GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin aineisto henkilöhistorian lähteenä

Fil. tri PEKKA NEVALAINEN, Joensuu

Salaisten poliisien salaiset asiakirjat

Jokseenkin jokaisella maailman valtakunnalla on järjestyspoliisin lisäksi virasto, jonka tehtävänä on turvata maata poliittisia ja yhteiskunnallisia uhkia vastaan. Samaten pyritään ehkäisemään laitonta tiedonhankintaa eli vakoilua. Tällaisen toiminnan pitäisi olla näkymätöntä ja huomaamatonta. Työskentelylle on ominaista matala profiili ja niukka, säännöstelty julkisuus; arkikielessä puhutaan usein turvallisuuselimistä salaisina poliiseina.

Tasapainoisissa, vakiintuneissa olosuhteissa toiminta onkin yleensä huomaamatonta, eikä "tavallinen" ihminen siihen usein törmää. Ulko- ja sisäpoliittisesti epävakaissa oloissa, diktatuurin tai yksipuoluejärjestelmän vallitessa turvallisuuspoliiseista kuitenkin tulee säännönmukaisesti vallanpitäjien lyömäase toisinajattelijoita tai sellaiseksi leimattuja kohtaan, pahimmillaan väkivaltakoneiston osa ja puhdistusten väline. Yhtä lailla voi ihmisten valvonta paisua valtavaksi, jolloin sadat tuhannet kansalaiset raportoivat muiden tekemisistä.

Pelottavia esimerkkejä tällaisesta tilanteesta on monia. Voi mainita esimerkiksi itänaapurin turvallisuuselimet Tshekasta KGB:hen ja Kolmannen valtakunnan Gestapon, myöhemmiltä ajoilta Saksan demokraattisen tasavallan Stasin ja Romanian Securitaten.

Suomessa turvallisuuspoliisi on aina käyttänyt pehmeitä menetelmiä, koneisto ei koskaan ole turvonnut kovin suureksi eikä maassa ole vallinnut laajaa urkkimis- ja ilmiantomentaliteettia. Ajoittain toiminnassa kuitenkin näkyi mielivaltaa, ja osa kansalaisista koki joutuneensa vainoamisen kohteeksi.

Turvallisuusvirastojen muodostamille asiakirjoille ja arkistoille ovat yleisesti ominaisia pitkät salassapitoajat tai ainakin käyttörajoitukset. Joissakin maissa salaisia ovat 75 vuotta nuoremmat asiakirjat. Toisesta ääripäästä on esimerkkinä entisen DDR:n turvallisuusministeriön arkistojen jäännösten avautuminen ja sieltä löytyneiden paljastusten aiheuttama jälkipyykki.

Suomessakin salaperäisyys verhosi kotvan poliittisen poliisin luomaa materiaalia. Tällä hetkellä on valtaosa ennen vuotta 1949 syntyneestä aineistosta kuitenkin kaikkien saatavilla, ja myös myöhempiin tietoihin ovat monet tutkijat jo päässeet luvanvaraisesti käsiksi.

 

Etsivästä keskuspoliisista Suojelupoliisiin

Suomella ei maan itsenäistyessä ymmärrettävästi ollut mitään omaa turvallisuusvirastoa. Autonomian ajalla suuriruhtinaskunnassa toimivat Venäjän salainen poliisi Ohrana ja santarmilaitos, jotka saivat erityisesti sortovuosina synkän maineen.

Itsenäistyneessä Suomessa ryhdyttiin kuitenkin varhain kehittämään omaa valvontakoneistoa. Valkoinen osapuoli pystytti jo keväällä 1918, sodan vielä kestäessä, pari osastoa, joiden tehtävänä oli sekä sotilaallinen tiedustelu että punaisten tarkkailu.

Kesällä 1918 valvontatoiminta keskitettiin uudelle elimelle, yleisesikunnan osasto III:lle. Osasto pystytettiin saksalaisen mallin mukaisesti. Sotilaallisesta luonteestaan huolimatta osasto III valvoi myös siviili-ihmisiä ja ulkomaalaisia.

Käytäntö osoittautui nopeasti monin tavoin pulmalliseksi, sotilasvirasto ei ollut sopiva eikä kykenevä maan sisäisen valvonnan välineeksi. Osasto III:n johdon voimakas aktivisti- ja saksalaismielisyys alkoi lisäksi tuntua rasitteelta maan pyrkiessä irti Saksan suuntauksesta.

Vuoden 1919 alussa sisäinen tiedustelu siirtyikin siviiliviranomaisten johdettavaksi, kun tehtävää suorittanut yleisesikunnan passiosasto alistettiin sisäasiainministeriölle. Tämäkään ei ollut riittävä uudistus. Sydänkesällä 1919 perustettiin sitten kokonaan uusi virasto maan sisäistä valvontaa varten, sisäasiainministeriön alainen Etsivä keskuspoliisi (EK).[1]

Keskuspoliisi oli pitkät ajat tilapäinen laitos, määrärahat myönnettiin vain muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan. Viraston uudistamista, supistamista ja esimerkiksi liittämistä rikospoliisiin pohdittiin koko 1920-luku. Uudistukset eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan Etsivä keskuspoliisi vakinaistettiin vuoden 1927 lopulla.[2]

Vuoden 1937 lopussa Etsivän keskuspoliisin nimi muutettiin sitten Valtiolliseksi poliisiksi (Valpo) ja valtioneuvosto hyväksyi sille uuden johtosäännön. Koneisto säilyi entisenlaisena, mutta virasto joutui entistä tiukemmin sisäasiainministeriön valvontaan.

Muutosten taustalla oli kohu, joka nousi vuonna 1936 julkisuuteen päässeistä EK:n salaisista muistioista. Niissä käsiteltiin Suomen Kommunistisen Puolueen uutta kansanrintamataktiikkaa, lähestymistä mm. sosiaalidemokraatteihin. Muistioissa väitettiin jopa eräiden maalaisliittolaisten olevan kansanrintamalle myönteisiä ja edistävän välillisesti kommunismin etenemistä.

Entisellä tavalla profiloitunut turvallisuuspoliisi oli muutenkin tiensä päässä uudessa sisäpoliittisessa tilanteessa, punamultayhteistyön aikana. Keskuspoliisin pitkäaikaisen ja kyvykkään päällikön Esko Riekin erottamisessa taas kuumottivat taustalla muun ohella erinäiset henkilöristiriidat.[3]

Jatkosodan aikana oli moneen otteeseen vireillä Valpon alistaminen sotilasviranomaisten johtoon tai ainakin siviili- ja sotilastiedustelun tiukempi nivominen yhteen, mutta ennen sodan loppumista ei ennätetty päästä puusta pitkään. Seuraava muutos Suomen turvallisuuspoliisin toiminnassa ja toimenkuvassa tapahtui kuitenkin jatkosodan jälkeen. Tämä ei perustunut mihinkään asetukseen.

Uudessa sisä- ja ulkopoliittisessa tilanteessa Valtiollisen poliisin entinen johto ja vähitellen melkein kaikki toimihenkilöt erosivat, joutuivat eroamaan ja jotkut pakenivat maastakin. Kesään 1945 mennessä virasto oli jo pitkälti joutunut kommunistien tai muuten vasemmistolaisten käsiin.[4] Puhekieleen vakiintunut käsite punainen Valpo oli sinänsä osuva ja kuvaava.

Kaikessa tässä vaikutti myös Liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisten upseerien taholta tullut paine. Samaten SKP vaati vanhan Valpon puhdistamista.

Punaisen Valpon toiminta herätti julkista arvostelua ja laitoksen menettelyjen laillisuutta perättiin jopa eduskunnassa välikysymyksessä. SKDL:n jouduttua vallasta syrjään sosiaalidemokraattinen hallitus asetti sitten vuonna 1947 komitean valmistelemaan Valpon lakkauttamista ja uuden Suojelupoliisin perustamista.[5] Suojelupoliisin taival alkoi puhdistetulta pöydältä ja uusitulla henkilökunnalla vuoden 1949 alussa.

 

Äärilaitojen valvontaa, mutta muutakin

Sekä Etsivän keskuspoliisin että Valpon tehtävänä oli työskennellä valtakunnallisena poliisiorganisaationa, jonka tuli valvoa ja pyrkiä ehkäisemään ennakolta sellaista toimintaa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä, yleistä turvallisuutta tai yhteiskuntajärjestystä. Toinen huomattava askare oli ulkomaalaisvalvonta.[6]

Toimenkuvasta johtuen Suomen turvallisuuspoliisin työskentelyn kärki kohdistui vuoteen 1945 saakka poliittiseen vasemmistoon, maanalaiseen kommunistipuolueeseen, sen peitejärjestöihin, työväenjärjestöihin ja ammattiyhdistysliikkeeseen. Tähän liittyi Neuvostoliiton toiminnan tarkkailu Suomessa - alkuvuosina rajan takanakin - ja vakoiluntorjunta. Etsivä keskuspoliisi jaotteli mielenkiintonsa kohteet 40 ryhmään, joista 23 käsitteli tavalla tai toisella näitä aihepiirejä.[7]

Etsivän keskuspoliisin työn kannalta 1920-luvun alkupuoli oli hyvin levotonta ja sekavaa aikaa. Salaisuus ei ollut, että Neuvosto-Venäjälle paenneet suomalaiset punaiset uskoivat vallankumouksen vielä koittavan Suomessa. Toiminta rajan takaa oli vilkasta ja sisäpoliittinen tilanne Suomessa vuoden 1918 muistona katkera, äkkijyrkkä. Tämä purkautui muun ohella myös tavattomina työselkkauksina, samoin valtio- ja maanpetossyytteitä annettiin satoja.

EK:n kommunisminvastaisessa toiminnassa toisen kulminaatiokauden muodostivat 1930-luvun alun vuodet. Tässä heijastui ns. kommunistilakien toimeenpano ja yleinen pulavuosien levottomuus.[8]

On kuitenkin huomattava, että 1930-luvun alusta lähtien turvallisuuspoliisi alkoi valvoa äärioikeistoakin. Sisäpoliittinen kuohunta havahdutti näkemykseen, että myös poliittisen kentän oikea laita saattoi rikkoa yhteiskuntarauhan. IKL:n ohella mielenkiinto kohdistui kaikenlaisiin natsilaisiin sirpaleryhmittymiin.[9] Usein esitetty väite, että Etsivä keskuspoliisi ja vanha Valpo tarkkailivat vain ja ainoastaan vasemmistoa, ei näin ollen pidä paikkaansa.

Ulkomaalaisvalvontaan liittyen on mainittava erikseen Suomessa oleskelleista Venäjän pakolaisista, erityisesti venäläisistä emigranteista. Heidän poliittista toimintaansa ja vilkasta yhteisöelämäänsä seurattiin, ja vaikka vaikeudet siinä osoittautuivat suuriksi, tietoa kertyi ällistyttävän paljon.

Jos kohta turvallisuuspoliisin mielenkiinto kohdistui poliittisten äärilaitojen ilmiöihin, tietoa kertyi myös muilta elämänaloilta. Esimerkiksi maakunnissa työskentelevät paikallisedustajat, jos he olivat kokeneita pitkän linjan miehiä - ja täysipäisiä - kykenivät hahmottelemaan monipuolisen kuvan toiminta-alueidensa oloista, ihmisten mielipiteistä ja taloudellisesta kehityksestä.

Sodanjälkeinen punainen Valpo käänsi keihäänkärjen suurin piirtein päinvastaiseen suuntaan kuin edeltäjät, mitä tuli poliittisen toiminnan tarkkailuun. Nyt valvottiin poliittista oikeistoa ja keskustaa. Keväällä 1945 annettiin ohje, jonka mukaan vasemmiston kontrollointi lopetettiin oikean laidan sosiaalidemokraatteja lukuun ottamatta.

Punaisen Valpon mielenkiinto kohdistui asekätkijöihin, sodan jälkeen lakkautettuihin järjestöihin ja niiden toiminnan mahdolliseen jatkumiseen, "fasistisiin" ilmiöihin ja ylipäätään ns. porvarilliseen maailmaan. Tietoja yritettiin kerätä jopa maamiesseuroja ja martta-yhdistyksiä myöten. Oma lukunsa olivat myös sotasyylliset, sodanjälkeiset internoinnit, neuvostokansalaisten paluut Neuvostoliittoon sekä maahan jääneiden neuvostokansalaisten ja entisten Venäjän pakolaisten valvonta.[10]

 

Henkilökeskeiset tiedostot

Suomen turvallisuuspoliisin tietojenkeruu ja -järjestely oli pitkälti henkilökeskeistä. Poliittisesti kaikkein näkyvimmistä henkilöistä tai muuten merkittäväksi katsotuista ihmisistä laadittiin erityiset henkilömapit, joihin kerättiin heitä koskevaa aineistoa vuodesta toiseen. Enimmillään saattoi kertyä useita satoja sivuja asiakirjoja, ilmoituksia ja vaikka lehtileikkeitä, vähimmillään jokunen liuska.

Kansallisarkistossa on tutkijoiden käytettävissä tätä nykyä vajaat 7 000 EK:n ja Valpon laatimaa henkilömappia. Niistä enemmistö on ennen sotia muodostunutta aineistoa, punaisen Valpon mapituksia on suurin piirtein 1 500 henkilöstä.

Ihmisten kortistointi oli tätä huomattavasti laajempaa. Kansallisarkistoon luovutetuissa turvallisuuspoliisin henkilökortistoissa on tietoja noin 200 000 ihmisestä. Henkilökorttien maininnat saattavat sinänsä olla yhdentekeviä, mutta niissä on usein viittauksia asiakirjoihin, joissa kyseistä henkilöä on käsitelty laajemmin. Henkilökortti voi näin toimia avaimena, jonka avulla tietoja voi etsiä arkiston eri lähdekokonaisuuksista.

Poliittisen poliisin toiminnan yhteydessä syntyi 1940-luvun lopulle tultaessa varmasti kymmeniä tuhansia kuulustelupöytäkirjoja, joista on nykyään olemassa omat vuosittaiset, aakkoselliset hakemistonsa. Lisäksi muodostui suuri joukko muuta aineistoa, jossa on viittauksia yksittäisiin ihmisiin.

Tällaista materiaalia ovat kirjeistö, Helsingin pääosaston ja paikallisedustajien laatimat tilannekatsaukset, ns. asiamappeihin teemoittain kootut asiakirjat, etsivien ilmoitukset ja esimerkiksi pääosaston laatimat, johonkin asiaan liittyvät tiedonannot. Tämän lisäksi Kansallisarkistossa on EK:n ja Valpon arkistoihin kuuluvina joitakin erillisiä asiakirjaryhmiä, esimerkiksi yleisesikunnan passiosaston luovuttama aineisto, punaisen Valpon sotilastoimiston arkisto ja internoimisarkisto, jossa on mm. jatkosodan jälkeen Suomeen palanneita sotavankeja sekä internoituja saksalaisia ja unkarilaisia koskevaa materiaalia.

Turvallisuuspoliisin arkiston käytön yhtenä ongelmana on sen aineiston jakaantuminen moneen lähdesarjaan. Yhtenäistä luetteloa, josta takuuvarmasti ilmenisi, onko jostakusta henkilöstä tai ilmiöstä olemassa tietoja, ei ole. EK:n ja Valpon peruja oleva arkistoryhmittelykin on omanlaisensa, jolloin jokin tieto voi yllättäen tulla julki epätodennäköisen nimikkeen alta.

 

Lähdekritiikki paikallaan

Menetelmät, joilla Etsivä keskuspoliisi ja Valpo hankkivat tietoja, olivat monet ja tämäntyyppiselle toiminnalle kaiketi yleismaailmallisen tutut. Jos ajatellaan aineiston käsittelyä lähtien ylimmältä tasolta, eri tahoilta tulevan aineiston seulominen ja yhdistely tapahtui Helsingissä sijaitsevalla pääosastolla. Siihen kuului 1920-luvun jälkipuolelta lähtien viisi toimistoa, jotka hoitivat kukin tehtäväkenttänsä mukaisia asioita, esimerkiksi passi- ja valvontatoimisto.

Paikallisedustajia eli alaosastoja tai edustuksia oli eri aikoina lähes 20 paikkakunnalla. Henkilökuntaa oli eniten Kannaksella ja Sortavalassa työskennelleissä alaosastoissa. Alaosastot ja edustukset seurailivat toiminta-alueidensa tapahtumia ja raportoivat ylöspäin.

Turvallisuuspoliisi oli luonnollisesti yhteyksissä muihin poliisiviranomaisiin, eri ministeriöihin ja rajavartiolaitokseen. Tietojen vaihdanta oli molemminpuolista. Sen sijaan sotilastiedustelun kanssa yhteistyö oli tunnetusti kehnoa. Yhteistoimintaa oli myös esimerkiksi Baltian maiden, Puolan ja Saksan turvallisuuspalvelujen kanssa.

Suoraviivaisimpia - ja myös usein epäluotettavia - keinoja tietojen hankkimiseksi olivat kuulustelut tai ihmisten puhuttelut. Paljon kaikenlaista aineistoa kertyi "vasikoiden" eli "kalvien" eli tiedottajien välityksellä. Tiedottajia, jotka seurailivat ihmisten tekemisiä, palkattiin suurille työpaikoille ja rajaseudun kyliin. Heitä ujutettiin vasemmistopiireihin ammattiyhdistyksistä SKP:hen saakka, samaten oikeistolaisiin ääriliikkeisiin.

Kaikkiaan turvallisuuspoliisi haali havaintoja hyvin monista lähteistä, sanomalehdetkin luettiin tarkkaan ja koottiin leikenippuja. Esimerkiksi Neuvostoliittoon menevä ja sieltä tuleva posti oli syynissä, joidenkin ihmisten puhelimia kuunneltiin. Useat työnantajat olivat yhteydessä poliittiseen poliisiin, ja melkoisen paljon tekivät ilmiantoja myös aivan tavalliset kansalaiset.

Poliittisen poliisin arkiston käytön yhtenä vaikeutena on aineiston epätasaisuus. Vakavasti otettavan ja asiallisen materiaalin lisäksi kertyi tietoa, jota voi luonnehtia humpuukiksi. Ilmoituksissa kerrattiin huhupuheita, kuulusteltavat saattoivat valehdella, eivätkä "vasikat" läheskään aina olleet luotettavia tai kyvykkäitä.

Yleensä ajatellaan, että jonkin viranomaistahon luoma asiakirja-aines on varmaan luotettavaa ja puolueetonta. Turvallisuuspoliisin suhteen asia ei näin välttämättä ole. Yhtä hyvin Etsivä keskuspoliisi kuin valkoinen ja punainen Valpo ajoivat omaa poliittista näkökantaansa. Tämä saattoi näkyä tendenssinä, pahimmillaan kiihkoiluna ja asiattomuuksina, mitä tuli "vastustajiksi" katsottuihin.

Muille viranomaisille osoitetussa materiaalissa voi olla manipuloinnin sävyä, poliittinen poliisi saattoi paisutella asioita vaikuttaakseen esimerkiksi oikeusviranomaisiin tai korostaakseen toimintansa tehokkuutta. Samalla lailla turvallisuuspoliisin sisällä jotkut yksittäiset toimenhaltijat liioittelivat ilmiöitä ja tapahtumia painottaakseen toimeliaisuuttaan.[11]

Tiettyinä aikakausina poliittisen poliisin toiminta oli poikkeuksellisen sekavaa. Etsivän keskuspoliisin toiminnan vakiintuminen kesti vuosia. EK:ssa oli 1920-luvun alussa paljon sopimatonta ja kyvytöntä henkilökuntaa; toistuvasti oli annettava ohjeita, ettei kuulusteltavia saanut pahoinpidellä. Merkittävä vaihe kehityksessä alkoi vuoden 1923 lopussa Esko Riekin tullessa viraston päälliköksi.

Sotavuosina Valtiollisen poliisin päällikkönä oli saksalais-, suorastaan natsimielinen Arno Anthoni, joka nosti virkaportaikossa keskeisille paikoille muutamia hengenheimolaisiaan. Tämä kaikki näkyi sota-ajan Valpon juutalaisvihamielisyytenä, samoin Saksan miehitystä paenneita virolaisia käsiteltiin usein pöyristyttävin sanakääntein.

Punaisen Valpon aika 1940-luvun lopulla oli miltei kauttaaltaan onneton vaihe. Kokemattomuus ja epäpätevä henkilökunta leimasivat koko toimintaa. Joukossa oli ihmisiä, jotka eivät kyenneet laatimaan edes järjellistä ilmoitusta, puhumattakaan kuulustelupöytäkirjasta. Punaisen Valpon arkistossa on varmaan kymmenittäin asiakirjanippuja, joista ei saa muuta tietoa kuin sen, että toiminnassa oli epäonnistuttu.

1920-luvun alun Etsivän keskuspoliisin ja toisaalta punaisen Valpon muodostamassa materiaalissa on näin muun ohella aineistoa, johon kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti. Vakiintuneinta turvallisuuspoliisin toiminta oli 1920-luvun puolivälistä 1930-luvun loppuun.

Turvallisuuspoliisin synnyttämää aineistoa käytettäessä on terve lähdekritiikki paikallaan, väitteiden paikkansapitävyys on syytä yrittää tarkistaa vertaamalla sitä muuhun saatavissa olevaan tietoon. Paljon auttaa jo se, ettei takerru yksittäiseen asiakirjaan, vaan seuraa henkilön tai ilmiön valvontaa pitemmällä aikavälillä. Kuplat yleensä puhkesivat ja harhatieto eliminoitiin asioita pääosastolla Helsingissä puitaessa. Ilmoituksissa ja alaosastoilta tulleissa katsauksissa on viljalti Esko Riekin tai toimistopäälliköiden merkintöjä, joissa jokin outo väite ammuttiin alas jo heti kättelyssä tai kehotettiin tarkistamaan asia uudelleen.

 

Arkistojen aukot

Poliittisen poliisin muodostaman aineiston käytössä on hajanaisuuden, monisarjaisuuden ja luotettavuuskysymysten lisäksi vielä kolmas ja joidenkin ilmiöiden kohdalla huomattava pulma: materiaalin aukollisuus. Aineistoa on ensinnäkin hävitetty. Valtiollinen poliisi poltti kesällä ja syksyllä 1944 henkilömappeja ja -kortistoja sekä asiamappeja. Joistakin asiakokonaisuuksista ei ole jäljellä mitään tai on vain lehtileikkeitä tahi vastaavaa.

Joidenkin EK:n ja Valpon alaosastojen arkistoista on Kansallisarkistossa ainoastaan muutamia kansioita. Kannaksella toimineiden alaosastojen arkistojen rippeitä löytyy myös jonkin verran Viipurissa sijaitsevasta Leningradin alueen valtionarkiston filiaalista, jos kohta aineisto ei ole kovin merkityksellistä.

Lisäksi on huomattava, että 1920-1930-luvulla syntynyttä materiaalia sijaitsee punaisen Valpon arkistossa kymmeniä kansioita.

Myös punainen Valpo hävitti arkistoaan vuoden 1948 loppupuolella. Kesällä 1997 kirjoiteltiin lehdistössä punaisen Valpon sotilastoimiston muodostamasta henkilökortistosta, joka tuli ilmoille vuosikymmeniä tuntemattomilla teillä harhailtuaan, mutta jo ennen tätä oli tiedossa, että tavaraa hävisi aikanaan. Henkilökunta vei sitä mennessään, osan on huhuttu kulkeutuneen Moskovaan saakka.

Suojelupoliisin hallussa on edelleen aineistoa, joka syntyi edeltäjien aikana. Tämä koskee etenkin yhä elossa olevien ihmisten henkilömappeja, mutta myös muuta sellaista materiaalia, jota liitettiin Suojelupoliisin omiin tiedostoihin. Supo luovutti vielä 1990-luvun puolimaissa Valtionarkistoon punaisen Valpon sotilastoimiston arkistojen tähteet ja vanhoja henkilömappeja, pääasiassa EK:n ja Valpon henkilökuntaa koskevia. Vuonna 1996 Kansallisarkistoon siirrettiin puolestaan muuan tuhansia kortteja käsittävä tiedosto valvotuista ulkomaalaisista.

Niinpä voidaan törmätä siihen, että ilmiöistä ja ihmisistä, joista pitäisi oletettavasti olla paljonkin poliittisen poliisin muodostamaa materiaalia, ei löydy mitään Kansallisarkistosta EK:n ja Valpon arkistoista.

 

Avoimet arkistot vuosilta 1919-1948

Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin luoman aineiston käyttö oli 1990-luvun alkuun saakka luvanvaraista. Vuonna 1981 valtioneuvosto jatkoi asiakirjojen salassapitoaikaa 60 vuodeksi. Aikoinaan turvallisuuspoliisin arkiston käytön huomattavat vaikeudet herättivät arvostelua,[12] mutta 1980-luvun loppupuolelta lähtien opetusministeriö myönsi käyttölupia yhä useammille tieteellistä tutkimustyötä tekeville.

Toukokuun alusta 1992 lähtien arkistoaines on valtioneuvoston päätöksellä ollut Valtionarkistossa, nykyisessä Kansallisarkistossa, vapaasti kaikkien halukkaiden käytettävissä. Asiakirjoja luovutetaan myös kaukolainoiksi.

Kansallisarkistossa oleva materiaali käsittää ajanjakson 1919-1948. Arkisto on jaettu kolmeen osaan:

- Etsivä keskuspoliisi ja vanha Valpo: EK-Valpo I (1919-1944)

- punainen Valpo: Valpo II (1945-1948)

- paikallisosastot (1919-1948)

 

Mihin käyttää turvallisuuspoliisin luomaa aineistoa?

Poliittisen poliisin arkistoja on hyödynnetty laajimmin poliittisen historian tutkimuksessa, mutta nyttemmin on kenttä ollut laajenemassa henkilöhistorioihin ja esimerkiksi sosiaalihistoriaan. Lisäksi yksittäiset ihmiset ovat paljon käyneet katsomassa, mitä heistä tai sukulaisista tai tuttavista on aikoinaan pantu paperille. EK:n ja Valpon arkistot ovatkin 1990-luvulla olleet Kansallisarkiston käytetyimpiä arkistokokonaisuuksia.

Turvallisuuspoliisin muodostamat henkilörekisterit poikkeavat anniltaan ja luonteeltaan huomattavasti esimerkiksi rippikirjoista ja muista kirkollisista luetteloista. Tietoja on vain pienestä osasta ihmisiä, ei suinkaan kaikista. Usein on sitä paitsi kysymys vain kerrallisista maininnoista, yksittäisistä kuulustelupöytäkirjoista tai ilmoituksista. Kokonaisia elämänkaaria piirtyy esille melko harvoin.

Todennäköisimmät mahdollisuudet löytää turvallisuuspoliisin arkistosta muutakin kuin satunnaisia mainintoja ovat poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivisesti toimineiden ihmisten kohdalla. Joistakuista on kertynyt aineistoa lähes 30 vuoden ajalta.

On kuitenkin huomattava, että välähdyksinä voi antoisaa tietoa löytyä ällistyttävän laajasta ihmisjoukosta. Voi mainita esimerkiksi Neuvosto-Venäjältä/Neuvostoliitosta palanneet Suomen kansalaiset, joita kuulusteltiin maahan saavuttaessa. Materiaalia löytyy lisäksi vaikkapa 1920-1930-luvulla Neuvostoliitosta tulleista pakolaisista, sotavuosien virolaisista pakolaisista, inkeriläisestä siirtoväestä ja jatkosodan jälkeen palanneista sotavangeista sekä Saksasta kotiutuneista suomalaisista. Aivan harvinaista ei ollut, että syntyi kymmeniäkin sivuja käsittäviä kuulustelupöytäkirjoja ja muistioita, joissa poikkeuksellisia vaiheita kokeneet ihmiset kertoivat yksityiskohtaisesti merkillisistä seikkailuistaan.

Monille yksittäisistä henkilöistä EK:n ja Valpon aineistoista tietoja etsineille arkistot ovat olleet pettymys. Mitään ei ole löytynyt tai löydös on ollut yhdentekevä.

Käytäntö on osoittanut, että turvallisuuspoliisin arkistoja käytettäessä pitäisi jotenkin tuntea viraston toimintamalleja ja asioiden rekisteröimistapoja tai sitten käyttää paljon aikaa. Monesti tietoja on nimittäin löytynyt erilaisia lähdesarjoja kahlaamalla, vaikka arkistoluettelot eivät niistä kerro tai henkilömappia tai -korttia ei ole.

Erinäisistä lehtiartikkeleista ja tutkimuksista voi huomata poliittisen poliisin luoman aineiston ja sen käytön ongelmat. On otettu täydestä kaikki se pöty ja huhut, joita materiaalissa saattaa asiallisen aineiston ohella olla. Samaten on ehkä unohdettu aika, konteksti ja tarkoitus, joissa tiedot on pantu muistiin, ja vimmastuttu sekä esitetty turvallisuuspoliisi pelkkänä hullujenhuoneena. Selvää on, että pelkästään EK:n ja Valpon materiaalin varassa, muihin lähteisiin tietoja vertaamatta ja suhteuttamatta, miltei minkä tahansa ilmiön kuvaus muodostuu jotenkin vinoksi.

Kuitenkin kriittisesti, monipuolisesti ja tervettä maalaisjärkeä käyttäen EK:n sekä Valpon aineistot voivat antaa paljon tietoa ihmisistä yksilöinä ja ryhminä, ilmiöistä, ajan hengestä ja arkielämästä savotoiden ruokahuoltoa myöten. Usein kysymys on sitä paitsi tapahtumista ja mielenliikkeistä, jotka on haluttu unohtaa, tahallisesti tai tahattomasti.

 

[1] Martti Ahti, Salaliiton ääriviivat. Oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918-1919. 2. painos. Espoo 1987, s. 74-78; Tuija Hietaniemi, Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917-1948. Hist. Tutk. 166. Vammala 1992, s. 58-59.

[2] Mietintö ja ehdotus etsivän keskuspoliisin uudelleen järjestämisestä 22.12.1923. EK-Valpo I, 445, KA; Hietaniemi 1992, s. 79-83, 88-94 ja 103-110.

[3] Matti Lackman, Etsivä keskuspoliisi 1919-1937. Teoksessa Turvallisuuspoliisi 75 vuotta 1919-1994. Toim. Matti Simola - Jukka Salovaara. Helsinki 1994, s. 74-77.

[4] Hietaniemi 1992, s. 230-234 ja 250-251; Matti Kosonen, Etsivä keskuspoliisi/Valtiollinen poliisi ja sotilaallinen valvonta Suomessa 1918-1945. Teoksessa Turvallisuuspoliisi 75 vuotta. Helsinki 1994, s. 120-123.

[5] Kimmo Rentola, Punaisen Valpon synty. Teoksessa Turvallisuuspoliisi 75 vuotta. Helsinki 1994, s. 140, 142, 144-146 ja 152-154.

[6] Esim. Lackman 1994, s. 22 ja 76.

[7] Ks. esim. EK-Valpon arkistoluettelon asiamappijaotusta. Etsivän keskuspoliisin - Valtiollisen poliisin arkiston käyttö. Tutkijapalvelun opas nro 1. Valtionarkiston moniste 1992.

[8] Ilmiöistä yleensä ja EK:n toiminnasta esim. Matti Lackman, Taistelu talonpojasta. Suomen Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918-1939. Oulu 1985; Markku Salomaa, Punaupseerit. Juva 1992; Kimmo Rentola, Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Juva 1994.

[9] Kansallissosialistisista ryhmittymistä Henrik Ekberg, Führerns trogna följeslagare - den finländska nazismen 1931-1944. Ekenäs 1991.

[10] Ks. Valpo II:n arkistoluettelon asiamappijaotusta. Etsivän keskuspoliisin - Valtiollisen poliisin arkiston käyttö. Valtionarkiston moniste 1992; punaisen Valpon toiminnasta käytännössä Osmo Jussila, Suomen tie 1944-1948. Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa. Juva 1990, s. 126-134; Pekka Nevalainen, Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla. Keuruu 1990, s. 263-264 ja 303-313.

[11] EK:n ja Valpon luoman materiaalin luotettavuudesta esim. Lackman 1985, s. 16-18 ja 350-351; Matti Lackman, Etsivän keskuspoliisin aineisto kommunismin tutkimuksessa. HAik nro 1/1986, s. 45-49.

[12] Esim. Ahti 1987, s. 24-25; Mikä Suomessa salaista. Salaisen ja julkisen rajat. Toim. Jukka-Pekka Takala ja Timo Konstari. Juva 1982, s. 57-72.

 

Referat

Pekka Nevalainen: Den Detektiva centralpolisens och Statspolisens arkivmaterial som personhistorisk källa

Den Detektiva centralpolisens och Statspolisens samlade material har sedan våren 1992 varit offentligt och tillgängligt för alla. Arkivets material uppbevaras i Riksarkivet och berör åren 1919-1948.

Säkerhetspolisens arkiv innehåller bl.a. persondossierer av varierande omfång över omkring 7.000 personer och ett personkartotek med uppgifter rörande inemot 200.000 personer. Därtill finns ett par tusen mappar med korrespondens, diverse översikter och meddelanden jämte ämnesvis grupperat material.

Den Detektiva centralpolisen och den "gamla" Statspolisen granskade ända till 1945 närmast den politiska vänstern, men från och med början av 1930-talet även den yttersta högern. Den s.k. röda Statspolisen ("punainen Valpo") som råkat i händerna på kommunisterna koncentrerade sig under åren 1945-1948 på högern och centern och på kontroll av exempelvis de efter fortsättningskriget indragna organisationernas eventuella verksamhet.

I Säkerhetspolisens arkiv finner man företrädesvis uppgifter rörande politiskt aktiva personer. Dessutom föreligger material om medborgarorganisationer, flyktingar och t.ex. krigsfångar som återvänt efter fortsättningskriget. Ett antal problem ansluter sig dock till nyttjandet av detta material. Det består av flere oordnade källserier och uppvisar luckor; delvis har arkiv förstörts. På grund av insamlingsmetoderna och syftemålet är en ännu noggrannare källkritik än vanligt på plats.

 
Genos 68(1997), s. 146-153, 189-190

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1997 hakemisto | Vuosikertahakemisto