[ Artikkelin loppu ]
Kirja-arvosteluja - Recensioner
Anu Talka (toim): Imatran kirja. JYY:n kotiseutusarja 35. Gummerus, Jyväskylä 1997. 470 s.
Imatran kaupungin tilaama Imatran kirja on poikkeuksellinen paikallishistoria. Kirja irtautuu onnistuneella tavalla paikallishistorian totutusta kaavasta. Irtioton syytkin ovat selvät. Imatra on 50-vuotias moderni puunjalostus- ja energiateollisuus- sekä matkailukaupunki, eikä sillä ole suoranaista tarvetta etsiä historiallisia juuriaan vuosisatojen takaa. Tuloksena on kiinnostava katsaus Imatran kauppalan ja kaupungin vaiheisiin. Toisaalta on myös muistettava, että Imatran seudun historiaa on käsitelty ansiokkaasti Aulikki Ylösen Jääsken kihlakunnan historian ensimmäisessä (1957) ja Veli-Matti Syrjön kirjoittamassa toisessa osassa (1976). Niitä täydentää Eero Paapan ja Jari Ropposen laatima sarjan kolmas osa (1992), joka ulottuu vuoteen 1980. Jääsken kihlakuntaan kuuluivat Ruokolahti, Joutseno, Jääski, Rautjärvi sekä rajan toiselle puolelle jääneet Antrea, Kirvu ja Vuoksenranta.
Imatran kirjan kirjoittajina on 19 tutkijaa, joista useimmat ovat nuoria Jyväskylän yliopistosta valmistuneita maistereita. Heidän aihepiirinsä on jaettu seitsemään päälukuun. Temaattinen lähestymistapa on onnistunut hyvin, ja artikkeleihin on sisällytetty tiiviissä muodossa muun muassa Imatran väestökehityksen, asumisen, teollisuuden, matkailun ja liikenteen sekä yhteisöllisen ja poliittisen elämän historia. Kirjassa on annettu tilaa myös katsauksille alueen arkkitehtuurista ja Imatrasta taitelijoiden innoituksen kohteena. Tärkeää on sekin, että Petri Jussilan kirjoittama kunnallishistoria on saanut luontevan paikkansa, eikä sitä ole paisutettu muiden aiheiden kustannuksella.
Tilaajan näkökulma korostuu kirjassa selvästi: tutkijat kirjoittavat siitä, mikä on tärkeää tämän päivän Imatralle. Kirjan painopiste on itsenäisyyden ajan tapahtumissa ja aivan erityisesti toisen maailmansodan jälkeisissä vuosissa. Tavoitteena on etsiä imatralaisuutta ja pohtia rajaseudun identiteettiä. Kuten kirjan toimittaja maisteri Anu Talka esipuheessaan toteaa, imatralaisuuden juuret ovat teollisuudessa ja erityisesti Eugen Wolffin (1851-1937) johtaman Tornator Oy:n laajentumisessa Tainionkoskelle vuosisadan alussa. Esipuheessa luvattua rajaseudun ihmisen identiteetin pohdiskelua lukija saa odottaa, ja lopulta teoksen viimeisessä artikkelissa Heikki Luukkanen tarkastelee kiinnostavasti Imatran asemaa kansainvälistyvässä maailmassa ja vaurastuvan Venäjän kupeessa.
Imatra tunnetaan ennen kaikkea koskestaan ja teollisuudestaan. Matkailu- ja teollisuushistoriasta kirjoittaneilla Katariina Käävällä ja Timo Österlundilla on ollut apuna aikaisemmin julkaistuja korkeatasoisia tutkimuksia. Matkailun osalta on mainittava tohtori Sven Hirnin mainio väitöskirja Imatra som natursevärdhet till och med 1870 (1958) ja teollisuuden puolelta emeritus professori Jorma Ahvenaisen Enso-Gutzeitin historia (I-II, 1992) sekä tutkija Pekka Lehonkosken julkaisemattomat käsikirjoitukset Tainionkosken historiasta. Kääpä ja Österlund kuitenkin ovat kiteyttäneet olennaisimman käsittelemistään aihepiireistä ja tuoneet esiin myös uutta - Kääpä ulottamalla katsauksensa nykyaikaan saakka ja Österlund kirjoittamalla Imatran seudun teollisuudesta kokonaisuutena.
Pieni reunahuomautus Imatran matkailuhistorian suuresta menneisyydestä on kuitenkin paikallaan. Keisarinna Katariina II:n käynti Viipurin kuvernementissa vuonna 1772 ei suinkaan johtunut yksinomaan Imatrankoskesta. Ruotsin kuningas Kustaa III oli samana vuonna tehnyt tunnetun vallankaappauksensa, jonka tuloksena vuoden 1719 hallitusmuoto ja vuoden 1723 valtiopäiväjärjestys kumottiin. Samalla Venäjä menetti mahdollisuuksiaan vaikuttaa Ruotsin sisäpolitiikkaan. Tapahtumalla oli välittömiä sotilaspoliittisia vaikutuksia, ja ruotsalaisten hyökkäyksen pelossa venäläiset ryhtyivät kohentamaan Viipurin kuvernementin puolustusta.
Katariina II:n Vanhan Suomen matka liittyi nimenomaan näihin puolustusjärjestelyihin.
Matkan tuloksena päätettiin rakentaa Luumäen Marttilan kylään Viipurin ylisen
maantien varten pienehkö bastionilinnake, joka nimettiin P. David Silunskilaisen mukaan
vadivstadtiksi (ven. Davidovskaja). Nykyään paikka tunnetaan Taavettina, joskin
keskustaajamaa hallitseva linnoitus on rakennettu A. V. Suvorovin (1730-1800) toimesta
1790-luvun ensimmäisellä puoliskolla, sillä alkuperäinen linnake purettiin pois uuden
tieltä. Katariina II:n Suomen matkan sotilaallista luonnetta osoittaa sekin, että
käytännön järjestelyistä vastasi Venäjän linnoitustoimen päällikkö ja
kenraalisotamarsalkka, kreivi Z. G. T
ernyev
(1722-1784). Vierailuun Imatrankoskella liittyi siis myös ajankohtainen syy, jonka vuoksi
keisarinna ylipäätään saapui kuvernementtiin.
Lasse Ojonen kirjoittaa kiinnostavasti Imatran rakennetusta ympäristöstä. Akateemikko Alvar Aallon (1898-1976) Kolmen Ristin Kirkko (1957-58) on tietenkin mukana, mutta lisäksi sijansa saavat Tornatorin ja Enson teollisuusarkkitehtuuri, jugendin lippulaiva Valtionhotelli (1903) ja 1930-luvun lopussa valmistunut funktionalistinen Immolan kasarmialue. Sen suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Aulis Blomdstedt (1906-1979), Elsi Borg (1893-1958) ja Elis Hyvärinen (1899-1976). Ojonen toteaa sen tunnetun tosiasian, ettei Imatralla ole varsinaista keskustaajamaa. Kun kaupungin väkiluku on pienentynyt 1980-luvulta lähtien, Aallon kuuluisaa Imatran asemakaavasuunnitelmaa ei ole voitu toteuttaa.
Imatran kirja on kokonaisuutena hyvin toimitettu ja tasapainoinen kaupunkihistoria. Erityisesti teoksen graafinen suunnittelu ja hyvät valokuvat sekä paikkansapitävät henkilö- ja paikannimihakemistot ansaitsevat kiitoksen. Nuori kirjoittajakunta ja teoksen toimittaja Anu Talka ovat tehneet arvokkaan kirjan, joka voisi olla esimerkkinä muillekin vastaavanlaisille hankkeille.
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto