Artikkelin loppu

Muutamia piirteitä Suomen sukututkimuksen historiasta

A. R. Cederberg

Vuosi 1850 on Suomen sukututkimuksen historiassa merkkivuosi. Silloin ilmestyi sukututkimuksemme perustava teos, kaikille suomalaisille ja ruotsalaisille sukututkijoille hyvin tunnettu Alceniuksen »Genealogia Sursilliana».

Teoksen alkuhistoria on varsin vaiherikas. Kun Turun ruotsalaissyntyinen piispa Johannes Elai Terserus vuonna 1660 teki ensimmäisen tarkastusmatkansa Pohjanmaalle ja perehtyi maakunnan papiston sukulaisuussuhteisiin, huomasi hän, että useat pohjalaiset pappissuvut, etenkin niistä huomattavimmat, väittivät polveutuvansa samasta juuresta, nimittäen eräästä Ångermanlandin talonpojasta Erik Sursillistä. Asia kiinnosti piispaa ja hän alkoi koota tietoja näistä suvuista ja sukulaissuhteista. Tietoja kertyikin runsaasti ja ne osoittivat, että väitteessä oli perää; Erik Angermannuksen tyttäret osottautuivat useiden suurien pohjalaisten pappissukujen kantaäideiksi. Kerrotaan, että piispa Terseruksen käsikirjoitus Sursillien suvusta paisui sangen laajaksi. Terserus joutui kuitenkin pian Suomesta pois, mutta pohjalaisiin pappissukuihin kiinnitetty harrastus ei unohtunut. Piispan käsikirjoitusta täydensi hiukan myöhemmin Raahen-Saloisten kirkkoherra Martinus Henrici Peitzius, talonpojanpoika Kälviältä, joka oli tullut Upsalassa ylioppilaaksi 1671, Raahen kappalaiseksi v. 1681 ja ollut siellä kirkkoherrana 1697-1726. Hän kuului myös Sursillien sukuryhmään avioliittonsa kautta ja hän jätti sukutieteellisen keräystyönsä perinnöksi pojalleen Gabriel Peitziukselle, joka myös oli opiskellut Upsalassa, oli ollut Raahessa papiston apulaisena ja Kempeleen kappalaisena vuodesta 1742, missä virassa kuoli 1752. Hän täydensi omasta puolestansa isänsä työtä ja nyt tajuttiin tämän tutkimuksen arvo. Gabriel Peitziuksen kuoleman jälkeen joutuivat hänen sukutieteelliset kokoelmansa Turun tuomiokapitulille, joka antoi ne täydennettäviksi kuuluisalle vapaudenajan valtiopäivämiehelle ja kirjailijalle Pehr Niklas Mathesiukselle. Jo 1760-luvulla oli kysymys kokoelmien painattamisesta (Aspegrenin mukaan) ja uudestaan 1780-luvulla - Henrik Gabriel Porthan kertoo siitä kirjeissään arkkipiispa Mennanderille - mutta yrityksestä ei tullut mitään.

Turun onnettomassa palossa vuonna 1827 tuhoutuivat Terserus Peitzius-Mathesiuksen käsikirjoitukset ja kokoelmat, mutta kaikeksi onneksi oli vanhoissa pohjalaisissa pappissuvuissa säilynyt jäljennöksiä Genealogia Sursillianasta - niitä mainitaan olleen useitakin ja näiden pohjalla ryhtyi nuori pappismies Elias Robert Alcenius, joka itsekin kuului pohjalaisiin sukuihin, valmistelemaan Sursillien sukupuuta lopulliseen kuntoon. Alcenius, joka oli syntynyt 1796, oli parisen vuotta Turussa opiskeltuaan tullut papiksi 1819 ja määrätty Pohjanmaalle pappisvirkaa hoitamaan. Hän oli synnynnäisiltä lahjoiltaan sukututkija ja oli heti Pohjanmaalle papiksi tultuaan - ellei hän ollut tehnyt sitä jo aikaisemmin - mahdollisten sukuperinteiden innoittamana ryhtynyt Genealogia Sursillianan pohjalla keräämään aineksia pohjalaisten sivistyssukujen, mutta myös talonpoikaissukujen selvittämiseksi. Neljännes vuosisataa kestäneiden kokoamis- ja yhdistämistöiden jälkeen oli hän saanut käsikirjoituksensa valmiiksi ja suurella vaivalla saatiin työ painetuksi, kuten sanottu, vuonna 1850. Alceniuksen keräys ja kokoamistyötä oli sen kestäessä useasti väheksytty, vieläpä koetettu tehdä naurunalaiseksi, mutta eräiden tarmokkaiden ja kaukonäköisten henkilöiden kannustamana ja auttamana - niiden joukossa oli myös arkkipiispa Erik Gabriel Melartin - saattoi tutkija lopullisesti viedä työnsä onnelliseen päätökseen.

Genealogia Sursilliana käsittää painettuna 370 sivua suurta nelitaitteista kokoa. Sukuselvitys alkaa mainitsemastamme Erik Ångermannista ja hänen jälkeläisensä esitetään sukuhaara sukuhaaran jälkeen siten, että vanhimmasta lapsesta Katarinasta polveutuvat luetellaan ensin, senjälkeen toisen lapsen Magdaleenan jälkeläiset j.n.e. Sukupolvi, suvun kantaisästä lähtien ilmaistaan sivun vasemmassa laidassa numerojärjestyksessä. Tällöin on korkein polviluku 14. Hakemisen helpoittamiseksi on itse sukuluettelossa osviittoja ja teoksen loppuun on liitetty täydellinen sukunimien rekisteri, johon sisältyy 1989 sukunimeä. Monessa kohden mainitaan asianomaisesta henkilöstä, paitsi syntymä- ja kuolinpäivää, myöskin sangen tarkkoja elämäkerrallisia tietoja; onpa teokseen otettu hautakirjoituksiakin.

Suunnilleen näin kuvailee sukututkijamme, maisteri Atle Wilskman Genealogia Sursillianaa.

Ei voi kieltää, että tässä suuressa teoksessa on virheitä ja puutteellisuuksia, joihin huomiomme helposti kiintyy. On itsestään selvää, että teoksessa, jossa lähes 2000 sukua tulee käsitellyksi, täytyy olla asiavirheitä ja erehdyksiä. Huomattavin puutteellisuus on kuitenkin johdonmukaisuuden puute. Huomaa selvästi, että työtä on tehty ilman varmaa suunnitelmaa pitkien aikojen kuluessa ja enemmän pidetty silmällä saaliin runsautta ja moni puolisuutta kuin sen systemaattista ja täsmällistä käsittelemistä. Myös lienee mainittava, että teoksen kokooja ei ole käyttänyt painettua kirjallisuutta niin paljon kuin suotavaa olisi ollut, mihin yksinkertaisena selityksenä on se, että Alcenius kaukana maaseudulla elävänä pappismiehenä ei päässyt tilaisuuteen käyttää kaikkea tarjona olevaa kirjallisuutta. Myös panee merkille, että Pohjois-Pohjanmaan kirkonarkistoja on voitu käyttää paljon runsaammin kuin Etelä-Pohjanmaan, jotka kuitenkin nähtävästi olisivat tarjonneet teoksen laatijalle hyvin runsaita lähteitä. Mutta kaikista erehdyksistään ja puutteellisuuksistaan huolimatta on Alceniuksen Genealogia Sursilliana erittäin tärkeä sukutieteellinen työ, jonka merkitystä tuskin voi yliarvioida. Se sisältää harvinaisen runsaan ja monipuolisen sekä suurta kokonaisuutta silmällä pitäen luotettavan ainehiston vastaisten tutkimuksien varalle. Arvokkaat ovat etenkin sukujen alkuperää koskevat tiedot, mitä erilaisimmilta puolilta saadut; ne ovat yleensä osoittautuneet paikkansapitäviksi. Tutkija löytää tästä suurteoksesta yhä edelleenkin tärkeitä tietoja ja jokaisen joka hiukankin syvemmälti perehtyy suomalaiseen sukututkimukseen, täytyy käyttää hyväkseen Alceniuksen suurtyötä. Alcenius on myöskin osoittanut, että sukututkimuksen ei suinkaan ole kohdistuttava ainoastaan aatelissukuihin, vieläpä korostanut sitä, miten merkityksellistä on varsinaisten rahvaan sukujen tutkiminen ja hajoittanut siinä suhteessa ennakkoluuloja, jotka tähän aikaan olivat varsin yleisiä. Siitäpä syystä on erikoisesti puhuttu Alceniuksen teoksen demokraattisesta luonteesta ja siitä mikä merkitys tällä on ollut suomalaisen sukututkimuksen vastaiseen hedelmälliseen kehitykseen.

Korostaessamme Alceniuksen teoksen tavattoman suurta merkitystä, emme ole suinkaan sillä tahtoneet väittää, että Alcenius olisi ollut ainoa, joka harrasti sukutieteellistä tutkimusta näihin aikoihin. Arkkipiispa Tengströmillä ja hänen vävyillään Wilhelm Gabriel Laguksella sekä Johan Jakob Tengströmillä ovat varsin ilmeiset genealogiset ja henkilöhistorialliset harrastukset, kuten selvästi osoittavat vanhan arkkipiispan sukutieteelliset kokoelmat, jotka ovat säilyneet Helsingin yliopiston kirjastossa, Laguksen kuuluisa Turun hovioikeuden historia ja Tengströmin Gezeliusten elämäkerrat. Näihin aikoihin elää myöskin Ispoisten kuuluisa erakko, valtioneuvos J. P. Winter, jonka uskomattoman suuret sukutieteelliset kokoelmat - kai laadultaan suurimmat Pohjoismaissa yksityisten miesten kokoelmista - osoittavat sukutieteellistä harrastusta, joka on, tahtoisimme sanoa, miltei vertaansa vailla.

Erikoisesti ovat mainittavat professori Matthias Akianderin Suomen kirkon ja koulun historiaa koskevat suuret lähdeteokset »Herdaminne för fordna Viborgs och nuvarande Borgå stift» I-II (Helsingissä 1868-1869), »Bidrag till kännedom om Evangelisk-lutherska Församlingarne i Ingermanlands stift» (Helsingissä 1865) ja »Skolverket inom fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift» (Helsingissä 1866), jotka kaikki sisältävät erittäin suuren määrän sukututkimukselle tärkeätä ainehistoa.

Useat 1850 jälkeen ilmestyneet, puhtaasti sukutieteelliset julkaisut osoittavat, että Genealogia Sursillianalla on ollut merkityksensä sukutieteellisen harrastusten elvyttäjänä. Käsiini osuu pari vuotta mainitun suurteoksen ilmestymisen jälkeen painettu »Genealogi öfver Walleniska Slägten i Finland», erään suvun jäsenen nimittäin kappalaisen Immanuel Robert Walleniuksen toimittama, joka ulkoasultaankin täydellisesti noudattaa Alceniuksen julkaisua. Pitäisi kai mainita myöskin tunnetun vaasalaisen koulumiehen J. O. I. Ranckenin sukutieteelliset ja personahistorialliset julkaisut, jotka osottavat suurta harrastusta.

Sukutieteellinen harrastus ja tutkimus saa uutta virikettä, kun vuonna 1870 perustettu Suomen Muinaismuistoyhdistys ottaa ohjelmaansa suomalaisten ja Suomessa eläneiden sukujen tutkimisen. Yhdistyksen nuori sihteeri Johan Reinhold Aspelin - syntynyt papinpoikana Messukylässä 1842, kuollut valtion arkeologina Helsingissä 1915 - on aloitekykyisimpiä, määrätietoisimpia ja avokatseisimpia tutkijoita, mitä meidän maamme koskaan on synnyttänyt. Hän oli elämäntehtävältään oikeastaan muinaistieteilijä ja on tällä alalla saanut aikaan huomattavan paljon. Mutta hänestä täytyy sanoa, ettei mikään maan muinaisuutta ja muinaisuuden valaisemista koskeva ala ollut hänelle outo. Jo aikaisin kiinnittää hän huomiota sukutieteelliseen tutkimukseen ja julkaisee Morgonbladetissa vuonna 1874 tärkeän kirjoituksensa Muistiinpanoja Suomen aatelittomista suvuista, (Anteckningar rörande Finlands ofrälse släkter), missä hän luettelee noin 300 suomalaista säätyläissukua, joiden alkuperä oli tiedossa, ja laatii tähän luetteloon perustuen tilastollisen katsahduksen säätyläissukujemme kansallisuuteen ja nimimuodostukseen uskonpuhdistuksen ajoista lähtien. Samalla esittää hän erikoisen suomalaisen sukukirjan julkaisemista. Ettei hankkeen sopivaisuudesta ja tarpeellisuudesta voisi olla mitään epäilystä, otti Suomen Muinaismuistoyhdistys kerätäkseen ainehistoa uutta sukukirjaa varten ja ryhtyi sihteerinsä johdolla erikoisen hedelmällisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa. Sekä yleisillä kehoituksilla että kiertokirjeillä käännyttiin maan sivistyneistön puoleen ja pyydettiin harrastavien kansalaisten apua sukuselvitysten laatimiseksi ja yrityksen edesauttamiseksi. Tästä olikin tuloksena sadat sukuselvitykset, joita eri puolilta maata toimitettiin Muinaismuistoyhdistykselle tarkoitusta varten käytettäväksi. Näistä keräyksistä saivat huomattavaa apua Suomen Historiallisen Seuran samaan aikaan alullepanema ja toimittama Biografinen Nimikirja sekä kapteeni 0. Wasastjernan Suomen ritariston ja aateliston toimesta julkaisema »Ättar-Taflor öfver Finlands Riddarhus introducerade adeln», ilmestynyt 1879-1883. Kun Muinaismuistoyhdistyksen keräelmät 1880-luvun lopulla olivat paisuneet niin runsaiksi, että ne käsittivät noin 15,000 sivua ja useita sukuselvityksiä oli miltei täydellisesti painovalmiina, päätti yhdistys 1892 antaa sukukirjan toimittamisen Porvoon lyseon lehtori Axel Bergholmille, joka tarjoutui tähän pitkälliseen ja, kuten alussa näytti, täydellisesti palkattomaan työhön. Teoksen ensimmäinen vihko ilmestyi 1894 ja oli koko teos valmiina vuonna 1901. Se käsittää kaksi vahvaa nidettä, jotka sisältävät sukuselvitykset 214 suvusta. Kaikki eri suvut ovat varustetut lyhyillä johdannoilla, missä luodaan katsaus suvun alkuperään, levinneisyyteen ja usein mainitaan suvun huomattavimmat julkisen elämän alalla tunnetuiksi tulleet jäsenet.

Bergholmin toimittamalla sukukirjalla on ollut erittäin huomattava merkitys. Voimme sanoa, että se antaa kuvan pienoiskoossa suomalaisen sivistyselämän kehittymisestä uskonpuhdistuksen ajoista meidän päiviimme. Se osoittaa, miten useimmat Suomessa eläneet ja toimineet sivistyssuvut ovat nousseet varsinaisesta suomalaisesta kansasta, mikä on todettu peittelemättä ja huolimatta muotiin tulleista sukutraditioista, jotka luulevat tietävänsä sukujen polveutuvan kaukaisistakin maista ja vieraista kansallisuuksista. Ja joskin muista maista - etenkin silloin tietysti Ruotsista - tulleita sukuja luettelossa on, ovat nämäkin suvut niin kotiutuneet Suomeen ja Suomessa kansallistuneet, että on vaikea tehdä mitään eroa näiden ja varsinaisesta suomalaisesta rahvaasta lähteneiden sukujen välillä. Sukujen muodostuminen sivistyssuvuiksi ja niiden kehityskulku osoittautuu kaikissa pääpiirteissään samanlaiseksi suomalaisella pohjalla kuin Ruotsissa ja muissakin maissa. Siihen nähden, että Sukukirja tosiasiallisesti on satojen ja tuhansien kansalaisten yhteistyötä, ei sukukirjassa ole ollut vältettävissä tiettävää kirjavuutta, epätasaisuutta, tahtoisimmepa sanoa epäjohdonmukaisuutta. On eräitä sukuja, joissa kuivan kaavamaisesti esitetään sukujen jäsenten tärkeimmät elämäntapaukset, toisissa suvuissa jälleenkin kertovassa tyylissä esitetään jäsenten vaiheet, annetaanpa yksityiskohtaisia sivistyshistoriallisia tietoja, jotka kuvaavat suvun jäseniä ja sitä aikaa, missä he ovat eläneet. Viimeksimainituista tahtoisimme nimetä esim. Forsmanien, Matthesiusten ja Walleniusten suvut, joihin on saatu sijoitetuksi muistotiedon varassa ollutta ainehistoa, mikä suorastaan kuuluu Suomen sivistyshistoriaan.

Kaiken varalta huomautettakoon, että Bergholm saattoi Sukukirjassaan käyttää vain osittain niitä erittäin laajoja kokoelmia, jotka olivat kasaantuneet Muinaismuistoyhdistyksen arkistoon ja että nämä kokoelmat sisältävät suuren joukon vielä kokonaan käyttämätöntä ainehistoa.

Mainitsimme juuri äsken Wasastjernan toimittamat Suomen aateliston sukutaulut. On sanomattakin selvä, että nämä muodostavat hyvinkin tärkeän sukutieteellisen lähteen, ainakin mitä tulee aikaan Ruotsin ja Suomen eroamisesta lähtien. Mitä vanhempiin aikoihin tulee on keräilijä kaikella kunnioituksella sanoen liian paljon turvautunut Anrepin tunnettuun teokseen, vieläpä sangen epäkriitillisesti sitä käyttänyt, kuten valtioneuvoksetar Jully Ramsay suurteoksessaan, josta heti tulee kysymys, kyllin selvästi on osoittanut. Mutta kieltää ei saata, että Wasastjernan Ättar-Taflor ovat muodostaneet ja tavallaan muodostavat vielä meidän päivinämme tärkeän sukutieteellisen lähdekirjan. Erikoisen tärkeätä olisi saada täydellisemmät aateliston sukutaulut isonvihan ja Haminan rauhan väliseltä ajalta ja yksityiskohtaisemmat esitykset aatelistosta Suomen oman ritarihuoneen perustamisesta lähtien. Kuten tunnetaan, onkin viimeksimainitun puutteen poistamiseksi teos nykyisin tekeillä.

Sillä aikaa kun Suomen sukukirjaa hiljaisuudessa valmisteltiin ilmestyi useita sukumonografioja, jotka omalta osaltaan todistavat, että sukutieteellinen harrastus maassamme oli elpymässä. Mainitsen näistä erikoisesti sukumonografiat Durchman ja Wegelius suvuista - molemmat suomenkielellä - esitykset Färling-, Ignatius, Montin- ja Sederholm-suvuista. Tärkein oli kuitenkin nuoren maisterin Tor Carpelanin yliopiston 250-vuotisjuhlaksi julkaisema »Åbo i genealogiskt hänseende på 1600- och början af 1700-talen». Se sisältää kaksi osaa, nimittäin selvityksiä turkulaisista kauppamiessuvuista ja luettelon Turun pormestareista ja raatimiehistä vuosina 1620-1730. Ensimmäinen osa sisältää 20 sukuselvitystä, niiden joukossa muutamia sivistyshistoriallisessa suhteessa hyvinkin tärkeitä sukuja esim. Pipping ja Rancken. Myös antaa julkaisija selvittämiensä sukujen yhteydessä tärkeitä sukuhistoriallisia tietoja naishaarautumisista, kuten esim. Wittfooth-suvun yhteydessä tietoja Heldt-suvusta ja Wolle-suvun yhteydessä Liffmanneista. Pormestari ja raatimiesluetteloihin on liitetty arvokkaita muistutuksia, joilla sukuhistoriallisessa suhteessa on huomattava merkitys. Carpelanin tutkimuksella, niin vähäinen kuin se itseasiassa onkin, on sikäli uraauurtava merkitys, että se paitsi painettuja ja satunnaisesti käytettävissä olevia lähteitä, järjestelmällisesti turvautuu Turun kaupunginarkiston lähteisiin, joista tärkeimmät ovat raastuvanoikeuden pöytäkirjat, manttaaliluettelot ja hautausluettelot. On ilmeistä, että julkaisijalla on erikoisen hyvä kombinoimiskyky ja kuitenkin on sanottava, että hän johtopäätöksissään on varovainen ja kriitillinen.

Vapaaherra Carpelanin suuret sukutieteelliset harrastukset ja erikoislaatuinen kyky käyttää lähteitä tulevat näkyviin myöskin hänen toimittamassaan »Finsk Biografisk Handbok», ilmestynyt 1895-1904. Siihen sisältyvät sukukatsaukset ovat olleet Suomen genealogiselle tutkimukselle suureksi hyödyksi.

Samoin kuin Carpelan turkulaisiin porvarissukuihin kiinnitti arkistonhoitaja tohtori J. W. Ruuth julkaistessaan Porin kaupungin historian vuonna 1897 suurta huomiota porilaisiin. Hän selvitteli silloin yhdeksän sukua, jotka erikoisesti ovat katsottavat porilaisiksi, niiden joukossa Cloubergin ja Selinin suvut. Samaa menettelyä noudatti Ruuth myöskin muutamia vuosia myöhemmin julkaistussa Viipurin kaupungin historiassa, johon on liitetty muutamia tärkeitä sukuselvityksiä viipurilaisista suvuista, niiden joukossa Jaenischn ja Teschen suvuista. On ilmeistä, että J. W. Ruuthilla, joka on suomalaisen historiantutkimuksen parhaimpia edustajia, on erikoisharrastuksia juuri sukutieteellisiin ja henkilöhistoriallisiin tutkimuksiin. Muutamat tutkimukset kuten tutkimus Suomen rälssimiesten sineteistä 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alulla - sisältyy Historialliseen Arkistoon XI, 1891 - ovat tässä suhteessa tärkeitä, samoinkuin hänen kirjoittamansa monet elämäkerrat Finsk Biografisk Handbokissa, jotka melkein poikkeuksetta perustuvat ensikäden lähteisiin, osoittavat suurta henkilöhistoriallista harrastusta.

Tuskin voi tässä yhteydessä myöskään unohtaa ahkeran tutkijan ja keräilijän professori Karl Gabriel Leinbergin nimeä. Hänen julkaisemansa »paimenmuistot» ovat erittäin tärkeitä sukuhistorialliselle tutkimukselle samoin useat hänen vähäisemmistä tutkimuksistaan, kuten suomalaisista ylioppilaista ulkomaan yliopistoissa, suomalaisten julkaisemista väitöskirjoista ja heidän painattamistaan puheista ulkomailla. Joskaan Leinbergin harrastukset ilmeisestikään eivät suoranaisesti kohdistuneet sukuhistorialliseen tutkimukseen tuli hän monissa julkaisuissaan tarjoamaan tärkeää ainehistoa tälle.

Tutkija, joka näihin aikoihin erikoisesti henkilöhistorialliseen tutkimukseen kiinnittää suurta huomiota on jo Biografisen Nimikirjan ajoilta tunnettu Kustavi Grotenfelt (synt. Helsingissä 1861, kuollut ylim. professorina siellä 1928). Hänen keskiaikaisia aatelissukuja koskevat tutkimuksensa ovat arvokkaat samoin useat muut henkilöhistoriaa valaisevat, kuten esim. luettelot niistä Suomalaisista ylioppilaista, jotka ovat opiskelleet ulkomaisissa yli opistoissa ennen vuotta 1640. Myöskin hänen julkaisemansa Jaakko Teitin valitusluettelo on suomalaisen sukutieteellisen tutkimuksen tärkeitä ja antoisia lähdeteoksia. Grotenfeltin muustakin kirjallisesta tuotannosta näkyy selvästi, mihin suuntaan hänen harrastuksensa ovat kulkeneet. Grotenfeltistä tuli sitten Suomen Sukututkimusseuran ensimmäinen esimies.

Jo 1890-luvulla oli professori, sittemmin piispa Otto Immanuel Colliander (s. 1848 _ 1924) aloittanut laajan Suomen papistoa 1800-luvulla koskevan keräilytyönsä. Määrätietoisesti ja erinomaisella tarmolla hankki hän sekä painetuista että painamattomista lähteistä kaikki tiedot, mitä oli saatavissa puheenaolevan vuosisadan papeista. Piispaksi tultuansa oli hänellä erinomainen tilaisuus suorittaa näitä tutkimuksia itse käyttämällä omien hiippakuntiensa kirkon arkistoja - hän oli ensin piispana Kuopion, sitten Savonlinnan hiippakunnassa - tai hankkimalla virkatoveriensa kautta tarvittavat tiedot. Julkaistuaan laajan teoksen »Suomen kirkon paimenmuisto», jonka ensimmäinen osa käsitti Suomen kirkon hiippakunnat ja niiden tuomiokapitulit sekä seurakunnat, niiden kirkkorakennukset ja papiston luettelot, rupesi hän 1910 julkaisemaan teostaan »Suomen kirkon papisto yhdeksännellätoista vuosisadalla». Teoksesta ennätti ilmestyä kahdeksantoista vihkoa, mutta ulottui se ainoastaan E-kirjaimen loppuun.

Etenkin jälkimmäinen teos on suurenmoisen, ihmeteltävän kokoilemis- ja tutkimustyön tulos. Suomen papistosta mainitun vuosisadan kuluessa on hankittu yksityiskohtaiset elämäkerralliset tiedot, jotka mahdollisuuden mukaan ovat kontrolloidut alkulähteistä. Puhtaasti sukutieteelliset tiedot ovat mahdollisimman tarkat. Ei vain niin, että luettelossa mainitaan mahdollisuuden mukaan aina tapahtumapäivät ja tapahtumapaikat, mainitaan myöskin aviovaimojen vanhempien tarkat nimet, syntymä- ja kuolinvuodet.

Mikäli voidaan todeta on Collianderin Paimenmuisto tavallisuudesta poikkeavan tarkka ja luotettava. Kysymyksenalaiseksi tulee kuitenkin asettaa, eikö Collianderin tapa jatkaa sukuluetteloa myöskin naislinjoja myöten tee teosta vaikeasti käytettäväksi, liian laajaksi ja kirjavaksi. Sukuhistoriallisen ainehiston runsauden ja kirjavuuden ymmärtää helposti, jos ajattelemme, että 1800-luvun alussa toimineen papin jälkeläiset naislinjaa seuraten ovat saattaneet haarautua satoihin eri sukuihin, joiden, jos niin saa sanoa, teknillinenkin eroittaminen toinen toisistaan aiheuttaa julkaisijalle ja kirjanpainajalle jonkinmoisia vaikeuksia. Mutta kieltää ei saata, että teos sisältää tavattoman määrän ainehistoa, joka kaukaisiin aikoihin asti tulee hyödyttämään tutkimusta.

Teoksen suunnitelmasta johtuivat sen laajat mittasuhteet ja kuten sanottu ennätti se ainoastaan E-kirjaimen loppuun. Julkaisija oli kuitenkin ennättänyt koota erittäin laajan ainehiston, joka nyt koottuna varmaan talteen Suomen Valtionarkistossa odottaa työn jatkamista. Suomen Sukututkimusseura onkin suunnitellut tämän suuriarvoisen ja suureksi suunnitellun työn julkaisemista.

Jo vuotta ennen kuin Collianderin varsinaisen Paimenmuiston ensimmäinen osa ilmestyy, siis vuonna 1909, oli valtioneuvoksetar Jully Ramsay julkaissut ensimmäisen osan teostaan »Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden». Teos valmistui täydellisenä vuonna 1916.

Se ei ole Wasastjernan eikä Anrepin edellisessä mainittujen teoksien täydennys, sitä täytyy pitää kokonaan itsenäisenä teoksena. Kirjoittaja on uhrannut siihen useiden vuosien ehkäpä sanoisin vuosikymmenien työn ja vaivan metoodisesti käyttäen käytännöllisesti katsoen kaikki käytettävissä olevat painetut ja painamattomat lähteet. Omassa maassa on hän käyttänyt Suomen Valtionarkiston kaikki tarjona olevat sarjat, Suomen Ritarihuoneen, Helsingin yliopiston kirjaston, maan kirkonarkistojen ja yksityisten arkistojen kokoelmat. Samoin on hän Ruotsin arkistoista koonnut kaikki mahdolliset lähteet. Varsin kriitillisesti ainehistoaan seuloten, hyvästi yhdistäen ja sovitellen on hän voinut laatia suvut kokonaan uuteen muotoon, jotka eroavat hämmästyttävässä määrässä ennen julkaistuista. Ajattelemme esim. sellaisia sukuja kuin Djekn-sukua tai Flemingejä, Horneja, Leijonmarckeja, Rennerfeltejä y. m. Uutta myös kokonaan uudet suvut, joita tulee katsoa suomalaisiksi rälssisuvuiksi, on selvitetty ja otettu mukaan luetteloihin. Sellaisia ovat esimerkiksi Hartikkalan suku, Hietaniemen, Hjortin, Holstin (Ahvenanmaalla eläneen), Romanowitzin, Skarpfeltin, Skinnarbackan y. m. Miten tavattoman suuri ero Anrepin ja Ramsayn välillä on, siitä saamme hyvän käsityksen, jos vertaamme Anrepin selvittämiä Skalm-sukuja Ramsayn julkaisemiin. Kuten tunnettua mainitsee Anrep kolme tämän nimistä sukua, nimittäin aivan lyhyen ja puutteellisen Skalm af Karelen (Ruotsin ritarihuoneessa n:olla 453), joka käsittää oikeastaan vain yhden perheen, sekä Skalm i Finland, joka on merkitty Ruotsin Ritarihuoneen numerolle 144 ja Skalm i Finland n:olle 244. Ramsay tuntee kuusi eri Skalm-sukua nimittäin Erik Skalmin suvun, joka on saanut rälssikirjeensä jo keskiajalla, Paraisten Attun kartanosta lähteneen suvun, Skalm eli Balk-suvun Kustaa Vaasan ajoista 1600-luvun loppupuolelle ja sitä paitsi Anrepin mainitsemat kolme sukua oikaistuina ja täydennettyinä hyvin suuressa määrässä.

Jully Ramsay ei rajoitu ainoastaan antamaan tärkeimmät sukuhistorialliset päivämäärät ja tapaukset, vaan punoo runsaasti sivistyshistoriallisia tapauksia sukuselvityksiinsä. Hän mainitsee sukuhistoriallisia perimätietoja, kertoo yksityiskohtaisesti suvun jäsenten taloudellisista seikoista, mainitsee usein lahjoituksista, joita suvun jäsenet ovat tehneet yleishyödyllisiin tarkoituksiin, mainitsee myöskin antaakseen väriä sukutauluillensa sen mitä ajan sakkoselvitykset ja rikosluettelot eri sukujen jäsenistä mainitsevat. Näin muodostuu sukuselvityksistä erittäin arvokas sivistyshistoriallinen kuvailu, joka tarjoaa käytettävää ainehistoa muillekin kuin vain sukututkijoille.

Lienee myönnettävä, että rouva Ramsayn laaja tutkimus Suomen rälssisuvuista on ihmeteltävän ahkeruuden ja määrätietoisen työn tuote ja että se muodostaa Suomen historiallisessa kirjallisuudessa erittäin tärkeän lähdeteoksen. Mutta uskaltaneepa sanoa, että sen merkitys myös ruotsalaiselle sukutieteelliselle tutkimukselle on melkoinen. Sen osoittavatkin selvästi ne maininnat, joita tuhkatiheään tapaamme rouva Ramsayn suurteoksesta ruotsalaisessa historiallisessa kirjallisuudessa.

Valtioneuvoksetar Ramsay mainitsi usein eläessään, että hän suunnitteli sukutieteellistä lähdeteosta Inkerinmaalla eläneestä ruotsalaisesta ja suomalaisesta aatelistosta. Hän suorittikin tarkoitusta varten esitöitä, mutta varhainen kuolema esti lahjakasta ja innostuksesta palavaa tutkijaa täyttämästä aikomustaan.

Valtioneuvoksetar Ramsayn työ oli parhaillaan ilmestymässä, kun vuonna 1912 ilmestyi ensimmäinen vihko yliopistonreistraattori, maisteri Atle Wilskmanin julkaisemaa Släktbok. Se kuului Svenska Litteratursällskapet i Finland julkaisusarjaan ja luvattiin sitä jatkaa vapain vihkoin, joissa suvut kussakin vihossa olivat järjestetyt aakkosellisesti. Wilskmanin eläessä ilmestyikin viisi vihkoa, viimeinen niistä 1921, hänen kuolemansa jälkeen ja osittain hänen kokoamaansa ainehistoon perustuen vapaaherra Tor Carpelanin toimesta vuonna 1933 teoksen kuudes vihko.

Wilskman, jonka luonteen pääominaisuudet ovat erinomainen omantunnon-mukaisuus, täsmällisyys ja tarkkuus, oli vuonna 1907 julkaissut omaa sukuansa käsittävän sukumonografian. Kaksikymmentäkolme vuotta vanhan tutkijan esikoisteos on esimerkillisen hyvä ja sai ansaittua kiitosta osaksensa. Jatkaessaan sukutieteellistä tutkimustyötä huomasi Wilskman välttämättömäksi järjestelmällisesti käyttää tuomiokirjoja ja raastuvanoikeuden pöytäkirjoja. Tällöin tuli hänen käytettäväkseen varsin paljon sivistyshistoriallista ainehistoa, mikä erikoisesti antaa Wilskmanin suurteokselle leiman ja huomattavan arvon. Hän sovitti siis aatelittomiin sukuselvityksiin saman tutkimustavan, mitä rouva Ramsay oli sovittanut selvittämiinsä rälssisukuihin. Taitavana kirjastomiehenä osasi Wilskman saada etenkin vanhemmasta kirjallisuudesta, kuten akateemisista väitöskirjoista, yliopistollisista puheista, ruumissaarnoista, onnittelurunoista ja muista samantapaisista painotuotteista sangen paljon valaisua aikalaisten sukusuhteisiin. Kukaan ei ole ennen häntä samassa määrässä ja samalla määrätietoisuudella käyttänyt maaseudun arkistolähteitä, etenkin tietysti kirkkojen arkistoissa säilyneitä painamattomia lähteitä.

Wilskmanin julkaiseman Släktbokin kahteen osaan, jotka yhteensä ovat suunnilleen yhtä laajat kuin Bergholmin Sukukirja, sisältyy vain 82 sukua. Näistä ovat useat Suomen huomattavia sivistyssukuja, kuten esim. Durchman, Federley, Florinus, Gylling, Lavonius ja Wegelius. Miten taitavasti ja miten suurta ainehistoa käyttäen julkaisija on suorittanut työnsä, siitä on todistuksena esimerkiksi Florinus-Florin-Blom-sukua koskeva sukuselvitys, mikä omasta puolestaan osoittaa, miten runsaasti juuri tuomiokirjat sukujen vanhimpia polvia selvitellessä saattavat tutkijoille antaa.

Suomen sukututkimus saattoi tuskin kärsiä suurempaa tappiota kuin mikä tuli sen osaksi Wilskmanin inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisen kuoleman kautta kesäkuussa 1921.

Wilskmanin mennessä manan majoille oli jo aloittanut toimintansa seura, joka nyt on muodostunut Suomen sukutieteellisen tutkimuksen keskuskohdaksi, Suomen Sukututkimusseura. Se perustettiin vuonna 1917 ja on alusta alkaen saanut suurta ja vilkasta huomiota osakseen, mikä onkin hyvin ymmärrettävissä, jos pidämme mielessä sitä työtä ja harrastusta, mitä pitkien vuosikymmenien kuluessa on maassamme suku ja henkilöhistorialliselle tutkimukselle uhrattu. Työala ei suinkaan ollut uusi ja koskematon; sillä oli paljon tehty ja runsaita satoja korjattu. Mutta siitä huolimatta on mainitulla työalalla vielä hyvin paljon tekemistä. Sen tuntevat erikoisen hyvästi ainakin ne, jotka ovat saaneet olla seuran työtä lähellä ja ehkä paremmin kuin muut perehtyä seuran työalan eri puoliin, satoihin ja saavutuksiin, puutteisiin ja vajavaisuuksiin, siihen, mitä mahdollisuuksia on ja miten näitä mahdollisuuksia tarkoituksenmukaisesti olisi käytettävä.

Genealogiska Förening'issä Tukholmassa 23/2 1937 pidetty esitelmä.

Referat. Ovanstående utgör ett föredrag, som förf. höll i februari 1937 i Genealogiska Föreningen i Stockholm och vilket sedermera på svenska utgivits av Föreningen.

Genos 9(1938), s. 3-15.

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

Artikkelin alku

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1938 hakemisto | Vuosikertahakemisto