[ Artikkelin loppu ]
Perinnönjako on kautta aikain ollut tärkeä toimenpide. Varhaisimmat Suomessa säilyneet perinnönjakoluettelot ovat peräisin 1400-luvulta, ja ne on laadittu aatelissukujen omaisuuksista. Perinnönjaon tarkoituksena oli selvittää sukulaisuussuhteiden tuomat oikeudet ja turvata rintaperillisten oikeudet. 1600-luvulla vakiintui käytäntö, jonka mukaan määräosa omaisuuden loppusummasta tuli maksaa köyhäinkassaan. Vuoden 1642 kerjuuasetus loi perustan yhteiskunnan köyhimpien huollolle. Asetuksessa määrättiin, että maaseudun kartanoiden ja talonpoikien piti osallistua köyhien avustamiseen. Sen jälkeen toimituksia, kuten perinnönjakoa, kauppaa, vaihtoa tai testamenttia ei voinut suorittaa maksamatta tiettyä osuutta köyhäinkassaan. Kuolinpesien omaisuus piti arvioida, jotta määräosa voitiin laskea. Näin yhdistyivät perinnönjakoluettelot ja kruunun vaatimukset - syntyi perukirja. Perunkirjoituksia ryhdyttiin pitämään 1600-luvun loppupuoliskolla ja lopulliset määräykset niiden toimittamisesta sisältyivät vuoden 1734 lakiin.[1]
Lain mukaan kuolinpesästä piti laatia luettelo, johon merkittiin pesän tavarat eli irtain ja kiinteä omaisuus. Luetteloon lisättiin myös velat ja saatavat. Toimituksen tekivät maaseudulla niin sanotut "vieraat miehet", joilla ei ollut sukulaisuus- tai muita jääviyssuhteita vainajan perheeseen. Kaupungeissa puolestaan pormestari ja raati nimittivät kaksi arviomiestä. Toimitus tuli tehdä kolmen kuukauden sisällä kuolemantapauksesta ja perukirja toimittaa oikeusviranomaisille. Kaupungeissa perukirjat toimitettiin maistraattiin ja maaseudulla käräjille, josta ne päätyivät tuomiokuntien arkistoihin. Perukirjoja on myös seurakuntien arkistoissa, sillä aikoessaan uudelleen naimisiin lesken täytyi toimittaa selvitys kuolleen puolisonsa suoritetusta perunkirjoituksesta.[2] Suomen Sukututkimusseura on julkaissut 1930-luvulla Porvoon, Kokkolan, Helsingin ja Pietarsaaren ja 1960-luvulla Oulun perukirjoja, jotka on laadittu pääosin ennen 1800-lukua laadittuja perukirjoja.[3]
Aatelisprivilegioiden mukaan aatelismiehen sai tuomita vain samaan säätyyn kuuluva henkilö ja aatelia koskevat oikeudelliset kysymykset tuli käsitellä hovioikeudessa. Näin aatelisten perukirjat päätyivät hovioikeuksien arkistoihin. Hovioikeudet olivat aateliin kohdistuvan oikeudenkäytön alin oikeusaste vuoteen 1869 saakka, jolloin "ritarisyynioikeus" lakkautettiin ja aatelisia koskevat oikeustoimet ryhdyttiin käsittelemään asuinpaikkakuntien alioikeuksissa.[4]
Suomen ensimmäinen hovioikeus perustettiin Turkuun vuonna 1623. Runsaat 150 vuotta myöhemmin perustettiin Vaasan hovioikeus ja vuonna 1839 Viipurin hovioikeus. Viipurin hovioikeuspiiriin kuuluivat silloiset Kuopion, Mikkelin ja Viipurin läänit. Itäsuomalaisen aatelin perukirjat sijaitsevat siis vuosilta 1839-1868 Viipurin hovioikeuden arkistossa Mikkelin maakunta-arkistossa. Tuota aikaa vanhemmat perukirjat ovat pääosin Turun hovioikeuden arkistossa. Muutamia myöhemmän Viipurin hovioikeuspiirin alueella tehtyjä perukirjoja talletettiin Vaasan hovioikeuden arkistoon, vaikka ne Turun ja Vaasan keskinäisen työnjaon mukaan olisivat kuuluneet Turkuun.[5] Vuodesta 1869 lähtien aatelisten perukirjat sijoitettiin muiden kansalaisten tavoin tuomiokuntien arkistoihin.
Viipurin hovioikeuden arkistossa on aatelisten perukirjoja 177 kappaletta (Eba: 1 ja 3). Näistä yksi on vuodelta 1753 ja muut vuosilta 1839-1867. Naisten perukirjoja on 91 ja miesten 86. Näiden lisäksi arkistoon kuuluu luettelo (Eba:2) pesistä, joista on maksettu valtiolle peruluettelojen toimituskirjoja jätettäessä suoritettava maksu. Luettelo ja säilyneet perukirjat eivät vastaa täysin toisiaan, joten kaikista pesistä ei joko tehty lainkaan perukirjaa tai sitten sitä ei ole toimitettu hovioikeuteen. Sen sijaan säilyneissä perukirjoissa on myös lasten ja naimattomien henkilöiden jälkeen tehtyjä, vaikka se ei olisi ollut vuoden 1734 lain mukaan välttämätöntä.[6]
Erkki Markkasen mukaan perukirjan muoto vakiintui varhain. Käytäntö oli samantyyppinen muuallakin Länsi-Euroopassa ja niinpä eurooppalaiset perukirjat muistuttavat läheisesti toisiaan. Myös Viipurin hovioikeuteen talletetut aatelin perukirjat noudattavat vakiintunutta kaavaa. Perunkirjoituksen päivämäärän jälkeen merkittiin perukirjan laatija ja avustavat arviomiehet, edesmenneen nimi ja titteli, kuolinaika ja perilliset. Sen sijaan perunkirjoituksen paikkaa aatelin perukirjoihin ei välttämättä merkitty. Lain mukaan perunkirjoitus piti tehdä sillä paikkakunnalla, jossa kyseinen henkilö oli kirjoilla. Ilmeisesti paikkakunta jäi merkitsemättä sen vuoksi, että aatelisten asuinpaikat olivat yleisesti tunnettuja. Usein aatelisilla oli omistuksia monilla eri paikkakunnilla, ja saman henkilön omaisuudesta saatettiin tehdä useita perukirjoja. Esimerkiksi Ulrika Fredrika Svinhufvudin (o.s. von Kraemer) kuoltua laadittiin perukirjat Mikkelissä 21.10.1852 ja Sääksmäen Rapolassa 26.10.1852.[7]
Näiden tietojen jälkeen lueteltiin pesän omaisuus siten, että aloitettiin maaomaisuudesta, jota seurasi käteinen raha, kulta-, hopea- ja kupariesineet, huonekalut, vaatteet, taloustavarat, karja, vuoden sato ja niin edelleen. Lopuksi merkittiin pesän velat ja saatavat, hautajaiskulut, toimitusmiesten korvaukset ja köyhäinkassaan menevä osuus. Luettelot ovat yksityiskohtaisia, ja niiden anti ihmisen esineellisestä ympäristöstä on hyvä. Ainoa poikkeus materiaalissa on Natalia Indreniuksen (o.s. Vasilkovski) Viipurissa tehty perukirja, jossa luetellaan omaisuuden arvo vain ryhmittäin. Tällöin merkittiin esimerkiksi "meublar 600 rubel enligt uppgift". Joulukuun 4. päivänä 1857 päivätty perukirja onkin tehty yhdeksän vuotta Natalia Indreniuksen kuoleman jälkeen, mikä lienee vaikuttanut sen ylimalkaisuuteen.[8] Yleensä Viipurin hovioikeuspiirin alueella aatelisten perukirjoitus suoritettiin säädetyn ajan puitteissa tai korkeintaan vuoden sisällä kuolemantapauksesta.
Aatelin perukirjat ovat pääosin kotimaisen aatelin jäämistöistä. Aineistossa on seitsemän vierasperäisen aatelin perukirjaa. Venäläisiä olivat jo aiemmin mainittu Natalia Indreniuksen perukirja, valtioneuvos ja ritari Ivan Feodorovitš Laskovskin 22.3.1856 päivätty perukirja Sakkolan pitäjästä, Kurkijoella ja Jaakkimassa 17.12.1855 allekirjoitettu kreivi Alexander Grigorjevitš Kušelev-Bezborodkon perukirja sekä käkisalmelaisen Joensuun kartanon rouvan Paraskovia Feodorovna Vasiljeva (o.s. Artemjeva) 13.5.1859 tehty perukirja. Asiakirjaan on liitetty selostus rouvan puolison, everstiluutnantti Alexander Pavlovitš Vasiljevin aatelisesta alkuperästä. Pavel Andrejevitš Vasiljev sai perinnöllisen aatelisarvon vuonna 1785, ja suku oli merkitty Pietarin kuvernementin aatelisnimikirjaan (rodoslovnaja kniga). Lisäksi liittenä oli selostus aviomiehen urasta keisarin armeijassa ja hänen nauttimastaan eläkkeestä.[9] Kotimaisen aatelin perukirjoissa ei vastaavia selvityksiä tarvittu, koska he olivat Suomen ritarihuoneen jäseniä. Vierasperäiseen alkuperään viittaavat myös rautulaisen hovitallimestari, salaneuvos, ritari ja paroni Peter Andrejevitš von Freederickszin ja sakkolalaisen avioparin kollegioasessori Paul Ivanovitš (27.12.1855) ja Paraskovia Petrovna von Freederickszin (10.12.1860) perukirjat.
Aatelisten perukirjat ovat kahta lukuunottamatta ruotsinkielisiä. Aineiston vanhin, Viipurissa maaliskuussa 1753 päivätty Catharina Hedvig Boismanin perukirja[10] on tehty saksaksi ja Nilsiässä helmikuussa 1866 päivätty komissionimaanmittarin rouva Maria Elisabet Collanin perukirja[11] suomeksi.
Aateluus ei taannut varallisuutta. Itäsuomalaisen aatelin joukkoon mahtui vähän todella varakkaita henkilöitä. Tunnetuimpia näistä oli Monrepos’n kartanon omistaja, todellinen salaneuvos ja paroni, vuonna 1866 kuollut Paul von Nicolay, jonka omaisuuden arvo oli yli 400 000 ruplaa.[12] Suurella osalla itäsuomalaisesta aatelista omaisuuden arvo jäi alle 10 000 ruplan.
Monet neidit, lesket ja opiskelijat pääsivät tuskin 100 ruplan arvoiseen omaisuuteen. Säädynmukainen elämäntapa kysyi varoja, ja niinpä monet aatelisista olivatkin velkaantuneita. Esimerkkinä mainittakoon Viipurin hovioikeuden ensimmäinen presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim, jonka omaisuuden arvo oli vuonna 1855 noin 31 500 hopearuplaa ja velkojen määrä lähes 28 400 ruplaa.[13]
Aatelin perukirjat ovat oiva lähde toisaalta yksittäisten sukujen tai henkilöiden historian tutkimisessa, mutta toisaalta myös koko säädyn historian tarkastelun kannalta. Viipurin hovioikeuspiirin alueella asuneiden aatelisten perukirjoja on käytetty ainakin kahdessa tutkimuksessa: Anna-Maria Åström väitöskirjassaan Sockenboarne - Herrgårdskultur i Savolax 1790-1850[14] ja Anu Talka pro gradu-työssään Ammattikirjallisuutta ja ajanvietettä - Aatelisväen kirjakokoelmat Vaasan ja Viipurin hovioikeuspiirien alueella vuosina 1830-1867. Talkalla perukirjat olivat päälähteenä, kun hän tutki säätyläisten lukuharrastusta, kirjojen omistamiseen vaikuttaneita tekijöitä, kirjojen omistamisen määrää ja laatua sekä kirjakokoelmien sisältämiä teoksia.
Viipurin hovioikeuspiirin aatelisten perukirjat jakautuivat Talkan mukaan seuraaville paikkakunnille:[15]
| Paikkakunta | kpl |
| Viipuri / kaup.+pitäjä | 43 |
| Kuopio | 13 |
| Joroinen | 12 |
| Sysmä | 12 |
| Hamina | 11 |
| Rantasalmi | 7 |
| Sulkava | 7 |
| Hartola | 6 |
| Mikkeli | 6 |
| Kangasniemi | 5 |
| Heinola | 4 |
| Vehkalahti | 4 |
| Juva | 4 |
| Käkisalmi | 3 |
| Pieksämäki | 3 |
| Sakkola | 3 |
| Iisalmi | 2 |
| Valkeala | 2 |
| Rautu | 2 |
| Ristiina | 2 |
| Savonlinna | 2 |
| tuntematon | 6 |
Lisäksi yksi perukirja oli Nurmeksesta, Nilsiästä, Tohmajärveltä, Säämingistä, Kymistä, Luumäeltä, Lappeenrannasta, Lapvedeltä, Luhangasta, Hiitolasta, Rautjärveltä, Mäntyharjusta, Antreasta, Uudeltakirkolta, Pälkjärveltä, Kurkijoelta ja Pietarista. Perunkirjoituspaikkakunnissa korostuu Viipurin seutu ja vanhat kartanopitäjät, joissa 1800-luvun alkupuolella oli vielä runsaasti aatelisasutusta.
Tutkiessaan aatelisten kirjojen omistamista Viipurin ja Vaasan hovioikeuksien arkistojen perukirjoista Talka totesi, että 64 prosentissa perukirjoista mainittiin kirjoja. Kirjallisuuden omistaminen oli rannikolla sisämaata yleisempää. Vaasan hovioikeuspiirin alueella asuvat aateliset omistivat enemmän kirjoja kuin Viipurin hovioikeuspiirin aateliset. Kirjojen omistaminen oli yleisintä koulutusta edellyttävien ammattien harjoittajien keskuudessa. Varallisuuden vaikutus kirjojen omistamiseen ei ollut merkittävä. Tutkitun ryhmän keskuudessa miehet omistivat naisia useammin kirjoja. Suosituin kirjallisuusluokka oli uskonnollinen kirjallisuus, jota seurasivat kaunokirjallisuus, historia, maantiede ja kartat. Aatelisväen suosikkiteoksia ei perukirjamateriaalin perusteella voinut selvittää: suurin osa kirjoista mainittiin vain kerran.[16]
Viitteet
[1] Erkki Markkanen, Perukirja tutkimuslähteenä. Studia Historica Jyväskyläensia 37. Jyväskylä 1988, s. 16-17. Perukirjoja on käytetty lähteenä monenlaisissa tutkimuksissa. 1960-1970-luvuilla tehtiin perukirjoista varallisuustutkimuksia, joista esimerkkeinä Toini Aunolan Pohjois-Pohjanmaan kauppiaiden ja talonpoikien väliset kauppa- ja luottosuhteet 1765-1809 (Hist. Tutk. 72. Forssa 1967) ja Erkki Markkasen Maaseutuväestön varallisuusolot ja luottosuhteet Sisä-Suomessa elinkeinoelämän murroskaudella vuosina 1850-1914 (Studia Historica Jyväskyläensia 14. Tampere 1977). Esineellistä jäämistöä on tutkinut esimerkiksi Riitta Pylkkänen teoksessaan Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla (Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 84, Helsinki 1982). Sukututkijan näkökulmasta perukirjoja on käsitellyt muun muassa Raimo Viikki artikkelissaan ’Perukirjat-sukututkijan aarreaitta?’, Selvitä sukusi. Toim. Marja-Liisa Putkonen. Pieksämäki 1992.
[2] Markkanen 1988, s. 22-25.
[3] Birger Åkerman, Bouppteckningar i Borgå stad 1740-1800. SSJ 10. Helsinki 1934; Hj. Björkman, Bouppteckningar i Gamlakarleby stad 1697-1800. SSJ 11. Helsinki 1935; Birger Åkerman, Bouppteckningar i Helsingfors stad 1679-1808. SSJ 13. Helsinki 1936; Alf Brenner, Oulun kaupungin perunkirjoituksia - Bouppteckningar i Uleåborgs stad. SSJ 25: 1-3. Tampere 1963-1966; Hj. Björkman, Suomen kaupunkien vanhoja perunkirjoituksia - Bouppteckningar från äldre tider i Finlands städer. I. Jakobstad 1706-1800. SSV 13. Helsinki 1929. Helsingin julkaistujen perukirjojen yhteyteen on liitetty Henrik Grönroosin laatima luettelo perukirjoissa mainituista kirjoista.
[4] Suomen asetuskokoelma 21/27.4.1868; MMA, Viipurin hovioikeuden arkiston arkistoluettelo.
[5] Jukka Kekkonen, Itä-Suomen hovioikeus 150 vuotta. Wiipurin Itä-Suomen hovioikeus 1839-1989. Jyväskylä 1992, s. 91-92, 100-104; Anu Talka, Ammattikirjallisuutta ja ajanvietettä - Aatelisväen kirjakokoelmat Vaasan ja Viipurin hovioikeuspiirien alueella vuosina 1830-1867. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopiston historian laitos 1994, s. 7.
[6] Talka 1994, s. 10-11.
[7] MMA, Viipurin hovioikeuden arkisto, aatelisten perukirjat Eba:1.
[8] MMA, Viipurin hovioikeuden arkisto, aatelisten perukirjat Eba:1.
[9] MMA, Viipurin hovioikeuden arkisto, aatelisten perukirjat Eba:3.
[10] MMA, Viipurin hovioikeuden arkisto, aatelisten perukirjat Eba:1.
[11] MMA, Viipurin hovioikeuden arkisto, aatelisten perukirjat Eba:3.
[12] MMA, Viipurin hovioikeuden arkisto, aatelisten perukirjat Eba:3.
[13] MMA, Viipurin hovioikeuden arkisto, aatelisten perukirjat Eba:3.
[14] Anna-Maria Åström, Sockenboarne-Herrgårdskultur i Savolax 1790-1850. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland nr 585. Folklivsstudier XIX. Helsingfors 1993.
[15] Anu Talkan laatima kortisto Viipurin hovioikeuden arkistossa olevista aatelisten perukirjoista, joiden tietoja on täsmennetty matrikkeleista ja muista lähteistä.
[16] Talka 1994. Kirjojen levinneisyystutkimus on ollut Suomessa suhteellisen vähäistä. Painopiste on ollut kirjojen nimikkeissä ja määrien tutkimisessa. Tutkimuksen tämänhetkisestä tilanteesta antaa hyvän kuvan Tuija Laineen toimittama Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 647. Vammala 1996. Myös yksittäisiä kirjakokoelmia ja kirjastoja on tutkittu jonkin verran. Ks. esim. Tuija Laine, Von Nottbeck-suvun kirjasto - kappale eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Suomen Kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 1997-1998. Helsinki 1999.
Referat
Pia Puntanen: Adliga bouppteckningar i Viborgs hovrätts arkiv
I Finland har bouppteckningarna sin upprinnelse i arvskifteslängder och utvecklingen inom fattigvården. Tiggeriförordningen av år 1642 stadgade att en bestämd andel skulle erläggas till fattigkassan i samband med olika förrättningar. Bouppteckningar började förrättas under senare hälften av 1600-talet och blev i och med 1734 års lag obligatoriska.
En förteckning skulle uppgöras över dödsboet med angivande av boets lösa och fasta egendom samt dess skulder och fordringar. Förrättningen skulle äga rum inom tre månader efter dödsfallet. I städerna inlämnades bouppteckningarna till magistraten och på landsbygden till tinget, därifrån överfördes de till domsagornas arkiv. Enligt adelsprivilegierna fick en adelsman dömas endast av en medlem av samma stånd. De juridiska frågor som gällde adeln behandlades därför i hovrätterna ända till år 1869 då privilegierna avskaffades.
Viborgs hovrätt inrättades år 1839. Hovrättens distrikt omfattade dåvarande Kuopio, S:t Michels och Viborgs län. Den östfinska adelns bouppteckningar från åren 1839-1868 förvaras i Viborgs hovrätts arkiv i landsarkivet i S:t Michel. De äldre adliga bouppteckningarna finns i huvudsak i Åbo hovrätts arkiv, även om några också funnit sin väg till Vasa hovrätt. Arkivet för Viborgs hovrätt innehåller 177 adliga bouppteckningar: en från år 1753 och de övriga från åren 1839-1867. Av bouppteckningarna har 91 uppgjorts efter kvinnor och 86 efter män. Alla bouppteckningar utom två är svenskspråkiga. De följer det vedertagna formuläret, men saknar ibland uppgift om orten där bouppteckningen gjorts. Ibland förekommer flera bouppteckningar över samma persons egendom.
De adliga bouppteckningarna har upprättats i huvudsak över den inhemska adelns kvarlåtenskap; materialet innehåller endast sju bouppteckningar rörande utländsk (rysk) adel. Enligt bouppteckningarna har den östfinska adeln inte varit särskilt välbärgad. Bouppteckningar efter adelsmän bosatta i Viborgs hovrättsdistrikt har utnyttjats i åtminstone två undersökningar: Anna-Maria Åströms doktorsavhandling Sockenboarne - Herrgårdskultur i Savolax 1790-1850 och Anu Talkas avhandling pro gradu Ammattikirjallisuutta ja ajanvietettä - Aatelisväen kirjakokoelmat Vaasan ja Viipurin hovioikeuspiirien alueella 1830-1867. Talka har noterat att Viborgsnejdens och de gamla herrgårdssocknarnas andel är stor bland de angivna orterna i den östfinska adelns bouppteckningar; i dessa trakter fanns det ännu i början av 1800-talet en omfattande adlig bosättning.
Genos 71(2000), s. 14-17, 42-43
© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland
[ Artikkelin alku ]
Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 2000 hakemisto | Vuosikertahakemisto