[ Kirjallisuutta | Referat | Artikkelin loppu ]

Rajako railona aukeaa?

Apul.prof. Tapio Hämynen, Joensuu

Venäläiset katsoivat, että vain Raja-Karjalassa oli säilynyt oikea, ortodoksinen usko ja venäläinen elämäntapa. Siksi alueen elämänmuodon peruspiirteiden säilyttäminen oli tärkeää. Rajakarjalaisten kulttuuritausta merkitsi sortokausien aikana niin venäläisten kuin suomalaisten "lähetystyön" alkua alueella. Venäläiset perustivat alueelle venäläisiä kouluja ja venäläistivät ortodoksisen kirkon toiminnan (venäläisen papiston nimittäminen, slaavinkieliset jumalanpalvelukset, juliaaninen kalenteri). Sortavalasta johdetut "kareliaanit" tekivät puolestaan luterilaista lähetystyötä ja perustivat suomenkielisiä yksityiskansakouluja. Venäläiset näkivät ns. "suursuomalaisen propagandan" Karjalassa systemaattisena taisteluna venäläistä vaikutusta vastaan. Erityisen huolestuneita he olivat siitä, että Suomesta tulleiden virkamiesten ja luterilaisten käsiin siirtyi kunnallishallinto ja että asiat käsiteltiin suomeksi. Varsinainen "taistelu Karjalasta" käytiin kuitenkin perusopetuksen järjestämisessä. Venäläistämistoimien tuloksena rajakarjalaisten lapsista jo puolet kävi venäläisissä kouluissa toisen sortokauden lopulla.

Venäläisten pelkäämä suomalais-kansallinen herätystyö Raja-Karjalassa ja Venäjän puoleisessa Aunuksen Karjalassa ei tehonnut kuin pieneen väestönosaan. Tavallisen rajakarjalaisen rahvaan suomalaisuuden ja venäläisyyden ihannointi rajoittui siihen, mistä hankkia vuoden ajaksi tarvittavat elintarvikkeet, oma maatalous kun ei yleensä tuottanut riittävästi. Kun viljan osto kävi helpoimmin Aunuksesta ja Pietarista, rajakarjalainen lähti liikkeelle näihin suuntiin. Tutkimustulokset vahvistavat tämän tosiasian; vuosittain otettiin Raja-Karjalasta 2000-3500 passia Venäjälle. Lisäksi yhtä monet lähtivät ilman passia työhön ja elintarvikkeiden hankintaan samaan suuntaan.

Pietarista tuotiin Raja-Karjalan väestön elättämiseen vuosittain noin 5000 tonnia erilaisia viljatuotteita (jyviä, jauhoja, ryynejä). Esimerkiksi salmilaisella Hosainoffin kauppahuoneella oli vuosisadan vaihteessa noin 100 laivaa (höyryhinaajia ja proomuja), joilla Pietariin vietiin sahatavaraa ja halkoja ja paluulastina tuotiin pääasiassa ruisjauhoja. Salmista ja Suojärveltä oli tiiviit yhteydet myös Aunuksen Karjalaan ja sen pääkaupunkiin Petroskoihin. Myös tältä suunnalta tuotiin paljon elintarvikkeita, erityisesti Aunuksen kaupungista valmista leipää. Pitkärannan laaja teollisuus viime vuosisadan lopulla toi alueelle myös paljon venäläisiä työntekijöitä. Aiemmin Raja-Karjala oli saanut juuri teollisuustoiminnan kautta venäläiset yhteisöt, kun Pitkärantaan ja Suojärven Karatsalmen kylään (Annantehtaan rautaruukki) tuotiin paljon venäläisiä maaorjia.

Suomen itäraja vuosisadan vaihteessa muistutti siten sodanjälkeisen Suomen länsirajaa, jossa rajan pinnassa asuvilla on ollut mahdollisuus liikkua naapurin puolelle ja omaksua mieleisiään vaikutteita. Rajaseudulla, etenkin Salmissa, Suojärvellä sekä osittain Impilahdella ja Suistamolla rajalinja ei erottanut väestöä Venäjän puoleisesta Aunuksesta. Alueet muodostivat tiheän kontaktikentän. Kiinteitä yhteyksiä täydensi tiivis sukulaisverkosto, sillä avioliitot rajakarjalaisten ja aunukselaisten välillä olivat yleisiä. Joinakin vuosina jopa viidenneksessä Suojärven ja Salmin avioliitoista toinen aviopuolisoista oli Aunuksesta. Väestön puhuma karjalan kieli sekä ortodoksinen uskonto lujittivat myös yhteyttä. Alueen kiinteyttä kuvaa esimerkiksi se, että rajakarjalaiset jopa esittivät vuonna 1912 Suomen ja Venäjän välisen tullirajan siirtämistä karjalaisten ja suomalaisten asuma-alueen rajalle eli Raja-Karjalan länsirajalle.

Vilkkaaseen liikkumiseen rajan yli liittyi väistämättä myös laajaa salakuljetusta. Sen estäminen kahden tulliaseman pienellä henkilökunnalla oli täysin mahdotonta. Virtelän tullipäällikön toteamus vuosisadan vaihteessa kuvaakin viranomaisten kannalta lähes epätoivoista tilannetta: "varsinkin praasniekkojen aikana viina virtaa rajan yli kuin kosken virta... tarvittaisiin joka 100 m päähän vartijat, jotta rajaa pystyttäisiin tehokkaasti valvomaan...".

Salakuljetus lisääntyi erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana. Sodan köyhdyttämään Aunukseen kelpasi kaikenlainen tavara elintarvikkeista kankaisiin. Aunuksesta puolestaan tuotiin varsinkin hevosia. Esimerkiksi Leppäniemen tullipäällikön mukaan vuosien 1916-1917 vaihteessa kolmessa kuukaudessa yksistään Suojärven kautta salakuljetettiin Suomeen yli kolmetuhatta hevosta, jotka kaupattiin eteenpäin pääosin Korpiselän markkinoilla.

Periaatteessa Suomen itsenäistyminen sulki rajan vuonna 1918. Raja-Karjalassa tämä merkitsi nälänhädän syntymistä, kun elintarvikkeita ei enää saatu Pietarin ja Aunuksen suunnalta. Käytännössä ei liikennettä itäänpäin voitu estää. Rautaesirippu jäi raolleen. Kansalaissodan aikana elintarvikkeiden hankinta muualta Suomesta oli vaikeaa ja niinpä vuosina 1918-1919 rajakarjalaiset pyrkivät edelleen hankkimaan viljaa Aunuksesta. Ongelmana oli, ettei Aunuksestakaan saatu riittävästi elintarvikkeita. Seuraukset näkyivät aliravitussa väestössä, sillä kulkutaudit tekivät tuhoaan. Sotatila pahensi asiaa, kun Raja-Karjalassa oli paitsi rajavartiojoukkoja myös 3000 Aunuksen retkeen osallistunutta sotilasta. Rajavartiosotilaat ja Aunuksen retkeläiset levittivät aliravitun väestön keskuuteen espanjantautia, joka teki tuhoisaa jälkeä.

Bolshevikkivallankumouksen leviäminen Aunuksen Karjalaan sai aikaan pakolaisaallon Suomeen vuosina 1919-21. Suurimmillaan Raja-Karjalassa oli yli 3000 aunukselaista. Näistä noin 2000 jäi pysyvästi asumaan alueelle. Osa oli tavallaan paluumuuttajia, sillä monella pakolaisperheellä jompi kumpi aviopuolisoista oli syntynyt Raja-Karjalassa ja avioitunut Aunukseen.

Pakolaisista suurin osa sai elantonsa Raja-Karjalan teollisuuskeskuksissa: Suojärven Suvilahden sahoilla ja Pitkärannan puunjalostusteollisuuden palveluksessa. Moni jäi myös odottamaan Venäjän olojen normalisoitumista rajan pinnassa olleisiin kyliin. Pakolaisten sopeutumisessa Raja-Karjalaan ei ollut suuria ongelmia, sillä tulokkaat tunnustivat samaa uskoa ja puhuivat samaa karjalan kieltä. Vasta taloudellinen lamakausi 1930-luvun alussa nostatti erityisesti Salmissa pakolaisvastaisuutta. Pahimman työttömyyden aikana salmilaiset vaativat jopa pakolaisten karkottamista kunnan alueelta. Työllisyystilanteen parannuttua vuonna 1933 pakolaisiin kohdistunut kauna väheni.

1920-luvulla Raja-Karjalan väestö piti edelleen yhteyttä sukulaisiinsa Aunuksen Karjalassa. Suojeluskunnat, etsivä keskuspoliisi ja yleisesikunta käyttivätkin hyväkseen rajakarjalaisten ja pakolaisten asiantuntemusta Aunuksen olojen selvityksessä. Vasta 1920-luvun kuluessa yhteyden pito rajan toiselle puolen vähentyi. Tähän vaikutti rajanvartioinnin tehostuminen molemmin puolin. Lisäksi Neuvostoliitto pyrki tyhjentämään raja-alueet alkuperäisestä väestöstä. Näin Raja-Karjalan väki vasta pakon edessä alkoi kääntyä Suomen suuntaan.

1920- ja 1930-luvulla Raja-Karjala luterilaistui. Talvisodan syttymisvuonna Suojärven väestöstä jo kolmasosa oli luterilaista; Suomen itsenäistyessä alue oli lähes kokonaan ortodoksinen. Toisenlainen kehityssuunta tapahtui Salmissa. Salmissa luterilaisen väestön poismuutto oli suurta varsinkin 1930-luvulla, jolloin alueen teollisuustoiminta loppui lähes kokonaan Hosainoffien sahaustoiminnan päättymisen (1929) jälkeen. Vuonna 1939 Salmissa oli luterilaisia vain noin kymmenesosa koko kunnan väestöstä.

Raja-Karjalan kääntymiseen Suomeen päin vaikutti myös liikenneyhteyksien parantuminen. Erityisesti rautatien rakentaminen Karjalan radalta Matkaselästä Suojärvelle 1920-luvun alussa merkitsi käännekohtaa Raja-Karjalan historiassa. Radan valmistumisen jälkeen v. 1922 Suojärvi teollistui ja siitä muodostui Suomen suurimpia sahateollisuusalueita. Metsäteollisuuden nousukausi 1920-luvulla toi puolestaan Suojärven koskemattomat metsävarat yrittäjien tietoisuuteen. Suojärven radan varteen syntyi nopeassa tahdissa toistakymmentä suurta ja keskisuurta sahaa. Syntyi "Suojärvi-kuumeena" tunnettu ilmiö. Sen seurauksena Raja-Karjalaan tuli vuosittain kymmeniä tuhansia metsätyöntekijöitä kaikkialta Suomesta. Ilmiö synnytti Suojärvelle radan varteen Suvilahden taajaman. Se rakennettiin lähes asumattomaan korpeen. 1930-luvun lopulla Suvilahden yhdyskunnassa oli jo yli 5000 asukasta ja palvelutaso oli kehittynein koko Raja-Karjalassa.

Suojärvestä kehittyi Karjalan Klondyke, jossa sahateollisuuden loivat muut kuin Suomen suurimmat puunjalostusyhtiöt. Erityisesti "Suojärven keisarinnaksi" aikonut kirjailija Hella Wuolijoki teki merkittävän päivätyön aluksi Oy Carelia Timber Ab:n Litsman sahan ja myöhemmin Aunuksen Puuliikkeen johtajana. Wuolijoen tavoitteena oli saada yksinoikeus Venäjän Karjalan metsien hyväksikäyttöön. Työssä hän aikoi käyttää hyväksi kansankomissaari Gyllingin ystävyyttä. Suojärven suurteollisuutta ylläpiti myös Aunuksen puolelta Suojärvelle muuttanut Beljajeffien kauppiassuku. Heidän perustamanaan Suojärven Välikylässä toimi The Wiborg Wood -yhtiö, joka jalosti suojärveläistä puuta sahassa, laatikkotehtaassa ja 1937 perustetussa selluloosatehtaassa.

"Suojärvi-kuumeen" seurauksena Raja-Karjalan väestöpohja luterilaistui selvästi, mikä puolestaan alkoi pikkuhiljaa murentaa karjalais-ortodoksista kulttuuria. Selvimmin tämä näkyi seka-avioliittojen yleistymisenä, ortodoksisesta kirkosta eroamisena ja ortodoksitapojen poisjäämisenä. Muutoksen suuruutta ei kuitenkaan ole syytä liioitella vielä 1930-luvulle tultaessa.

Laatokan pohjoispuolella Impilahden Pitkärannasta kehittyi puunjalostusalue, jossa selluloosan tuottamisella oli keskeinen asema, Salmi puolestaan jatkoi satavuotisia perinteitään sahateollisuuden alalla. Suojärven radan varrella myös Suistamolle perustettiin monia suuria sahoja. Korpiselkä ja Soanlahti jäivät vaille suurempaa teollisuutta ja näiden alueiden metsiä käytettiin hyväksi paitsi Raja-Karjalan teollisuuslaitoksissa myös muualla Suomessa. Erityisesti Tolvajoen vesistöä myöten tukkeja uitettiin Pielisjoen vesistöön ja sieltä eteenpäin Kymenlaaksoon Enso-Gutzeitin tehtaille.

1920-luvun lopulla alkoi lama. Se iski kaikkein voimakkaimmin sahateollisuuteen. Puusta elävä Raja-Karjala joutui tämän vuoksi erityisiin vaikeuksiin. Sahat toinen toisensa jälkeen menivät konkurssiin, kantohinnat romahtivat ja teollisuus- sekä metsätyöläisten palkkataso laski. Velkaantuneet maatilat joutuivat vasaran alle ja ennenkokematon suurtyöttömyys levisi alueelle. Kuntien köyhäinhoitomenot kasvoivat niin suuriksi, että niiden hoitaminen tuotti vaikeuksia.

Laman aikana luvattomat rajan ylitykset lisääntyivät. Neuvostoliittoon muutti silloin noin 12000-15000 suomalaista. Heistä noin 3000 ylitti rajan Raja-Karjalan alueelta. Ylittäjistä suurin osa oli alueelle muualta tulleita metsätyömiehiä, jotka eivät saaneet omaa metsäpalstaa tai jotka pettyivät pienentyneisiin palkkatuloihin. Osa oli myös selvästi tehnyt päätöksensä rajan ylittämisestä jo ennen Raja-Karjalaan tuloa.

Vuosi 1939 oli koko karjalaisen heimon historiassa käännekohta. Ennen talvisodan syttymistä evakuoitiin lähes kaikki Viipurin läänin rajaseutujen asukkaat. Poikkeuksen muodosti ns. Hyrsylän mutkan ja eräiden muiden Suojärven kylien siviiliväestö, joka jäi venäläisten vangeiksi sodan alkupäivinä. Selvää vastausta vaille on jäänyt, miksi 1800 ihmistä jätettiin evakuoimatta. Yhdeksi syyksi on arveltu, ettei marraskuun lopulla vielä uskottu sodan syttymiseen. Jotkut syyttävät sisäministerinä tuolloin ollutta Urho Kekkosta suojärveläisten rajakylien evakuoimatta jättämisestä. Toiset pitävät Viipurin läänin maaherraa Arvo Manneria syypäänä.

Suojärveläiset siviilivangit saivat elää omilla tiloillaan helmikuun 1940 alkuun saakka. Venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa vangit siirrettiin Interposolkan ja Kaimaojan vankileireille. Toukokuun lopulla 1940 suojärveläiset luovutettiin takaisin Suomeen, ja karanteenileirin jälkeen vangit saivat palata suojärveläisten evakuointialueille. Leireiltä jäi palaamatta 15 perhettä, jotka valitsivat vapaaehtoisesti Neuvostoliiton kansalaisuuden. Lisäksi vankeusaikana kuoli kymmenkunta henkeä.

Jatkosodan aikana rajakarjalaiset pääsivät palaamaan takaisin kotiseuduilleen, mutta kesällä 1944 asuinalueet piti luovuttaa jälleen Neuvostoliitolle. Siitä lähtien rajakarjalaiset ovat asuneet siirtolaisina Kanta-Suomessa. Rajakarjalainen maatalousväestö sijoitettiin maanhankintalain sijoitussuunnitelman mukaisesti pääasiassa Pohjois-Karjalaan, Pohjois- ja Etelä-Savoon, Kainuuseen ja Pohjois-Pohjanmaalle. Teollisuustyöväki puolestaan hakeutui Kymenlaakson ja Keski-Suomen teollisuusalueelle.

Kirjallisuutta

Tapio Hämynen, Liikkeellä leivän tähden. Raja-Karjalan väestö ja sen toimeentulo 1880-1940. Historiallisia Tutkimuksia 170. Tampere 1993.

Tapio Hämynen, Sukututkimukselle uudet ulottuvuudet Venäjän arkistojen avauduttua. Genos 1994:1. Helsinki.

Tapio Hämynen, Mikä Karjala? Teoksessa Kahden Karjalan välillä kahden riikin riitamaalla. Toim. Tapio Hämynen. Studia Carelica Humanistica 5. Tampere 1994.

Tapio Hämynen, Salonkylästä Egyptinkorpeen. Teoksessa Rintamalta raiviolle. Sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta. Toim. Erkki Laitinen. Jyväskylä 1995.

Referat

Tapio Hämynen: Öppnar sig gränsen som en avgrund? Gränskarelens och gränskarelarnas kontakter över östgränsen från 1880-talets slut till andra världskriget

I denna artikel utreds den vid finsk-rysk/sovjetiska gränsen bosatta befolkningens öden från slutet av 1880-talet till andra världskriget. Forskningsområdet är Gränskarelen, som låg norr om Ladoga (bild 1). Området omfattade sex kommuner, nämligen Impilax, Korpiselkä, Salmis, Soanlahti, Suistamo och Suojärvi, och avvek i många avseenden från den i Finland förhärskande kulturen; en stor del av befolkningen talade karelska och bekände sig till den ortodoxa tron (bild 2 och 3). Till följd av de folkkulturella skillnaderna kom Gränskarelen i början av 1900-talet att bli ett "slagfält" i finska Karelen, eftersom såväl ryssar som finnar strävade efter att öka sitt inflytande i området. Bägge parter försökte stärka sitt inflytande inom elementarundervisningen och det kyrkliga livet. I Gränskarelen inrättade ryssarna mer än 60 ryska skolor där man undervisade enbart på ryska. Likaså erhöll de ortodoxa församlingarna präster som inte behärskade andra språk än ryska. I spetsen för den finländska fronten gick de upplysningsarbetare som leddes från Sordavala. Dessa inrättade finskspråkiga privatskolor och utförde delvis lutherskt omvändelsearbete i området. Båda fronterna hade sina anhängare. Man ville lära barnen ryska, eftersom områdets befolkning skaffade sig sin utkomst i huvudsak på den ryska sidan av gränsen.

För sitt levebröd var befolkningen i Gränskarelen beroende av livsmedel som importerats från Ryssland, eftersom det egna områdets lantbruksproduktion endast motsvarade ett halvt års behov. Årligen uttogs sålunda 2000-3500 pass till Ryssland. Utöver detta arbetade nästan lika många utan pass på den ryska sidan av gränsen (bild 4). Livsmedel importerades i huvudsak från S:t Petersburg och t.ex. Handelsmannabröderna Hosainoff från Salmis införde årligen tusentals ton livsmedel med sina nästan hundra fartyg. De livliga kontakterna över gränsen resulterade också i stort antal äktenskap mellan ryska karelare och gränskarelare. Vissa år kunde t.o.m. en fjärdedel av de ingångna äktenskapen t.ex. i Suojärvi inbegripa en part från Ryssland.

Det faktum att gränsen stängdes år 1918 ledde till att man i Gränskarelen inte från ryska sidan kunde erhålla livsmedel som det rådde brist på. Också i Finland var det synnerligen svårt att få tag på dylika varor. Krisen fortsatte ännu in på följande år, eftersom de trupper och gränsbevakningsenheter som deltog i Aunusexpeditionen förde med sig spanska sjukan, som spred sig bland befolkningen som saknade motståndskraft. Dessutom började flyktingar från Olonets strömma in i området. Som mest uppgick dessa till 3000 personer.

De stora svårigheterna till trots utgjorde år 1918 ändå utgångspunkten för det ekonomiska uppsvinget i Gränskarelen: vid denna tidpunkt beslöt man bygga Suojärvibanan. Banan blev färdig år 1922 och Gränskarelen industrialiserades snabbt (bild 5). De orörda skogstillgångarna i Suojärvi gav upphov till en varitabel "Suojärvifeber". Skogarbetare kom från alla håll i Finland och under avverkningssäsongerna mångdubblades folkmängden i Suojärvi. Vid banans slutpunkt i den nästan obebodda ödemarken uppkom tätorten Suvilahti (bild 6), vars servicestruktur var den mest utvecklade i Gränskarelen under 1930-talet. I och med industrialiseringen och den snabbt växande lutherska befolkningen började den ortodox-karelska kulturen småningom vittra sönder, vilket kunde märkas genom att ett stort antal personer utträdde ur kyrkan och blandäktenskap blev allt vanligare. Med tiden iakttogs allt färre av de ortodoxa sederna i det dagliga livet.

Under 1920- och 1930-talet upplevde det gränskarelska samhället två brytningsperioder. Den första började 1929 då den ekonomiska depressionen lamslog sågindustrin och de stora skogsarbetena i området. Tusentals människor tog sig över gränsen till Sovjetkarelen för att bygga upp ett "idealsamhälle". Livet som ekonomisk flykting ledde för det mesta till fångläger och många miste livet under Stalins utrensningar i slutet av 1930-talet. År 1939 inleddes krigshandlingarna och evakueringen längre in i Finland. Omkring 2000 gränskarelare hann inte undan kriget och togs till fånga av ryssarna. Största delen av dem bodde i byar i Hyrsyläkröken, som inte kom att evakueras i november 1939. Sommaren 1944 evakuerades gränskarelarna för andra gången och utplacerades i enlighet med jordförvärvslagens fördelningsplan i sina nuvarande hemtrakter (bild 7).

Genos 69(1998), s. 2-12, 44-45

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto