[ Paluu artikkelihakemistoon ]

[ Artikkelin loppuun ]

Merimiehet

Jari Ojala

Kauppapurjelaivoilla palvelleet merimiehet muodostivat tiiviin yhteisön, joka saattoi viipyä matkallaan jopa vuosikausia. Olot eivät olleet kehuttavat. Yksityisyyttä ei juuri ollut. Miehistö majoittui "maston edessä", kosteissa ja kylmissä tiloissa, kapteeni ja päällystö puolestaan aluksen peräpäässä. Edes kapteenin tilat eivät yksinkertaisissa kauppalaivoissa olleet kehuttavat. Tästä saa hyvän kuvan vaikkapa Turun museolaiva Sigynistä, joka sentään on esimerkki 1800-luvun jälkipuoliskon suurehkosta kauppalaivasta.

Kapteeni oli aluksen ehdoton auktoriteetti, hänellä oli valtaa, mutta myös valtavasti vastuuta. Kapteeni vastasi paitsi aluksen turvallisesta purjehduksesta myös sen liikataloudellisesta tuloksesta. Satamissa kapteeni neuvotteli varustajan edusmiehenä - eräänlaisena toimitusjohtajana - mahdollisimman tuottoisia rahteja, ja osti lasteja, ja saattoi tarvittaessa myydä vaikka koko aluksen, jos katsoi sen järkeväksi. Kapteenin ja laivanvarustajan välillä täytyi olla ehdoton luottamus, muuten liiketoimien hoito olisi varustajan näkökulmasta ollut mahdotonta. Varustajat toki ohjeistivat kapteeneitaan, kirjeitä läheteltiin puolin ja toisin vilkkaasti, mutta hitaan tiedonkulun vuoksi kapteenin oli useimmiten luotettava omiin kykyihinsä ja ulkomaisten laiva-agenttien ohjeisiin, mikäli varustajan ohjeita ei ollut saatavilla. Varustajan kotisatamassa antamat yksityiskohtaiset ohjeet päättyivät lähes poikkeuksetta toteamukseen, että kapteenin on käytettävä omaa harkintaansa matkan aikana.

Suurille aluksille palkattiin kapteenin lisäksi yleensä 10-20 merimiestä, joita olivat perämies, konstaapeli, timpuri, puosu, muutama matruusi, alimatruusi sekä jungmanni, kokki ja kajuuttavahti. Perämiehiä oli useimmiten yksi, aivan suurimmilla suomalaisaluksilla jopa kaksi tai kolmekin. Perämies oli kapteenin jälkeen arvoasteikossa seuraava, yleensä nuorehko, päällystökoulutuksen saanut mies, joka sai muutaman purjehduksen jälkeen kapteeninpestin. Konstaapeli oli nuori, niin ikään joko jo päällystökoulutuksen saanut tai koulutukseen hakeutuva, useimmiten "paremman väen poika". Konstaapelin asema aluksella ei ollut kadehdittava; hän toimi päällystön ja miehistön välissä, eikä useimmiten nauttinut kaksista arvostusta kummankaan suunnalta. Esimerkiksi konstaapeli sai useimmiten kehnompaa palkkaa kuin arvoasteikossa alempana olevat, mutta kokeneemmat merimiehet.

Miehistön jäsenistä suurinta arvovaltaa nauttivat timpuri ja puosu, jotka olivat yleensä vanhoja ja erittäin kokeneita merenkävijöitä. Timpuri huolehti kaikista mahdollisista aluksen korjaukseen liittyvistä tehtävistä. Puosu eli pursimies piti muun muassa huolta takiloinnista ja purjeiden korjauksesta. Puosujen tuli tarvittaessa hallita kaikki tehtävät aluksella. Päällystön menehtyessä puosu saattoi jopa ottaa komennon aluksella.

Matruusi oli kokenut merimies, kun taas puolimatruusit ja jungmannit olivat nuorempia ja kokemattomampia miehistön jäseniä. Kokki hoiti ruoanlaiton lisäksi joskus myös merimiestehtäviä. Hän oli usein hyvin nuori, sillä yksinkertaisen ruoan tekeminen ei vaatinut erikoista keittotaitoa.

Edellä lueteltujen "ammattimiesten" lisäksi purjelaivoilla palveli usein myös harjoittelijoita, jotka jaettiin kahteen ryhmään. Kapteenin kajuutassa saattoi palvella "kajuuttavahti", joka oli aluksen kotikaupungin "paremman väen" poika, usein joko varustajan tai kapteenin oma poika, joka keräsi kokemusta kauppalaivalla tulevia tehtäviään varten. Miehistön puolelle puolestaan sijoitettiin kansipoikia, "kosseja", jotka niin ikään olivat kartuttamassa kokemusta, mutta perusteet ja tulevaisuudenkuvat olivat varsin toiset kuin kajuuttavahdeilla. Kansipojat oli sijoitettu aluksille varsin usein sosiaalisin perustein, he olivat kaupunkien köyhälistön lapsia, usein orpoja. Sen paremmin kansipojat kuin kajuuttavahditkaan eivät saaneet palkkaa, sen sijaan he saivat alukselta vaatteet ja ruoan.

Elämä purjekauppalaivoilla oli kovan työn vastapainoksi enimmäkseen suhteellisen vapaata. Satamissa miehistöllä oli runsaasti aikaa tuhlata palkkansa paikallisissa kapakoissa, eivätkä kapteenit kiinnittäneet esimerkiksi juopotteluun huomiota kuin vasta sitten, kun se merkittävästi vaikeutti työntekoa. Suurissa satamissa oli tavanomaista, että laivoilta karkasi merimiehiä parempien palkkojen toivossa tai joitakin ongelmia paetakseen.

[ Artikkelin alkuun ]

[ Paluu artikkelihakemistoon ]