenkin tehtävä muutamia varauksia arkistoainekseen nähden. Tuli näet esille tietojen keräyksessä silmiinpistävästi, että asianomaisten itsensä antamat tiedot eivät olleet aina yhtäpitäviä joukko-osaston virallisten päiväkäskyjen, kantakirjojen, taisteluraporttien ym. asiakirjojen kanssa. Tämä koski erityisesti joukko-osastojen nimiä, jotka kokivat monia muutoksia lukuisissa uudelleenjärjestelyissä lyhyen sodan aikana.
Jääkäriliiton v. 1957 julkaisema täydennysosa ei esitä edelliseen teokseen verrattuna olennaisesti paljon uutta vuoden 1918 tapahtumiin nähden. Se oikaisee kuitenkin aikaisemman matrikkelin virheitä ja täydentää sen puutteita ja aukkoja tuolta ajalta. Sen samoin kuin niinikään jääkäriliiton v. 1975 julkaiseman Suomen jääkärien elämäkerraston painopiste on jääkärien vuotta 1938 myöhempien elämäkertatietojen selvittämisessä. Edellisessä on keskeisenä sotilasura viime sodissamme vv. 1939-40 ja 1941-45, joissa monet jääkärit toimivat vastuullisissa tehtävissä. Jälkimmäinen tarkastelee jääkärien elämäntyötä kokonaisuutena, kun nuorimmatkin heistä olivat tuolloin jo eläkeiän ylittäneitä. Tämä viimeinen, lyhyesti, ytimekkäästi ja iskulauseenomaisesti esitetty matrikkeli ei uhraa paljon tilaa varsinaisille jääkäri- ja sotavuosille. Siinä on kuitenkin paremmin tietoja mm. ulkomaille siirtyneiden jääkärien kohtaloista kuin edellisissä matrikkeleissa. Myös henkilötiedot erityisesti muista perheenjäsenistä on esitetty aiempia teoksia tarkemmin. Kaksi myöhempää jääkärimatrikkelia tarjoaa siten samasta henkilöstä vuoden 1918 osalta yleensä vain tietojen tarkistus mahdollisuuden.
Ulkoasiainneuvos ÅKE BACKSTRÖM on julkaissut (GENOS 1983:1 s.18-22) vielä viimeisen jääkärimatrikkelin version jälkeenkin korjauksia ja lisäyksiä sen tietoihin mm. luettelon 34 kotimaassa ja ulkomailla kadonneesta jääkäristä, joista useimmat ovat hävinneet jo 1. maailmansodan aikana tai pian sen jälkeen.
Ennen sotaa toimineesta Saksanniemen ratsupoliisikoulusta, jonka punakaarti hajotti marraskuun lakon aikana v.1917 sekä koulun jatkajasta Lappajärvelle siirretystä Järjestyslipustosta, on koulun oppilas TAAVETTI OROLA toimittanut v. 1932 15-vuotismuistojulkaisun. Sen loppuosa käsittää henkilömatrikkelin Saksanniemen kolmesta opettajasta ja 190 oppilaasta, jotka muodostivat järjestyslipuston jälkeen myöhemmän Uudenmaan rakuunarykmentin rungon. Henkilötiedot ovat asianomaisten itsensä antamia, joihin on lisätty kaatuneista ja kuolleista muista lähteistä saadut tiedot. Nämä elämäkerrat ovat erityisen arvokkaita, kun JL:n arkistosta on vain rippeet jäljellä. Matrikkelin arvoa vähentää kuitenkin hieman se, että eri henkilöt ovat antaneet tietoja eri tavoin itsestään. Kun tietoja ei voi muualta hyvin tarkistaa, ne saattavat osittain olla omaa osuutta ylikorostavia sankaritarinoita. Muutamista henkilöistä on vain nimitiedot ja vain puolelta oppilaista on selostettu tarkemmin sodan aikaiset vaiheet.
Miltei samantapainen lähdetilanne kuin Saksanniemen koulun matrikkelilla oli myös Vimpelin sotakoulun matrikkelin v. 1954 laatineella majuri M. J. VANHALALLA. Tämä suojeluskuntien joukkueen- ja ryhmänjohtajia noin kolmen viikon ajan kouluttanut kurssi, joka päättyi vain pari viikkoa ennen vapaus- ja kansalaissodan alkamista, jouduttiin pitämään salaa alituisen ilmitulovaaran alaisena. On ymmärrettävää sen tähden, että venäläisen sotaväen tai punakaartien taholta uhkaavien tarkastusten pelosta ei juuri uskallettu pitää virallisia asiakirjoja. Koulun historian liitteeksi otettu matrikkeli rakentuu paljolti kurssilaisten muistitiedon varaan. Matrikkelin kokoamistyö osoittautui hankalaksi, kun lähes 40 vuoden jälkeen osa koulun oppilaista oli jo kuollut ja elossa olevat asuivat hajallaan ympäri Suomen, joten kaikkia ei onnistuttu tavoittamaan kyselyä varten. Kun oppilaat oli kurssin aikana majoitettu lukuisiin eri paikkoihin ja kun he tunsivat usein toisensa paremmin salanimiltä kuin oikeilta nimiltään, oli heidän jäljittämisensä todella salapoliisityön takana. Matrikkelissa esiintyy 15 opettajaa, useimmat jääkäriupseereita, ja 198 oppilasta, mutta puutteitakin esiintyy melko monen henkilön kohdalla.
Vimpelissä aloitettua suojeluskuntien sotilasohjaajien koulutusta jatkettiin juuri vähän ennen sotaa perustetussa Vöyrin sotakoulussa. Sen oppilaat joutuivat kuitenkin jo kolmantena kurssipäivänään lähtemään tositaisteluihin ensin Pohjanmaalle, sitten osa myös Ruoveden-Vilppulan rintamalle. Myöhemmin voitiin pitää parin kolmen viikon aliupseerikurssi. Koulun myöhemmistä oppilaista muodostettu Vöyrin pataljoona osallistui Tampereen seudun taisteluihin. Myös tästä sotakoulusta on julkaistu historia, jonka kirjoitti lopullisesti sen oppilaskuntaan kuulunut opettaja, vääpeli VÄINÖ SEPPÄ (1960). Samojen kansien sisällä on myös tämän sotakoulun matrikkeli, joka käsittää puolet teoksesta. Tietoaineiston keräämisen edellytykset eivät olleet sen rohkaisevampia kuin saksanniemeläisten ja vimpeliläisten kohdallakaan. Niitä eivät parantaneet myöskään työssä koetut vastoinkäymiset. Vöyrin Poikain Liiton jo 1920-luvulla alulle panemaa, keskeneräiseksi jäänyttä historia- ja matrikkeliteosta varten kerättyä käsikirjoitusta ei voitu hyödyntää kuin osittain. Monet kurssilaiset tai heidän omaisensa vastasivat kiertokyselyyn siksi jo kolmannen kerran. Koulun entisten aliupseerioppilaiden hyvällä asevelihengellä saatiin aikaan kuitenkin melko tyydyttävä matrikkeli, jossa oli tiedot koulun esikunta-, opetus- ja päällystöhenkilöstön (24 henkeä) lisäksi 1268 oppilaasta. Henkilöiden perustiedot olivat ainakin tarkemmat kuin edellä mainittujen kahden sotakoulun, sillä niihin oli käytetty kirkkoherranvirastoilta kerättyjä sukuselvityksiä.
Myös sodan aikana tykistökoulutukseen Pietarsaaressa osallistuneet ovat saaneet oman matrikkeliteoksensa. V. 1957 ilmestynyt Suomen tykistökoulu, joka valaisee kenttätykistömme alkuvaiheita, sisältää koulun historiikin ohella laajan matrikkelin, jonka on koonnut majuri E. O. TIMGREN. Siinä on tietoja 22 opettajasta ja kouluttajasta sekä 234 oppilaasta. Suurin osa oppilaista osallistui kuitenkin vasta sodan jälkeen loppukesän 1918 ja alkuvuoden 1919 välisenä aikana kolmelle eri tykistöupseerikokelaskurssille Lappeenrannassa ja Perkjärvellä, joten Pietarsaaren kurssille osallistuneita ei ole kovin paljon. Kun hyvin suuri osa vasta sodan jälkeen tykistöpäällystökurssin käyneistä oli ollut mukana kuitenkin jo vapaussodan sotatoimissa, tosin monet eri aselajissa, antaa matrikkeli heidänkin toiminnastaan vuoden 1918 sotatapahtumissa hyvän kuvan kuten Pietarsaaren kursseilla olleistakin.
Viipurin upseerikokelaskurssista, joka pidettiin myös vasta sodan jälkeen vv. 1918-19, julkaistiin v. 1939 ORAS SELINHEIMON toimittama 20-vuotismuistokirja. Vaikka tämä ns. Markovillan kurssi jää oikeastaan vuoden 1918 sodan ulkopuolelle, olivat melkein kaikki kurssilta valmistuneet upseerit osallistuneet vapaussotaan, monet upseerin tehtävissä. Tämäkin teos, joka käsittää loppusivuillaan matrikkelin opettajista ja oppilaista, antaa sukututkijalle siis välillisesti runsaasti tietoja näiden oppilaiden vaiheista sodassa.
7.3. Muut matrikkelit
Sotakouluteosten lisäksi on mainittava myös muutama paikallishistoriallinen vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä historiikki pitäjän miesten osuudesta sotaan. Näissä esiintyy tosin hyvin harvoin vapaussoturien matrikkeleita, mutta virkistävä poikkeus on LAURI LOHEN v. 1961 julkaisema »Vapaussodan vaiheet Huittisissa». Sen loppuosaan liitetty matrikkeli sisältää tiedot noin 80 huittislaisen vapaussoturin elämäkerroista, tosin niukahkosti, mutta hyvät lähtökohdat antaen jatkotutkimuksille. Sukututkija saa ainakin osasta heitä lisätietoja saman teoksen varsinaisesta tekstistä, jossa vilahtelee samojen henkilöiden nimiä.
Lehtori K. I. KARTTUSEN suppea paikallinen sotakuvaus »Vapaussodan muisteluja Mikkelistä ja Savon rintamalta» (1918) sisältää myös matrikkelin sotaan osallistuneista Mikkelin lyseon 12 opettajasta ja 111 oppilaasta. Tekijä on tosin pahoillaan, että lähettipojista on vain lyhyt maininta, mutta selittää alaviitteessä, että he ovat täyttäneet nurkumatta tämän monivaiheisen, rasittavan tehtävän ja ansaitsisivat oikeastaan oman kuvauksensa, mutta rajoitettu tila ei sitä julkaisussa sallinut.
Lähdeviitteet
[1] JUHANI PIILONEN, Perheen punainen lammas eli sukututkija vallankumousmiehen jäljillä. Genos 1987:2 s. 75-84.
Käytetyt lähteet artikkelissa mainittujen lisäksi:
Sota-arkisto
- Kunniamerkkivaliokunta
- Puolustusministeriö
- Sota-arkiston virka-arkisto (tutkija FM Sirkka Syrjön hallussa).
Kirjallisuus
CASTREN, Klaus, Korkeimpien suomalaisten kunniamerkkien haltijat 1918-1969. Hki 1970.
HARTMAN, Tor, Vuonna 1918 sisällissodassa kuolleet ja kadonneet. Tilastollisia tiedonantoja 46 (1970).
JÄNTTI, Lauri - Karnila, Chr., Uusi kunniamerkkiopas. Porvoo 1983.
Mannerheimin rintaraha. HAKKAPELIITTA 1933:3 s.72.
NIITEMAA, Vilho, Suomen ratsuväen historia I. Mikkeli 1979.
PAAVOLAINEN, Jaakko, Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 1. Hki 1967.
RASILA, Viljo, Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Hki 1968.
SAARNI, Tapio, Suomen vapaussota 1918. Merkit ja tunnukset. Rauma 1986. Suomen asetuskokoelma 65 ja 170/1918, 98/1919, 362/1932 ja 367/1936.
SYRJÖ, Veli-Matti, Sota-arkistossa säilytettävistä sukututkimuksen lähteistä. Genos 1983: 1 s. 1-11.
UOLA, Mikko, Rintamamiesten liitto. Rauma 1988. Vapaussodan rintamamiesten liiton vuosikertomukset 1934-1938 ja 1943. Tampere 1935-1939 ja 1944.
VIRTANEN, Matti, Suojeluskuntalaisten sosiaalinen kerrostuneisuus. Helsingin yliopiston historian laitos, Suomen historian pro gradu 1974.
WREDE, E. F., Finlands utmärkelsetecken. Helsingfors 1946.
Referat
Erkki J. Hämäläinen: Släktforskaren i frihetskrigarens spår
En genealog, vars någon släkting efter frihets- och inbördeskriget 1918 på vita sidan erhållit hederstecken eller minnesmedalj, kan erhålla nämmare upplysningar om de militära eller civila meriter som härvid bidragit till erhållandet av utmärkelsen ur ordenskommittens arkiv i krigsarkivet. Det självständiga Finlands första hederstecken, två frihetsmedaljer och fem frihetskors instiftades av Vasa senat den 4 mars 1918. De utdelades fram till krigets årsdag den 28 januari 1919. I anslutning till denna utdelning har insamlats material i alfabetisk ordning över 15.343 personer som tilldelats frihetsmedalj och 8.076 personer som tilldelats frihetskors.
Frihetskrigets minnesmedalj, instiftad av senaten den 10 september 1918, utdelades at alla som deltagit på den lagliga regeringens sida. I detta sammanhang uppgjordes inom krigsmakten och i kommunerna närmast av skyddskårschefema listor över ca 75.000 personer. Författaren redogör för de källor till fortsatt forskning, som står till buds.
Samtliga de som erhållit medaljen kunde emellertid inte utlösa den under tiden 1919-1920, då den utdelades. Förnyad utdelning ordnades därför två gånger under 1930-talet och ånyo 1958-1961. Därvid utdelades omkring 10.000 medaljer. Upplysningarna om de personer, som erhöll medaljen (och även över dem vars ansökan förkastats), är ofta mera upplysningsrika än vid utdelningen 1918-1920.
Frihetskrigets frontsoldatförbund samlade från 1934 in biografier med hjälp av förtryckta blanketter. Omkring 10.000 personer returnerade blanketten. Vid sidan om detta material föreligger även material från skyddskårerna, men dessas arkivmaterial har i många fall gått förlorat.
Personuppgifter för tiden kring 1918 föreligger som bekant även i olika tryckta matriklar. I krigsarkivet förvaras därtill otryckta matriklar över krigets offer samt jägare, över vilka materialet är vidlyftigare än i de tryckta verken.
Genos 63(1992), s. 101-124, 141
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1992 hakemisto | Vuosikertahakemisto