[ Paluu artikkelihakemistoon ]

[ Artikkelin loppuun ]

Laivojen runko ja takilointi

Jari Ojala

Vielä keskiajalla pääosa suomalaisistakin kauppalaivoista oli rakennettu veneiden tapaan limisaumaisiksi. Alukset olivat suhteellisen leveitä, keveitä ja pieniä, minkä vuoksi niitä voitiin käyttää myös karikkoisilla rantavesillä ja tarvittaessa vaikka soutaa. Limisaumaisten alusten käyttäminen ulkomaanmerenkulussa oli teknisesti hankalaa, sillä suurten alusten rakentaminen limisaumaisiksi on käytännössä mahdotonta. Eteläisessä Suomessa talonpoikien suosimat limisaumaiset purjealukset säilyttivät asemansa pitkälle 1800-luvulle.

Tasasaumaus yleistyi 1500 - 1600-luvulla. Tasasaumainen alus poikkesi rakenteeltaan huomattavasi limisaumaisesta, koska alus tarvitsi nyt tukevan runkorakenteen. Tasasaumaus kuitenkin mahdollisti isojen ja kestävien alusten rakentamisen, joskin se oli teknisesti huomattavasti vaikeampaa kuin limisaumaisten rakentaminen. Ruotsin valtio suosi tullinalennuksin tasasaumaisia aluksia, koska ne voitiin tarvittaessa varustaa sotalaivoiksi tai niitä voitiin käyttää armeijan kuljetuksiin

Erilaisia alustyyppejä oli purjemerenkulun aikakaudella valtavasti. Etenkin 1700-luvulla tyypittelyn perusteena käytettiin sekä runkomuotoa että takilaa, mutta ajan oloon tyypittely yksinkertaistui, alustyyppien kirjo pieneni ja tyypittelyn perustaksi vakiintui takila (mastot, purjeet ja köysistö). Monissa tapauksissa alustyypittely oli "makuasia"; moni pikkualus saattoi olla jossain laivalistassa sluuppi tai karavelli ja toisessa yhteydessä jahti. Sen sijaan suurten alusten osalta tyypittelyssä oltiin tarkempia.

Käytännössä alukset voi jakaa suuriin kolmimastoisiin kauppalaivoihin (fregatit, parkit, flöitit, katit, häkit, pinkit jne.). keskikokoisiin kaksimastoisiin (prikit, brigantiinit, snaut, kuunarit, kaljaasit ym.) ja pieniin yksimastoisiin, lähinnä rannikkoliikenteessä käytettyihin aluksiin, jotka muodostivat lukumääräisesti suurimman joukon (jahdit, karavellit, sluupit, sumput jne.).

Alusten teknisissä ominaisuuksissa tapahtui vain vähän muutoksia 1600-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin. Pitkän matkan purjehduksessa käytetyt alukset olivat aikakaudella enemmän tai vähemmän mukailtuja jo 1600-luvulla Hollannissa kehitellystä flöitti-tyyppisestä, täystakiloidusta kolmimastoisesta aluksesta. Flöitti oli suhteellisen halpa rakentaa, sillä ei ollut aseistusta, se oli hyvin purjehduskelpoinen ja siinä oli varsin yksinkertainen takila. Lisäksi flöitti oli suunniteltu suurten tavaramäärien halvaksi kuljettajaksi, työjuhdaksi, jolle varustelu ja komea ulkonäkö oli toissijainen vaatimus.

Flöitti (fluyit) eli "huilulaiva" katosi maailman meriltä omana tyyppinään 1780-luvulla, mutta sen pohjalta kehittyivät useat kolmimastoiset alustyypit, joista tärkeimmiksi muodostuivat täysrikatut kolmimastoiset "laivat" eli fregatit sekä parkit.

Fregatit olivat komeimpia ja nopeimpia kauppalaivoja, useimmiten myös suurimpia. Puurunkoisten alusten aikakaudella fregateissa oli kolme mastoa, mutta metallialusten ajalla mastojen lukumäärä saattoi nousta neljään ja jopa viitteen. Fregateissa oli suuret purjeet ja niiden syväys suhteessa leveyteen ja pituuteen oli pieni. Kauppafregatit olivat usein raskaasti aseistettuja ja niiden keulassa oli kaljuuna keulakoristeineen. Keulakoriste oli myös pinkeissä ja häkeissä. Miehistön käymälänä toiminut kaljuuna säilyi komeana 1800-luvulle, kunnes se sulautui runkoon. Fregatti oli "täysin rikattu" eli sen kaikissa kolmessa mastossa oli raakapurjeet.

Kolmimastoisissa aluksissa parkkitakila syrjäytti fregattitakilan 1800-luvun puolivälin tienoilla, jolloin kiinnitettiin huomiota alusten yksinkertaisempaan rakenteeseen. Parkki oli alustyyppinä suunniteltu taloudelliseksi ja tehokkaaksi lastinkuljettajaksi: aluksen tuli kuljettaa mahdollisimman paljon lastia mahdollisimman pienellä miehistöllä. Fregattiin verrattuna parkit olivat sekä rakenteeltaan, takiloinniltaan että ulkomuodoiltaan yksinkertaisempia. Fregattia yksinkertaisempi takila säästi paitsi miehistökuluissa myös vähäisemmän köysistön ja purjeistuksen myötä. Purjehdusominaisuuksiltaan parkki ei juurikaan hävinnyt fregateille - paitsi heikossa tuulessa. Ensimmäiset suomalaiset parkit laskettiin vesille Pietarsaaressa jo 1780-luvulla.

Kaksimastoisista alustyypeistä tärkeimpiä 1700-1800-luvun vaihteessa olivat snaut, prikit ja brigantiinit, jotka eivät juurikaan poikenneet toisistaan - lähinnä takiloinnissa oli pieniä eroja. Parkin ja fregatin murroksen ohella toinen 1800-luvulla tapahtunut suurempi muutos oli perinteisten, keskikokoisten prikityyppisten alusten katoaminen: yksinkertaisella takilalla varustetut kuunarit ja kaljaasit syrjäyttivät ne. Kuunaritakila oli yksinkertaisempi kuin prikitakila ja kuunarit tarvitsivat vähemmän miehistöä kuin prikit. Kuunarit korvasivat prikit 1850-luvun lopulla halvempien miehistökustannusten sekä edullisempien rakennuskustannusten vuoksi: kuunarit olivat parkkien tapaan yksinkertaisempia rakenteeltaan ja purjeistukseltaan.

Suomalainen erikoisuus oli Raahessa 1800-luvun puolimaissa kehitetty suuri priki-tyyppinen alus, joka oikeastaan oli yksinkertaisesti parkki, josta oli jätetty yksi masto pois. Tuloksena oli suuri ja hidas rahdinkuljettaja, jonka rakennus- ja käyttökustannukset olivat kuitenkin huomattavan alhaiset - tarvitsihan alus esimerkiksi miehistöä selkeästi vähemmän kuin samankokoiset parkit. Raahe nousikin, osin omalaatuisen prikilaivastonsa ansiosta, Suomen tärkeimmäksi merenkulkukaupungiksi 1860-1870-luvulla.

[ Artikkelin alkuun ]

[ Paluu artikkelihakemistoon ]