GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Itä-Karjalasta Suomeen 1917-1922 tulleet pakolaiset

Prof. TOIVO NYGÅRD, Jyväskylä

Johdatukseksi

Kansainvälisessä oikeudessa pakolaiseksi määritellään henkilö, joka toiseen maahan saavuttuaan pyytää turvapaikkaa, koska pelkää joutuvansa entisessä kotimaassaan rotunsa, uskonsa, kansallisuutensa tai tiettyyn yhteiskunnalliseen/poliittiseen ryhmään kuulumisensa vuoksi vainotuksi  [1]. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa oli pakolaisia 5-7 miljoonaa henkeä. Tähän verrattuna Suomeen tuli vähän pakolaisia. Kyse oli ennen kaikkea ns. heimokansoista, itäkarjalaisista ja inkeriläisistä, sillä venäläiset pakolaiset eivät maassa kauan viihtyneet. Pakolaisten avulla voidaan tarkastella myös lähtöalueen eli tässä Itä-Karjalan poliittista kehitystä ja yhteiskunnallisia oloja.

Keskeiset lähteet itäkarjalaisten pakolaisten tarkasteluun ovat Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkisto (VPAKA) Kansallisarkistossa; siellä lähinnä avustusta saaneiden pakolaisten kortisto ja eri huoltopaikkojen nimilistat ja jakeluluettelot sekä pakolaispäiväkirjat. Henkilöihin ja perheisiin liittyvää aineistoa saadaan Karjalan pakolaisten kreikkalaiskatolisen seurakunnan arkistosta, joka on sijoitettu Mikkelin maakunta-arkistoon. Tärkeitä ovat erityisesti ns. pääkirjat; myös historiakirjoja löytyy.

 

Pakolaisuuden taustaa

Vaikka sana pakolainen synnyttää mielikuvan, että kysymys on nimenomaan nykyisyyden ilmiöstä, joukkopakolaisuutta on esiintynyt Euroopassa hyvin varhain. Balkanin sodat saivat aikoinaan liikkeelle laajat etniset pakolaisjoukot. Venäjän vallankumous puolestaan käynnisti massiiviset poliittiset pakolaisliikehdinnät. Venäjältä lähteneen pakolaisuuden syinä olivat lokakuun 1917 bolsevikkivallankumous, vallankumousta vastustaneiden armeijoiden häviöt vuosina 1919-20, Neuvosto-Venäjällä 1921 alkanut nälänhätä sekä vastavallankumouksen tappio ja bolshevikkien lopullinen voitto  [2].

Suomeen suuntautuneella pakolaisuudella on pitkät juuret. Ensimmäiset joukkopakolaiset saapuivat maahan jo 1600-luvulla, joten ainutkertainen ilmiö itäkarjalaisten tänne tulo 1917-22 ei suinkaan ollut. Mustalaiset nimittäin karkotettiin Ruotsista kyseisellä vuosisadalla. 1700-luvulla taas saapui Suomen eteläiselle rannikolle "venepakolaisia" Baltiasta. Maaorjuutta ja tilanherrojen valtaa paeten he asettuivat suomalaisten harmiksi rannikolle kalastajiksi. Monet heistä löysivät turvapaikan rannikon herraskartanoista, jotka saivat heistä tarvitsemaansa työvoimaa  [3].

Kun Suomi liitettiin Venäjään, pakolaisuutta kuten muutakin poliittis-yhteiskunnallista elämää säätelivät edelleen Ruotsin ajalta periytyneet asetukset ja lait. Osa niistä ei enää 1800-luvun lopulla vastannut keisarikunnan tarpeita sen pyrkiessä lisäämään sisäistä integraatiotaan ja parantamaan ulkoista turvallisuuttaan. Onhan vieraaseen kansallisuuteen, uskontoon tai poliittiseen järjestelmään kuuluva henkilö lähes aina nähty turvallisuusriskinä. Vierasmaalaisiin asennoituminen on ollut yksi osa valtion ulkopolitiikkaa, ja sen tavanomaisin väline on ollut matkustamis- ja oleskeluluvan myöntämismenettely. Se on konkretisoitunut passikäytännössä. Suhtautuminen juutalaisiin lienee selvin esimerkki.

Keisarin hyväksymän vuoden 1888 passiasetuksen mukaan kaikilla maahan ulkomailta saapuvilla tuli olla voimassa oleva passi. Ankarimmin uusi asetus kohteli mustalaisia, joita ei saanut päästää maahan vaan heidät oli heti karkotettava, vaikka heillä olisi ollut asianmukainen passi. Sama pykälä määräsi juutalaisista, että he saivat vapaasti kulkea Suomen kautta ja oleskella jonkin aikaa kuvernöörin luvalla ko. läänissä. Pysyvä asettuminen maahan oli juutalaisilta edelleen kielletty  [4]. Keväällä 1914 senaatti kuitenkin myönsi oleskeluoikeuden 58 juutalaiselle, vaikka osa senaattoreista oli heidän karkottamisensa kannalla  [5]. Routavuosina Suomen viranomaiset olivat kiusallisessa asemassa määrittäessään suhtautumistaan juutalaisiin ja ulkomaalaisiin, joilla voimassa olleiden asetusten mukaan ei ollut virallista oleskeluoikeutta maassa. Suomihan kamppaili Venäjän taholta tullutta painetta vastaan ja vetosi jatkuvasti ihmisyyteen ja humaanisuuteen. Periaatteen ja käytännön ristiriitaan viittasivatkin joskus ulkomaalaiset sanomalehdet  [6].

 

Pakolaisten määrä

Heimopakolaisia alkoi saapua Suomeen jo vuoden 1917 syksyllä, ja heitä oli vuoden 1918 lopussa jo 3000 henkeä. Itäkarjalaisia oli vuonna 1919 enää noin 2000, kun esimerkiksi inkeriläisiä oli noin 8000. Suurin itäkarjalaisten pakolaisten ryhmä saapui Suomeen vuosien 1921-22 epäonnistuneen kapinayrityksen kukistuttua. Tällöin kyseisten pakolaisten määrä nousi lähes 12000 henkeen  [7]. Vuoden 1922 lopussa Suomessa olikin enemmän pakolaisia - 33000 - kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Vuoden 1923 lopussa pakolaisia oli enää 25500. Pakolaisten pääsyä rajan yli tiukennettiin. Seuraavina vuosina määrä laski tasaisesti noin 2000:lla vuodessa. Osa pakolaisista jatkoi matkaa ns. kolmansiin maihin, osa palasi takaisin Venäjälle. Vuodesta 1927 Pakolaisten määräksi vakiintui 17000-18000  [8].

Suomen pakolaiset 1922-1938  [9]

Vuosi Yhteensä Itäkarjalaisia
1922 33500 11239
1925 21500 6000
1930 18000 6000
1935 18000 6000
1938 14000 5000

Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia oli noin kolmannes koko pakolaismäärästä. Näiden määrä väheni, kuten kokonaismääräkin, yli puolella kolmekymmenluvun puoliväliin ehdittäessä. Todellinen pieneneminen tapahtui jo 1920-luvun alussa. Kyseisen vuosikymmenen loppua kohti kuljettaessa pääasiassa varsinaiset venäläiset emigrantit siirtyivät muualle. Esitetyt luvut ovat kaikkiaan likiarvoja, sillä täysin tarkkoja tietoja on mahdoton saada. Määrää kuvaavat luvut vaihtelevat sen mukaan, kuka tiedon on antanut.

Itä-Karjalasta tulleiden pakolaisten iästä ja sukupuolesta saadaan tietoja edellä mainituista pakolaisavustuskeskuksen kortistosta sekä ortodoksisen seurakunnan pääkirjoista. Niiden mukaan ikäryhmät, jotka ainakin teoriassa olisivat voineet aktiivisesti vastustaa neuvostovaltaa, olivat suuria. Todellisuudessahan näin oli myös tapahtunut. Aikuisia miehiä oli lähes neljännes kaikista karjalaispakolaisista. Tieto koskee vuoden 1922 helmikuun loppua, jolloin pakolaisongelma oli polttavin ja pakolaismäärä suurin.

Itäkarjalaisten pakolaisten ikä ja sukupuoli 1922  [10]

Ikä ja sukupuoli Lukumäärä
Täysi-ikäisiä miehiä n. 3000
Täysi-ikäisiä naisia n. 2000
16-20-vuotiaita n. 3500
Alle 16-vuotiaita n. 3500

Pakoon eivät siis lähteneetkään pelkästään taisteluihin osallistuneet miehet eli »metsäsissit», vaan myös heidän perheensä ja ystävänsä pakenivat. Mies- ja naispakolaisten lukumäärän välinen suhde säilyi koko kaksikymmenluvun lähes muuttumattomana. Pakolaisseurakunnan pääkirjojen mukaan vuoden 1935 lopussa oli itäkarjalaisista pakolaisista miehiä lähes 3000 ja naisia vähän yli 2200. Alle 19-vuotiaita poikia ja tyttöjä oli lähes saman verran. Kyseisenä vuonna oli Suomessa yhteensä hieman yli 5100 itäkarjalaista pakolaista  [11]. Vertailu edellä olevaan itäkarjalaisten pakolaisten määrästä kertovaan lukusarjaan osoittaa, että vuoden 1935 loppupuolella pakolaisten määrä laski vielä jonkin verran.

 

Kotipaikka

Luotettavaa ja kaikkien pakolaisten kotipaikan kertovaa lähdettä ei ole käytettävissä. Mitä tarkempi yksityiskohdissaan jokin lähde on, sitä vähemmän sillä on määrällistä kattavuutta. Pakolaisseurakunnan väestökirjanpito tuntuisi äkikseltään tarjoavan luotettavan keinon pakolaisten alueellisen taustan selvittämiseen. Kyseisen seurakunnan pääkirjoihin pakolaiset vietiin kuitenkin vasta vuodesta 1928 lähtien, joten sekään ei sisällä kaikkia Itä-Karjalasta 1917-22 tulleita pakolaisia. Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkistossa on luetteloita ja pakolaispäiväkirjoja, joista saa selville jollekin tietylle alueelle tulleet pakolaiset, mutta tällaista lähteistöä ei ole koko yli 10000 henkeä käsittävästä pakolaisjoukosta.

Paras ja helppokäyttöisin aineisto lienee mainittu Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkistossa oleva kortisto pakolaisista. Sen antamia tietoja voidaan pitää vähintään tyydyttävinä. Tosin kortisto, sen lisäksi, ettei se sisällä syntyajastaan johtuen kaikkia pakolaisia, ei oikeastaan kerro pakolaisten koti- vaan syntymäpaikan. Syntymäkunnat merkitsevät kuitenkin pääsääntöisesti samaa kuin kotipaikat eli lähtökunnat, koska sisäinen muuttoliike oli pakolaisten lähtöalueella tapahtuma-aikoihin hyvin vähäinen.

Seuraavassa on esitetty kortiston perusteella henkilö henkilöltä laskemalla saadut pakolaisten syntymäkuntia osoittavat luvut  [12]. Jonkinlaisen luotettavuusriskin määrittämiseksi on vertailuna esitetty pakolaisseurakunnan pääkirjoista laskettu pakolaisten syntymäpaikkajakautuma, otos käsittää noin kolmanneksen pääkirjaan merkityistä henkilöistä. Viimeksi mainittuun lähteeseen kirjatut henkilöt valittiin sukunimen alkukirjaimen perusteella. Selvä havainto oli, että henkilöitä oli pääkirjassa tuntuvasti enemmän kuin kortistossa. Syynä on se, että kortisto lienee laadittu osin pääkirjan mukaan mutta koska näin on tehty vasta 1930-luvulla, se sisältää huomattavasti vähemmän henkilöitä kuin pääkirja.

Itä-Karjalan pakolaisten (33 %) koti/syntymäpaikka

Lukumäärä

Kortiston mukaan Pääkirjan mukaan
Syntymäkunta (Koko määrä suluissa)
  
Uhtua 323 (672) 449
Vuokkiniemi 213 (328) 283
Pistojärvi 95 (228) 194
Kiestinki 120 (184) 209
Kontokki 49 (157) 98
Jyskyjärvi 47 (144) 78
Oulanka 65 (120) 112
Tunkua 34 (93) 72
Muut Vienan kunnat (163)
  
Vienan Karjala yht. (2 089)
  
Repola 149 (275) 188
Rukajärvi 135 (249) 227
Säämäjärvi 45 (76) 60
Mäntyselkä 27 (65) 29
Munjärvi 26 (61) 29
Porajärvi 23 (59) 67
Paatene 30 (57) 55
Paatene 30 (57) 55
Kontupohja 12 (52) 19
Tulemajärvi 36 (58) 41
Vitele 12 (45) 18
Muut Aunuksen kunnat (286)
  
Aunuksen Karjala yht. (1283)
 
Ei tarkkaa mainintaa (865)
  
Yhteensä pakolaisia (4242)

Vienan Karjalassa syntyneiden osuus oli 1930-luvun Suomessa lähes puolet (48%) pakolaisten kokonaismäärästä ja noin kaksi kolmannesta sellaisista pakolaisista, joiden syntymäpaikka tunnetaan. Kyseisen Itä-Karjalan osan väestö sen sijaan oli - tosin vuoden 1905 tilaston mukaan - vain vajaa viidesosa (19 %) alueen koko väkiluvusta. Pakolaisten määrän osalta pohjoisen Itä-Karjalan kunnat Uhtua, Vuokkiniemi, Pistojärvi, Kiestinki, Kontokki, Jyskyjärvi ja Oulanka erottuvat selvästi muista.

67_2_1.gif (69263 bytes)

67_2_2.gif (95579 bytes)

Näistäkin kaksi, Uhtua ja Pistojärvi, muodostavat oman muista selvästi erottuvan ryhmänsä myös silloin, kun pakolaismäärää verrataan lähtökunnan väkilukuun. Uhtua on kuitenkin oma lukunsa, sillä sen osuus koko tunnetusta pakolaisjoukosta oli yli viidennes. Lisäksi monet sellaiset henkilöt, joiden syntymäkuntaa ei mainita, näyttäisivät sukunimiensä perusteella olleen kotoisin juuri kyseisestä kunnasta. Täysin varmaa tämä ei ole, mutta nimiyhtäläisyydet ja vertailu toisiin henkilöihin sekä pakolaisseurakunnan pääkirjan merkintöihin tukevat tätä käsitystä.

Kun edellä olevat luvut kuvaavat sitä pakolaismäärää, joka vielä 1930-luvulla oli Suomessa, täytyy ne kertoa noin kahdella, jos aiotaan saada selville, miten paljon pakolaisia mistäkin kunnasta oli tosiasiassa alunpitäen lähtöisin. Jos näin arvionvaraisesti tehdään, saadaan tulokseksi, että Uhtualta lähti noin puolet ja Pistojärveltä yli kolmasosa väestä pakolaisiksi. Aunuksen alueesta pohjoiset kunnat Repola ja Rukajärvi erottuvat yhtä selvästi omaksi ryhmäkseen, joskin Aunuksen pakolaisuus oli kaiken kaikkiaan hieman toisen luonteista kuin Vienan pitäjien  [13].

Aunuksen pakolaisuuteen liittyneet poliittiset päätapahtumat ajoittuivat nimittäin jo vuoteen 1919. Alueelta tulleita pakolaisia varten muodostettiin erityisiä huoltokomiteoita, joiden tehtävä oli pakolaisten vastaanottaminen ja avustusten järjestäminen. Huoltokomiteat pitivät luetteloita saapuneista ja alueillaan oleskelevista pakolaisista. Luetteloiden perusteella saadaan käsitys Aunuksesta saapuneiden pakolaisten kotikunnista kyseisenä aikana  [14]. Säämäjärveltä oli saapunut yli 400, Riipuskalasta 328, Tulemajärveltä 221, Mäntyselästä 152, Vieljärveltä 116, Vitelestä 112 ja Munjärveltä 87 pakolaista. Yhteensä luetteloista löytyy 2057 aunukselaista pakolaista. Aluksi saattaa oudoksuttaa se, että "suomalaispitäjistä" Repolasta ja Rukajärveltä oli vain pari kolme pakolaista. Selitys on kuitenkin yksinkertainen. Ne olivat tuolloin Suomen miehittämiä  [15]. Toisaalta jo vuoden 1919 aunukselaiset pakolaiset olivat lähtöisin karjalaiselta alueelta. Lähtökunnat olivat väkiluvultaan suhteellisen suuria, joten neuvostovalta oli ehtinyt pureutua niihin varsin varhain. Mutta myös yhteydet Suomeen olivat vanhastaan hyvät, ja niitä oli "lujitettu" ns. Aunuksen retken aikana. Pakoon näytti työntävän uusi poliittinen systeemi ja tiettyyn suuntaan veti kieli ja traditio. Ne paikkakunnat, joista aunukselaisia pakolaisia lähti, sopivat Aunuksen retken operaatiorajojen sisälle. Aunuksen pakolaisuuden poliittisuutta osoittanee sekin, että pakolaisista oli täysi-ikäisiä suurempi osuus kuin esim. Vienan Karjalan pakolaisista.

Yhteensä pakolaisten kotipaikoista saadut tiedot oikeuttavat päättelemään, että ne kunnat, joista oli runsaasti pakolaisia, sijaitsivat Suomen itärajan välittömässä tuntumassa. Mitä kauemmaksi rajasta mennään, sitä vähäisempää oli pakolaisuus. Edelliseen liittyy läheisesti se, että lähes koko pakolaisseutu oli karjasalaisten asuttamaa aluetta, jossa ei asunut lainkaan venäläisiä eikä venäjänkielisiä asukkaita  [16]. Trivialiteetilta, mutta tosiasialta näyttää tekijä, että ns. pakolaiskunnista johtivat kulkuyhteydet Suomen puolelle. Näin oli asia sekä Uhtuan-Pistojärven että Repolan-Rukajärven suunnassa, Vienan Karjalan eniten pakolaisia luovuttaneet kunnat olivat toistensa kanssa yhteydessä joko vesi- tai muun kulkuväylän välityksellä.

Lisäksi kaikki runsaasti pakolaisia luovuttaneet Itä-Karjalan kunnat olivat pitkiä aikoja olleet yhteydessä Suomen ja suomalaisten kanssa. Ennen kaikkea Uhtua mutta myös Pistojärvi, Vuokkiniemi, Oulanka, Kiestinki, Jyskyjärvi, Repola ja Rukajärvi olivat jo vanhastaan olleet kuuluisan laukkukaupan keskuksia, joista 1800-luvulla vuosittain yli tuhat ns. sumtsankantajaa lähti Suomen puolelle tavaroitaan kaupittelemaan  [17]. Kulkukauppa johti itäkarjalaiset, lähinnä juuri kyseisten kuntien väestön, kosketuksiin suomalaisten kanssa. Kaupan mukana kulttuuri- ja mahdollisesti myös poliittiset vaikutteet kulkeutuivat Suomesta Vienaan ja Pohjois-Aunukseen. Laukkukauppiaitten teistä tuli myös runonkerääjien kulkureittejä. Vähänkin itseänsä luovana taiteilijana pitävä "kareliaani" samosi Kalevalan runojen oletetuille alkulähteille  [18].

Vuosisadan lopussa Karjalan asia politisoitui, kun sieltä tuotiin tieto, että Itä-Karjala venäläistyisi, jollei se saisi Suomesta apua. Etenkin Uhtuasta kehittyi jo 1800-luvun lopussa ja ennen kaikkea 1900-luvun alussa poliittisen kahtalaisuuden keskus. Sinne perustettiin vuonna 1906 Vienan Karjalaisten Liitto, joka muutti 1917 nimensä Karjalan Sivistysseuraksi ja organisoi alueelle kouluja ja lukutupia  [19]. Vienan Karjalaisten Liiton kiertokoulu toimi 1907 myös Pistojärvellä. Kyseinen seura perusti lisäksi lukutupia 1906-1907 Oulangan, Vuokkiniemen, Kiestingin ja Jyskyjärven kuntien eri kyliin  [20]. Vuosien 1917-1918 kriisiaikoina Karjalan Sivistysseura suuntasi valistus ja propagandatyönsä koko Itä-Karjalaan. Pysyvämmin se vaikutti kuitenkin valistustoiminnallaan (koulut, lukutuvat, kirjastot) Uhtuan, Vuokkiniemen ja Repolan muutamiin suurimpiin kyliin.

67_2_3.gif (46494 bytes)

Itä-Karjala oli myös "valloituspolitiikan" kohteena. Keväällä 1918 alkoi suomalaisten ns. ensimmäinen Vienan retki, jota täydennettiin toisella Vienaan ulottuneella operaatiolla. Eräät alueen osat olivat hetken suomalaisten hallussa, ja lähinnä suomalaisten vaikutuksesta monet Vienan Karjalan ja jotkut Aunuksen Karjalan kunnat ilmoittivat haluavansa liittyä Suomeen  [21]. Suomi meni niin pitkälle, että sotaväki miehitti kesällä 1918 Repolan ja 1919 Porajärven. Hallituksen yhteyteen perustettiin 1918 syksyllä Itä-Karjalan Toimituskunta, jonka alaisuuteen kuuluivat juuri Uhtua, Pistojärvi, Oulanka, Kiestinki, Jyskyjärvi, Kontokki ja Repola. Miehittäjät järjestivät mm. suomalaisen koululaitoksen Repolan ja sittemmin Porajärven alueelle  [22]. Suomeen liittymistä kannatettiin alueella, johon kuuluivat lähinnä Uhtua, mutta myös vähemmän innokkaasti Vuokkiniemi, Pistojärvi, Oulanka, Kontokki ja Jyskyjärvi sekä Repola  [23].

Suomalaiset suuntasivat vaikutuksensa ennestään Suomea ja suomalaisia tuntevaan seutuun. Heidän työnsä todennäköisesti voimisti alueen asukkaiden pyrkimystä hoitaa asiansa ilman Venäjää Suomeen turvautuen. Suomalaisten toiminta tuskin synnytti Itä-Karjalan poliittista separatismiliikettä, jonka seurauksena pakolaisuutta voidaan pitää, mutta se kiihdytti ja kanavoi sitä tiettyyn suuntaan. Joissakin tapauksissa suomalaisten politiikka saattoi jopa vieroittaa itäkarjalaisia suomalaisista.

 

Pakolaisten yhteiskunnallinen tausta

Neuvostohistorioitsija Viktor Holodkovskij katsoo, että neuvostovaltaa vastustanutta liikettä kannattivat Itä-Kajalassa varakkaat talonpojat ja kauppiaat  [25]. Tiedot Itä-Karjalan yhteiskuntarakenteesta ja varallisuudesta 1800-luvun lopussa eivät kuitenkaan tue tätä käsitystä. Varallisuus siellä oli vielä alhaisempaa kuin Venäjällä yleensä. Petroskoin kihlakuntaa lukuun ottamatta Itä-Karjalassa ei tsaarin aikana ollut myöskään yksityistä maanomistusta, vaan maa kuului kyläyhteisölle (n. 17 %) ja ennen kaikkea valtiolle (lähes 83 %). Yksityisten maita oli vain alle 0.2 %:n  [26].

Ei ole käytettävissä lähteistöä, josta saataisiin selville Itä-Karjalasta Suomeen tulleiden pakolaisten koulutuspohja, yhteiskunnallinen asema, ammatti ym. seikat. Edellä mainittu pakolaisavustuksen kortisto ei sisällä näistä asioista riittävästi tietoja. Aunuksen pakolaisten avustuskomitean arkistossa (VPAKA, VA) on huoltopiirien keskuspaikkojen päiväkirjoja, mutta niihinkin on merkitty vain Lieksassa, Sortavalan piirissä, Soanlahdella, Korpiselässä ja Suojärven pakolaiskomitean alueella asuneet Aunuksen pakolaiset.

Edes jonkinlaisen mahdollisuuden koko itä-karjalaisen pakolaisjoukon erittelyyn antaa Heimojärjestöjen keskusvaliokunnan 1934 teettämä tilasto pakolaisten taloudellisesta asemasta. Sen keskeiset osat esitti Valtion Pakolaisavustuskeskuksen toimistopäällikkö J. Tirranen yleisessä heimokokouksessa 5.1.1936, ja ne julkaistiin Vapaa Karjala ja Inkeri -lehdessä 23.1.1936. Todennäköisesti tilasto perustuu pakolaisavustuskeskukselta saatuihin tietoihin, joita täydennettiin kyselyin. Tilasto ei tosin kuvaa tilannetta 1920-luvun alussa - silloinhan pakolaiset olivat juuri tulleet Suomeen - mutta se voi antaa viitteitä pitkänkin ajan osalta.

Tilasto osoittaa, että puhuminen suurmaanomistajista ja varakkaasta porvaristosta pakolaisten yhteydessä tuntuu lievästi sanoen liioittelulta, koska vain puolet pakolaisista oli käynyt kansakoulun tai suorittanut vastaavan oppimäärän. Tämä sen jälkeen, kun ns. pakolaiskoulut olivat toimineet pitkään kouluttaakseen pakolaislapsia ja kun osa lapsista oli ollut tavallisissa suomalaisissa kansakouluissa.

 

Itä-Karjalan pakolaisten koulutustausta 1936

Koulutus Kaikista
pakolaisista (%)
Itäkarja-
laisista (%)
  
Kansakoulu 51,8 49,5
Kansanopisto 1,9 2,5
Ammattikoulu 1,6 1,2
Oppikoulu, seminaari 1,9 0,9
Korkeakoulu 0,2 --

Itäkarjalaisten ja inkeriläisten pakolaisten, jotka muodostavat toisen puolen pakolaisjoukosta, koulutuspohjassa ei juuri ollut eroja, joskin inkeriläisistä oli hieman useampi käynyt ammattikoulun ja oppikoulun sekä pari jopa opiskellut yliopistossa. Taustaksi tulee myös muistaa, että 1800-luvun lopussa vain 15-17 prosenttia Itä-Karjalan väestöstä oli lukutaitoista. Pakolaisjoukko lienee Suomeen saapuessaan koulutukseltaan edustanut Itä-Karjalan keskivertoväestöä. Yläluokkaan ja rikkaisiin kuuluva olisi toki hankkinut itselleen ja lapsilleen jonkinlaisen koulutuksen, sillä opin saanti oli täysin mahdollista. Kouluja oli perustettu Itä-Karjalaan intensiivisesti ja niitä oli ortodoksisen kirkon toimesta sijoitettu erityisesti karjalaisalueelle vierasuskoisen separatismin juurimiseksi väestöstä.

Käsitystä, etteivät pakolaiset olleet mitään yläluokkaa, tukee tieto, että yli 80 prosenttia heistä sai toimeentulonsa ruumiillisella työllä, vaikka Heimojärjestöjen keskusvaliokunnan tilasto ei kuvaa oikein myöskään pakolaisjoukon ammattirakennetta. Eihän esimerkiksi maanviljelijä voinut jatkaa toimintaansa Suomessa, koska hänellä ei ollut oikeutta omistaa täällä maata. Hänen oli elätettävä itsensä muulla tavoin. Paremman tiedon puuttumisen vuoksi esitettäköön yli 15-vuotiaitten pakolaisten ammattirakennetta kuvaavat tiedot keskusvaliokunnan tilaston mukaisilla  [27].

Ammatti Itäkarjalaisia Yhteensä
LM % LM %
  
Maatyöläinen 213 4 448 5
Muu työläinen 3583 63 5816 64
Liikealalla toimiva 635 11 762 8
Virkamies 80 1 168 2
Ei tietoa 1213 21 1893 21

Liikealalla, lähinnä kaupan parissa, työskennelleiden osuuden suuruus antaa vaikutelman, että kauppiaat olisivat olleet innolla mukana valtiollisissa puuhissa Itä-Karjalassa. Osin tämä lienee totta. Mutta tähän liittyy hyvin läheisesti se näkökohta, että vanhat laukkukauppiasperinteet helpottavat uudessa ympäristössä sellaisenkin ihmisen hakeutumista kaupan palvelukseen, joka kotiseudullaan oli toiminut maataloudessa. Osoittaahan eräs vuodelta 1898 oleva laskelma, että lähes 53 prosenttia itäkarjalaisista perheen elättäjistä ja täysi-ikäisistä miehistä oli saanut osan tuloistaan jostakin muusta kuin maanviljelyksestä  [28].

Aunuksen pakolaisten yhteiskunnallisesta statuksesta 1920-luvun alun osalta on mahdollisuus saada melko tarkkaakin tietoa. Eri paikkakunnilla pidetyt pakolaispäiväkirjat kertovat myös talollisten osuuden. Todistusarvo ei tietenkään kata koko Itä-Karjalaa eikä se myöskään riitä selittämään vuosien 1921-22 Vienan tapahtumia. Toisaalta alueellinen rajoittuneisuus on hyödyksi, sillä Itä-karjalan maanomistusolot olivat peräti toisenlaiset kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Eihän alueella Petroskoin kihlakuntaa lukuun ottamatta 1900-luvun alussa ollut varsinaisesti yksityistä maanomistusta. Kyseiseen kihlakuntaan taas kuuluivat Säämäjärvi, Munjärvi, Kontupohja, Suoju ja Pyhäjärvi, joista oli pakolaisia. Sortavalan, Korpiselän ja Suojärven pakolaispiireissä asuneiden pakolaisruokakuntien sosioekonominen jakautuma oli seuraava:

Ruokakunnan päämiehen
sosioekonominen asema
Ruokakuntien
määrä
 
Talollinen 962
Liikemies, kauppias 23
Virkamies 56
Työmies 12
Tuntematon 154
Yhteensä 1207

Lieksassa ja Soanlahdella 1920-23 pakolaisista pidetyt päiväkirjat vahvistavat kuvaa, että aunukselaisista pakolaisista 80-90 prosenttia oli talollisia. On kuitenkin pitkälle sopimuskysymys, mitä talollisella kyseisellä aikana Aunuksen Karjalassa ymmärrettiin. Eri yhteiskuntaryhmien suhde pakolaisjoukossa näyttää olleen sama, laskettiinpa se ruokakunnan päämiehen tai koko joukon perusteella. Samaan suuntaan viittaavat edelleen tiedot pakolaisten ammateista  [29]. Vaikka kauppiaitten ja virka miesten osuus pakolaisista oli hyvin pieni, heitä kuitenkin oli joukossa kymmeniä. Jos otetaan huomioon, miten vähäinen heidän osuutensa liike-elämän kehittymättömyyden ja karjalaisen virkakunnan pienuuden vuoksi Itä-Karjalan koko väestöstä oli, edustus pakolaisten joukossa oli sittenkin melkoinen. Kauppiaisiin liittyy kuitenkin se varaus, että käsite kauppias oli hyvin väljä. Entinen sumtsankantaja merkittiin empimättä kauppiaaksi pakolaispäiväkirjoihin.

Työläisiä oli pakolaisissa lähes olematon määrä. He eivät ilmeisestikään olleet tyytymättömiä alueelle tunkeutuvaan uuteen poliittiseen järjestelmään, neuvostovaltaan. Aunuksessa ja Vienassa oltiin vuosina 1917-20 esitetty paikallisen väestönkin taholta mielipiteitä, joissa selvästi asetuttiin myönteiselle kannalle sekä englantilaisia että neuvostovaltaa kohtaan  [30]. Itä-Karjalan kuten Venäjän muidenkin osien nuoret miehet olivat taistelleet tsaarin armeijassa, tutustuneet sosialismin oppeihin, ja monet heistä olivat nähneet vallankumouksen voittokulun Pietarissa ja kokeneet armeijan murenevan sisältä päin. Monet heistä olivat itsekin aktiivisesti osallistuneet vallankumoukseen. Neuvostovalta puolestaan kiirehti perustamaan neuvostoja lähinnä juuri Aunuksen Karjalan keskuspaikkoihin heti valtansa vakiintumisen jälkeen. Työläisillä ei juuri ollut Itä-Karjalassakaan vallankumouksen aikoihin paljon menetettävää.

Pakolaisten tausta viittaa vielä pariin sellaiseen tekijään, joita tässä yhteydessä ei ole mahdollista käsitellä. Sellaisella pakolaisjoukolla, josta vielä 1934 vain puolella oli kansakoulusivistys ja josta noin 90 % hankki toimeentulonsa ruumiillisella työllä oli taatusti vaikeuksia omaksua varsin korkealentoista ja teoreettista heimoasian propagointia, jonka kohteeksi se Suomeen tulonsa jälkeen joutui. Tätähän tekivät lähinnä suomalaisten perustamat heimojärjestöt koko maailmansotien välisen ajan, ja sen tavoitteita sekä muotoja on eritelty toisessa yhteydessä. Tämän realiteetin oivalsikin pääosa pakolaisten keskuudessa toimineista järjestöistä, jotka valtiovallan ohella ja tuella sisällyttivät työhönsä ennen kaikkea käytännön huoltoa ja koulutustoimintaa. Kuitenkin heimojärjestöjen propaganda- ja valistustyön iskulause "takaisin Karjalaan" ei voinut yksinkertaisuudessaan olla vaikuttamatta, kun sitä toistettiin vuodesta toiseen.

 

Päätelmiä

Suomalaisten Itä-Karjalaan suuntaamaa vaikutusta ja neuvostovallan vastatoimenpiteitä on eräältä osin pidettävä pakolaisuuden todellisena syynä. Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta tarkasti eritellä Itä-Karjalan poliittista kehitystä pakolaisuutta edeltäneenä aikana. Todettakoon vain, että kolme pakolaisuuden käynnistänyttä tekijää olivat politiikka, nälkä ja pelko. Nämä tekijät kietoutuivat toisiinsa. Poliittisen tilanteen muutokset synnyttivät epäjärjestystä ja kostotunnelmaa, aiheuttivat vaikeuksia elintarvikehuollossa ja sitä tietä loivat tyytymättömyyttä ja kansannousuja. Etsittiin turvaa ja leipää, pikimmin saatavilla; milloin bolshevikeilta, milloin englantilaisilta, milloin taas suomalaisilta. Haluttiin myös autonomiaa, jopa itsenäisyyttä. Sotakommunismi ja ensi askeleitaan ottava neuvostovalta tarjosivat vain kieltäymyksiä ja rajoituksia sekä rasituksia. Tämä synnytti liikehdintää ja kapinoita. Pakolaisuutta kanavoi lopullisesti vuosien 1921 ja 1922 vaihteessa tapahtuneen kansannousun loppuvaiheessa suoritettu "evakuointi". On kuitenkin aihetta kysyä, kuinka tehokas evakuoija oli alun alkaen 3000 miestä käsittäneen sissiarmeijan organisaatio hävityn sodan loppuvaiheen kriisitunnelmissa. Todennäköisesti evakuointi merkitsi samaa kuin kehotus lähteä evakkoon. Asukkaat lähtivät vapaaehtoisesti, heitä ei pakotettu.

 

Viitteet

[1] Pakolaisen määrittämisestä Kristiina Erhola, Suomen pakolaispolitiikka 1917-1929. Poliittisen historian lisensiaatintyö. Helsingin yliopisto 1995, s. 7-9. Työssä on perusteellinen esitys Suomen valtiovallan suhtautumisesta pakolaisuuteen ko. aikana.

[2] Ks. Erhola 1995, s. 24.

[3] Erhola 1995, s. 26.

[4] Asetus 27.6.1888, Asetuskokoelma 1888, Asetus n:o 25.

[5] Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa. Porvoo 1985, s. 134, 383; Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia. Keuruu 1989, s. 82-90.

[6] Erhola 1995, s. 31.

[7] Erhola 1995, s. 38.

[8] Pakolaisia koskevat luvut perustuvat seuraaviin lähteisiin: Toivo Nygård, Itä-Karjalan pakolaiset 1917-1922. Studia Historica Jyväskyläensia 19. Jyväskylä 1980, vrt. s. 71-72; Arvo Manner, Valtion pakolaishuoltoa neljä vuosikymmentä: Valtion Pakolaisavustuskeskuksen arkisto, luettelo (581), VA, vrt. s. 7-8; Toivo Nygård, Itä-Karjalasta 1918-1922 Suomeen tulleet pakolaiset. Scripta Historica VI 1980, s. 308.

[9] Nygård 1980, s. 72; Manner emk., s. 8.

[10] VA, VPAKA, KANSLIA I, Aineistoa vuosikertomuksiin. Vuosi 1992; ks. Nygård 1980, s. 73.

[11] Ks. Nygård 1980, s. 74.

[12] Ks. myös Nygård 1980, s. 74-75.

[13] Tästä ks. Nygård 1980, s. 77-78.

[14] VA, VPAKA, V (Aunuksen pakolaisten avustuskomitean sekä Sortavalan ja Salmin asioimistojen arkistot), Ba 11-6 (Päiväkirjoja pakolaisista ja pakolaisluetteloita 1918-25).

[15] Nygård 1980, s. 80.

[16] Onni Lönnroth, Väestötilastoa. Itä-Karjala ja Kuolan Lappi. Helsinki 1918, s. 163.

[17] Ks. Nygård 1980 (VI), s. 309.

[18] Hannes Sihvo, Karjalan kuva. Karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. Joensuu 1978, s. 65-75.

[19] Ks. Nygård 1980 (VI), s. 309.

[20] Lukutupien sijainnista. Karjalaisten Pakinoita 3/1907.

[21] Ks. Mauno Jääskeläinen, Itä-Karjalan kysymys. Porvoo 1961, s. 96-99, 104-106, 123.

[22] Ks. Nygård 1980, s. 52-57.

[23] Nygård 1980 (VI), s. 310.

[24] Nygård 1980 (VI), s. 310.

[25] Viktor Holodkovskij, Suomi ja Neuvosto-Venäjä 1918-1920. Helsinki 1978, s. 17-18.

[26] Ks. Nygård 1980 (VI), s. 311.

[27] Vapaa Karjala ja Inkeri 23.1.1936; Toivo Nygård, Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen. Aatteellinen heimotyö itsenäisessä Suomessa. Keuruu 1978, s. 100; Nygård 1980, s. 82.

[28] Ks. Nygård 1980, s. 82.

[29] VA, VPAKA, V, Ba6.

[30] Ks. Nygård 1980, s. 74.

[31] Toivo Nygård, Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen. Keuruu 1978.

 

Referat

Toivo Nygård: Flyktingama från Östra Karelen till Finland 1917-1922

Första gången Finland fick uppleva en massiv flyktingsström var under ryska revolutionen och de påföljande oroliga åren. Ryska emigranter flyttade tillbaka eller fortsatte till storstäderna i västra och mellersta Europa. De flyktingar som var stamförvanter, dvs. östkarelare och ingermanländare, stannade i stor utsträckning i Finland. De hade flyttat som en följd av den misslyckade expeditionen till Aunus 1919, kuvandet av det östkarelska folkupproret (1921-1922) och den ingermanländska frihetskampen. Antalet flyktingar steg som störst i Finland till vidpass 35000 personer av vilka stamförvanterna var inemot 12000. Antalet sjönk snabbt: 1935 var östkarelarna ca 6000 personer.

Flyktingar kom i särskilt hög grad från de östkarelska orterna Uhtua, Vuokkiniemi, Jyskyjärvi, Kontokki, Kiestinki och från Repola och Rukajärvi i Aunus. Ryska gårdfarihandlare från nämnda socknar hade rört sig runt i Finland på 1800-talet, Vienan Karjalaisten Liitto (gr. 1906) hade grundat läsestugor och skolor där. Arbetet fortsattes av Karjalan sivistysseura från 1917. Vid slutet av första världskriget hade större delan av dessa socknar tillhört det under Finland lydande område som administrerades av Öst-Karelens expedition, som verkade i samband med senaten.

Flyktingströmmen bestod huvudsakligen av allmoge och lantbruksarbetare med låg skolningsnivå. Allt som allt representerade den ett medeltal av befolkningen, inte av kulaker eller borgare, som stundom påståtts. De omedelbara orsakerna till flykten var förändringen i den politiska situationen, fruktan för straffpåföljder och en ytterst klen ekonomisk situation. En vana att röra sig på finländsk mark, grannskapet till riksgränsen och det aktiva finländska intresset för området fick flyktingsströmmen att kanaliseras till Finland.

 
Genos 67(1996), s. 2-11, 46

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1996 hakemisto | Vuosikertahakemisto