[ Artikkelin loppu ]
Tarkoitukseni on tässä esityksessä käsitellä ns. metsäsuomalaisia ja heidän jälkeläisiään Ruotsissa.[1] Sana metsäsuomalainen - skogsfinne - on mielestäni parempi kuin usein käytetty Värmlannin suomalainen, koska Ruotsin suomalaismetsät - finnskogar - esiintyvät laajalla alueella Keski-Norrlannista aina Länsi-Göötanmaan rajoille asti. Voi liioittelematta sanoa, että kymmenillä ruotsalaisilla pitäjillä on ollut oma takamaa, finnskog, jossa on aikoinaan asunut juuri metsäsuomalaisia. Kun metsäsuomalaiset toisin kuin kaupunkeihin tai teollisuusammatteihin muuttaneet suomalaiset saivat paljon jälkeläisiä, on sadoilla tuhansilla tämän päivän ruotsalaisilla suomalaisia juuria, jotka ovat aivan viime aikoina muuttuneet hyvin kiinnostaviksi.
Ensimmäinen seikka, joka metsäsuomalaisia tarkasteltaessa pitää olla mielessä, on että heidän muuttonsa Suomesta Ruotsiin oli valtakunnan sisäistä, kruunun kaikin tavoin suosimaa ja edistämää muuttoliikettä. Siksi se myös näkyy lähteissä. Ensimmäinen tämänlaatuista muuttoa kuvaava dokumentti on Vadstenan munkin, sittemmin piispa Peder Månssonin "Bondakonst"-teoksen esipuheessa oleva knitteliruno noin vuodelta 1500, jossa sanotaan hiukan modernisoidussa muodossa seuraavasti:
"Nu ligga i Sverige många gods öde,
som fordom voro uptagna med stor möda.
Stora stenrösen bevisa det nog,
efter vilka är växin villande skog.
Somliga säija de godsen lades öde
av mycken örlog och svartom döde.
Fattas nu folk det må väl föresees
med almoge terve hyvä mees.
Fruktsammast äre sveriges finnar
ty ganska mång barn föder var kvinna.
Sedan föra de barnen til Righa och Räffla,
vilka skulle föras til Stockholm och Gäffla."[2]
Runo sanoo näin, että kun Ruotsissa oli paljon autiotiloja metsissä, ja kun suomalaiset lisääntyivät vilkkaasti, heitä pitäisi tuottaa Ruotsiin asuttamaan metsiä. Tärkeää oli, että suomalaiset eivät muuttaisi ulkomaille, Riikaan ja Tallinnaan, vaan Tukholmaan ja Gävleen. Paikannimi Gävle ei ole mukana vain loppusoinnun vaatimuksesta - "Räffla", "Gäffla" - vaan siksi, että Gävlen kaupunki näyttää ammoisista ajoista olleen metsäsuomalaisten porttina länteen. Eipä suomen kielikään näytä olleen kirkonmiehelle täysin vieras, koska hän sisällytti runoonsa kolme suomalaista sanaa "terve, hyvä mies".
Metsäsuomalaisten muutto Ruotsiin on osa Sisä-Suomen asuttamisen yhteydessä tapahtunutta muuttoliikettä, sen viimeinen jatko. Tämän asutusliikkeen vaiheet ovat tutkimuksessa hyvin tunnetut. Kun Savossa oli keskiajan lopulla vain viisi asuttua pitäjää (Pellosniemi, Vesulahti, Juva, Sääminki, Rantasalmi), oli tilanne sata vuotta myöhemmin kokonaan toinen. Tavinsalmi perustettiin 1548 nykyisen Kuopion paikalle, minkä jälkeen muuttajat menivät maakuntarajan yli Hämeen puolelle. Vuonna 1560 syntyi Rautalammin suurpitäjä ja 1571 vielä lännempänä Ruoveden pitäjä. Ekspansion taustana oli korpiruis ja uusi kaskiviljelytekniikka, huuhta, jonka ansiosta erämaat saatettiin ottaa pysyvän asutuksen piiriin. Kaskeaminen edellytti laajoja kuusivaltaisia metsämaita, jotka jäivät viljelyn jälkeen uudelleen metsittymään. Yhä uusien, neitseellisten havumetsien tarve oli näin asutuksen laajentumisen kannustimena. Jokainen kaskitalonpoika sai uutistilallaan jälkeläisiä, jotka halusivat lähteä raivaamaan vielä uudempaa tilaa jonnekin kauemmaksi metsiin. Näin asutus eteni syklisinä sysäyksinä sukupolvi sukupolvelta yhä laajemmaksi.[3]
Suomalainen tutkimus on pystynyt jäljittämään asutusliikettä itäsuomalaisten sukunimien avulla, jotka merkittiin lähteisiin ja jotka osoittavat aikayhteyteensä sijoitettuina, mistä ja minne suvun jäseniä oli aikoinaan siirtynyt. Savolaisia nen-päätteisiä sukunimiä tunnetaan vuoden 1500 tienoilta noin 500, vuoden 1700 tienoilta noin 2500 varianttia.[4]
Sitä, milloin ensimmäinen yksittäinen savolainen kaskitalonpoika asettui Ruotsiin, ei tiedetä. Lähteistö, sen tapainen kuin edellä lainaamani Peder Månssonin runo, on hyvin sattumanvaraista. Yhtenäisiä tietojen sarjoja alkaa ilmaantua 1580-luvulta lähtien. Juuri tuona vuonna 1580 kuningas Juhana III suuttui veljelleen Kaarle-herttualle siitä syystä, että tämä kuljetutti 300 savolaisen talonpojan joukkoa kolmena ryhmänä meren yli Ruotsiin, ja epäluuloisen kuninkaan silmään olivat erityisesti pistäneet savolaisten mukanaan kuljettamat pitkät kaarijouset. Kun ilmeni, että mistään sotilasosastosta ei sentään ollut kysymys, Juhana rauhoittui silminnähden ja julkinen riita Södermanlannin herttuan kolonisaatiohankkeista vaimeni.[5]
Ensimmäinen suuri asutusaalto 1580-1600 peitti alleen itäisen Södermanlannin, ulottui Närkeen, Länsi-Göötanmaalle Tivedeniin ja Itä-Göötanmaalle Kolmårdeniin, laajeni Karlskogan tienoille Värmlannin itäosaan ja näkyi laajoina hajaesiintyminä Etelä-Norrlannissakin mm. Ockelbon, Bollnäsin ja Hasselan pitäjissä. Itäisimmät, kaskiviljelyyn huonoimmin sopivat kylien takamaat olivat kolonisaatioluetteloista päättäen vain lyhytaikaisessa asutuksessa ja toimivat etappeina savolaisaallon vyöryessä länteen.[6]
On kuitenkin huomattavaa, että suomalaisten muuttoliike Ruotsin metsiin oli 1500-luvun puolella osa yleistä takamaiden kolonisaatiota, jonka pääasialliset uudet tulokkaat olivat varsinaisen Ruotsin puolelta. Myöhäiskeskiajan suuret asutustappiot ja takamaiden autioituminen korvautuivat uusissa oloissa asutusaallolla, joka suuntautui kylistä niiden yhteismaille ja kokonaan asumattomiin suuriin erämaihin.[7]
Kaikki viittaa siihen, että uusi muuttoliike Ruotsiin oli hyvin selkeästi kruunun hyväksymää ja tukemaa, mutta siihen liittyi myös tulijoiden oma panos. Voi puhua kahdesta intressistä, jotka yhdistyivät muuttotilanteessa: valtion halusta saada verotuloja asumattomista yhteismaista ja kaskitalonpojaksi aikovan savolaisen pyrkimyksestä hankkia itselleen oma torppa.
Asutusliike jätti runsaasti jälkiä lähteistöön. Jokaisella kaskisavolaisella näkyy muuttoliikkeen alkuaikoina olleen mukanaan ruotsinkielinen passi, jonka näyttäminen viranomaisille oli asutusluvan saamisen välttämätön edellytys. Oli tärkeää voida osoittaa, että kysymyksessä oli hyväksytty muuttaja eikä kuka tahansa irtolainen. Alkuperäisen kotiseudun pappien antamat muuttopassit ovat vain poikkeustapauksissa säilyneet. Varhaisin niistä, Hannu Heikinpoika Lintuselle Rautalammilta annettu, on vuodelta 1584 ja kertoo uudisasukkaan muutosta Vikbolandetiin Itä-Göötanmaan erämaiseen koillisnurkkaan. Passin on allekirjoittanut kirkkoherra Laurentius Laurentii, ja sitä säilytetään Fernowin kokoelmassa Karlstadissa.[8]
Joskus kotiseudun viranomaisten antamia passeja on eri selvitysten yhteydessä jäljennetty tuomiokirjoihin. Niinpä Orsan ja Oren tuomiokirjassa Taalainmaalta vuodelta 1636 on karanneita sotamiehiä koskevan selvityksen yhteydessä jäljennettynä parinkymmenen suomalaisen maahanmuuttajan passit, joista ilmenee yksityiskohtaisesti, mistä Suomen pitäjästä ja kylästä he olivat kotoisin. Suomalaiset paikannimet ovat tosin tässä lähteessä vääntyneet niin kummallisiin muotoihin, että Suomen Asutuksen Yleisluettelon avulla on ollut mahdollista identifioida vain osa tulokkaista, ja heidätkin melko epävarmasti kylän ja isännimen pohjalta.[9] Tällöin on ilmennyt se mielenkiintoinen seikka, että muutto suomalaiselta kotitilalta Ruotsin metsiä asuttamaan on hämmästyttävän usein tapahtunut samanaikaisesti kotitilan isännän vaihtumisen kanssa. Kaskikulttuurin piirissä ilmeisesti monesti tapahtui niin, että kun vanhin pojista peri isännättömäksi jääneen erämaatilan, osa nuoremmista lapsista muutti pois tilalta, eräät aina Ruotsiin asti. Perintöosa entisestä kodista oli todennäköisesti se pääoma, jolla pitkä matka voitiin rahoittaa.
Muuttopassien melko täydellinen häviäminen lähteistöstä johtuu niiden erittäin lyhytaikaisesta merkityksestä. Tärkeämpi paperi oli uudisviljelijän kannalta ns. torpankirja (fastebrev), jota joskus on kutsuttu suomeksi nimellä kukkarokirja, koska kaskitalonpoika säilytti sitä kukkarossaan.[10] Tämä dokumentti oli 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa kuninkaan kansliasta annettu, mutta vuoden 1630 jälkeen maaherran allekirjoittama. Torpankirja seurasi Kaarle-herttuan vuonna 1583 antamaa mallia, jota on sanottu metsäsuomalaisen asutuksen perusdokumentiksi, sen Magna Chartaksi. Se oli periaatteessa avoin, mutta ajaltaan rajattu valtakirja ottaa kappale kruunun erämaata asutukseen. Torpankirjan kestoaika oli tavallisesti kuusi vuotta ja siinä annettiin nimeltä aina mainitulle suomalaiselle talonpojalle lupa ottaa viljelykseen nimeltä mainittu alue, jolle sai raivata tarpeellisen kaskimaan ja pellot ja rakentaa asumuksen. Ajan mentyä umpeen seurasi verollepano, jonka suorittivat vouti, tuomari ja 12 uskottua lautamiestä. Vasta tämän jälkeen uusi tila oli laillisesti perustettu ja voitiin merkitä verokirjoihin.[11]
Alkuperäisiä torpankirjoja eli kukkarokirjoja on säilynyt suuri määrä. Niitä näkee entistettyjen savupirttien ja kotiseutumuseoiden seinillä Ruotsissa kauniisti kehystettyinä. Kuitenkaan torpankirjoja ei jäljennetty virallisesti mihinkään registratuuraan tai kopiokirjaan, eikä niistä pidetty mitään luetteloa. Kruunulla ei ollut näin oikeastaan kontrollia myönnetyistä torpanluvista, vaan kirjan antaja luotti täydellisesti uudisasukkaan sanaan. Maahanmuuttaja tai hänen valtuuttamansa henkilö kävi itse ikimuistoista tapaa noudattaen kuninkaan tai myöhemmin maaherran kansliassa kertomassa suullisesti, että oli löytänyt torpan paikaksi sopivan alueen. Hänet otti vastaan referendarius, se kanslian virkamies, jonka tehtävänä oli rahvaan asioiden kuuleminen. Tämä virkamies kirjoitti kuulemansa perusteella torpankirjan, jonka alle kuningas merkitsi nimensä ja johon painettiin valtakunnan sinetti. Komea paperi seurasi aina samaa kaavaa, mutta sen merkitys oli lyhytaikainen.
Tuomiokirjat kertovat, että suuttuneiden naapurien poltettua uudisasukkaan torpan Värmlannin Fryksändessä vuonna 1624 tämä astui metsästä esiin ja näytti torpankirjaansa. Naapureiden oli tällöin rakennettava torppa uudelleen.[12] Sitten saattoi tapahtua, että kuuden vuoden kuluttua tapahtuneessa lautamiesten syynissä naapurit saivat tahtonsa läpi ja uusi, kahdesti rakennettu torppa tuomittiin lopetettavaksi, koska se sijaitsi häiritsevän lähellä olemassa olevaa asutusta. Tämäntapaiset tapaukset osoittavat tilapäisen, valtakunnan sinetillä varustetun torpankirjan mahdin, mutta myös tuon mahdin lyhytaikaisuuden.
Ensimmäinen virallinen ja säilytettäväksi tarkoitettu merkintä metsäsuomalaisesta uudisasutuksesta on siis tuomiokirjassa mainittu tutkinta (rannsakning), jolla oli lain voima. Vanhimmalta ajalta, 1500-luvulta ja 1600-luvun alusta, on kuitenkin tuomiokirjoja säilynyt huonosti, mitä puutetta erilaisten tarkastusluettelojen olemassaolo jonkin verran korvaa. Tunnetuin luetteloista on Erik Jöraninpoika Tegelin nimeä kantava tutkintapöytäkirja vuosilta 1580-1586 Södermanlannin voudintilien joukossa. Siinä Kaarle-herttuan territorion uutisasukkaat käydään läpi pitäjä pitäjältä ja kylä kylältä sikäli kun he nauttivat verovapaita vuosia.[13] Tämä luettelo on ollut tunnettu aina Petrus Nordmannin ajoilta 1880-luvulta asti, ja se on muodostanut Richard Brobergin asutuskarttojen peruslähteen. Luettelosta on erittäin helppo erottaa suomalaisasutus muun melko kirjavan kolonisaation joukosta eri kriteereiden avulla. Usein esiintyvien sanojen "finne" tai "finsk karl" rinnalla siinä näkyy uudisviljelmän rakennusten tai raivausten kuvauksesta, onko kysymyksessä kaskea polttava talonpoika vai ruotsalaistyyppinen peltoon ja karjaan panostava kolonisti. Tässä luettelossa näkyvät Värmlannin ensimmäiset suomalaiset, kaikkiaan seitsemän, etunimeltä mainittuina; he perustivat torppiaan nykyisen Karlskogan tienoille.
Tuomiokirjojen mainintoja täydentää kameraalisten lähteiden massa, ensin voudin- ja sitten läänintilit, joissa kaskisuomalaiset esiintyvät kymmenysten maksajina. Sarjoihin sisältyvät kymmenysluettelot ovat 1640-luvulla alkavien henkikirjojen (mantalslängder) ohella 1500- ja 1600-luvun suomalaisasutuksen tutkimuksen päälähteet. On tärkeää havaita, ettei metsäsuomalaisia löydä maakirjasta, jossa esiintyvät vain perinnäistä maaveroa maksavat talonpojat. Kaskisavolaisten ainoat verot olivat kymmenykset ja pääluvun mukaan määräytyvä henkivero, koska he asuivat periaatteessa kruunun omistamia torppia.
On huomattava, että kun kymmenysluettelot ja henkikirjat sisältävät ensimmäisen maininnan suomalaisesta uudisviljelijästä, hänen nimeensä on usein liitetty epiteetti "finne", esimerkiksi "Erik Eriksson, en finne", "Finnen Mats" tai muuta sen tapaista. Muutaman vuoden perästä, kun uudisasukas oli jo sopeutunut ympäristöönsä, saattaa attribuutti olla tarpeettomana lisäidentifikaationa jo kadonnut verokirjasta. Joskus suomalaiset on ryhmitelty omaksi kategoriakseen, kuten esimerkiksi Färilan pitäjän henkikirjassa 1648, jossa 28 suomalaisen talonpojan joukko - sinänsä yli 10 % pitäjän väkiluvusta - mainitaan luettelon lopussa.[14] Koska nimen tehtävä oli erottaa ihminen toisesta, ei epiteettiä "finne" tietenkään käytetty silloin, kun jonkun ryhmän kaikki jäsenet olivat suomalaisia. Tästäkin syystä metsäsuomalaisten tutkiminen on melko hankalaa. Pääsääntö on, että henkilö, jota joskus jossain lähteessä on sanottu suomalaiseksi, on sitä muissakin ja myöhemmissäkin lähteissä.
Tapa merkitä koko itäsuomalainen -nen -päätteinen sukunimi lähteeseen on täysin tuntematon Ruotsissa toimineille kirjureille, veronkantajille ja papeille. Tulokkaiden tärkein identifikaatio, klaanimaiset sukunimet, jäivät vain heidän itsensä käyttöön. Muutama harva poikkeus kannattaa mainita. Västeråsin hiippakunnassa, johon Taalainmaa ja Västmanland kuuluivat, toimi 1600-luvulla eräitä suomea hiukan osaavia kirkonmiehiä, joista muutama ehkä oli metsäsuomalaisten oma jälkeläinen, jokunen taas muussa yhteydessä suomea oppinut pappi. Nämä muutamat papit saattoivat käyttää ensimmäisissä kirkonkirjoissaan, joita hiippakunnassa oli jo ennen vuoden 1686 kirkkolakia, itäsuomalaisia sukunimiä lyhennetyssä muodossa, jolloin esim. Tuppuraisesta tuli Tupp, Tyskiäisestä Tysk ja niin edelleen.[15] Muun kuin suomalaisen tutkijan on tietysti helppo kuvitella, että Tupp olisi köllinimi (eli liikanimi) ja tulisi sanasta kukko ja että Tysk tarkoittaisi saksalaissyntyistä henkilöä, mutta näin ei ole. Katkottujen tai ruotsiksi käännettyjen sukunimien alkuperän suhteen on kuitenkin tarpeen olla erittäin varovainen. Niitä on erityisen runsaasti tavattu Amerikassa olleen Delawaren siirtokunnan eli Uuden Ruotsin asukkaiden nimistössä, mikä johtuu siitä, että uuden mantereen englantilaisissa ja hollantilaisissa siirtokunnissa ihmisillä oli sukunimet. Onkin eräissä tapauksissa ilmeistä, että Delawaren sukunimet voivat olla suomalaisperäisiä, esim. sellaiset nimet kuin Geting ja Räf saattavat olla värmlanninsuomalaisten Ampiainen- ja Kettuinen -sukujen kaikua.[16]
Varmalla pohjalla olemme oikeastaan vasta, kun metsäsuomalaisten oma ääni tulee lähteissä kuuluviin. Se tapahtui osittain jo ruotsalaisten Erik Fernowin ja Erik Fantin teoksissa, joissa on julkaistuna itäsuomalaisia sukunimiluetteloja, mutta varsinaisesti vasta nuoren Carl Axel Gottlundin toiminnan ansiosta. Gottlund kävi vuonna 1817 Taalainmaalla ja 1821-1822 Värmlannissa, ja hänen matkojensa tarkoitus oli pääasiassa asutushistoriallinen. Hän halusi tutkia metsäsuomalaisten muuton ja levinneisyyden, elinkeinot, tavat ja tottumukset, kerätä runot ja kartoittaa henkisen kulttuurin ilmiöt. Tähän sfääriin kuuluivat erottamattomasti itäsuomalaiset sukunimet, joiden olemassaolon ja merkitykset asutushistorian indikaattoreina nuori ylioppilas Juvan kirkkoherran poikana tunsi hyvin. Sukunimet olivat kaikkialla hänen matkoillaan hänen huomionsa kohteena. Hän merkitsi niitä pappiloissa säilytettyihin kirkonkirjoihin, päiväkirjoihinsa ja muihin muistiinpanoihinsa.
Erittäin huomattava sukunimikartoitus sisältyy Gottlundin papereihin Kansallisarkistossa.[17] Useissa kuorissa säilytettävien sukunimiluetteloiden synty liittyy Gottlundin 1823 suunnittelemaan suureen, sittemmin kadonneeseen mietintöön, joka oli tarkoitettu jätettäväksi Ruotsin valtiopäiville. Teos sisälsi topografista, tilastollista, historiallista, sosiaalista ja kielitieteellistä tietoa metsäsuomalaisista, joita Gottlund kuvasi summittaisesti Taalainmaan ja Etelä-Norrlannin osalta, mutta varsin tarkasti, miltei talo talolta, Pohjois-Värmlannin osalta. Luettelon nimenä on "Folkmängden på finnskogarne" eli suomalaismetsien asukasluku. Jokaisen asutuksen kohdalla mainitaan, mikä suku asui tilaa, ei vain isännän sukunimi, vaan merkillistä kyllä myös vaimon nimi, joka paikallisen tavan mukaan oli toinen kuin isännän, sekä palkollisten, piikojen ja renkien suomalaiset sukunimet.
Tarkastelkaamme hiukan tätä Gottlundin luetteloa. Värmlannin kaukaisimmassa pohjoisnurkassa olevan Dalbyn pitäjän kohdalla siinä sanotaan, että vuonna 1823 alueella asui 71 täysikasvuista suomalaista kaikkiaan 14 eri torpassa. Kysymys oli kaikkiaan yhdeksän eri suvun jäsenistä, joista runsaslukuisimmat olivat Muhoinen ja Hakkarainen, harvinaisimmat taas Liitiäinen, Siekinen, Vauhkoinen, Kymäläinen, Kiikainen, Kuosmainen ja Pohjalainen. Norra Rögdenissa taas asui samana vuonna 82 suomalaista, ja suurimmat suvut olivat Havuinen, Hämäläinen, Tarvainen ja Paalainen. Nyn pitäjässä asui suorastaan 254 suomalaista jakaantuneina 36 torpan alueille. Sukuja oli kolmisenkymmentä - niistä suurimmat Hartikainen, Moijainen, Tarvainen, Hämäläinen, Vaissinen ja Karvainen. Talo talolta on mahdollista nähdä, mitkä olivat isännän, emännän ja palkollisten nimet, ja kun Gottlund myös julkaisi painosta Värmlannin kartan, jossa talot esiintyvät, on mahdollista kytkeä luettelon tiedot maantieteellisiin kiintopisteisiin, pysyviin ja vanhoihin, jo suomalaisasutuksen perustamisajalta oleviin torppiin.[18]
Luonnollisesti metsäsuomalaisten nimet ovat olleet jatkuvan huomion kohteena Gottlundin suorittaman peruskartoituksen jälkeenkin. Kaikki Värmlannin ja Taalainmaan suomalaisista kirjoittaneet ovat sivunneet niitä. Eräässä suhteessa tutkimuksessa on kuitenkin huomattavissa linjaeroja. Metsäsuomalaisiin liittyy kaksi tutkimustraditiota, suomalainen ja ruotsalainen. Suomalaiset tutkijat Petrus Nordmannista, Kaarle Krohnista, Väinö Salmisesta, Lauri Kettusesta, Albert Hämäläisestä alkaen ja aina Pentti Virtarantaan asti ovat olleet kiinnostuneita metsäsuomalaisista suomalaisena kansansirpaleena vieraissa oloissa, metsäsuomalaisten kielestä, kansanrunoudesta, kansankulttuurista ja perinteestä. Ruotsalaiset tutkijat, sellaiset nimet kuin Nils Keyland, Richard Gothe ja Richard Broberg ja monet heihin verrattavat, ovat pikemminkin nähneet metsäsuomalaiset ruotsalaisena ilmiönä, usein kotiseutu- ja sukututkimuksen näkökulmasta.[19]
On huomattava, että juuri ruotsalainen, kotiseutututkimuksesta kumpuava tutkimustraditio on ollut erityisen kiinnostunut sukunimistä, mutta ei kielelliseltä kannalta, kuten suomalainen tutkimus, vaan juuri asutushistorian indikaattoreina. Värmlannin ja Taalainmaan suomalaisten sukunimiä on jatkuvasti julkaistu, alkaen tunnetusta Olov Olovssonin Värmlantia käsittelevästä matrikkelista. Niitä kerätään jatkuvasti Finnsam-nimisen nuorten tutkijoiden verkoston toimesta. Tämän tutkijayhteisön tärkeimmät nimet ovat Maud Wedin ja Jan-Olof Herou. Maud Wedin on luonut tietokonetiedoston, johon pyritään vähitellen siirtämään systematisoidussa muodossa kaikki asutushistoriallinen informaatio metsäsuomalaisista. Tiedostoon sisältyy jo Richard Gothen suuren tutkimusarkiston aines, jota säilytetään Kansallisarkistossa. Jan-Olof Herou taas julkaisee lehdessään "Finnmarken förr och nu" jatkuvasti palstaa suomalaisten sukunimien esiintymistä Taalainmaalla. Tämä lehti on erotettava "Finnkultur" -julkaisusta, joka ilmestyy Karlstadissa ja on vanhempien ja värmlantilaisperäisten tutkijoiden äänenkannattaja. Verkoston suomalainen jäsen on professori Veijo Saloheimon oppilas, maisteri Eija Lähteenmäki Joensuusta. Hän kirjoittaa parhaillaan lisensiaattityötä varhaisesta metsäsuomalaisesta siirtolaisuudesta.
Metsäsuomalaisuus on kokenut todellisen renessanssin Ruotsissa ja Norjassa viime vuosikymmeninä. Eräänä osoituksena tästä ovat suuret sukuyhdistykset, jotka pitävät kokouksiaan ja julkaisevat vilkkaasti matrikkeleitaan. Erityisen merkittävä on tässä suhteessa Suhoisen suku, joka tuli alkuaan Joroisten pitäjästä Savosta ja asettui Ruotsiin vuonna 1654 Värmlannin Lövåseniin. Kun 500-600 ruotsalaista Suhoisten jälkeläistä tapasi toisensa sukujuhlilla Lövåsenissa vuonna 1987, saattoivat he saada käteensä erinomaisen sukuselvityksen, jonka oli laatinut Arne Linnarud. Siitä ilmeni mm., millä tavoin Ruotsin entinen pääministeri Tage Erlander polveutui muinoisista Savon Suhoisista.[20]
Keskeinen kysymys on kaikissa sukututkimuksissa suvun ensimmäisen suomalaisen esi-isän, varsinaisen muuttajan, löytäminen ja hänen juuriensa etsintä Suomen puolelta. Edellinen osa tehtävää onnistuu usein perinteisin sukututkimuksen keinoin, kirkonkirjojen ja kameraalisten lähteiden pohjalta. Esi-isä löytyy jostakin 1600-luvun alkupuolelta ja hänen asettumisensa uutisviljelijäksi ja metsänraivaajaksi varmentuu. Mutta tutkimuksen toinen osa, harppaus lahden yli Suomen puolelle, on yhä edelleen hyvin vaikea tehtävä. Jos sääntönä voi pitää, että ulkomaalaisen esi-isän synnyinseudun löytäminen yleensäkin on työlästä, on se metsäsuomalaisten osalta aivan erityisen hankalaa. Passit ovat kerrta kaikkiaan kadonneet eikä tärkeä apuneuvo, Suomen Asutuksen Yleisluettelo, kata Itä-Suomea Juvan pitäjää lukuunottamatta. Sukututkijan toivona on, että asutushistorian tiedostot sekä Ruotsissa että Suomessa lopulta kasvavat niin täydellisiksi, että sukunimien haku käy käytännössä mahdolliseksi.
[1] Suomen Sukututkimusseuran sukututkimuspäivillä Järvenpäässä maaliskuun 15. päivänä 1997 pidetty esitelmä.
[2] Peder Månssons Bondakonst. Kungliga Biblioteket (Stockholm), Manuskript X 502.
[3] Asutusliikettä käsittelevästä kirjallisuudesta on erityisesti mainittava Kauko Pirinen, Savon historia II:1. Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534-1617. Pieksämäki 1982; Veijo A. Saloheimo, Rautalammin historia. Pieksämäki 1959 ja Savolaxarnas rörlighet och expansion på 1500- och 1600-talen. Värmlandsfinnar. Redaktör Sulo Huovinen. Stockholm 1986 sekä Kustaa Vilkuna, Varpå beror den finske svedjebondens kolonisationsförmåga? Värmland förr och nu. Karlstad 1953.
[4] Pirinen 1982, s. 216-264.
[5] Kari Tarkiainen, Finnarnas historia i Sverige 1. Inflyttarna från Finland under det gemensamma rikets tid. Helsinki 1990 s. 148-151.
[6] Katso etenkin Richard Broberg, Invandringen från Finland till mellersta Skandinavien före 1700. Finska språket i Sverige Stockholm 1980 ja Finsk invandring till mellersta Sverige. En översikt från medeltiden till 1600-talets slut. Svenska landsmål och svenskt folkliv B 68. Uppsala 1988.
[7] Katso etenkin Eva Österberg, Kolonisation och kriser. Bibliotheca Historica Lundensis. Lund 1977 ja Jan Brunius, Bondebygd i förändring. Bibliotheca Historica Lundensis. Lund 1980.
[8] Katso Broberg 1980, s. 20, Saloheimo 1959, s. 83 ja Petrus Nordmann, Finnarne i mellersta Sverige Helsingfors 1888 s. 5-6.
[9] Tarkiainen 1990, s. 177-184.
[10] Pentti Renvall, Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita. Helsinki 1962, s. 15-16; Pirinen 1982, s. 68-71.
[11] Vuoden 1583 vapaakirjan alkuperäinen teksti on viimeksi julkaistu teoksessa Tarkiainen 1990, s. 151.
[12] Richard Brobergin kokoelma Torsbyn (Värmlanti) kirjastossa. Kansio XII. Värmland B. Domböcker 1. Göta hovrätt 1602-1666.
[13] Kammararkivet (Tukholma), Södermanlands handlingar 1580:18.
[14] Kammararkivet, Färila sockens (Hälsingland) mantalslängd 1648. Julkaistu teoksessa Tarkiainen 1990, s. 171.
[15] Katso esim. Ljusnarsbergin vihittyjen luetteloja 1635-1655, mikrofilmi MN 1140, sekä Richard Gothen teosta Från trolldomstro till kristendom. Stockholm 1943.
[16] Katso lähemmin Tarkiainen 1990, s. 210 ja 214, sekä tähän liittyviä lähdeviitteitä.
[17] Kansallisarkisto, Suomen Historiallinen Seura. C.A. Gottlundin kokoelmat VII:9:9.
[18] Karta öfver den mot Norrska gränsen belägne såkallade Westra Finnskogen. Tukholma 1826. Julkaistu uudelleen teoksessa C.A. Gottlund, Dagbok över mina vandringar på Wermlands och Solörs finnskogar 1821. Helsinki 1986.
[19] Katso lähemmin Kari Tarkiainen, Finnarnas historia i Sverige 2. Inflyttarna från Finland och de finska minoriteterna under tiden 1809-1944. Jyväskylä 1993, s. 159-172.
[20] Arne Linnarud, Suhoinen. De äldsta grenarna av en Värmlandsfinsk släkt med stamtavlor fram till våra dagar. 1987.
Referat
Kari Tarkiainen: Skogsfinnarna ur släktforskningens synvinkel
De så kallade skogsfinnarna - utvandrarna från Finland till de mellansvenska skogarna på 1500- och 1600-talen - utgör ofta ett problem för släktforskningen. De finska skogsinvånarna i Värmland, Dalarna och mellersta Norrland förökade sig snabbt, varför hundratusentals svenskar idag har någon liten andel finska - vanligen savolaxiska - arvsanslag. Därför är många svenska släktforskare och släktföreningar ute efter sina anor från Finland. Då det är svårt för att inte säga omöjligt att knyta samman den förste stamfadern för en skogsfinsk släkt i Sverige med sina förfäder i Finland med släktforskningens normala metoder, krävs det andra sätt att forska, och artikeln utgör ett försök att kartlägga dessa möjligheter.
Källäget är sådant, att en rad urkunder - från invandrarnas pass till deras torpebrev - som en gång funnits inte längre existerar. Det första dokumentet som berättar om finsk bosättning på orten är vanligen domboken, som innehåller uppgifter om rannsakningen i samband med skattläggningen av ett finntorp, och det andra boskaps- eller tiondelängden. Därefter kommer mantalslängderna, kyrkböckerna och olika typer av traditionskällor i nämnd ordning. Identifikationen av en inflyttad finne hänger ofta på tillfälligheter, t.ex. på benämningen finne, som myndigheterna använde tämligen nyckfullt och som lätt glömdes bort när man blev van vid nykomlingarna på orten.
Den möjliga utvägen vid identifiering av skogsfinska bosättningar och släkter utgörs därför av ett sent traditionsmaterial, som insamlats under 1800-talet och senare. Särskilt Carl Axel Gottlunds samlingar från hans resor i Dalarna 1817 och Värmland 1821-1822 är ovärderliga. I ett bestånd bland Gottlunds papper kallat "Folkmängden på Finnskogarne" (Finska Historiska Samfundets samlingar i Finska Riksarkivet) finns en stor kartläggning av den värmländska finnbebyggelsen, som innehåller hundratals östfinska släktnamn knutna till en viss lokalitet eller torp. Med utgångspunkt från de sent upptecknade släktnamnen är det ibland möjligt att med hjälp av kyrkböcker och kamerala källor få reda på den första inflyttarens släktnamn, vilket möjliggör jämförelser med det rika och välkända släktnamnsbeståndet på den finska sidan av Bottniska viken. Tyvärr täcker Registret över Bosättningen i Finland - ett utmärkt genealogiskt hjälpmedel - inte östra Finland (med undantag av Jockas socken), som tillhörde de viktigaste utvandringsområdena. Men den bosättningshistoriska släktnamnsforskningen går ständigt framåt i Finland och nya stora databaser över skogsfinnar håller på att växa fram i Sverige. Kanske är det därför möjligt att i en relativt snar framtid börja koppla ihop trådarna från de båda hållen så att överflyttarna infångas med en någorlunda säkerhet in i ett nätverk. På det sättet skulle en ur genealogisk synvinkel ovanligt tidig flyttningsrörelse kunna rekonstrueras och de svenska finnättlingarnas rötter föras tillbaka till ursprungslandet.
Genos 68(1997), s. 98-104, 142
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1997 hakemisto | Vuosikertahakemisto