[ Artikkelin loppu ]
Kirja-arvosteluja - Recensioner
Jaana Juvonen: Parikkalan historia. Jyväskylä 1996, 908 s.
Kun Parikkalan historian kirjoittamisesta päätettiin vuonna 1991, sille asetettiin varsin kunnianhimoiset tavoitteet: ajallisesti historian tuli kattaa ajanjakso esihistoriasta nykypäiviin, alueellisesti koko Suur-Parikkalan alue. Seuraavan vuoden syksyllä Parikkalan kunta ja FK Jaana Juvonen allekirjoittivat kirjoittamissopimuksen ja käsikirjoituksen laajuudeksi sovittiin noin 600 sivua. Sopimuksen mukaisesti Parikkalan kunta sai historiansa valmiiksi vuonna 1996. Kuten yleistä on myös Parikkalan historian laajuus ylittyi reippaasti sovitusta, valmiissa kirjassa on yli 900 sivua. Jaana Juvosen Parikkalan historia on herättänyt poikkeuksellisen vilkkaan keskustelun valmistuttuaan, mikä on melko harvinaista. Paikkakuntalaiset ovat löytäneet kirjasta selviä asiavirheitä ja kuvituksessakin on ollut huomauttamista. Tässä mielessä Parikkalan historiankirjoitus on ollut onnistunut; se on aktivoinut paikkakuntalaisia keskusteluun ja kirjaa on myyty kohtalaisen hyvin.
Vaikka monissa paikallishistorian kirjoittajaseminaareissa on pohdittu paikallishistorioiden sisältöä, ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä kaavaa, jonka mukaan historiat tulisi laatia. Joissakin pitäjänhistorioissa käytetään systemaattista jäsennystä, jossa kukin elämänalue käsitellään erikseen varhaisimmista ajoista nykyaikaan. Jaana Juvonen on kuitenkin valinnut kronologisen jäsennyksen: I. Esihistoria , II. Venäjän ja Ruotsin rajamaana (Suur-Kurkijoen osa), III. Koitsanlahti-Joukio osana Ruotsin valtakuntaa 1617-1721, IV. Venäjän alaisuudessa 1721-1811, V. Autonomisen Suomen osana - aika 1812-1870, VI. Kunnallishallinnon uudistuksesta Suur-Parikkalan hajoamiseen, VII. Ilmiöitä sotien välisen ajan Parikkalasta, VIII. Sotavuodet ja IX. Muuttuneessa tilanteessa. Jaana Juvosen tekemä historianjaotus on ehkä paikallaan, kun tarkastellaan näin pitkää ajanjaksoa. Toisaalta pääotsikointi valitussa muodossa ei herätä lukijan mielenkiintoa. Suomen historian poliittisen historian eri murrosten käyttö pääotsikkoina ei ole myöskään kovin omaperäinen ratkaisu. Pääpaino Parikkalan historiassa on autonomian ja Suomen itsenäisyyden ajassa, jota käsittelee noin 2/3 kirjan sivumäärästä.
Tekijä käsittelee kussakin pääluvussa systemaattisesti asutuksen kehitystä (1700-luvun loppuun), väestökehitystä, talouselämää (maanviljely, karjatalous, metsänkäyttö, kalastus, metsästys, kaupankäynti ja teollisuus), liikenteen kehitystä (1800-luvun lopulta lähtien myös tietoliikenteen kehitystä), hallintoa ja oikeuslaitosta, verotusta ja koulukysymyksiä, kirjastoa sekä yhdistyselämää.
Kirjan alkuun olisin lisännyt luvun, jossa selvitettäisiin alueellinen rajaus: mitä aluetta käsitellään (Suur-Parikkala, Parikkala, Simpele ja Saari) missäkin luvussa. Johdantolukuun olisin liittänyt myös kartan Suur-Parikkalan alueesta kylineen (26 kylää laajimmillaan) sekä lyhyen katsauksen alueen luonnonoloihin. Lukijoita olisi kiinnostanut varmasti myös paikannimet, esim. lyhyt luonnehdinta Parikkala-nimestä. Pitäjällähän on ollut monta nimeä ennen kuin Parikkala-nimi vakiintui käyttöön. Kurkijoen ortodoksisen seurakunnan yhteydessä oli Sammatlammin ja Tyrjän kappeli ja Stolbovan rauhan (1617) jälkeen perustettiin Jouhian (Jougion) luterilainen seurakunta. Joskus pitäjää myös kutsuttiin Koitsanlahdeksi (Koitsanlahden kartanon mukaan). Vuonna 1652 alue mainitaan Nyborg-nimisenä. Käsittääkseni Joukion (Jouhian) seurakunnan uuden kirkon rakentaminen v. 1813 Parikka nimisen talonpojan maalle toi mukanaan myös pitäjän nykyisen nimen. Lisäksi johdantoluvussa olisi voinut esitellä myös lyhyesti aikaisempaa Parikkalasta tehtyä tutkimusta.
Juvonen on lähtenyt rakentamaan Parikkalan historiaa nimenomaan parikkalalaisten näkökulmasta. Laajoja taustakertomuksia ja yleistä Suomen historian kehityskulun selvitystä vältetään ja runsaalla paikallisten tapahtumien ja asioiden esimerkkiaineistolla saadaan myös parikkalalainen näkökulma esiin. Analyysin suunnan valinta on ihan oikea, pitäjä on käsitettävä paikallisyhteisöksi, joka elää ja kehittyy. Sen sijaan en ole tekijän kanssa samaa mieltä, että tekstissä pitää olla mahdottoman paljon erilaisia päivämääriä ja gramman tarkkuudella ilmaistuja satolukuja. Jokaisen kauppiaan, suutarin, nahkurin, värjärin, osakeyhtiön jäsenen ja varajäsenen jne. mainitseminen nimeltä ei välttämättä lisää kiinnostavuutta Parikkalan historiaa kohtaan, vaan päinvastoin luettavuus kärsii. Pienillä muutoksilla ja tiivistämisellä parikkalalainen näkökulma olisi saatu vieläkin elävämmin esille ja ennen kaikkea luettavampaan muotoon.
Parikkalan historian varhaisempien aikojen käsittely jää rajauksen vuoksi varsin vähälle. Historiatoimikunnassa lienee keskusteltu painopisteen laittamisesta uudempiin aikoihin, onhan Matti Vilska käsitellyt Parikkalan historia I:ssä näitä aikoja melko perusteellisesti. Silti Jaana Juvonen luo melko onnistuneen synteesin esim. Novgorodin ajasta, jossa käsitellään poliittisen historian, sotien, asutuksen, ortodoksisen kirkollisen järjestyksen voimaanpanon ja myös talouskehityksen vaiheita. Jos jotain tähän lukuun halutaan lisätä, se on tuon ajan verotuskäytäntö, joka liittyi oleellisesti taloudelliseen elämään.
Koitsanlahden-Joukion tapahtumien käsittelyä on julkisuudessa jo arvosteltu (esim. FT Jyrki Paaskoski). Käkisalmen läänin liittäminen Ruotsiin merkitsi Parikkalan ortodoksiväestön muuttoa Venäjälle. Kun v. 1618 puolet taloista oli vielä ortodoksisia, 1690 niitä oli enää 5 %. Tähän aikakauteen sisältyy myös Parikkalan historiaan oleellisesti liittyvän Koitsanlahden hovin perustaminen. Vuonna 1652 sotapäällikkö Arvid Wittenberg sai Nyborg-nimisen kreivikunnan, johon kuuluivat Joukion ja Uukuniemen alueet. Tämän kreivikunnan hallintopaikaksi perustettiin Koitsanlahden hovi. Asutuksen kohdalla Juvonen on tehnyt sellaisen ratkaisun, että tekstissä esitetään 1600-luvun alkupuolella Parikkalassa asuneet talolliset. Samalla nämä on jätetty pois talonhaltijaluettelosta. Ratkaisu tuntuu ensi alkuun aika oudolta, mutta se on perusteltu sillä perusteella, että Parikkalan väestöpohja muuttui radikaalisti nimenomaan 1600-luvulla.
Parikkalan ortodoksiväestön vaiheiden kuvaaminen "ruptuurisodan" jälkeen jää varsin vähälle ja ortodoksit ikään kuin "unohdetaan" lähes tyystin kirjan loppupuolelle saakka. Ortodoksiväestön eri kehitysvaiheita olisi voinut käsitellä tarkemmin esimerkiksi seurakunnallista elämää koskevissa luvuissa. Tiurulan 1800-luvun rippikirjoista olisi voitu paikantaa Parikkalan ortodoksiväestön asuma-alueet ja käyttäen hyväksi talonhaltijaluetteloa ja henkikirjoja olisi voitu myös extrapoloida Parikkalan ortodoksista asutusta taaksepäin.
Kuten olen jo todennut Parikkalan historian pääpaino 1800-luvun alusta nykypäiviin ulottuvassa ajanjaksossa. Parikkalaisen yhteisön elämää lähes 200 vuoden aikana käsitellään niin monipuolisesti, ettei niihin ole juuri mitään lisättävää. Väkiluku kasvoi alueella ripeästi. Viipurin läänin kuvernöörin Klinckowströmin kerrotaan lausuneen jo 1820-luvulla, että jos koko Parikkalan ylle voitaisiin rakentaa katto, niin syntyisi siten yhtenäinen suuri vaivaistalo. Jaana Juvonen osoittaa, ettei tilanne ollut näin huolestuttava, mutta elinolosuhteet kaipasivat ripeästi parannusta suuren väestönkasvun vuoksi. Yhdeksi parannuskeinoksi nähtiin pitäjän suurten järvien laskemista, joka vähentäisi hallanvaaraa ja antaisi asukkaille viljelyskelpoista lietemaata. Tekijä osoittaa, että tämä 1830-luvulla toteutettu yritys onnistui erinomaisesti ja lähes 6000 hehtaaria uutta viljelysmaata saatiin käyttöön ja parannettiin entisten viljelysten tulvaongelmaa.
Jos jotain haluaisi lisää autonomian aikaa koskevaan selvitykseen, se on asutuksen sijoittumista 1800-luvulla osoittava kartta. Isonjaon jälkeisten jakotoimitusten tarkempi kuvaaminen suuren työmäärän vuoksi on rajattu pois. Joiltakin osin kaipasin analyysin syventämistä, esim. teollisuuden kohdalla kehitystä kuvaavia lukuja olisi voinut lisätä. Parikkalalaisten hairahtumista "kaidalta tieltä" kuvataan seurakunnan "mustankirjan" avulla (ansiokas lähde), mutta se antaa kuvan vain 1800-luvun puolivälistä, käräjäpöytäkirjoja hyväksikäyttäen otoksia olisi voinut lisätä, jolloin kehityksen suunta tulisi selvästi näkyviin.
Viimeisessä luvussa kuvataan Parikkalan kunnan sodan jälkeisiä vuosikymmeniä nykypäiviin saakka. Kuntahistorioissahan yleensä nämä vuodet käsitellään varsin kursorisesti. Tässä suhteessa Parikkalan historia on miellyttävä poikkeus, sodan jälkeisiin vuosiin käytetään useita kymmeniä sivuja ja käsittely kohdistuu kaikkiin elämänalueisiin.
Parikkalan historian lopussa on talonhaltijaluettelo, johon on jouduttu tekemään monia omaperäisiä ratkaisuja lähteiden puuttumisen vuoksi. Talonhaltijaluettelo aloitetaan 1600-luvun lopulta ja päätetään 1800-luvun puoliväliin. 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun osalta Parikkalan talojen isännät esitetään tekstissä. Tekijä on tehnyt luettelon alkuun perusteellisen selvityksen lähteiden käytön ongelmasta ja talonhaltijaluettelon laadintaperusteista ja pidän sitä erittäin hyvänä ratkaisuna. Talonhaltijaluettelo ei ole tehty sukututkimuksen periaatteita noudattaen, vaan se on vain suuntaa-antava selvitys tilojen eri isännistä.
Jaana Juvonen on tehnyt Parikkalan historian varsin laajalla lähdeaineksella käyttäen runsaasti myös lähteitä, joita pitäjänhistorioissa ei yleensä käytetä. Jaana Juvonen kirjoittaa sujuvasti ja asiallisesti. Tekijä on selvästi pyrkinyt karsimaan pois liialliset taulukot ja kertoo monet asiat niiden sijasta tekstissä tai liittää numerotiedot lähdeviitteisiin. Tekijän käyttämät runsaat sitaatit elävöittävät tekstiä. Kuten jo totesin rakenteeltaan Parikkalan historia ei ole kovinkaan innovatiivinen. Jaana Juvosen käsittelemä ajanjakso on niin pitkä, että valittu ratkaisu on tutun turvallinen. Teos osoittaa myös sen, että Juvonen on jo rutinoitunut paikallishistorian kirjoittaja, joka pystyy tekemään sovitussa aikataulussa vaativan työn, jonka lopputulos on hyvä. Tällaiseen teokseen jää epäilemättä myös paljon faktavirheitä ja yksilöllisiä vaatimuksia siitä, mitä asioita kukin olisi halunnut lisättäväksi teokseen. Tässä suhteessa se julkinen keskustelu, jota Parikkalan historian tiimoilta on käyty, on paikallaan, kunhan keskustelu käydään asiallisessa hengessä.
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto