GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Henkirikoksista kuolemaan tuomittujen kohtaloita vuosina 1824-1825 Suomessa

Fil.lis. PIRKKO-LEENA OTONKOSKI, Helsinki

Senaatin pöytäkirjat kuolemantuomioiden lähteenä

Suomen ollessa Venäjän vallan aikana suuriruhtinaskunta tulivat kaikki henkirikokset lopullista päätöstä varten Senaatin käsiteltäviksi. Sitä ennen ne oli käsitelty yhden tai useamman kerran tekopaikkakunnan kihlakunnanoikeuksissa tai raastuvanoikeuksissa sekä siinä hovioikeudessa, jonka piiriin tekopaikkakunta kuului. Armonanomukset lähetettiin edelleen Pietariin esiteltäviksi tsaarille, ja lopulliset päätökset kirjattiin lyhyiden selostusten kera Senaatin erityisiin päätöspöytäkirjoihin.

Vuonna 1825 lopetettiin periaatteessa kuolemantuomion toimeenpano. Tuomioita kyllä julistettiin lain edellyttämällä tavalla, mutta säännön mukaan Armollinen Keisari lievensi rangaistukset. Aikaisemmin annettuja tuomioita pantiin kuitenkin toimeen vielä vuoden 1825 puolella.

Olen käynyt läpi kaikki henkirikoksista syytettyjen päätöspöytäkirjat vuosilta 1824, 1825 ja 1826. Käsittelyn monivaiheisuuden takia päätöspöytäkirjoihin kirjatut teot oli tehty vähintään kahta vuotta aikaisemmin.

Olen yrittänyt tarkistaa, kuka on Suomessa viimeiseksi mestattu henkilö, koska asiasta näyttää olevan erilaista tietoa. Päätöspöytäkirjojen mukaan hän olisi 8.7.1825 mestattu renki Tahvo Putkonen. Esitän erillisessä luvussa hänen tarinansa ja myös kaikkien vuosina 1824-25 pöytäkirjoissa esiintyvien mestattujen tapaukset sellaisina kun ne ovat säilyneet pöytäkirja-akteissa.

 

Laki

Suomessa oli vielä vuoden 1809 jälkeen voimassa Ruotsin valtakunnan laki vuodelta 1734 joinekuine myöhempine lisäyksineen. Lain rikoskaari sisälsi rangaistussäännökset tahallisesti tuotetuista henkirikoksista. Murhaa ja tappoa ei eroteltu, rangaistuksessa oli eroa vain silloin, kun surmattu oli lähiomainen tai isäntä.

Pöytäkirjoissa kerrotaan itse tapahtuma yksityiskohtaisesti, mutta syyt, olosuhteet tai motiivit eivät vaikuttaneet rangaistukseen. Kuolemantuottamuksestakin oli rangaistuksena kuolema. Miehen kohdalla täytäntöönpanona oli mestaus ja teilaus. Teilaus tapahtui asettamalla ruumis ja irtileikattu pää - lähiomaiseen kohdistuneessa rikoksessa myös irtihakattu käsi - teilipyörien tai paalujen päälle kaiken kansan nähtäväksi, yleiseksi pelotukseksi ja ojennukseksi. Nainen mestattiin ja ruumis poltettiin roviolla.

 

Kuolemanrangaistuksen lieventäminen

Kuolemanrangaistustuomion täytäntöönpaneminen näyttää 1800-luvulla käyneen aikaisempaa harvinaisemmaksi. Vuoden 1825 jälkeen ei kertaakaan pantu toimeen mestausta. Jokainen tuomio lievennettiin.

Miehen lievennetty rangaistus oli enintään 40 paria raippoja, "kolme lyöntiä pari", naisen enintään 30 paria piiskaniskuja, "kolme lyöntiä pari", sekä molemmille julkinen jalkapuurangaistus yhtenä pyhänä jumalanpalveluksen aikaan tekopaikkakunnan kirkolla. Miehet joutuivat lisäksi pakkotyöhön, naiset kehruuhuonetyöhön.

Miesten pakkotyöpaikkana oli ensin Suomenlinna, mutta sittemmin yhä useammin Siperian kaivokset, naisten kehruuhuone oli vuodesta 1819 lähtien Lappeenrannassa. Pakkotyöaika saattoi olla muutama vuosi (2-10 v.) tai elinikä. Päätöksen sanamuodosta ei voi päätellä rangaistusaikojen erojen syitä.

Naisten pääasiallinen henkirikos oli raskauden salaamisen jälkeen salassa synnytetyn lapsen surmaaminen. Tarkasteltujen vuosien aikana ei kaikille tällä tavalla syytetyiksi joutuneille enää langetettu kuolemanrangaistusta, eikä yhtään langetettua rangaistusta pantu täytäntöön. Kuka on ollut viimeinen mestattu nainen, on erillisen selvityksen aihe.

 

Epäselvät todisteet

Tarkasteltujen vuosien 1824-1826 aikana oli käytössä myös eräänlainen tutkintovankeus pakkotyölaitoksessa. Tällaiseen tilanteeseen asetettiin sellainen syytetty, jonka syyllisyydestä ei tuomarin mukaan saatu kiistatonta näyttöä ja joka itse ei tunnustanut, mutta jonka syyllisyys kuitenkin näytti "enemmän kuin puoleksi" todennäköiseltä. Toteennäyttämiseen tarvittiin kaksi jäävitöntä todistajaa. Toteennäyttämättä jääneen tapauksen selviäminen jätettiin sen varaan, mitä tulevaisuudessa kävisi ilmi.

Laissa määrättiin tämänlaatuisista tapauksista seuraavaa (1734 Års Lag, Rättegångs Balk kap. 17, § 32, muutettu v. 1779):[1] "Nu är, i svårare brottmål, mer än halft bevis emot den, som anklagas, och nekar han ändå gjerningen, finner Domaren, att fara är om mened; lemne saken till framtiden, då den kan uppenbar varda."

Kyseinen lainkohta on suomennettu seuraavasti:[2] "Jos raskaisa rikoxen=asioisa on enämbi kuin puoli todistusta sitä vastan, jonga päälle kannetan, ja hän kuitengin kieltä työn: ja Tuomari löytä että waara on walapattoisudesta; jättäkön asian tulewaan aikaan, koska se taita ilmandua."

Käytännössä syyllinen määrättiin "toistaiseksi" pakkotyöhön Suomenlinnaan siten, että hänestä vastaavan virkamiehen tuli kehoittaa syytettyä tunnustamaan tekonsa ja antaa määräajoin raportti syytetyn käyttäytymisestä. Armonanomuksiin ei näytä suostutun edes kuuden, eräässä tapauksessa yhdeksänkään vuoden jälkeen. Jos asianomainen tunnusti, hän joutui joka tapauksessa jäämään pakkotyöhön. Naiselle vastaavassa tilanteessa määrättiin kehruuhuonetyötä.

Tämä käytäntö tuntuu aika ankaralta lain tulkinnalta. Edellä mainitun lain § 37 määrää: "...Ej må Domare eller Befalningshafvande låta någon til bekännelse pinas och plågas; gjör thet någon; plichte som saken är til. I grofva brottmål må Domaren försöka med svårare fängelse, at få sanningen i liuset, ther bindande liknelser och omständigheter finnas emot then, som anklagad är: förfare doch ther med varsamliga."

Suomennos: "...Ei mahda Tuomari eli Käskynhaldia andaa ketän tunnustuxeen kidutettaa ja waiwattaa: Jos joku sen teke; kärsikön sen jälken kuin asia on. Suurisa rikos=asioisa mahta Tuomari kovemmalla wankiudella koetella saadaxens totuutta ilmeen; koska sitowaiset aihet ja asian=haarat löytän sitä wastan, joka edesannettu on; käykön kuitenkin sen kanssa karttamisella" (= varovaisesti). (Alleviivaukset kirjoittajan).

 

Kuolemaan tuomitut vuosina 1824-1825 Senaatin Oikeusosaston päätösasiakirjojen mukaan

Naiset

Naisille langetettiin vuonna 1824 kaiken kaikkiaan 12 tuomiota lapsenmurhista (ks. taulukko 1).

Seitsemässä tapauksessa langetettiin kuolemantuomio, joka myöhemmin lievennettiin. Kuolemaan tuomituista kaksi kuoli vankilassa käsittelyn aikana. Kummankin kohdalla oli myös lapsen isä vedetty vastuuseen ja saamaan sakkoja.

Kolme tuomittiin elinikäiseen kehruuhuonetyöhön. Heistä kaksi oli piikoja ja yksi tilattoman vaimo, isää ei pöytäkirjoissa mainita. Loput kaksi, molemmat talollisen tyttäriä, määrättiin toinen kolmeksi, toinen kymmeneksi vuodeksi kehruuhuonetyöhön.

Viidessä tapauksessa tuomio oli heti piiska-, jalkapuu- ja kehruuhuonetyörangaistus, jonka pituus vaihteli kahdesta kymmeneen vuoteen.

Päätöspöytäkirjoista on vaikea ymmärtää tuomioiden eroja.

 

Taulukko 1. Henkirikoksista tuomittujen naisten rangaistukset Senaatin päätösasiakirjojen mukaan Suomessa vuonna 1824.

kuolemantuomioita, jotka lievennettiin piiska- ja kehruuhuonetyörangaistuksiksi
elinkaudeksi 3
10 vuodeksi 1
3 vuodeksi 1
kuoli vankeudessa, asia raukesi 2
yht. 7
   
piiska- ja kehruuhuonetyörangaistuksia ilman kuolemantuomion langettamista
10 vuodeksi 3
3 vuodeksi 1
2 vuodeksi 1
yht. 5
   
rangaistuksia henkirikoksista yht. 12

 

Vuonna 1825 langetettiin yhteensä 11 lapsenmurhasta neljä kuolemantuomiota (taulukko 2). Kaikki nämä lievennettiin piiska-, jalkapuu- ja kehruuhuonetyörangaistuksiksi.

Kahdessa tapauksessa tuomioksi tuli elinikä kehruuhuonetyötä, jota ei lyhennetty, vaikka toisessa tapauksessa tytön isä oli valmis maksamaan sakkoja, ja lääkärintodistuksella todistettiin tuomittu vammaiseksi.

Kahdessa tapauksessa kehruuhuonetyötä tuomittiin 10 vuotta, toisessa esitetyn lääkärintodistuksen jälkeen. Toisessa tuomion lievennyskäsittely kesti kolme vuotta.

Loput seitsemän tuomiota käsittivät piiska-, jalkapuu- ja kehruuhuonetyörangaistuksen, jonka pituus vaihteli kahdesta kymmeneen vuoteen.

 

Taulukko 2. Henkirikoksista tuomittujen naisten rangaistukset Suomessa Senaatin päätösasiakirjojen mukaan vuonna 1825.

kuolemantuomioita, jotka lievennettiin piiska- ja kehruuhuonetyörangaistuksiksi
elinkaudeksi 2
10 vuodeksi 2
yht. 4
piiska- ja kehruuhuonetyörangaistuksia ilman kuolemantuomiota
10 vuodeksi 1
6 vuodeksi 1
3 vuodeksi 1
2 vuodeksi 4
yht. 7
   
tutkintovankeuteen kehruuhuonetyöhön 1
  
rangaistuksia henkirikoksista yht. 12

 

Samalta vuodelta 1825 löytyy päätös ainoasta naisen tekemästä muusta henkirikoksesta. Vuonna 1816 oli tilattoman vaimo Christina Fagerlund Inkoosta joutunut syytteeseen tytärpuolensa murhasta. Ilmeisesti näyttö oli ollut puutteellista ja syytetty kieltänyt syyllisyytensä, koska hän oli joutunut "tutkintovankeuteen" kehruuhuoneeseen. Hän oli lopulta 26.1.1825 myöntänyt syyllisyytensä, ja 4.2.1825 uusintatutkimuksen jälkeen hovioikeus oli langettanut kuolemantuomion. 24.8. 1825 tehty armonanomus osoitti kuitenkin vielä jotakin epäselvyyttä tutkimuksissa, ja Christina Fagerlund tuomittiin edelleen toistaiseksi kehruuhuoneelle. Vuodelta 1826 en löytänyt tapauksesta uutta päätöskirjausta.

 

Miehet

Miesten tekemien henkirikosten kirjo on moninaisempi kuin naisten. Kaiken kaikkiaan vuonna 1824 on annettu 14 tuomiota henkirikoksista (taulukko 3). Niistä kaikissa on alunperin langetettu kuolemantuomio, ja useat ovat kirjauksia armonanomuksiin tehdyistä päätöksistä.

Yksi kuoli vankeudessa ennen lopullista päätöstä. Kaikkiaan kuusi kuolemantuomiota pantiin täytäntöön, neljä vuonna 1824, kaksi vasta 1825.

Kolmelle määrättiin pakkotyötä Suomenlinnassa, yhdelle neljä, toiselle viisi ja kolmannelle kuusi vuotta.

Kolme oli jo ollut "tutkintovankeudessa" pakkotyössä Suomenlinnassa vuosista 1819-23 lähtien, sittemmin tunnustaneet tekonsa ja nyt tuomittiin pakkotyöhön eliniäksi.

Yksi jäi edelleen pakkotyöhön, jossa oli ollut vuodesta 1819 tuomittuna vaimonsa murhasta. Hän ei tunnustanut, eikä armonanomus tuonut tuomioon muutosta.

Tuomitut olivat tilallisia, tilallisen poikia, renkejä, torppareita, torpparin poikia, työmiehiä, tilattomia "loisia", "varattomia" ja mustalaisia. Mestattujen uhrit olivat veljiä tai isiä, muidenkin yleensä lähipiirin miehiä.

Vuodelta 1825 löytyy yhteensä 31 kirjausta miesten tekemien henkirikosten päätöksistä (taulukko 4). Suuri osa on vanhoja rikoksia, joiden armonanomuksia käsitellään.

Elinikäisen pakkotyötuomion sai seitsemän miestä, joiden kaikkien, paitsi yhden, surmatyöt oli tehty vuosien 1823–24 aikana. Tuomion lievennykset on yleensä päätetty vasta 1826. Neljä lähetettiin eliniäksi Siperian kaivoksille, kolme Suomenlinnaan.

Siperiaan joutui mm. jo vuonna 1820 virkamiehen surmannut rusthollarin poika. Suomenlinnaan tuomittiin nuori raumalaismies, joka oli kirveellä lyönyt itseään vanhemman, juopotteluun syyllistyneen vaimonsa kuoliaksi. Vaimo määrättiin haudattavaksi hiljaisuudessa.

Määräaikaisen tuomion Suomenlinnan pakkotyöhön sai 11 miestä, joiden kaikkien teot oli tehty vuosina 1822–24. Rangaistusajat vaihtelivat kymmenestä neljään vuoteen.

Eräässä vuonna 1824 tehdyssä surmantyössä kolme miestä oli yhdessä hakannut uhrinsa kuoliaaksi ja alioikeudet olivat tuominneet kaikki kuolemaan, yhden rengin vielä menettämään kätensä, koska oli koskenut isäntäänsä. Kaikki tuomiot lievenivät kuudeksi ja kahdeksaksi vuodeksi pakkotyötä Suomenlinnassa. Lyhyistä selostuksista on vaikea ymmärtää, miksi tuomiot lievenivät näin radikaalisti.

Kaikissa lopuissa kolmessatoista tapauksessa tekijät oli tuomittu "tutkintovankeuteen" Suomenlinnan pakkotyöhön. Vanhimmissa tapauksissa armoa ei annettu vielä vuonna 1817 tehdystä rikoksesta.

On vaikea tietää, kuinka monta syytöntä joutui elinikäiseen rangaistukseen tällä tavalla. Edellisen vuoden tapauksista voimme nähdä, että syyllisyyden tunnustaminen johti joka tapauksessa automaattisesti elinikäiseen pakkotyörangaistukseen.

Tappoaseena, silloin kun se on mainittu, oli useimmiten halko tai vastaava lyöntiase taikka puukko tai kirves. Motiivit eivät yleensä kirjauksista selviä, eräässä tapauksessa välittömänä syynä syynä oli riita hatun muodosta. Useimmiten tekijä oli alkoholin vaikutuksen alainen.

 

Taulukko 3. Henkirikoksista tuomittujen miesten rangaistukset Suomessa Senaatin päätösasiakirjojen mukaan vuonna 1824.

kuolemantuomio toimeenpantu
v. 1824 4
v. 1825 2
  
kuolemantuomio lievennetty raippa- ja pakkotyörangaistukseksi Suomenlinnassa
6 vuodeksi 1
5 vuodeksi 1
4 vuodeksi 1
  
tutkintovankeus tunnustuksen jälkeen pakkotyöksi elinkaudeksi
Suomenlinnaan 3
   1
tutkintovankeutta edelleen v:sta 1819
  
kuoli vankeudessa, asia raukesi 1
  
rangaistuja

yht.

14

 

Taulukko 4. Henkirikoksista tuomittujen miesten rangaistukset Suomessa Senaatin päätösasiakirjojen mukaan vuonna 1825.

kuolemantuomio lievennetty raippa- ja pakkotyörangaistukseksi
elinkaudeksi Siperian kaivoksille 4
elinkaudeksi Suomenlinnaan 3
10 vuodeksi Suomenlinnaan 5
8 vuodeksi 1
6 vuodeksi 2
5 vuodeksi 1
4 vuodeksi 2
 
tutkintovankeuksia Suomenlinnan pakkotyössä v:sta1817 lähtien 13
 
rangaistuja

yht.

31

 

Tapausselostukset vuosina 1824-1825 mestatuista

Luuta, Kaapo Mikonpoika

teko 7.12.1819 - mestattu 13.8.1824

Sotilaan poika Kaapo Mikonpoika oli syntynyt 23.10.1799 Tyrväällä ja oli siis tapahtuma-aikana vasta 20-vuotias. "Papintodistuksen" mukaan hän ei osannut lukea eikä käynyt Herran ehtoollisella, ansaitsi leipänsä kerjuulla, josta oli joutunut Turussa edesvastuuseen jo vuonna 1813 (siis 14-vuotiaana!) ja poistettu kruununkyydillä kaupungista, sen jälkeen kuljeskellut ympäriinsä ja enimmäkseen edelleen kerjännyt. Todistajien mukaan hän oli luonteeltaan vilkas, mutta itsepäinen, olemukseltaan terve ja vankka.

Joulukuun 7 päivänä 1819 Kaapo oli liikuskellut Loimaan Vesikoskella Hurskaalan kylässä ensin Sallin ja sitten Martin taloissa. Sallin talossa hän oli kiusoitellut piika Eeva Liisantytärtä, joka istui neulomassa. Eeva oli ajanut Kaapon pois ja sitten huomannut kadottaneensa sukkapuikon. Eeva ja talon nuori isäntä Matti Salli kovistelivat Kaapoa palauttamaan puikon - joka myöhemmin löytyi lattialta. Kaapo Mikonpoika kielsi puikkoon koskeneensa ja lähti pahastuneena Sallista ja meni Martin taloon. Sallin Matti-isäntä lähti perään, ennen sukkapuikon löytymistä, ja yhyttäessään Kaapon Martin tuvasta alkoi edelleen kiusoitellen syyttää tätä sukkapuikon varastamisesta. Kaapo liikuskeli huoneessa, nappasi (vanhaisäntä Mikko Tuomaanpoika Martin ja lasten todistuksen mukaan) pöydältä puukon ja kätki sen takkinsa sisään. Paikalla ollut sotilas Mikko Kors pysytteli ensin hiljaa, kehotteli sitten Kaapo Mikonpoikaa palauttamaan sukkapuikon ja yltyi soimaamaan Kaapoa tämän irrallisista elämäntavoista tönäisten Kaapon pari kertaa penkiltä lattialle. Kaapo äityi ja hyökkäsi Mikko Korsin kimppuun. Käsikähmän aikana Kaapo veti esiin puukon ja löi Mikko Korsia ensin kylkeen ja sitten nivusiin. Mikko Kors menehtyi nopeasti verenvuotoon.

Loimaan ylimääräisillä käräjillä 4.1.1820 emäntä Kaisa Simontytär, torpparit Jooseppi Tuomaanpoika ja Jaakko Henrikinpoika, talollisen tytär Maija Heikintytär, piika Eeva Liisantytär sekä ainoat huoneessa tapahtumahetkellä olleet vanha isäntä Mikko Tuomaanpoika Martti ja lapset Eeva Martti, 8 v., ja Anna Mikontytär, 12 v., antoivat yhdessä edellä kerrotun kuvan tapauksesta. Matti Sallia ei löydetty todistajaksi. Kaapo Mikonpoika kiisti kaiken.

Jatkokäräjillä 27.1.1820 murha-aseeksi todettiin tavallinen viiden tuuman mittainen pöytäveitsi. Lääkärintodistus puuttui vielä. Uhria koskevasta "papintodistuksesta" saamme lukea, että hän oli syntynyt Loimaan Hurskalan kylässä 4.8.1789, ollen kuollessaan 31-vuotias. Kors oli kohtuullisesti lukutaitoinen, nautti Herran ehtoollista usein ja vietti kunniallista elämää.

Matti Sallia kuulusteltiin jäävinä ilman valaa, koska hän oli sukua Korsin leskelle. Salli todisti vain nähneensä aiheutetut haavat.

Talvikäräjillä 23.3.1820 asian käsittelyä jatkettiin tutustumalla lääkärintodistukseen. Kuolinsyy oli nivusissa 1,5 tuumaa pitkä haava, joka ylsi reisivaltimoon. Kaapo Mikonpoika kiisti muistavansa, että mikään veitsi olisi joutunut hänen käteensä, vielä vähemmän sellaista käyttäneensä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Kaapo Mikonpojan silminnäkijöiden todistuksen perusteella kuolemaan.

Turun Hovioikeuden vahvistettua päätöksen Kaapo Mikonpoika teki valituksen siitä, että yksi silminnäkijöistä, vanha isäntä Mikko Tuomaanpoika Martti oli hänelle vihamielinen ja siksi jäävi todistaja. Lisäksi Kaapo väitti toimineensa itsepuolustuksekseen, koska Mikko Kors oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Senaatti määräsi uudet tutkimukset, jotka pidettiin käräjillä 22.11.1821. Kuulusteluissa ei kuitenkaan ilmennyt mitään uutta, ja lopullinen kuolemantuomio annettiin 21.8.1822.

Armonanomuksessaan 19.10.1822 Kaapo Mikonpoika edelleen vakuutti syyttömyyttään, samoin kesäkuussa 1823 hylätyssä anomuksessa. Uusi armonanomus, jossa Kaapo lopulta myönsi tekonsa, on päivätty 14.7. 1823. Armonanomusten tekstit poikkeavat tavanomaisista, selvästi virkamiesten laatimista anomuksista. Ajanmukainen hallitsijaa imarteleva tyyli on niissä viety äärimmäisyyksiin.

Aktista löytyy vielä 28.6.1824 päivätty kirje, jossa pyydetään ilmeisesti Senaatin sihteeri Lars Sacklénia palauttamaan Turkuun Eric Walleniukselle 22.5.1824 tehty anomus; näin lienee tapahtunut, sillä sitä ei aktin papereista löydy. Sen sijaan mukana on 16.8.1824 päivätty mestaustodistus, että sotilaan poika Gabriel Michelson "...blifwit, efter föregången beredelse till döden, den 13 i denne månad å gerningsorten afrättad". Todistus on lähetetty Senaatille 20.8.1824 ja käsitelty istunnossa 4.9.1824.

 

Pohdintaa

Rikos tapahtui 7.12.1819 ja mestaus 13.8. 1824, asiaa käsiteltiin siis yli neljä ja puoli vuotta tuona aikana, jolloin kuolemanrangaistus yhä useammin lievennettiin. Asiassa ei ollut sellaisia raskauttavia tekijöitä kuin esim. sukulaisen tai isännän tai esivaltaan kuuluvan henkilön surmaaminen. Aluksi tekijä kiisti tekonsa ja väitti sitten toimineensa itsepuolustukseksi. Silminnäkijöinä esiintyi todistamassa vihamieliseksi väitetty vanha isäntä ja kaksi alaikäistä lasta. On hämmästyttävää, että kuolemantuomio pantiin täytäntöön.

Nuori Kaapo näyttää olleen levoton ja ihmissuhteiltaan vakiintumaton, jo nuorena omiin hoiviinsa jäänyt mies, jolle ei ollut kehittynyt normaalia vastuuntunnetta tekemisistään. Missään tapauksessa hän ei tehnyt harkittua murhaa, vaan ilmeisesti kiusaantuneena vanhemman henkilön oikeutetuista moitteista halusi tälle kostaa. On mahdollista, että Kaapo viimeiseen saakka uskoi saavansa rangaistukseensa lievennyksen.

Ympäristön mielialoja kuvastaa ehkä se, että Loimaan kirkkoherra on merkinnyt tapauksen kirkonkirjoihin seuraavasti: "7/12 16/4.20 Hurskala Jäg. Michel Kors g. mörd. af en Bestie: Luutas Gabr. kallad från Wesikoski 4 knivhug. 30" Olisiko se ymmärrettävä näin: "Naimisissa olevan jääkärin Mikko Korsin Hurskalasta murhasi 7.12 Luudan Kaapoksi kutsuttu peto Vesikoskelta neljällä puukonlyönnillä. Vainaja oli 30-vuotias ja hänet haudattiin 16.4.1820."

 

Hannula, Antti Antinpoika

teko 29.4.1823 - mestattu 22.10.1824

Palaisten kylä Marttilan pitäjässä oli pieni ja sen asukkaat enemmän tai vähemmän sukulaisia keskenään. Hannulan talon isäntä oli jo iäkäs, vanhin poika Heikki toimi itsenäisenä talon torpassa ja nuorempi, 28-vuotias Antti vietti juopottelevaa elämää kotitalossaan. Talon töistä vastasi renki Mikko Matinpoika, emäntä Maria Matintyttären veli. Tämä asetelma käy ilmi kuulustelupöytäkirjoista.

28.4.1823 oli Antti Antinpoika kulkenut kylällä nauttien ryypyn siellä toisen täällä ja saapui illan suussa kotiin, jossa eno Mikko Matinpoika oli juuri ryhtymässä aterialle. Isä Antti Matinpoika, 69-vuotias, oli käynyt tuvan vuoteelle lepäämään. Aterian aikana ryhtyi Antti Antinpoika soimaamaan enoaan siitä, että tämä söi samassa pöydässä talon pojan, siis hänen itsensä kanssa. Antti oli ilmeisen katkera enolle tämän asemasta talossa. Isä Antti Matinpoika ryhtyi puolustamaan lankoaan ja soimasi poikaansa laiskuudesta ja juopottelusta. Antti Antinpoika yritti työntää Mikko Matinpoikaa ulos tuvasta, kun isä tuli väliin. Silloin Antti Antinpoika työnsi isänsä rajusti ulos eteiseen, selälleen eteisen lattialle ja rynkytti tämän päätä kolme kertaa lattiaa vasten. Sen jälkeen hän meni tupaan sulkien sen haan, heittäytyi pitkäkseen ja nukahti. Mikko Matinpoika ja Maria Matintytär kantoivat vahingoittuneen isännän eteiskamarin vuoteelle.

Seuraavan yön tapahtumista on lukuisten, toisilleen erilaisissa sukulaissuhteissa olevien todistajien lausuntojen mukaan kovin vaikea saada selvää käsitystä. Uhri oli parin todistajan mukaan tullut tajuihinsa ja vaikuttanut toipuvalta. Aamuyöllä hän kuitenkin heitti henkensä, ja monet todistajat näkivät verta valuvan hänen korvastaan. Yölliset kävijät eivät olleet huomanneet korvasta valuvan verta. Lääkärintodistuksesta on myös vaikea päätellä, mitkä vammat olivat kuoleman aiheuttaneet.

Asiasta on kuultu noin kolmeakymmentä todistajaa. Heidän välisistään sukulais- ja muista lojaliteettisuhteista on kovin vaikea saada selkoa, varsinkin kun sukunimiä ei ollut, ja samat patronyymit toistuvat eri henkilöillä. Marttilan kirkonkirjat ovat tältä ajalta myös kovin puutteellisia. Eri todistajien lausunnoissa ilmenee monia ristiriitaisuuksia. Päätodistajana esiintyy eno Mikko Matinpoika.

Toinen läsnä ollut, Mikko Matinpojan sisar, uhrin vaimo ja surmaajan äiti, vaikutti todistajien mukaan epätoivoiselta ja lausui halunneensa heittäytyä jokeen, mutta ei ikuisen kadotuksen pelossa ollut uskaltanut ("själf skulle jag dränka mig i Hevoskoski, om icke Helfwetet stode för mig"). Hänen kuultiin myös sanovan ilmeisesti miestään tarkoittaen "blef ni nu honom qwitt; gån och berga aset".

Antti Antinpoika ei aamulla herättyään ilmeisesti muistanut tapauksesta mitään, oli järkyttynyt ja toisteli, jopa nimismiehen läsnäollessa, käsi isän kylmenneellä otsalla vannoen, ettei isä hänen kätensä kautta ollut henkeään heittänyt.

Mikko Matinpojan todistuksen mukaan Antti oli yöllä sulkenut itsensä haalla tupaan. Nimismies aamulla tullessaan herätti hänet ja totesi muun muassa, että Antti oli yöllä oksentanut lattialle. Nimismies ei kuitenkaan nähnyt mitään ruoanjätteitä ruokapöydällä. Mikko Matinpojan todistuksen mukaan oltiin kuitenkin juuri ruokailemassa, kun surmatyö tapahtui, ja sen jälkeen tuvan ovi oli ollut haassa. Tätä ja lukuisia muita ristiriitaisuuksia ei pöytäkirjoissa ihmetellä.

Kun Antti oli vangittu, hän toisteli hysteerisen tuntuisesti, että häntä sanottiin isän murhaajaksi. Tätä pidettiin tunnustuksena.

Varsinaisissa kuulusteluissa vielä kolme kuukautta teon jälkeen Antti kieltäytyi muistamasta tai tietämästä mitään syyllisyydestään. Erään todistajan mukaan hän oli masentuneena todennut: "Jumal on hyljänyt minua persän taan; jos minä saisin myrkyä että minä pääsisin pian pois."

Vasta jouduttuaan oikeuden päätöksellä kolmeksi päiväksi kirkkoherra Reilinin ja muun papiston puhuteltavaksi, Antti 24.9. "muisti" ja tunnusti kaiken tapahtuneen aivan niinkuin Mikko Matinpoika oli kuvannut. Sen jälkeen hän ei halunnut tehdä armonanomusta.

Kihlakunnanoikeus päätti 29.9.1823 "honom sjelf till wälförtjent straff, samt androm till skräck och warning, att å wanlig rätteplats i gernings orten, missta högra hand och halshuggas samt steglas." Kun hovioikeus vielä oli saanut Reiliniltä "papintodistukset", joiden mukaan isä Antti Matinpoika Hannula oli mitä nuhteettomin kansalainen, kun taas poika Antti Antinpoika oli taipuvainen ryypiskelyyn ja epäsäännöllisen elämän viettoon, vahvisti Turun Hovioikeus kuolemantuomion.

Marttilan perimätieto kertoo Antin veisanneen virsiä teloituspaikalle vietäessä ja vaatineen, että isänmurhaan syyllinen käsi oli katkaistava ensin - tapana oli ilmeisesti katkaista käsi vasta mestauksen jälkeen. Pöytäkirjojen mukaankin hän monen todistajan kuullen oli toistellut oikeata kättään näyttäen: "Tämän minä annan katkasta, mut ei minun rumini hakata." Häntä oli seurannut parin kilometrin pituinen saattojoukko. Muistitiedon luotettavuutta on vaikea arvioida.

Antti Antinpoika Hannulan aktin asiakirjojen joukossa on myös irrallisena 25.10. 1824 päivätty mestaustodistus, jossa Erik Wallenius alamaisesti ilmoittaa Hänen Majesteetilleen, että mestaus ja teilaus on määräysten mukaan suoritettu 22.10.1824.

Mestaus tapahtui Tiipilännummella, ja sinne on Lions-klubi v. 1974 pystyttänyt muistokiven, jossa väitetään, että "22.10.1824 suoritettiin Suomen viimeinen virallinen mestaus Tiipilän nummella Marttilassa".

Tässä esitettävien tietojen mukaan tämän jälkeen suoritettiin vielä neljä mestausta.

 

Pohdintaa

Tässä tapauksessa on paljon omituisia piirteitä. Kun pöytäkirjoja yrittää lukea tarkkaan, ei voi välttyä käsitykseltä, että jotkut todistajat valehtelevat ja salailevat jotakin. Voisiko olla mahdollista, että tapahtumat eivät käyneetkään niin selväpiirteisesti, kuin Mikko Matinpoika antaa ymmärtää? Olisiko Antti Antinpoika niin totaalisti voinut unohtaa tekonsa? Muutamat lausunnot antavat vihjeitä siitä, että Antti Antinpoika oli kaikkein sopivin syytettävä. Mikähän Mikko Matinpojan rooli loppujen lopuksi tapahtuneessa oli? Olisiko mahdollisesti kyseessä talon hallinnassa tapahtuva vallanvaihto? Isäntä oli jo iäkäs ja Maria Matintytär ilmeisesti toinen vaimo. Taustan voimahahmona oli myös entinen anoppi. Valitettavasti kirkonkirjoista ei saa selvää eri henkilöiden sukulaisuussuhteista.

 

Kaipainen, Abraham Niilonpoika

teko 31.7.1823 - mestattu 30.10.1824

Heinäkuun viimeisenä päivänä 1823 oli ilmeisesti hyvä heinäpouta, kun Pieksämäen pappilan väki oli aamuvarhaisesta heinää tekemässä. Jo ennen kahdeksaa heitti Abraham Kaipainen kuitenkin haravansa syrjään ja lähti huonovointisuutta syyttäen pellolta. Hän yhytti kohta kaksi naapuriaan, jotka olivat lähdössä soutamaan Pieksäjärven yli lähelle Kaipaisen kotitorppaa.

Abraham Kaipainen, 27, oli joutunut riitaan isoveli Niilon, 46, kanssa. He olivat asuneet yhteistä pappilan torppaa parikymmentä vuotta, isän kuoleman jälkeen. Melkein 20 vuotta vanhempi Niilo Niilonpoika Kaipainen oli avioitunut Margareta Säämäsen kanssa ja heillä oli neljä lasta. Torpassa asuivat lisäksi poikien äiti Eeva Korpelainen ja naimaton sisar Margareta.

Abraham Kaipainen oli edellisenä syksynä halunnut avioitua talontytär Kaisa Turpeisen kanssa, mutta Niilo oli ehdottomasti evännyt aikeen siitä syystä, että torppaan ei mahtuisi enää uutta perhettä.

Riitaa oli sovitellut v.t. kirkkoherrana toiminut Fredrik Polén ja saanut aikaan sen, että Niilo oli maksanut veljelleen 200 talaria osuutena torpasta. Abraham oli kuitenkin pian todennut, että summa oli liian pieni ja pyysi 100 talaria lisää. Niilo ei siihen suostunut. Heinäkuun 21. päivänä Abraham oli lähtenyt kotoaan, kulkenut eri kylillä ja ilmestynyt 27.7. naapurinsa ja ikätoverinsa, toisen pappilan torpparin Antti Räisän luo tarjoutuen rengiksi. Antti oli lähtenyt seuraavana päivänä viemään häntä pappilaan taksvärkkiä tekemään.

Kauaa Abraham ei siellä viipynyt, sillä levottomuus ajoi hänet jo aamulla 31.7. uudelleen selvittämään asioita veljensä kanssa ja pyytämään, että tämä ottaisi hänet takaisin torpan osakkaaksi entisin ehdoin. Saavuttua perille vieraiksi miehiksi pyydettyjen soutuseurana olleiden naapurien kera kotitorppaan, ei siellä ollut muita kotosalla kuin lapset ja vanha äiti, muut olivat heinänteossa lähiniityillä (heinä tehtiin luonnonniityiltä). Kun veli Niilo lopulta löytyi, söivät kaikki yhdessä rauhassa aterian. Seuralaiset lähtivät sitten jatkamaan matkaa.

Sen jälkeen Abraham sai esitetyksi asiansa, mutta Niilo ei halunnut kuulla puhuttavankaan Abrahamin paluusta. Veljekset poistuivat välillä tahoilleen pihalta ja uhkailivat toisiaan. Nähtyään Niilon uudelleen palanneen pihalle ja keskustelevan vaimonsa kanssa, Abraham oman tunnustuksensa mukaan tunsi niin sokaisevaa vihaa veljeään kohtaan, että hän ensin sieppasi aseekseen katkenneen haravanvarren ja ryntäsi veljeään kohti. Veli nappasi maasta raipan. Vaimo yritti työntää miestään sisälle taloon, mutta tämä ilmestyi kohta uudelleen pihalle, ehkä hakemaan jotakin kättä pitempää. Niilo kuitenkin kompastui kesken juoksun. Abraham äkkäsi seinällä viikatteen, sieppasi sen ja löi sillä ylös pyrkivää veljeänsä päähän niin, että tämä vaipui selälleen maahan, ja sitten maassa makaavaa miestä niin, että kaula melkein katkesi.

Ruumiinavaus tehtiin vasta kahden viikon kuluttua, mutta oli mitä tarkin ja seikkaperäisin. Siitä voi päätellä, että Abrahamin käyttämä ase oli paikkakunnalla tavallinen kaksipuolinen viikate, jolla hän oli ensin lyönyt oikealta vasemmalle ruhjevamman pään vasempaan ohimoon ja sitten heilauttanut vasemmalta oikealle lyönnin, joka teki kaulan oikealle puolelle aina kaularankaan asti tunkeutuneen haavan. Todistusten mukaan Abraham oli "miehen mittainen, mutta hento", joten voima on lyönnissä ollut hurja.

Teon tehtyään Abraham palasi soutaen takaisin samalle niitylle, jolta oli aamulla lähtenyt, ja suureen ääneen valittaen kertoi tapahtumasta. Hänet vangittiin välittömästi.

Kihlakunnanoikeus kuulusteli asiasta yli 30 henkilöä, joiden todistuksista saa selkeän kuvan asioiden kulusta, taustoista ja menneen talven tunnelmista. Istunto alkoi 1.9. 1823 ja jatkui uudelleen lokakuussa, jolloin annettiin tuomio, että Abraham Nilsson Kaipainen tuli "å vanlig rätteplats inom Socknen varda halshuggen och steglad".

Fredrik Polén, paikkakunnalla tunnettu ja pidetty v.t. kirkkoherra, antoi erityisen todistuksen, jossa hän toi julki mielipiteensä, että uhri itse oli käytöksellään osasyyllinen tapahtumaan. Erikoista on, että hänen antamassaan kaikin puolin kiittävässä "papintodistuksessa" uhrista Niilo Niilonpoika Kaipaisesta on väärä syntymävuosi 1788 (p.o. 1777).

Vaasan hovioikeus jatkoi käsittelyä 11.11.1823. Kolme seitsemästä päätökseen osallistujasta oli aluksi sitä mieltä, että olisi pidettävä uusintatutkimus ja otettava huomioon syyllisen mielentila, mutta lopulta päätös oli yksimielinen. Kuolemantuomio vahvistettiin 27.11.1823.

Mestaus pantiin täytäntöön Pieksämäen mestauspaikalla 30.10.1824, ruumis, käsi ja pää asetettiin teloituspaalun päälle. Tavan mukaan mestatun ruumis haudattiin kirkkomaan pohjoispuolelle ilman siunausta.

 

Pohdintaa

Mielenkiintoista tässä tapauksessa on se, että teolla on selvä motiivi. Abraham oli talven aikana useaan kertaan surrut menetettyä rakastettuaan ja valittanut elämän merkityksettömyyttä. Veljen kielteinen asenne oli täysin masentanut ilmeisesti muutenkin ehkä isonveljen hoivissa aloitekyvyttömäksi kasvaneen miehen.

Seikkaperäisistä pöytäkirjoista käy selville, että Abraham Kaipainen oli osoittanut masennusta ja hautonut itsemurhaa pitkin talvea, mutta ei ollut halunnut sitä tehdä, koska hän tiesi siten joutuvansa kadotukseen. Hän oli kuitenkin harkinnut joko veljensä tai kadotetun morsiamensa (!) tappamista, jotta olisi ehtinyt katumalla pelastua lopullisesta kadotuksesta ennen kuolemaansa. - Veli Niilo oli kutsunut Polénin keskustelemaan masentuneen veljensä kanssa noin kaksi viikkoa ennen tapahtunutta tappoa.

Oman kertomuksensa mukaan Abraham oli murhapäivänä halunnut tavata veljensä sopiakseen tämän kanssa, mutta joutunut vihan valtaan veljen epäystävällisen käytöksen takia. Myös Polénin lausunto asiasta korostaa, että Niilo oli omalla käytöksellään provosoinut Abrahamin väkivallantekoa. Eräs todistaja kertoi Abrahamin vankeudessa pelänneen, että kuolemantuomiota ei pantaisikaan täytäntöön, koska paikalla ei ollut jäävitöntä todistajaa. Mielenkiintoista on, että Abraham oli pyytänyt soutuseuransa mukaansa "vieraiksi miehiksi". Todistamaan mitä?

Kaikesta saa sellaisen käsityksen, että Abraham oli todellakin hautonut ajatusta veljen tappamisesta, mutta ei lähtenyt häntä tappoaikeissa tapaamaan. Tilaisuuden tullen hän kuitenkin toteutti sisällään kypsyneen ajatuksen monimutkaisesta itsemurhasta. Tappamalla veljensä hän sai tilaisuuden katua ennenkuin hänet itsensä mestattaisiin. (Suisidaalimurhista on mielenkiintoinen kirjoitus Yliopisto-lehdessä 14/96).

Pieksämäellä säilyneen, Pekka Lappalaisen kirjoittamaan Pieksämäen seudun historia I:een (Pieksämäki 1961, s. 651) kirjatun perimätiedon mukaan Abraham alistui teloitukseen miehekkäästi.

Tappo - tai murha - tapahtui 31.7.1823 ja on mitä ilmeisimmin myöhäisin rikos, josta kuolemantuomio on täytäntöönpantu. Käsittely oli nopeaa ja toimeenpano tapahtui jo vuoden ja kolmen kuukauden kuluttua. Tähän vaikutti ilmeisesti sekä kuolemantuottamuksen erityinen julmuus että tuomitun alistuvuus. Ainoan armonanomuksen on saattanut laatia Fredrik Polén. Siinä vedotaan erityisesti tuomitun poikkeavaan mielentilaan.

Teloitustodistus ei sisälly aktiin, mutta Pieksämäen kirkonkirjat kertovat, että Abraham Kaipainen on "halshugg. steglad".

 

Pirinen, Heikki Pekanpoika

teko 27.1.1822 - mestattu 6.11.1824

Torpparin poika Heikki Pirinen Nilsiästä asui ilmeisesti setänsä tilan torpassa isänsä Pekan ja nuoremman veljensä Adamin sekä vaimonsa Valpurin ja pienen poikansa kanssa. Sunnuntaina 27.1.1822 Heikki ja Adam olivat palanneet kirkosta ja istuivat tuvassa, kun isä Pekka alkoi moittia Heikkiä torpan varojen tuhlaamisesta. Isä käski poikaa lähtemään ulos tuvasta. Tähän Heikki vastasi, että eläinten kuuluu olla ulkona ja ihmisten talossa. Nenäkkäästä vastauksesta kimpaantuneena isä Pekka nousi pojan viereltä penkiltä ja tarttui tämän tukkaan kurittaakseen tätä.

Poika Heikki tarttui sängyn irtonaiseen tukipuuhun ja löi sillä isäänsä, Adamin todistuksen mukaan useita kertoja, kunnes isä tuupertui maahan. Adam yritti ensin estää veljeään lyömästä, mutta kun tämä löi myös häntä oikeaan olkapäähän, pakeni Adam ulos. Valpuri lapsineen ja Antti Rissanen, tuvassa vieraillut naapurin poika, olivat jo nujakan alkaessa paenneet tuvasta.

Heikki ryntäsi myös ulos ja nähtyään Rissasen tarttui kirveeseen ja lähti ajamaan häntä pois pihasta. Sen jälkeen Adam, Heikki ja Valpuri palasivat tupaan, jossa Pekka valitteli kipuja päässä. Hänet nostettiin vuoteelle. Adam juoksi sedän, Juho Nuutinpoika Pirisen taloon, josta lähdettiin hevosella hakemaan Pekkaa Juhon taloon.

Siellä Pekka alkoi oksennella, ja sitä jatkui puoleenyöhön saakka, jolloin hän menetti tajuntansa ja heitti henkensä. Heikki haettiin paikalle ja pidätettiin.

Kihlakunnanoikeuden kuulustelussa 6.3.1822 Nilsiän talvikäräjillä Heikki ensin kielsi kokonaan lyöneensä isäänsä ja väitti tämän käyneen hänen kimppuunsa, sitten kompastuneen ja kaatuessaan saaneen kuolettavat vammat. Myöhemmin Heikki myönsi tarttuneensa sänkypuuhun tuskissaan ja sen irrotessa lyöneensä itsepuolustuksekseen, mutta vain kerran. Myöhemmin Heikki perui tämänkin tunnustuksensa.

Saman vuoden lokakuussa, 31.10. pidetyillä ylimääräisillä käräjillä Heikki Pirinen peruutti kaikki tunnustuksensa ja kiisti mitenkään väkivalloin kohdelleensa isäänsä. Hän piti päänsä myös 10.2.1823 pappien pitämässä erityiskuulustelussa. Todisteiden katsottiin kuitenkin olevan riittäviä. Pastori Brofeldtin antama kiittävä "papintodistuskaan" ei asiaan vaikuttanut. Lopulliseksi tuomioksi tuli kuolemantuomio ja teilaus sekä käden irtileikkaaminen. Tuomio luettiin ja selitettiin suomeksi Heikki Pekanpoika Piriselle 19.2.1824.

Kaksi armonanomusta tehtiin, tammi- ja syyskuussa 1824, mutta ne eivät tuomiota lieventäneet. Mestaus tapahtui Nilsiän mestauspaikalla 6.11.1824.

 

Pohdintaa

Tapahtumasta mestaukseen kului kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta. Heikki oli kolmissakymmenissä ja isä puolessavälissä kuudettakymmentä. Nuorempi veli Adam oli pöytäkirjoissa ilmenevien lausuntojen mukaan isän lemmikki. Heikki katsoi nuoremman veljen kiusaavan häntä tahallisesti. On helppo kuvitella, kuinka vaikeata on pienissä tiloissa elää yhteiselämää sellaisissa puitteissa. Heikki ei varmaankaan lyönyt isäänsä tappamistarkoituksessa. Sekä Heikki että isä olivat todistusten mukaan pienikokoisia ja hentorakenteisia (klen). Heikin vimmastuksen oli täytynyt olla kova, koska isän kallo oli lääkärintodistuksen mukaan useasta kohdasta säröllä. Olihan toki nöyryyttävää aikuisen miehen tulla tukistetuksi vaimon ja veljen edessä.

Heikki ei tunnustanut rikostaan, ja kaksi vaadittavaa todistajaa olivat veli Adam ja veljen toveri Antti Rissanen. Ilmeisesti se tosiseikka, että kysymyksessä oli isän tappaminen, esti tuomion lieventämisen. Kuitenkin on samoina vuosina tapauksia, joissa esim. vaimon murhaaja on asetettu "tutkintovankeuteen" pakkotyöhön, jos hän ei itse ollut tunnustanut. Aktin niukahkoista tiedoista on vaikea saada käsitystä tapahtuman taustoista. Ympäristö taisi tuomita Heikin syylliseksi ilman suurempia todisteluja.

Tässä ei alkoholilla ollut ilmeisesti osuutta asiaan, mutta muuten tapaus on varmaan tyypillinen suomalaisten elinympäristössä tapahtuva henkirikos.

 

Hautimäki, Juho Simonpoika

teko 1.4.1823 - mestattu 3.5.1825

Torppari Juho Hautimäki, 44, oli riitaantunut veljensä rusthollari Esajas Kurkelan, 49, kanssa perintösaamisista. Rustholli sijaitsi Porvolan kylässä Kosken kappelissa, Lammin pitäjässä. Vanhin veli Esajas oli ilmeisesti perinyt rusthollin, sisaret olivat tahoillaan naimisissa, ja nuorempi veli Juho asui rusthollin torppaa.

Oikeuden päätöksen 13.3.1823 mukaan Esajaksen tuli 1.4.1823 mennessä ulosoton uhalla maksaa sisaruksilleen 124 hoperuplaa osuuksina tilasta. Nimismies ja vouti olivat tulossa valvomaan maksun toimeenpanoa.

Juho Hautimäki oli aikaisemmin lainannut veljeltään tynnyrin ja 20 kappaa rukiita sekä 30 talaria. Esajas katsoi, että nämä oli vähennettävä veljen osuudesta jo ennakkoon saatuna perintöosana. Juho oli kuitenkin sitä mieltä, että ne kuuluivat hänelle saatavana siitä, että veli ei, paikkakunnan tavan mukaan, ollut osallistunut hänen naimisiinmenonsa kustannuksiin.

Ystävällisissä merkeissä nautitun aterian aikana, johon kuului myös viinaa, Esajas oli luvannut antaa myötäjäisinä edellä mainitut rukiit, mutta ei rahoja. Juho vaati perintöosaansa kokonaisena. Aterian jälkeen virkamiehet poistuivat talosta.

Riita jatkui niin, että Esajas työnsi Juhon poikineen ulos tuvasta ja Juho puolestaan panetteli veljeään varkaan isäksi, kun Esajaksen poika oli aikaisemmin ollut syytteessä varkaudesta. Pihalla molemmat miehet uhkailivat toisiaan, Esajas hevosen luokilla ja Juho halolla. Esajas heitti luokin syrjään ja astui aseettomana veljeään vastaan, mutta tämä löi isoaveljeä halolla kolme kertaa päähän ja vartaloon, niin että tämä kaatui maahan ja kannettiin korisevana taloon. Paikalla oli silminnäkijöitä.

Juho poistui paikalta lähtien kävelemään kohti sisarensa asuntoa toiseen kylään. Matkalla hänet tavoitettiin ja vangittiin.

Puolustuksessaan Juho vetosi siihen, että Esajaskin oli uhannut häntä ja hän oli lyönyt itsepuolustukseksi.

Kihlakunnanoikeus totesi tapauksen selväksi ja langetti kuolemantuomion 3.5.1823. Hovioikeus vahvisti päätöksen 18.7.1823. Juho Hautimäki teki valituksen, jossa hän väitti toimineensa itsepuolustukseksi, ja lupasi asialleen todistajia. Uudet käräjät eivät kuitenkaan antaneet tälle väitteelle tukea, kuolemantuomio pysyi. Armonanomuksetkaan eivät tuoneet tuomioon lievennystä.

Teloitus kaula ja käsi katkaisemalla ja teilaus ruumiin, pään ja käden asettamisella teilipyörälle nähtäville, tapahtui Koskella 3.5.1825.

 

Pohdintaa

Erityistä tässä tapauksessa on se, että osapuolet olivat talollisia, ilmeisesti varakastakin väkeä. Rustholli oli kuitenkin ehkä taloudellisissa vaikeuksissa, kun perintörahaa ei ollut maksettu. Pöytäkirjoista ei käy selville syitä maksun viipymiseen, ei myöskään milloin periminen oli tapahtunut.

Kosken kappelin vihki- ja syntymäluetteloiden mukaan Juho oli avioitunut Maija-Liisa Markuksentyttären kanssa 27.12.1810, poika Fredrik oli syntynyt jo 8.10.1810. Muita lapsia ei kirkonkirjoista löydy. Juhon saama laina oli nähtävästi annettu jo ennen avioitumista tai sen aikoihin, koska Juho katsoi sen käyvän häälahjasta. Esajas ei ehkä hyväksynyt Juhon avioitumista Maija-Liisan kanssa, varsinkin kun liitto solmittiin vasta pojan syntymän jälkeen. Juhon käytös osoitti joka tapauksessa, että jotakin kaunaa oli veljesten välille kertynyt, kun purkaus oli niin raju.

Tapahtuman aika oli siis 1.4.1823 ja mestaus tapahtui 3.5.1825. Käsittely eri oikeusasteissa armonanomuksineen tapahtui kahden vuoden sisällä. Tapauksen selvyys, tapon raakuus ja sen kohdistuminen lähisukulaiseen ilmeisesti vaikuttivat siihen, että armoa ei annettu, vaikka samaan aikaan muiden vastaavien tapausten rangaistuksia yleisesti lievennettiin.

Yrjö Blomstedt on artikkelissaan "Viimeinen mestaus" teoksessa Suomen historia (osa 5, 1986) olettanut, että Juho Simonpoika Hautimäki olisi ollut viimeinen, jonka kuolemantuomio pantiin täytäntöön. Seuraavassa esitetään kuitenkin vielä myöhempään mestaukseen johtanut rikos.

 

Putkonen, Tahvo Tahvonpoika

teko 26.12.1822 - mestattu 8.7.1825

Renki Tahvo Putkonen, Suonenjoella syntynyt, tarjosi Jauhomäen kylässä Pieksämäellä naapureilleen nimipäivänsä kunniaksi ruokaa ja viinaa Juho Lukkarisen tuvassa tapaninpäivänä 26.12.1822. Viinaa hän oli ilmeisesti nauttinut jo etukäteen, kun miehet olivat pyhien seutuvilla joutilaina kuljeskelleet läheisissä taloissa ja torpissa.

Tuleva uhri, torppari Lasse Hirvonen, viiden lapsen isä Ahvenjärven torpasta Jauhomäen kylästä oli lähtenyt ensimmäisenä joulupäivänä yksinään, ilman vaimoa Margareta Koivistoista, kirkkoon ja sillä tiellään jäänyt oleskelemaan kylälle ja liittynyt Tahvon seuraan.

Jostakin syystä Hirvosen ruokatavat olivat alkaneet ärsyttää humalaista Putkosta, joka yllättäen hyökkäsi Lasse Hirvosen kimppuun tönäisten tämän penkiltä lattialle. Muut läsnäolijat, isäntä Lukkarisen kehotuksesta, ajoivat Putkosen ulos tuvasta. Tämä nappasi porstuasta kirveen, mutta ei ehtinyt saada sillä vahinkoa aikaan, kun paikalla ollut Hirvosen lanko Adam Koivistoinen takaapäin pitelemällä sai hänet talttumaan.

Jonkin ajan kuluttua Putkonen pääsi takaisin tupaan ja oli jotakin itsekseen mumisten huomannut Hirvosen uunin luona ja mennyt ulos palaten kohta kädessään metrin koivuhalko, jolla hän löi pahaa aavistamatonta, piippuaan sytyttelevää Lasse Hirvosta otsaan niin, että tämä kaatui tajuttomana lattialle ja verta valui suusta ja nenästä. Tuvassa oli samalla hetkellä kaksi naista, jotka eivät kuitenkaan nähneet itse lyöntiä, kuulivat vain sen äänen ja näkivät Hirvosen kaatuvan ja Putkosen pitelevän halkoa. Hirvonen asetettiin vuoteelle. Kahden päivän kuluttua hän tajuihinsa tulematta kuoli.

Välittömästi teon jälkeen Putkonen oli todistajien mukaan myöntänyt tekonsa ja jopa luvannut maksaa Hirvoselle kipurahoja. Jo seuraavana päivänä hän kuitenkin oli joillekin läsnäolleille väittänyt ensin lyöneensä itsepuolustukseksi ja sitten, että kaikki muutkin olivat lyöneet Hirvosta, ei hän yksin.

Kihlakunnanoikeuden kuulusteluissa Putkonen ensin itsepäisesti vaikeni ja sitten syytti muita läsnäolijoita lyönnistä. Päätökseksi tuli kuitenkin 30.7.1823 kuolemantuomio. Hovioikeus vahvisti päätöksen jo 14.8.1823. Armonanomus tehtiin, mutta se hylättiin 28.5.1824. Lopullinen kuolemantuomio luettiin Tahvolle ja selitettiin suomeksi 30.7.1824, jolloin tuomittu pidätti itselleen valitusoikeuden. Valitus, jossa Putkonen väitti todistajia jääveiksi, tehtiin ja sitä käsiteltiin 6.10.1824, mutta muutosta päätökseen ei tullut. Viimeinen armonanomus tehtiin 2.3.1825, mutta keisari ei katsonut aiheelliseksi muuttaa tuomiota.

Lopulliseksi tuomioksi tuli kuolemantuomio kaula katkaisemalla ja hautaaminen kirkkomaan ulkopuolelle sekä 24 hopeatalarin sakot oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta. Myös Adam Koivistoinen sai sakot juopumuksesta.

Kansallisarkiston diarion ilmoittamasta paikasta ei löydy Staffan Putkosen aktia. Vaasan maakunta-arkistosta löytyivät käräjäoikeuden pöytäkirjojen puhtaaksikirjoitetut kopiot ja armonanomukset vuosilta 1823 ja 1824, mutta hovioikeuden pöytäkirjat puuttuvat. Diarioon kirjattua armonanomusta vuodelta 1825 ei myöskään ole asiakirjojen joukossa. Mestaustodistus puuttuu, mutta se on ollut liitettynä vain kahteen aktiin tässä käsitellyistä tapauksista, joten sitä ei välttämättä ole aktin mukana arkistoitu.

Pieksämäen kirkonkirjojen mukaan tuomio on täytäntöönpantu heinäkuun 8. päivänä 1825. Kirjonkirjojen teksti kertoo seuraavaa: "8/7 8/7 Suonejoki. Og. drg Staff. Staffs. Putkone halshuggen dömd att afrättas"

Tämä olisi näin ollen myöhäisin toistaiseksi löydetty täytäntöönpantu kuolemantuomio.

 

Pohdintaa

Puutteellisista asiakirjoista ei löydy "papintodistusta", josta ilmenisivät Tahvo Putkosen taustatiedot. Saatavilla olevat pöytäkirjat ja kuolinkirjaus eivät edes kerro hänen ikäänsä. Pieksämäen kirkonkirjoista ei myöskään löydy tietoa Lars Hirvosen kuolemasta.

Tilanteeseen liittyvät voimakkaasti alkoholi ja tuntemattomasta syystä kertyneen agressiivisuuden väkivaltainen purkaus. Halko näyttää tappoaseena olevan tavallinen. Tuomitun käytös jälkeenpäin näyttäisi todistavan, että hänellä ei itsellään ollut selvää mielikuvaa tapahtumasta ja hän pyrki siirtämään syyn muiden niskoille.

Kuulustelujen kuluessa Tahvo Putkonen esitti sangen omituisia väitteitä isäntäänsä Juho Lukkarista kohtaan, että tämä muka olisi aikoinaan leikannut kuolleen isänsä sydämen irti rinnasta. Täytyy ihmetellä, oliko Tahvo oikein mieleltään terve. Kuulustelun aikana nämä väitteet kumottiin selvästi.

Pöytäkirjoista käy selville, että Tahvo ei missään vaiheessa syyllisyyttään tunnustanut, mutta oikeus katsoi monien läsnäolleiden todistuksen riittäväksi näytöksi. Monien samanaikaisten ja samankaltaisten tapauksien joukossa tämä on ehkä viimeinen, jossa lievennystä ei annettu. Voisiko siihen vaikuttaa syytetyn ilmeisesti poikkeuksellisen itsepäinen ja vähän sympatiaa herättävä käytös? Ehkä Tahvo ei ollut oman kylän miehiä, vaan "muukalainen", tullut sinne naapurikylästä töihin.

Teko tapahtui siis 26.12.1822 ja tuomio toimeenpantiin 8.7.1825 eli yli kahden ja puolen vuoden kuluttua.

 

Selvittämätön tapaus

Vertailun vuoksi esittelen tapauksen, joka sattui vain päivää edellisen jälkeen Lohtajalla.

Tilallisen poika Matti Kolpanen oli 27.12. 1822 talossa pidetyn tanssitilaisuuden jälkeen vahvassa humalatilassa, erilaisten tappelunnujakoiden jälkeen lyönyt halolla päähän naapuriaan tilallista Juha Nevakoskea, joka myöhemmin kuoli saamaansa vammaan. Paikalla oli paljon väkeä. Teko tehtiin illansuussa pimeällä pihalla. Tekijä oli ensin myöntänyt, mutta kuulusteluissa kiisti kaiken, syyttäen tovereitaan kuolemantuottamuksesta. Lopulta Vaasan Hovioikeus kuitenkin tuomitsi Matti Kolpasen kuolemaan 20.3.1823. Syytetty kiiisti edelleen syyllisyytensä ja vetosi siihen, että paikalla oli muita samalla lailla pukeutuneita kuin hän, jolloin ainoan todellisen silminnäkijän todistus ei ollut kiistämätön pihan pimeyden vuoksi. Armonanomus 2.3.1825 evättiin. Seuraavan vuoden päätöksistä ei löydy lisätietoja. On epäselvää, mitä Kolpaselle lopulta tapahtui, mutta oletettavasti häntä pidettiin "tutkintovankeudessa" Suomenlinnassa. Ainakaan ei tietoa hänen mestauksestaan ole kirjattu Lohtajan kirkonkirjoihin. Asia vaatisi lisäselvitystä.

 

Viimeinen mestattu

Edellä on kertomukset esitetty mestausten aikajärjestyksessä. Kuten ylläolevasta on käynyt ilmi, on viimeiseksi Suomessa rauhanaikana mestatuksi päätelty eri henkilöitä.

Marttilan Tiipilännummella on muistomerkki 22.10.1824 "viimeiselle mestatulle" Antti Hannulalle. Yrjö Blomstedt taas oletti 3.5.1825 mestattua Juho Hautimäkeä viimeiseksi. Vuoden 1825 päätöksistä kuitenkin löytyi vielä hieman myöhemmin, 8.7.1825 mestattu Tahvo Putkonen, jonka kuulustelupöytäkirjat kuitenkin ovat puutteellisia, mutta jonka kohdalla Pieksämäen kirkonkirjoissa on selvä merkintä mestauksesta.

Hakemalla aktien diariosta voi löytyä vielä muita samanaikaisia tapauksia, mutta kovin paljon myöhemmin ei mestauksia varmaankaan toimeenpantu.

 

Viimeinen mestaukseen johtanut surmatyö

Myöhimmin suoritettu surmatyö, josta mestaus on toimeenpantu, on kuitenkin ilmeisesti Abraham Kaipaisen veljesmurha.

Kaapo Mikonpoika teki surmatyönsä Loimaalla jo 7.12.1819. Heikki Pirinen tappoi isänsä Nilsiässä 27.1.1822. Tahvo Putkosen teko tapahtui Pieksämäellä 26.12.1822. Juho Hautimäki surmasi veljensä Lammilla 1.4. 1823. Antti Hannula surmasi isänsä Marttilassa 29.4.1823. Abraham Kaipainen surmasi veljensä Pieksämäellä 31.7.1823.

Muut mestatut saivat tuomionsa lähiomaisen kuolemantuottamuksesta paitsi Kaapo Mikonpoika Luuta ja Tahvo Tahvonpoika Putkonen, jotka surmasivat satunnaisesti kohtaamansa miehen. Kumpikaan ei tunnustanut oikeudenkäynnin aikana tekoaan. On vaikeaa arvioida, mikä heidän kohdallaan sai oikeuden lopulta pysymään kuolemantuomion täytäntöönpanon kannalla, kun samalta ajalta löytyy tapauksia, joissa tuomio lievennettiin. Olisiko asiaan voinut vaikuttaa, että molemmat olivat tekopaikkakunnallaan ulkopuolisia? Kummankin oma käytös ehkä myös vaikutti päätökseen.

 

[1] 1734 års lag. Helsingfors 1884.

[2] Ruotsin Waldakunnan laki, Hyväksi luettu ja wastan otettu Herrainpäivillä Wuonna 1734. Suomeksi käätty. Ensin pränttiin annettu Georg Saloniuxelda, K. How=rätin Aktuariuxelda; Waan nyt wasta=uudesta ylitsekatsottu ja moninaisesti parattu Matthias Caloniuxelda, Lain=opin Professorilda Turusa. Turusa, Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjan=Präntisä 1820.

 

Teloitettujen viitteet, joiden avulla asiapaperit löytyvät Kansallisarkistosta

Luuta, Kaapo SOO pag. 132/1820
Hannula, Antti SOO pag. 283/1823
Kaipainen, Abraham SOO pag. 288/1823
Pirinen, Heikki SOO pag. 143/1822
Hautimäki, Juho SOO pag. 172/1823
Putkonen, Tahvo SOO pag. 221/1823
sekä: Vaasan Hovioikeuden alistettujen asioiden pöytäkirjataltiot 1823 asiaNo. 69, D 1 74

 

Referat

Pirkko-Leena Otonkoski: De sista avrättningarna i Finland 1824-1825

Alla slutliga domar rörande brott mot liv registrerades under storfurstendömets tid i senatens resolutionsprotokoll. Samtliga protokoll för åren 1824-1826 har genomgåtts. Enligt 1734 års lag skulle alla brott mot liv bestraffas med döden oberoende av motiv och omständigheter. Männen skulle halshuggas och steglas, kvinnorna brännas på bål. I början av 1800-talet blev det allt vanligare att omvandla domen till spö- och stockstraff samt tvångsarbete, livstida eller för en viss tid, först på Sveaborg, senare i Sibiriens gruvor, för kvinnor spånadsarbete i Willmanstrand. I oklara fall kunde den anklagade dömas till fängelse - i praktiken tvångsarbete - tills den slutliga domen fälldes.

Under tiden 1824-25 dömdes enligt protokollen 24 kvinnor, av vilka 13 fick dödsstraff och 45 män, samtliga dömda till döden. Av dessa dödsdomar verkställdes dock endast sex, de övriga lindrades. Samtidigt framgår även vem som var den sista i Finland avrättade personen. Härom har stridiga meningar rått.

Luuta, Gabriel Mickelsson, avrättad 13.8.1824. - Efter att ha klandrats för sitt oroliga liv av soldaten Mickel Kors den 7 december 1819 stack Luuta ner denne med kniv så han förblödde. Luuta erkände sitt brott först sedan alla hans inställsamma nådeansökningar fått avslag. Domen kan förefalla hård vid en tidpunkt då motsvarande domar lindrades.

Hannula, Anders Andersson, avrättad 22.10. 1824. - Den 29 april 1823 var han redlöst berusad och misshandlade sin far Anders Mattsson genom att trampa på dennes huvud med påföljd att fadern dog följande natt. De enda vittnen var modern Maria Mattsdotter och hennes bror Mikael Mattsson, som bodde där som dräng då Anders Mattsson redan var gammal och sonen var drinkare. Gärningsmannen kunde först inte minnas någonting, men tillstod sedan gärningen nästan ordagrant lika som morbrodern hade vittnat. Någon nådeansökan ville han inte göra. I S.t Mårtens restes sedan en minnessten över "den siste i Finland avrättade".

Kaipainen, Abraham Nilsson, avrättad 30.10. 1824. - Då brodern Nils Nilsson förvägrat Abraham Nilsson att som gift bo kvar i brödernas gemensamma torpstuga, slog Abraham ihjäl brodern med en lie den 31 juli 1823. Enligt protokollet hade Abraham haft för avsikt att begå självmord, men för att undgå helvetet hade han överlagt att istället döda sin bror eller sin fästmö, för att på så sätt genom ånger få förlåtelse och avrättas. Handlingen begicks tydligen i hastigt mod men kan kanske ändå ses som exempel på självmord genom mord.

Pirinen, Henrik Persson, avrättad 6.11.1824. - Henrik bodde på ett torp tillsammans med sin familj jämte sin far och yngre bror, som var faderns favorit. Fadern klandrade upprepade gånger Henrik för slösaktighet och då han den 27 januari 1822 åter gjorde det och ville lugga honom, tog Henrik ett vedträ från sängen och slog fadern med det. Fadern dog följande natt. Henrik förnekade sin skuld men dömdes trots att ojäviga vittnen ej fanns.

Hautimäki, Johan Simonsson, avrättad 3.5. 1825. - Bröderna Johan Hautimäki och Esajas Kurkela var oeniga om ett gammalt lån, och vid ett gräl den 1 april 1823 slog Johan ihjäl sin bror med ett vedträ. Johan sade sig ha handlat i självförsvar, men detta kunde inte bevisas. Bägge var vid tillfället tämligen berusade. Enligt Yrjö Blomstedt var Hautimäki den sista i Finland avrättade personen.

Putkonen, Staffan Staffansson, avrättad 8.7. 1825. - Drängen Staffan Putkonen var kraftigt berusad den 26.12.1822, då han utan påtaglig orsak slog ihjäl sin granne med ett vedträ. Han erkände aldrig men fälldes på många ögonvittnes vittnesmål. Akten i fråga saknas i Riksarkivet, men en del av akterna i målet föreligger i Vasa hovrätts arkiv. Enligt denna utredning är Staffan Putkonen den sista avrättade och Abraham Kaipainen den sista gärningsman vars brott resulterade i dödsdom.

 
Genos 68(1997), s. 55-69, 94-95

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1997 hakemisto | Vuosikertahakemisto