[ Artikkelin loppu ]
Venäjän keskusalueen ulkopuolelle muodostui 1300- ja 1400-luvuilla lainsuojattomien loikkareiden ja maanpakolaisten villeistä ja vapaista joukkioista ns. kasakkalaitos. Kasakoista tuli myöhemmin kristillisen valtiomahdin suojakilpi aasialaisia laumoja vastaan ja lopulta tärkeä osa Venäjän sotavoimia, etupäässä epäsäännöllistä ratsuväkeä ja hevostykistöä. Hallitus käytti kasakoita valloitettujen maiden asuttamiseen ja rajojen valvontaan. Sitä varten luotiin uusiakin kasakkayksiköitä, joihin luettiin myös entisiä sotamiehiä, vierasheimoisia, valtion talonpoikia, karkotettuja ym. Siten muodostettu kasakkaväestö siirtyi vähitellen eteenpäin laajentaen valtakunnan aluetta. Vuodesta 1774 alkaen kasakkarykmenttejä oli myös vakinaisessa väessä. Ratsuväestä valtaosa muodostui kasakoista.
Kasakoiden etninen koostumus oli kirjava, sillä kuka tahansa saattoi liittyä mukaan ja taas mutkattomasti erota. Kansallisuutta tai uskontunnustusta ei juuri kysytty, mutta suurimmaksi osaksi kasakkakuntaa leimasi venäläisyys, johon myös mukaan tulleet vieraat ainekset sulautuivat. Kaikkien kasakoiden oli joka tapauksessa juhlallisesti vannottava taistelevansa kristillisen uskon puolesta; mukana oli erityisen paljon vanhauskoisia ja lahkolaisia. Esimerkiksi jo vuonna 1551 mainitut ja yleisesti tunnetut Donin kasakat olivat alkuperältään lähinnä isovenäläisiä, joskin niihin kuului myös tataareja, kalmukkeja sekä kastettuja tai vangiksi otettuja Kaukasian vuoristolaisia, jollaisia oli myös Kubanin kasakoissa. Uralin ja Orenburgin kasakoissa oli tataareja, kalmukkeja ja kazakkeja ("kirgiisejä"), orenburgilaisissa lisäksi hieman baškiireja, mordvalaisia ja tšuvasseja. Ajan mittaan muodostui vielä eräitä selkeämmin etnisiä ja samalla usein toisuskoisia joukkoja.[1]
Orenburgin alueen baškiirit, tataarien lähisukuinen islaminuskoinen kansa, oli tullut Venäjän valtakunnan yhteyteen Iivana Julman alistamana. Hallitus alkoi jo varhain taivutella tätä melko riippumatonta ja jatkuvasti kapinoivaa kansaa sotapalvelukseen epäsäännöllisiin joukkoihin.[2]
25-vuotisen sodan kovana pakkastalvena 1577 Iivana Julman armeijaan liitetyt tataarit pantiin hyökkäämään Uudenmaan rannikolle, vaikka se kuului erillisrauhan piiriin. 1 200 tataariratsumiestä tuli jään yli Virosta Helsingin edustalle, missä he ahtojäiden takia asettuivat Isosaareen. Nämä venäläisten komentamat joukot hyökkäsivät Porkkalan, Porvoon, Sipoon, Helsingin, Espoon, Kirkkonummen ja Inkoon pitäjiin. Murhaten, ryöstäen ja polttaen ne kulkivat kylästä kylään ottaen paljon saalista ja vangiten sekä vieden mukanaan suuret joukot nuorta väkeä.[3]
Tällaisia venäläisten apureita pelättiin vuosisatojen ajan. Tarinat heistä kietoutuivat kansanperinteen myytilliseen koirankuonolaistarustoon. Heidän vierasheimoisuutensa ilmeni jo venäläisten kasakoiden suhtautumisesta tarkkavainuisiin apureihinsa. Keuruulta kerrotaan, että kun koirankuonolaiset eksyivät peitetyiltä jäljiltä, kasakat suuttuivat ja hakkasivat niitä pampuilla. Aina ne eivät myöskään ilmaisseet kätkeytyneitä vihollisia isännilleen, vaan nuuskittuaan läksivät pois. Keuruulla yksi niistä jäikin muiden jäljiltä kylälle, missä henkensä pitimiksi söi kissoja ja muuta kuljeksivaa, kunnes vietiin Surmasillalle tapettavaksi ja kuopattiin toisten vainolaisten kanssa suohon. On paljon tarinoita ns. "paskieroista", "paskerilaisista" eli "vaskieroista" sekä "tattarilaisista", jotka epäilemättä osittain heijastavat kansan todellisia kokemuksia.[4]
Isonvihan aika 1710-21
Suureen Pohjan sotaan ruotsalaisia vastaan osallistui tuhansittain Donin, Kubanin ja Uralin kasakoita. Vuodelta 1701 mainitaan, että 2 000 tšerkessiä ("Czercasser Tartare" /"Kollniske tattare") oli kesällä äkisti ilmestynyt tihutöihin Inkerin Järvisaareen sekä Liissilään, mistä palasivat Novgorodiin. 1703 Käkisalmen läänissä nähtiin n. 3 000 "tattarilaista" ratsumiestä sekä hiihtojoukkoja. Vihollisten rivimiesten kerrotaan olleen kurjaa joukkoa: mustia ja lättänaamaisia, selässään jouset ja nuolia, kaikilla sukset jalassa. Neljä turkkilaisiksi mainittua loikkaria saapui 1704 Kivennavan Joutselkään. Kun Venäjä 1714 löi suomalaisten joukot ratkaisevassa Napuen taistelussa Pohjanmaalla, mukana oli myös kasakoita. Suurinta tuhoa hillittömällä ryöstelyllään saivat aikaan kenraali Fjodor Tšekinin joukot, joissa oli Donin ja Jaikin (Uralin) kasakoita sekä myös ns. "ottomaaneja" eli Turkin valtakunnan turkkilaisia.
Vuonna 1718 Pietariin saapui Buharan hallitsijan Abu'l-Faizin lähettiläs, joka keisarilta pyysi ostona tai lahjaksi muutamia satoja suomalaisia sekä ruotsalaisia talonpoikaistyttöjä, koska kaani oli saanut tietää, että nämä kansakunnat olivat urheita ja sotaisia ja nyt hän mielellään halusi heistä jälkeläisiä hankkiakseen maahansa kelpo sotureita. Pyyntö torjuttiin, mutta hän sai kuitenkin kaksi ruotsalaista palvelijaa lähtemään mukaansa. Buhara olikin pitkään keskiaasialaisen orjakaupan keskus. Tataarit möivät sinne sekä Turkkiin ja Persiaan tuhansia Virosta, Inkeristä ja Suomesta sieppaamiaan ihmisiä.[5]
Kalmukkeja liikkui täällä ainakin jo 1709, jolloin sekalainen joukkio, johon kuului myös kasakoita, venäläisiä ja joitakin ruotsalaisia, tuli Aunuksesta Kajaaniin ja Paltamoon saakka rähinöimään. Kenraali Armfeltin 1711 Simpeleen liepeillä Ilmeen kylän asukkailta kuulemissa kalmukkien hirmutöissä voi olla mukana myös liioittelevaa sotapropagandaa.
Vainon ajasta huolimatta vihollinen oli paikoitellen myös hyvin suosittu naimattomien naisten parissa, kuten ilmenee mm. K. A. Cajanderin kertomuksesta Uudestakaupungista.[6] Kokkolassa ja Kälviällä vedettiin 82 naista oikeuteen salavuoteudesta venäläisten kanssa; 55 heistä oli raiskattu ja 6 oli saanut lapsen. Yksi vankeuteen viety ja sieltä paennut oli myös synnyttänyt. Isonkyrön ja Ylistaron seuduilla syntyi vuosina 1715-17 venäläisten kanssa ainakin 33 aviotonta lasta, joista kuitenkin 20 vuotta myöhemmin vain kolme oli enää elossa.[7]
Pikkuvihan aika 1742-43
Vuonna 1741 Ruotsi julisti Venäjälle sodan menetettyjen alueitten palauttamiseksi, mutta epäonnistui ja vuoden kuluttua venäläiset joukot valtasivat Suomen. Alkoi uusi, edellistä lievempi pikkuvihan miehityskausi. Suomen alistumiseen vaikutti osaltaan se pelko, jota vielä tunnettiin omavaltaisista ja julmista otteistaan tunnettuja kasakoita ja husaareja kohtaan. Sen ajan husaarit olivat kasakoihin verrattavaa palkattua epäsäännöllistä kevyttä ratsuväkeä unkarilaismallisin univormuin. Heidät oli värvätty vierasmaalaisista, joita venäläiset nimittivät "maanpetturien roskajoukoksi", koska useimmat olivat tulleet Venäjälle turvaan osallistuttuaan kapinointiin tai rosvoiluun muualla. Sen sijaan Georgia oli Venäjän suojeluksessa ja maan kruununperillinenkin osallistui kenraalina tähän sotaretkeen.
Pikkuviha toi Suomeen neljä husaariosastoa: serbialaisen, unkarilaisen sekä valakialaisen tai moldavialaisen rykmentin, lisäksi Kaukasiasta georgialaisten ruhtinaitten ja muiden aatelismiesten komppanian, yhteensä n. 2 500 miestä.[8] Serbien joukossa oli erillinen puolensadan miehen joukko, joka kuulemma oli oppinut taitonsa turkkilaisilta merirosvoilta ja saikin keväällä 1742 liikkua Suomenlahden rannikon saaristossa tiedustelutehtävissä. Avustaviin kasakkajoukkoihin kuului 6 000 Donin kasakkaa. Georgialaiseen komppaniaan oli liitetty myös dagestanilaisia sekä Astrakanin kasakoita, jotka yleensä koostuivat kastamattomista kalmukeista sekä venäläisistä vanhauskoisista.
Syyskuussa 1741 saapui osa serbialaista husaarirykmenttiä talvimajoitukseen Johanneksen tienoille Viipurista etelään. Pääosa eli unkarilaiset, valakialaiset, georgialaiset sekä loput serbialaiset asettuivat Aunuksen seudulle talvehtimaan. Mukana oli myös kasakoita ja kalmukkijoukkoja. Kalmukeista sanotaan, että he Laihialla söivät raatoja, sammakoita, onkimatoja sekä teuraskarjan raakoja suolia. Kansa ihmetteli, miten kaikki kalmukit olivat näöltään yhtäläisiä kuin veljekset.
Elokuun lopulla 1742 Ruotsin armeija antautui. Venäjän armeija levittäytyi yli koko Suomen. Pääosa kasakoista sekä kalmukit siirrettiin talveksi taas Aunukseen, georgialaiset palasivat Ukrainaan. Vakinaisen armeijan osaston ja n. 500 kasakan lisäksi maahan jätettiin kolme husaarirykmenttiä, jotka lähtivät Pohjanmaata kohti saattaen maasta poistuvia ruotsalaisia rakuunoita. Serbialaisen husaarirykmentin n. 500 miestä majoitettiin Vaasan seudulle, moldavialaisten n. 700 miestä Laihialle ja Isoonkyröön sekä unkarilaisten n. 300 miestä Vähäänkyröön ja Vöyriin. Unkarilaisia oli lopulta koko Oulun- Kokkolan-Pietarsaaren linjalla. Oulun kaupungissa oli marraskuun lopulla 350 unkarilaista ja serbialaista husaaria sekä joitakin satoja kasakoita. Marraskuusta lähtien he viettivät talvea Iissä, myös Hailuodolla oli husaarivartiosto. Kaikkiaan yli 40 husaaria siirtyi sodan kuluessa Ruotsin riveihin. Syksyllä 1742 Vaasassa kerrottiin, että kaksi husaaria oli hirtetty ja muita piesty väkivaltaisuuksien takia. Venäläiset sotahistorioitsijat ovat todenneet, että ns. "eriheimoisista kuljeksijoista" kootuista husaarirykmenteistä oli armeijalle yleensä pelkkää vahinkoa.
Husaarijoukot viipyivät Pohjanmaalla lähes vuoden, syyskuun lopulta 1742 heinä-elokuuhun 1743. Tuo ajanjakso tunnetaan Etelä-Pohjanmaalla nimellä "husaaritalvi". Sotilaiden kanssakäyminen paikallisen väestön kanssa sujui kohtalaisesti, osin liiankin hyvin, minkä seurauksena käräjillä jouduttiin käsittelemään monia siveettömyysjuttuja, joissa husaarit olivat osallisina. Kiertolaiselämää viettävinä he olivat hankkineet vaivoikseen myös koko lailla sukupuolitauteja ja joutuivat paljon turvautumaan seudun välskäreiden apuun. Voinee olettaa, että joitakin pikku husaareja tai husaarittaria syntyi rikastuttamaan pohjalaisten geeniperimää. Laihian kappalainen Israel Reinius kertoo hänkin, että palvelustytöt tunsivat suurta vetoa husaareihin, mutta kevytmielisyydestä piiat saivat ajan tavan mukaan maksaa raipparangaistuksilla.[9]
Kustaan sodassa 1788-90 nähtiin taas Donin kasakoiden rykmenttejä, joista Leonovin ja Pozdejevin komentamat tunnetaan nimeltäkin.[10] Vielä 1790 Suomeen tuli kahden upseerin johdolla 165 miehen sotnia Orenburgin kasakoita, jotka ilmeisesti olivat pääasiassa baškiireja. Mukana oli myös Volgan Stavropolin kastettuja kalmukkijoukkoja.
Suomen sota
Suomen sotaan 1808-09 osallistui neljä rykmenttiä Donin kasakoita, nimittäin henkivartiokasakat sekä 2. Isajevin, 2. Kiseljovin sekä Loštšilinin rykmentti - molemmat jälkimmäiset oleskelivat Suomessa ainakin vielä Napoleonin sodan aikana 1812-14. Lisäksi Uralin kasakoiden n. 60 miehen henkivartiosotnia ylitti Pohjanlahden ja oli sittemmin mukana taistelussa Ahvenanmaan saaristosta. Sotnia sai myöhemmin keisarilta moitteita Suomessa aiheuttamastaan epäjärjestyksestä. Romanttisia lemmentarinoitakin on siltä ajalta kirjattu, kuten osoittaa Astrid Väringin romaani Kasakat tulevat yli Pohjanlahden (2.p. 1943).
Vuonna 1808 Suomeen tunkeutuneiden Venäjän joukkojen oikeaan siipeen kuului vahvistuksena kaksi eskadroonaa valkovenäläisiä Grodnon husaareja sekä 200 kasakkaa. Sen oli määrä edetä Savonlinnasta Rantasalmelle ja Sulkavalle. Keskustaan kuului mm. kaksi rykmenttiä Grodnon husaareja ja 100 kasakkaa, jotka ylittävät Kymijoen edeten Hämeenlinnaa kohti. Vasempaan siipeen kuului kolme eskadroonaa Grodnon husaareja, henkivartiokasakkarykmentti ja 200 kasakkaa, jotka kerääntyvät Haminaan edeten Loviisaan ja Helsinkiin Viaporin valtaamiseksi. Pyrkimyksenä oli saada ruotsalaiset lähtemään Suomesta ilman taistelua.
Aprillipäivänä 1808 Venäjän joukkoja oli Suomessa jo yli 23 000 miestä. Heinäkuun lopulla Kuopiosta tuli lisää väkeä, mm. erilaisia musketöörejä, jääkärirykmenttejä, pioneerikomppania, neljä eskadroonaa Grodnon husaareja, suomenmaalaisia rakuunoita, parisataa kasakkaa sekä tykistöä. Helmikuun lopulla 1809 Ahvenanmaalle määrätyt joukot keskittyivät Turun ja Uudenkaupungin välimaille.
Siihen kuului myös 600 kasakkaa, 4 eskadroonaa Grodnon husaareja, uralilainen kasakkasotnia sekä Isajevin ja Loštšilinin kasakkarykmentit. Ahvenanmaan valtausjoukkoja komensi georgialaissyntyinen ruhtinas Bagration. Puolustus oli von Döbelnin vastuulla. Oravaisten taisteluun osallistui mm. kaksi eskadroonaa husaareja sekä kasakoita ja puolalaisia ulaaneja, joita maassa oli yhteensä 5 eskadroonaa.[11]
Runebergin runoelman Jouluilta kolmannessa laulussa sotavanhus Pistol sanoo, että taannoisessa sodassa Suomessa saatiin nähdä turkkilaisiakin hurjempaa väkeä, nimittäin baškiireja ja villejä kalmukkeja, kauhistavia, noenmustia ja kiiluvasilmäisiä verenimijöitä, punahehkuinen kita ammollaan, ravintonaan pelkkä hevosenliha. Ryypiskelyä suoraan pullosta ei heillä nenä haitannut, koska se oli lytyssä kohti otsaa. Tällainen petomainen kalmukki osoittautuu runossa kuitenkin kiitolliseksi ja jalomieliseksi ihmiseksi, joka armeliaisuuden palkitsi armeliaisuudella. Osmanivaltakunnan turkkilaisia Runeberg samalla suorastaan ylistää ja ihannoi - ehkä orientalistiystävänsä G. A. Wallinin vaikutuksesta.
Suuriruhtinaanmaa
Suomen sodan päätyttyä 1809 venäläistä sotaväkeä jäi jonkin verran maahan, esimerkiksi Tornioon 500-600 miestä. Parin vuoden kuluttua suurin osa vedettiin sieltä pois. Rajaa valvomaan jäi vain parikymmentä kasakkaa paikallismajurin komennossa. Vuonna 1825 kenraalikuvernööri Zakrevski määräsi sinne kolmanneksen lisäyksen. Myös Oulussa oli samanmoinen kasakkaosasto. Majoitusvelvoite rasitti kaupunkien asukkaita ja alettiinkin hankkia kasarmitiloja yleisillä varoilla.
Tornion ortodoksisen kenttäkirkon rippiluetteloon on huhtikuussa 1831 merkitty ripiltä ja ehtoolliselta poisjääneinä kaksi ns. "kalmukinuskoista" varusmiestä, 40-vuotias Pjotr Butšugunov ja 33-vuotias Šungur Rubakunov.[12] Termi kalmukinuskoinen on epäilemättä tulkittava buddhalaiseksi, sillä kaikki kastamattomat kalmukit kuuluivat Tiibetin lamalaisen kirkon piiriin. Sanotaan, että kastamattomia kalmukkeja esiintyi Astrakanin kasakkajoukoissa viimeisen kerran 1815 sodassa Napoleonia vastaan, jolloin he ratsastivat Pariisiin asti, mutta mainitut kaksi miestä kuuluivat Donin kasakoitten ns. Fominin komppaniaan.
Myös vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuului alusta saakka jonkin verran muslimeja, enimmäkseen tataareja ja baškiireja. Suomeen sijoitettujen joukkojen esipapin rippi- ja ehtoolliskirjoissa on ainakin jo vuodesta 1817 alkaen merkintöjä heistä. Esimerkiksi 4. Meritykistöprikaatin pyhälle ehtoolliselle Viaporissa helmikuussa 1817 eivät islaminuskoisuutensa takia osallistuneet kahdeksan nimeltä mainittua varusmiestä. Heistä nuorin on 27- ja vanhin 54-vuotias, nimet tavanomaisia arabialais-turkkilaisia. Yksi heistä mainitaan vielä saman joukko-osaston listassa 11 vuotta myöhemmin.[13] Tässä viimeksimainitussa luettelossa vuodelta 1828 on ns. Viaporin sisäisen kasarmipataljoonan 1., 2. ja 4. komppanian miehistä ainakin 10 muslimia, iältään 24-56 -vuotiaita. Suomen Islam-seurakunnan hallussa on nykypäivään säilynyt osa ns. metrikkakirjoista, joita Viaporin, myöhemmin Helsingin kaupungin, sekä myös Viipurin linnoituksen yhdistetyt sotilas- ja siviili-imaamit pitivät syntyneistä, kuolleista, vihityistä ja eronneista.[14] Se kattaa ajanjakson vuodesta 1851 vuoteen 1917, mutta maailmansodan sekavat olot pysäyttivät loppupään kirjanpidon jo vuoteen 1914. Vuosien 1836-1850 metrikat ovat nykyisin kateissa. Metrikoista piti kuitenkin aina lähettää kopiokappaleet Orenburgin Hengelliselle Ylihallinnolle, joten voi olla toiveita kopionkopion saamisesta jälkikäteen. On vaikea sanoa milloin Viipurin linnoituksen metrikoita alettiin pitää, mutta säilynyt osa alkaa vuodesta 1851 ja päättyy jostain syystä jo 1869.
Krimin sota
Vuosina 1853-56 käydyn Krimin sodan eli meillä paremmin tunnetun Oolannin sodan vuoksi Suomen sijoitettua venäläistä sotaväkeä oli lisätty siten, että vuoden 1856 alussa oli 61 pataljoonaa jalkaväkeä sekä 18 sotniaa eli eskadroonaa kasakoita, joukossa myös Donin kasakoitten 63. ja 64. rykmentti. Venäläisten joukkojen kokonaisvahvuus oli silloin 45-50 000 miestä, mutta heti rauhan solmimisen jälkeen joukkoja alettiin siirtää pois. 1860-luvulta tämän vuosisadan alkuun venäläistä sotaväkeä oli Suomessa vain n. 10 000 miestä - Puolan kapinan aikana 1863 tilapäisesti 16 000.
Sen jälkeen perustettiin ns. Suomenmaalainen sotilaspiiri ja vuoden 1865 alussa siirrettiin maassamme kauan oleskellut 22. divisioona Novgorodiin, josta puolestaan 23. jalkaväkidivisioona marssi Suomeen. Sen upseeristo alkoi ajan mittaan ruotsalaistua, koska siitä kolmannes ei ollut ortodokseja ja peräti neljännes oli suomalaisia. Tämä divisioona viipyi maassa 1880-luvun lopulle saakka. Tilalle tuli vaihdossa 24. divisioona, mutta sen osastoissa (Irkutskin, Jenisein, Krasnojarskin ja Omskin rykmenteissä) mahdollisesti olleita muslimeja ei mainita imaamien metrikkakirjoissa, sillä sotilaita koskevat tiedot puuttuvat metrikoista kokonaan vuosilta 1885-1901. Metrikkakirjoihin ilmestyy sen sijaan siviiliväestöä, lähinnä Nišnij Novgorodin kuvernementin mišäärejä, joita oli alkanut kulkukauppiaina muuttaa Suomeen. He ovat nykyisen volganturkkilaisen, tataarin kieltä puhuvan muslimiyhteisömme kantavanhempia. Jos etsitään tämän kauppiaskunnan ja sotapalveluksessa olleiden muslimien mahdollisia yhteisiä kotikyliä, on valittaen todettava, että Viaporissa palvelleitten sotilaiden kotipaikkatietoja löytyy vain niukasti. Heidän joukossaan oli ainakin Kazanin kuvernementin tataareja Laiševin ja Mamadyšin kihlakunnista, lisäksi Ufan kuvernementin baškiireja Menzelinskistä, Sterlitamakin piirikunnasta sekä Zlatoustin kihlakunnasta. Viaporissa oli myös Kazakkiaron (nyk. Kazakstanin) kazakkeja.
Muslimisotilaat edustivat yleensä rivimiehiä tai arestantteja, joukossa muutamia aliupseereita ja upseereitakin, esimerkiksi 3. linjapataljoonan majuri, ruhtinas Yûnïs Idrîsinpoika Aktšurin, joka oli oleskellut Suomessa parikymmentä vuotta, sekä orenburgilainen eversti Mîryakûb Mîrsalihinpoika Biktšurin. Viipurin linnoitusrykmentissä muslimeja oli ainakin 2. Viipurin invalidikomennuskunnassa sekä arestantti- ja hospitaalikomppaniassa, linnoitustykistössä, työpataljoonassa sekä Haminan invalidikomennuskunnassa.
Muslimien suhteellisia tai todellisia lukumääriä on vaikea arvioida, mutta esimerkiksi syntyneitä on Helsingin metrikassa vuodesta 1852 vain 1-2 vuodessa, sitten 1865-93 2-5 vuodessa. Vuodesta 1897 alkaen syntyneiden määrä kohoaa 4-6:sta ollen maailmansotaan mennessä jopa 10-13 vuodessa. Kuolleita on sotilaiden ja heidän lastensa joukosta varsin paljon. Vuonna 1851 Viaporiin sanotaan haudatun 8 muslimivainajaa, sitten 3 vuosittain, 1854 jälleen 8, kunnes Krimin sodan takia määrä lisääntyi: 1855 kuolleita oli 16, joista kaksi 23. meriekipaasin nuorta muslimimatruusia, talonpoikia Kazanin kuvernementista, sai surmansa Viaporin vesillä meritaistelussa englantilais-ranskalaista laivastoa vastaan. Vielä seuraavana vuonna kuolleita oli 10, mutta sitten määrä laski 1-2:een vuodessa, kunnes se 1860-luvun jälkipuoliskolla taas nousi korkeaksi. Viipurin linnoituksessa tilanne oli suunnilleen samanlainen.
Helsingin islamilainen hautausmaa saatiin virallisesti käyttöön 1871, mutta sama alue näyttää olleen käytössä jo 1840-luvulta lähtien. Esimerkiksi metrikkakirjojen mukaan Krimin sodan lopulla ainakin 7 muslimia haudattiin Helsinkiin. Kun metrikoissa usein sanotaan, että henkilö oli sekä kuollut että haudattu Viaporissa (viimeinen maininta 1864), täytynee asia ymmärtää väljästi siten, että vainaja vain siunattiin Viaporissa ja sitten kuljetettiin veneellä Salmisaaren salmen kautta Hietaniemen rantapoukamaan, josta oli lyhyt matka kalmistoon. Viaporista ei näet tunneta mitään hautausmaata - vain erään varaston takaa on löytynyt epämääräisiä luita.
Krimin sodan aikana ainakin kaksi baškiirirykmenttiä oli komennettu pitämään vartiota Suomenlahden rannikon saaristossa. Sodan jälkeen syyskuussa 1858 Orenburgin piirin epäsäännöllisten joukkojen bašriiriosaston komentajalle ilmoitettiin, että 7. kantonin baškiirit Vali Tanapov (tai Tanatov) ja kolme hänen kumppaniaan on Tšeljabinskin sotaoikeudessa tuomittu raippoihin sekä menettämään asemansa. Heistä edellä mainittu sekä Juldaš Hambetev (tai Hašbetev) karkotettiin Viaporin linnoitukseen 10 vuodeksi pakkotyöhön, minne heidät jalkaraudoissa ja ankarasti vartioituina tuotiin Loviisasta kesäkuussa 1859 palvelemaan 5. vankikomppaniassa.[15] Vuonna 1869 Viaporissa oli kaikkiaan 430 vankia.
Suomi toimi karkotuspaikkana muutenkin moneen otteeseen. 1845 nogailainen ruhtinas Bey-Murza Aslambekov eli Aslan-bek lähetettiin Käkisalmen linnaan tuomittuna Venäjän hallituksen pettämisestä ja ryöstöretkistä kruunulle alamaisiin vuoristokyliin. 1847 oli Viipurin linnanvankilan kautta tuotu Ahvenanmaalle niin ikään Dagestanista karkotettu imaami eli mulla Ramazan (Raiha) Mustafanpoika syytettynä vehkeilystä keisaria vastaan vuoristolaisten hyväksi. Tätä karkotettua piti erityisesti vahtia pääsemästä kosketuksiin Bomarsundin Skarpansin linnoitustyömaan muslimisotilaiden kanssa. Häneen ja Godbyn herastuomarin tyttäreen Anna-Lisa Nilssoniin liittyvä romanttinen tarinasto on Ahvenanmaalla yleisesti tunnettu ja siitä on kirkkoherra Valdemar Nyman kirjoittanut romaaninkin.[16] Linnoituksen kalmistosaaressa Prästössä on kiviaidalla ympäröity islamilainen ja juutalainen hautausmaa, mutta islamilaisella puolella ei ole yhtään hautaa näkyvissä ja on epäselvää, onko niitä siellä koskaan ollutkaan.
Imaamina Viaporissa toimi alusta eli vuodesta 1836 alkaen Biktšäntäy Bikbaunpoika (Biktšantei Bikbov), joka Krimin sodan jälkeen siirtyi eteläisen Helsingin Albertinkadulle. Hän oli virassa kaikkiaan 20 vuotta eli vuoteen 1856, jolloin Ähmäd Safâ Abûbäkerinpoika (Ahmet Safa Bakirov) ja hänen jälkeensä monet muut jatkoivat tointa. Viipurin linnoituksesta voidaan tässä vaiheessa sanoa, että ainakin vuodesta 1851 imaamina toimi Yûsuf Subhânqulïnpoika (Jusup Subuknov). Neljäntenä eli viimeisenä mainitaan 1868 Qotlïähmäd Fazlïähmädinpoika (Kutluahmed Fazlyahmedov). Näiden hengellisten esipaimenten pitämät metrikkakirjat kattavat varsinaisesti Viaporin, Helsingin ja Viipurin, mutta satunnaisesti mainitaan syntymä- tai hautauspaikkakuntina myös Hamina, Hanko, Hyvinkää, Hämeenlinna, Käkisalmi, Lahti, Lappeenranta, Rauma, Tampere, Turku, Porvoo, Riihimäki ja Vaasa.
Viaporin-Helsingin venäläisen varusväen yksiköt, joissa muslimeja merkintöjen mukaan palveli, olivat 89. Vienameren, 90. Äänisen, 91. Vienanjoen ja 92. Petšoran jalkaväkirykmentti, 116. Malojaroslavin rykmentti sekä Viaporin linnoitusrykmentti, viimeksimainitusta erityisesti Viaporin linnoitustykistö, 1. ja 4. arestanttikomppania, Helsingin invalidikomennuskunta, sotilassairaalakomennuskunta, 3. lastikomennuskunta, 6. ja 7. kuormalaivasto, 1.-3. ja 9. Viaporin linnoituksen jalkaväkipataljoona, 2., 3. ja 5. linjapataljoona sekä 10. reservin jalkaväki- eli kaaderipataljoona.
Vuonna 1858 annettiin asetus armeijasta vapautuvista sotilaista. Erokirjaan oikeuttavan 25 vuoden palvelun suorittaneet saivat vaimoineen ja lapsineen asettua myös Suomeen ja ansaita täällä elantonsa. Vuoden 1869 asetuksen sekä senaatin 1876 antaman kirjelmän mukaan entiset sotilaat perheineen saivat käydä kauppaa itse valmistamillaan tuotteilla, leivällä, marjoilla, paperosseilla, vanhoilla vaatteilla ja muilla käytetyillä tavaroilla sekä muilla halvoilla tekstiilituotteilla. Tästä syntyi Helsinkiin juutalaisten ns. narinkka, ensin nykyiselle Suomen Pankin tontille ja sittemmin Simonkentän rinteeseen. Muslimisotilaat palvelivat paljolti samoissa joukko-osastoissa kuin juutalaisetkin, mutta vaikka juutalaiset sotapalveluksensa päätyttyä pyrkivät monista rajoituksista huolimatta usein jäämään maahan, islaminuskoisista sotilaista tiedetään vain yhden tehneen samoin. Kuitenkin Viaporin juutalaisten varusmiesten tavoin myös muslimisotilailla usein oli perhe kaupungissa, kuten jo monien lasten syntymisestä voidaan havaita. Myös Helsingin varhaisissa osoitekalentereissa mainitaan, että jo 1860- ja 1870-lukujen taitteessa kaupungissa asui puolisensataa islaminuskoista.
Maailmansodan aika toi lisää kirjavuutta. Alkuvuodesta 1915 Säkkijärvelle tuli linnoitustöitä aloittamaan sapööripataljoona, joka oli tataareista ja kalmukeista koottu. Ainakin koko vuoden 1916 Suomessa oli marssilla 8. Orenburgin kasakkarykmentti. Siihen kuului kuusi sotniaa eversti Faddejevin komennossa. Marssireittinä oli Hämeenlinna - Tervakoski - Tuusula - Turkhauta - Hattula - Pälkäne - Ponsa - Korkeakoski - Ruovesi - Virrat - Alavus - Kuortane - Tiistenjoki - Kauhava, josta alettiin taas laskeutua suunnilleen samaa reittiä etelään ja päädyttiin syyskuussa loppuvuodeksi Tammisaareen. Kauhavalla viivyttiin lähes koko kesä. Päiväkäskyssä juhannusaatolta on luettelo Kauhavan isännistä, jotka majoittivat kasakoita, sekä syytinkiin otettujen kasakoitten ja hevosten lukumäärät taloittain.[17] Rykmentin 2. sotnia oli reservisotnia ja se kuului niihin joukko-osastoihin, jotka Tampereella toimiva 42. armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Tretjakov tarkasti Porissa tammikuussa 1916, vaikka Poria ei mainita marssireitissä.[18]
Näiden Orenburgin kasakoiden joukossa oli paljon islaminuskoisia tataareja, baškiireja ja kazakkeja. Eri sotnioissa muslimien nimiluettelot ovat pitkiä, samoin Pyhän Stanislain hopeamitalin ja uutteruusmitalin saaneiden joukossa.[19] Täydennysmiehiä tuotiin Tuusulaan ja Tammisaareen useita kertoja Orenburgin ympäristön kasakkalinnoituksista Ural- ja Sakmarajokien varsilta. Yksi näistä kasakoista, 5. sotnian rivimies Gafur Kangatšlin, on haudattu Hietaniemen islamilaiseen kalmistoon. Siellä lepää myös muuan kuninkaallinen, 1919 Suomessa kuollut "persialainen prinssi" ja kenraali Akber-Mirza Kadšar, Irania vuoteen 1925 hallinneen azeriturkkilaisen kadšaridynastian edustaja ja shaahin veljenpoika, jollaisia paljon palveli Venäjän sotaväessä.
Kiinalaiset vallityöläiset 1916-1917
Oman lukunsa muodostavat Helsingin seudulle linnoitustöiden metsänkaatoon tuodut kiinalaiset. Nämä olivat ilmeisesti Mantšuriasta, lähinnä Harbinista tuotuja vankeja, ns. "punapartoja" eli hunghuuseja, maineeltaan hurjia junanryöstäjiä ja maantierosvoja, jotka tekivät Venäjän Kaukoidän rauhattomaksi. Suomen piirin Kenttärakennushallituksen päällikkö tilasi kiinalaiset töitä johtaneen insinöörin esityksestä. Tarkoituksena oli töiden tehostaminen, sillä suomalaisten työmiesten huonot ominaisuudet olivat käyneet venäläisille ilmeisiksi. Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan joku pietarilainen urakoitsija oli toimittanut heidät tänne.[20] Muuan Kiinassa lähetyssaarnaajien mukana ollut ja kiinaa taitava nainen kertoi hänelle, että työmiehet olivat vankilasta päästettyjä rikollisia, jotka juutalainen urakoitsija oli tuottanut Venäjälle ja Suomeen sotatöihin. Työssään he eivät kuitenkaan kunnostautuneet. Kertomusten mukaan oli koomillista nähdä puunkaadossa aina neljä kiinalaista yhden rungon kimpussa. Pienillä leveäteräisillä kirveillään he naputtelivat puuta joka puolelta, kontallaan tai istualtaankin.
Ensimmäiset 2 100 kiinalaista tuotiin maahan elokuussa 1916 ja jaettiin viiteen ryhmään sijoitettaviksi Espooseen, Kauniaisiin, Vantaalle, Korsoon ja Söderkullaan.[21] Keisari Pietari Suuren meri- ja maalinnoituksen kuntoonpanemiseksi eräitä rakennustöitä, metsänkaatoa ynnä muuta sentapaista suoritettiin sotapäällystön määräyksestä myös rautatielinjoilla Helsinki-Karjaa, Helsinki-Kerava sekä Kerava-Porvoo.
Kiinalaisten majoittamisessa alueelle kohdattiin huomattavia vaikeuksia, koska enemmistö paikallisista talonomistajista kieltäytyi antamasta vuokralle edes niitä latoja, jotka ilmeisesti olivat tyhjillään. Kantelun mukaan kiinalaiset oli majoitettu erittäin kehnosti kylmiin riihiin ja puoliksi sortuneisiin mökkeihin vailla kunnollisia tulisijoja. Monissa tapauksissa asuintiloissa ei ollut edes makuulavitsoja eikä työkomennuskunnilla riittävää määrää keittovälineitä. Vaatetuskaan ei vastannut sääoloja, varsinkin jalkineet puuttuivat miltei jokaiselta. Kiinalaiset valmistivat itselleen tallukoita säkkikankaasta, paperista ja oljista. Pian ilmenikin, että muutamat heistä olivat jo karanneet. Asiasta vastannut insinööri tietysti torjui kaikki syytökset. Espoon Nuuksioon vieraat rakensivat kiinalaistyylisiä maalattiaisia ns. fansa-parakkeja koivunrungoista, riu’uista, risuista, turpeista, oljista ja mullasta.[22]
Kiinalaiset alkoivat jo samana syksynä tehdä varkauksia, ryöstöjä, päällekarkauksia ja myös raakoja ryöstömurhia. Syyskuusta marraskuuhun Helsingin, Sipoon ja Espoon piireissä rekisteröitiin kokonainen sarja kiinalaisten tekemiä lainrikkomuksia: kylvettyjä peltoja tallattiin, aitoja sytytettiin tuleen, puutarhatuotteita varastettiin, kaivoja pilattiin, rauhaa rikottiin hakkaamalla kirvein talojen seiniin, kuljeskeltiin valtoimenaan ja kerjättiin. Rekisteröitiin 25 törkeää varkautta, aseellisia murtovarkauksia sekä aseellisia päällekarkauksia ryöstämistarkoituksessa.[23] Akseli Gallen-Kallela lähti vaimoineen linnoitustöitä pakoon Ruoveden Kalelaan, kun häiriöiltä ei pystynyt työskentelemään.
Tällainen rikollisuus sekä Venäjän sotilasjohdon laajat ja osin ilmeisesti laittomat hakkuut[24] herättivät paikallisessa väestössä suuttumusta ja pelkoa. Kantelut ja ilmiannot johtivat kenttäoikeuden istuntoihin ja eräiden murhamiesten pikateloituksiin. Kiinalaiset syyllistyivät myös asukkaiden pelotteluun, jotta nämä lähtisivät asunnoistaan ja jättäisivät ne ryöstettäviksi. Sen lisäksi oli tapauksia, jolloin he pahoinpitelivät asukkaiden avuksi tulleita poliiseja. Myös Kenttärakennushallinnon varasto hävitettiin. Leppävaarassa julma venäläinen työnjohtaja räjäytettiin hengiltä, jolloin myös kaksi kiinalaista sai surmansa.
Siviiliviranomaiset olivat voimattomia vapauttamaan linnoitusaluetta työläisistä, jotka sotilashallinto oli tuonut töihin. Poliisi ei edes kaksinkertaistetuin voimin olisi pystynyt estämään kaikkia rikoksia. Siksi asukkaat olivat täysin terrorin armoilla voimatta hetkeäkään olla levollisia henkensä puolesta. Tilanne kärjistyi siinä määrin, että pelättiin erittäin vakavia seurauksia.
Sitten kuitenkin Uudenmaan maaherra kenraalimajuri B. O. Widnäs sai kenraalikuvernööri Seynin vaikuttamaan siihen, että sotaväki alkoi kerätä kaikkein rikollisimpia aineksia kolonniin kuljetettaviksi pois Venäjälle ja takaisin Kaukoitään. 1.11.1916 Itämeren-laivaston komentajan esikuntapäällikkö kontra-amiraali Grigorov määräsi kaikki 26 nimilistattua kiinalaista karkotettaviksi Suomen rajojen ulkopuolelle koko sodan ajaksi.[25]
Kymmenen päivää myöhemmin Viaporin komendantinviraston esikuntapäällikkö eversti Kosinenko ilmoitti maaherra Widnäsille, että lisäksi 900 kiinalaista työläistä oli poistettu linnoitustyömaalta, heistä yli 600 Sipoosta, joukossa kaikkein rikollisimmat ainekset. Koska kasakkavartioston lukua ei kuitenkaan vähennetty, jäljelle jäävien n. 2 000 miehen silmälläpito tehostui. Jos toimenpide ei toisi toivottua tulosta, aiottiin poistaa lisää väkeä. Vuodenvaihteessa maaherra Widnäs ilmoitti kenraalikuvernöörille, että kiinalaisia työläisiä oli siihen mennessä poistettu Suomesta kolmena kolonnana yhteensä 2 330 henkeä. Neljäs kolonna, yhteensä 226 kiinalaista, lähetettiin pois tammikuun lopulla 1917.
Näitä kiinalaisia nähneiden muisteluissa on toisenlainen sävy. Kun rikollisimmat ainekset oli poistettu, ainakin jäljelle jääneet kiinalaiset käyttäytyivät 1917 Söderkullassa ystävällisesti paikallisia lapsia kohtaan, mutta selvästi huomasi, että venäläisten tuomat kiinalaiset todella olivat vankeja. Söderkullan tiiliruukin parakeissa oli kylmä asustaa ja siksi he kaivoivat itselleen maakorsuja. Karin Holst[26] ja hänen vuotta vanhempi veljensä menivät uteliaisuudesta kurkistamaan sellaisiin asumuksiin. Seinämillä oli lavereita kahdessa kerroksessa puolisen metriä toinen toisensa yläpuolella. Ojanpenkalla istuen lapset opettelivat laskemaan kymmeneen kiinaksi.
Karin Holst oli kerran koulutoverinsa kanssa aikaisin aamulla matkalla kouluun. Tiellä heidät saavutti kiinalaiskolonna, joka parilla sadalla hevosella matkasi metsänkaatoon. Yksi kiinalaisista pysäytti rattaansa ja viittasi lapsia hyppäämään kyytiin. Miehellä oli käsissään pahan näköisiä syyliä, mutta kuorman päälle nostettuina matka taittui mukavasti.
Holst korostaa moneen kertaan sitä, kuinka ystävällisiä kiinalaiset heitä kohtaan olivat. Siksi hänen oli vaikea uskoa, että he tosiaan olisivat olleet syyllisiä läheisellä Anttilan asemalla siihen aikaan tehtyyn raakaan murhaan. Hänen isänsä, Söderkullan kartanon seppä Verner Hindsberg, ei myöskään uskonut sitä. He arvelivat, että koko juttu oli järjestetty, jotta syy lankeaisi kiinalaisten niskaan.
Metsänkaatotöissä oli kiinalaisten lisäksi myös irrallista työväkeä kaikkialta maasta. Jälkeenpäin rouva Holst tunsi sääliä Suomeen ja vieraisiin oloihin pakkokuljetettuja kiinalaisia kohtaan. He saapuivat ohuissa vaatteissa ja tarkenivat hyvin kesän, mutta syksyllä alkoivat palella ennen kuin venäläiset hankkivat heille toppatakkeja.
Kiinalaiset saivat työstään vähäistä palkkaakin, mutta eivät tienneet sen ostoarvoa. Kyläkaupassa ojensivat koko rahapussinsa, josta kauppias sai poimia saatavansa. Rouva Holst muistaa heidän ostaneen jauhoja ja paistaneen suuria räiskäleitä tiiliruukin vaunujen kääntölevyillä. Räiskäleet he taittoivat kaksin kerroin ja saattoivat kulkea roikottaen sellaisia käsivarrellaan. Lapsia oli kielletty maistamasta kiinalaisten muonaa.
Venäläisillä oli ylin komento käsissään, mutta kankipalmikkoisia kiinalaisia vartioivat "kirgiisit" (mikä sen ajan kielenkäytössä tarkoitti kazakkeja), kaukasialaiset tšerkessit sekä turkmeenit. Heidät erotti erilaisista lakeistaan: kirgiiseillä oli pienet karvalakit, kaukasialaisilla isot "Mannerheim-myssyt" ja pienikasvuisilla turkmeeneilla lakit kuin vesisaavit. Korkeat karvalakit näyttivät hupaisilta miekkosten päässä. Katja Alvikin romaanissa Keisarin linnoitus (Jyväskylä 1977) nainen sanoo ihailevasti, että "Ainakin kirgiisit on pirun komeita, ja sitten niillä on vielä korkeat turkislakitkin." Espoon Glimsin kartanosta eräs varakas ja komea kasakka yritti ostaa talon tyttären vaimokseen tarjoten hänestä lopulta viittäkymmentä hevosta. Kiinalaiset lakkoilivat jatkuvasti eivätkä pelänneet pyssyä, vaan paljastivat rintansa jos heitä uhattiin. Syviä haavoja jättävää ratsupiiskaa he kavahtivat enemmän.
Metsätöiden ylikomissaarina toimi eräs Venäjän väessä palveleva suomalainen upseeri, kuulemma suuri juoppo ja rettelöitsijä, mutta myös hyvin kielitaitoinen. Hän oli kauan toiminut venäläisissä joukoissa Kiinan rajoilla ja osasi siksi kiinaakin. Kiinalaisia työmiehiä hän piiskasi armottomasti kuin karjaa. Tappelusta venäläisten upseerien kanssa hän joutui sotaoikeuteen, mutta jäi tuomiotta, koska oli ainoa joka taisi kiinaa ja osasi tulla toimeen näiden kanssa.[27]
Karin Holst kirjoitti kiinalaisista vierastyöläisistä koulussa aineenkin, jonka sai lukea ääneen. Hän ei muista milloin kiinalaiset tarkasti ottaen lähtivät Söderkullasta, mutta arvelee sen olleen vasta myöhäissyksyllä 1917. Kerrottiin, että suuri osa hukkui, kun heitä kuljettanut alus haaksirikkoutui.
Ruotsalainen toimittaja Harald Hallén kuvaili 1917 poistamiseen johtaneita syitä seuraavasti: "Riihimäen läheisyydessä ohitimme muutamia erikoislaatuisia hautapaikkoja ja saamme kuulla, että niissä lepää Mantšurian hunghuuseja, joita sodan aikana suurin joukoin majoitettiin Suomeen osallistuakseen mittaviin vallitustöihin. Se oli raakaa ja villiä kansaa, joka söi matoja ja rottia, varasti koiria ja kissoja ja muodostui suomalaisille kauhuksi ja vaivaksi. Lopulta heidät lähetettiin pois, koska puhkesi levottomuuksia sen johdosta, että heidän vainajiaan ei lupausten mukaisesti lähetetty kotiin, vaan kuopattiin muukalaisten joukkoon."[28] Yleisesti tiedettiin, että kiinalaisille ruoaksi todella kelpasivat kissat, koirat, rotat, sammakot, kastemadot ja etanat.[29]
Espoon puolella väitetään olleen 1 200 kiinalaista. Vartijoina toimi em. "kirgiisejä". Bodominjärven eteläpuolella Kellonummen hautausmaan vieressä on ns. "kirgiisihautoja". Nämä kirgiisit asuivat kymmenen miehen ryhmissä esim. Ollaksessa ja Träskändassa. Siellä lapsia kiellettiin seurustelemasta kiinalaisten kanssa, mutta esim. Signe Grönroosin veli oppi heiltä hieman kiinaa. Gunni Juslin kirjoitti 14.9.1916 Espoon Österkullasta sisarelleen: "Täällä tapaa niin kulkea kiinalaisia, pidämme aina oven kiinni, mutta ne tulevat ja seisovat ikkunan ulkopuolella. Kulkevat ympäri ja kerjäävät itselleen kenkiä ja lakkeja. Eräät ovat niin iloisia."[30]
Muitakin kiinalaisia oli siihen aikaan liikkeellä. Joulukuun alussa 1916 kuusi kiinalaista pidätettiin Pasilan asemalla hallussaan viisi pakkaa kangasta ja aikeissa astua Helsingin-junaan. Petrogradin sotilaspiirin päällikön määräyksestä kaikki kulkukauppaa harjoittavat kiinalaiset oli karkotettava epäiltyinä vakoilusta Saksan hyväksi. Helsingin lääninvankilasta kiinalaiset passitettiin linnoitusalueen ulkopuolelle.[31]
Vallankumouksen jälkeen keväällä 1917 vallitustyöt lopetettiin ja venäläiset sekä loput kiinalaiset poistuivat Suomesta. Seija Lohikosken mukaan ainakin yksi kiinalainen jäi asumaan Nuuksioon, mutta katosi kansalaissodan aikana. Ehkä tähän liittyy Tampereen taisteluista kertova Kansan Lehden uutinen 27.3.1918 otsikolla Lahtariemme "isänmaalliset" joukot: "…Tähän asti emme ole kuitenkaan tietäneet, että heidän isänmaataan puolustaviin joukkoihinsa mahtuu myös taivaanvaltakunnan kaikenmaailman markkinoita kiertelevät vinosilmäiset. Nyt sen tiedämme. Viime sunnuntaina Messupitäjässä käydyssä taistelussa saivat näet joukkomme vangiksi erään humalassa olevan lahtarijoukon, ja sen mukana myös erään vinosilmäisen kiinalaisen, joka "isänmaanrakkauden" pakottamana oli täällä kylmässä pohjolassamme kivääriin tarttunut."
Vallityöläisten jälkeläiset
Kansanrunousarkiston mukaan "naismaailmassa kiinalaisilla, samoin kuin silloisilla ryssillä, oli hyvä menestys. Se oli sitä vieraan rodun vetovoimaa." Syys-lokakuun ajalta 1916 Helsingin yleisen sairaalan sukupuoli- ja ihotautiosaston potilasluettelossa mainitaan tusinan verran kiinalaisia, joista puolella oli tuore syfilis.[32] Eliel Aspelin-Haapkylä kertoo päiväkirjassaan, että yleensäkin puolet heistä on syfiliksen ja syyhyn saastuttamia. Naiset ja lapset eivät uskalla käydä ulkona pimeän tultua, kun nuo puolivillit väijyvät heitä. Elokuussa 1916 Espoossa Luukin kartanon mailla otetuista kuvista voi nähdä, että kiinalaisilla jo silloin oli heiloja joukossaan. Vaasa-lehden mukaan siellä oli "ruotsalaisia ja suomalaisia paikkakunnan naisia, jotka tykkäsivät kovin kiinalaisistakin, ja saivat muistojakin armailtaan, jotka puhuvat jo itse puolestaan ja ovat jo rippikoulunkin käyneitä" (juttu on vuodelta 1934, joten nuo lapset olivat silloin 17-vuotiaita). Kerrottiin, että valokuvissa näkyvät naiset olivat paikkakunnan komeita talontyttäriäkin. Helge Fagerström muisteli aikaa seuraavasti: "Toihan tällainen mullistava väen lisäys pitäjään ja kaupunkiin siihen aikaan tosi moraalittomia asioita tullessaan, veneerisiä tauteja ja onnettomia rakkaussuhteita. Venäläinen upseeri oli kuulemma pirun komea mies ja tuoksui hajuvedelle, kiinalaisesta en sitten tiedä." Vuosina 1917 ja 1918 syntyneiden kansalaistemme joukossa pitäisi siis oleman näiden kiinalaisten jälkeläisiä.
Sanastoa
eskadroona = ratsuväen pienin taktinen yksikkö
komppania, sotnia (sotnja) = jalkaväen pienin taktinen ja hallinnollinen yksikkö
pataljoona = 2-4 komppaniaa
prikaati (brigada) = armeijan yksikkö tai yhtymä
rykmentti (polk) = pääaselajin suurin hallinnollinen yksikkö
Viitteet
[1] V.H. Kazin, Kazatš'i vojska. Sankt Peterburg 1912, s. 102-107, 225-228, 258-259; A. I. Nikol'skij & N. A. Tšernošekov, Stoletie Voennago ministerstva 1802-1902, XI:3. Voinskaja povinnost' kazatš'ih vojsk. Istoritšeskij otšerk. Sankt Peterburg. 1907; Horošhin, Kazatš'i vojska. Sankt Peterburg. 1881; F. von Stein, Die Russischen Kosakenheere. Nach dem Werke des Obersten Choroschchin und andern Quellen. Dr. A. Petermanns Mitteilungen aus Justus Perthes' geographischer Anstalt. Hrsg. von Dr. E. Behm. Ergänzungsband XVI, 1883-1884, Ergänzungsheft 71. Gotha 1883, s. 1-39; F. von Stein, Geschichte des Russischen Heeres. 2. uudistettu painos, Leipzig 1895.
[2] A. I. Nikol'skij, Istoritšeskij otšerk glavnago upravlenija kazatš'ih vojsk. Sankt Petersburg 1902 (sisältää laajan luettelon baškiireja koskevasta kirjallisuudesta).
[3] Werner Tawaststjerna, Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota. Vuosien 1570 ja 1590 välinen aika. Hist. Tutk. I. Helsinki 1918-20, s. 167-172 "Tataarien hyökkäys Uudellemaalle".
[4] Harry Halén, Kulkumiehiä. Helsinki 1986 (2.p. 1996 nimellä Julma miäs kun kalmunkki), s. 134-154 "Turkin suuri suku".
[5] Fr. Chr. Weber, Das veränderte Russland. Franckfurth 1721, s. 163-164 (= Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo 24.7.1783, n:o 30, 239)
[6] K. A. Cajander, Isonvihan ajoilta Uudessakaupungissa. Uusikaupunki 1931, s. 34.
[7] Armas Luukko, Suomen historia 1617-1721. Suomen historia VII. Porvoo 1967, s. 744, 747; Lähteitä ison vihan historiaan 1. Toim. Yrjö Koskinen. Helsinki 1865, s. 24n, 35, 37, 70, 72, 100, 227, 266, 269, 374, 377-378, 381b, 388; ; T. I. Belikov, Utšastie kalmykov v Severnoj vojne (1700–1721 gg.). Zapiski kalm. NIIJaLI, serija istoritšeskaja 4. Èlista 1965, s. 68–73.
[8] Hyvä yleiskatsaus husaareihin Suomessa on Ohto Mannisen Husaarit Venäjän-Ruotsin sodassa 1741-1743. THArk 38 (1982), s. 167-198. Kasakoiden toiminnasta ks. viite 1.
[9] Israel Reinius vanhempi (1699-1771), Laihia Pikkuvihan aikana 1742-1743 (Laihian kirkon arkisto); Om Ryska trouppers, Husarers, Calmuckers och Cossaquers härwarn under den sidsta Feyden 1742 etc. (Museoviraston arkisto, J. R. Aspelinin kopio kokoelmassa Historica n:o 19); Paavo Tuomari, Romanialaisrykmentti Laihialla. Viesti-Vesti 1975:1, s. 5.
[10] Donin kasakoiden komentaja kenraalimajuri Mihail Osipovitš Pozdejev oli 1788 komennuksella yhdessä Leonovin kanssa.
[11] General-Lejtnant Mihajlovskij-Danilevskij, Opisanie finljandskoj vojny na suhom puti i na more, v 1808 i 1809 godah. Sankt Peterburg 1841; Paul van Suchtelen, Kriget emellan Sverige och Ryssland åren 1808 och 1809. Stockholm 1835; Nils G. Grotenfelt, En berättelse från Savolax. Borgå 1955, s. 151.
[12] KA, venäläiset sotilasasiakirjat n:o 11700. Vrt. Juhani Tasihin, Tornion ortodoksinen Pietari-Paavalin sotilaskirkko. Faravid. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja 5 (1982), s. 156-157.
[13] KA, venäläiset sotilasasiakirjat n:o 11844; VSA 10904.
[14] Viaporin/Helsingin ja Viipurin linnoituksen imaamien tataarinkieliset metrikkakirjat 1851-1914. Toim. ja suom. sekä johdannolla varustanut Harry Halén. (Unholan aitta 7.) 2. lisäilty laitos, Helsinki 1997.
[15] KA, venäläiset sotilasasiakirjat n:o 10113.
[16] Halén 1986 (1996), s. 107-114.
[17] KA, Venäläiset sotilasasiakirjat n:o 2045: 8. Orenburgin kasakkarykmentin päiväkäskyt vuodelta 1916.
[18] KA, Venäläiset sotilasasiakirjat n:o 13875 Prikaz po 42 armejskomu korpusu: n:o 12 (23.1.1916); n:o 100 (22.8.1916), kenttäpuhelinosasto n:o 46 Hämeenlinnan varusvarastolle n:o 4, mukana aseettomia (nostomiehiä?) Dvinan/Vienanjoen sotilaspiiristä, mm. 8 muslimia.
[19] Muslimit listattu metrikkakirjajulkaisussa (viite 12), s. 9-11.
[20] Eliel Aspelin-Haapkylä, Kirovuosien kronikka. Helsinki 1980.
[21] KA, kenraalikuvernöörin kanslia 1916: 2-66 O propuske v predely Imperii kitajtsev i korejtsev.
[22] KA, kenraalikuvernöörin kanslia Fb 1176, 2:135 koskee linnoitustöissä olevien työmiesten asunto-, elintarvike- ja terveydenhuolto-olojen parantamista.
[23] ibid. 19.9.1916 Kronolänsmannen i Helsinge distrikt. Dickursby, den 19 september 1916, No 1308, till Herr Guvernören i Nylands län; Hemskt blodsdåd i Hertsby. Tre personer mördade och innebrända. Borgåbladet 16.11.1916; Blodsdådet och mordbranden i Sibbo. Borgåbladet 18.11.1916; Rånmordet och mordbranden i Hertsby. Borgåbladet 21.11.1916; KKK Fb 1185, 7:27. 19.11.1916 Kronolänsmannen i Sibbo distrikt [Frans Fagerholm]. Nickby, den 19 nov. 1916, n:o 821. Till Herr Guvernören öfver Nylands län; KKK Fb1169, 1:1/3 koskee Suomen alamaisen K. A. Liljan murhasta epäiltyjen kiinalaisten Jang-Tsen(Uen)-Sin ja Uong-Khui- Lienin jutun siirtämistä kenttäoikeuden ratkaistavaksi; Halén 1986, s. 28-39.
[24] Skogsskövling. Borgåbladet 7.12.1916.
[25] KA, kenraalikuvernöörin kanslia I os. 1916, 7-27. 19.9.1916, kirjelmä n:o 414: Luettelo pidätetyistä kiinalaisista, jotka nimismiehen käskystä on lähetetty Söderkullasta 18. syyskuuta kuluvaa vuotta Nickbyn asemalle. KKK Fb 1185, 7:27 koskee paheellista käytöstä osoittaneiden kiinalaisten karkottamista Suomen alueelta koko sodan ajaksi.
[26] Karin Holstin muistelut, ks. Gritt Lindroos, Minnen från 1917: Skogshuggarkineser var snälla mot Söderkullabarn. Borgåbladet 11.10.1985, s. 9; Nanny Cedercreutz, Fröken Milla Lund och Fiken, hennes hund. Helsingfors 1919, 24-32: Riimiruno vuodelta 1916 kiinalaisten työläisten koirapaistista; Itä-Helsingin menneitä muistellen: Kun isä antoi kiinalaiselle sammakoita. Itäinen Helsinki n:o 2, 2.3.1980, s. 6.
[27] Historiallisia kuvia. Vaasa 23.11.1934.
[28] Harald Hallén, Dagsbilder ifrån Finland. Social-Demokraten 21.6.1917.
[29] Kansanrunousarkisto, kokoelma " 1918" 1, s. 195: "Vuonna 1917 aikana oli Kouvolassa lähellä asemaa paljon venäläisiä kasakoita ja muitakin venäläisiä. Sekä myös kiinalaisia ratatöissä, noita kastemadon syöjiä", 4, s. 342: "Ensimmäisen maailmansodan aikana Etelä-Suomessa suoritetuista vallitöistä kantautui tietoja liikkuvan väestön, jätkien, reissusällien kertomana ja värittämänä. Kiinalaisten sanottiin vähimmällä tulevan toimeen: kun löytävät sammakon, elävän, huljauttavat sitä sääristä pidellen rapakossa ja alkavat sitä siltään järsiä. - Naismaailmassa kiinalaisilla, samoin kuin silloisilla ryssillä, oli hyvä menestys. Se oli sitä vieraan rodun vetovoimaa."
[30] Seija Lohikoski, Kapearaiteinen hevosrautatie ja "ryssänhakkuut" Espoossa. Vantaa 1996; H[elge] F[agerholm], Harmittava nuoruus. Nuuksio-lehti 1991:3.
[31] KA, venäläiset sotilasasiakirjat n:o 9202 (salaista kirjeenvaihtoa).
[32] KA, Lääkintöhallitus I, sairaspäiväkirjat, Helsinki 1916 (Ec 216-217).
Referat
Harry Halén: Översikt över de ryska truppernas etniska sammansättning i Finland
De militära förhållandena i vårt land under autonomins tid kan ses som en konsekvent del av en viss utveckling. Under 1300- och 1400-talen bildades kosackväsendet av fria och otyglade landsflyktingar. Sammansättningen var mycket brokig, men huvudsyftet blev att som irreguljära truppförband skydda den kristna statsmakten mot asiatiska horder. Slutligen ingick kosacker även i de reguljära trupperna, speciellt i kavalleriet. Kosackförbanden bestod huvudsakligen av storryssar, men i leden fanns även tatarer, basjkirer och kazaker ("kirgiser") från Volga-Uraltrakten, kalmucker från Volgamynningen, företrädare för bergsfolk (speciellt tjerkesser) samt några mordviner, tjuvasser osv. Den rysk-ortodoxa tron var förhärskande, men företrädarna för de etniska minoriteterna var i regel muslimer, därutöver fanns det buddhister (lamaister) och hedningar.
År 1577 under Revals belägring fick Finland första gången känning av tatariska ryttare då de ödelade Nylands kustregion. Under stora ofreden 1710-21 härjade kosacktrupper överallt i landet, bland den olika turkiska folkslag och tjerkesser. Det oaktat var fienden ställvis populär bland kvinnfolk. Lilla ofredens s.k. "husarvinter" 1742-43 förde moldaviska, serbiska och ungerska husarer till Österbotten. Speciellt i Sydösterbotten blev de mycket omtyckta av det täcka könet. Det fanns även ett georgiskt-dagestanskt kompani utökat med astraknska kosacker (som vanligtvis var odöpta kalmucker och gammaltroende).
Efter finska kriget 1808-09 stationerades ständiga ryska truppförband i landet. Militariahandlingarna ger noggranna uppgifter om enheterna. Manskapsrullorna namnger vid sidan av judar, katolska polacker m.m. även muslimska tatarer, basjkirer osv., vilka var stationerade på Sveaborg, i Tavastehus, Åbo, Hangö, Lovisa-Svartholm, Villmanstrand, på Åland osv. åtminstone redan från år 1812. Därvid nämns några lamaistiska kalmucker i Torneå (1831). I synnerhet de ryska underofficerarna hade ofta en finsk hustru; rullorna namnger en och annan "Maja-Lisa" och "Marga-Greta" inklusive barn. Imamerna på Sveaborgs och Viborgs fästning förde över alla födda, döda, gifta och frånskilda muslimer, som 1836-84 uteslutande var militärer, men därefter förekom även civila gårdfarihandlare - vår tatariska minoritets förfäder.
År 1916 marscherade 8. Orenburgska kosackregementet från Tavastehus till Sydösterbotten och därefter söderut till Ekenäs. En stor del av manskapet var orenburgska tatarer och basjkirer. En av dem, kosacken Gafur Gangatjlin, är begraven på den muslimska begravningsplatsen i Helsingfors i likhet med azerisk-persiske generalen och prinsen Akber-Mirza Kadjar (död 1919), en av shahens otaliga brorsöner som tjänade ryske kejsaren.
En egenartad episod utgör de ca 3 000 halvkriminella kinesiska vallarbetare som den ryska ingengörsförvaltningen anskaffade från Manchuriet år 1916 till Esbo- och Sibbotrakten för skogsröjningsarbeten i samband med byggandet av kejsar Peter den Stores sjöfästning. Trots mångahanda illdåd, brott och dråp blev de också populära bland bondedöttrarna och torde ha efterlämnat en och annan lokalättling, född 1917 eller 1918.
Genos 70(1999), s. 26-38, 66-67
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1999 hakemisto | Vuosikertahakemisto