Helena Virolainen (Kirkkonummi) on perheyrittäjä ja kolmannen polven sukututkimusharrastaja.
|
|
Harrastajasukututkijan ja sukututkijan ero - onko sitä? |
|
Tiistaina 27.10.2009
Seurassa puhutaan sukututkimusharrastajista ja sukututkijoista jotensakin erikseen. Hyvä niin. Seura on tieteellinen seura, joka saa merkittävää valtionapua joihinkin toimintoihinsa (mm. kirjaston vuokra, tukityöllistetyt Hiski-tallentajat) nimenomaan seuran tieteellisyyden perusteella.
Yliopistotutkinnot historian saralla eivät käsittääkseni mitenkään erityisesti pätevöitä sukututkimukseen. Olen kuullut ja lukenut monen historioitsijan sanoneen, että sukututkimus ei ole ollut heidän moottorinsa eikä se vaikkapa pitäjänhistoriaa kirjoitettaessa voi ollakaan (sehän on tilaustyö, joka on rajattu tilaajan toimesta). Moni ammattihistorioitsija on kirjoittamansa pitäjänhistorian esipuheessa ilmaissut tai sen lähdeluettelosta ilmenee, että käytetyt sukuhistorialliset lähteet ovat pitkälti julkaistujen sukututkimusteosten antia, tosin aika moni historioitsija on ”hurahtanut” siinä sivussa myös omien sukujensa tutkimiseen. Näillä tutkijoilla on epäilemättä etulyöntiasema, mitä tulee sukututkimukseen yleensä: työkalut hallussa ja vielä se korvaamattoman tärkeä ”asian palo”. Tai ehkä tätäkin asetelmaa tulee kyseenalaistaa? Näin ei-tiedemiehenä (en tiede- enkä mies) minulla on jokseenkin naiivi käsitys tieteestä, jonka mitään aspektia henkilökohtaisen motiivin ei pitäisi sotkea. Kenenkään omista suvuistaan aidosti kiinnostuneen esipolvitutkimusta ei voi rajata juuri mihinkään - niistä kootun kirjallisen esityksen voi ja pitää rajata ja silloin tutkimuksesta hyvinkin tulee tieteelliset kriteerit täyttävää (mutta kuinka paljon henkilökohtaiset motiivit ovat vaikuttaneet lopputulokseen?). Harrastajasukututkijat lähtevät poikkeuksetta liikkeelle ”asian palosta”. Vääjäämättömien historian tapahtumien istuttamiseen omien esisukujensa varrelle voi mennä vuosikymmeniä - ”asian palon” asteesta ja/tai ajankäyttömahdollisuudesta riippuen. Joskus sukututkimus ei harrastelijatutkijan palosta huolimatta koskaan yllä historian mukaanottamisasteelle tai sattumoisin se ei ylipäätään edes kiinnosta. Joku lähtee tutkimaan perintötalonsa historiaa (motiivit talousviritteiset) tai patriarkaalisen esi-isän henkilöllisyyttä (aviottomuus), taikka joku vain on sanonut jotain (ja kuollut, jolloin lopultakin herää kysymyksiä, joista perhepiirissä on vaiettu), tai joku voi olla saanut periytyvän sairauden joka toimii alkusysäyksenä, tai niinkin, että jollain on vihiä tai haaveita kuninkaallisista esivanhemmista - syitä on monia, mutta ne kaikki askarruttavat henkilökohtaisesti.
Ehkä voisi sanoa, että harrastajasukututkijan ja ”oikean” sukututkijan ero on nimenomaan mennäänkö tutkimuksissa henkilökohtaisuuksiin vaiko ei. Ja taas voisi toisaalta sanoa, etten ole kuullut monestakaan puhtaasti sukututkimuksia itsekseen julkaisseesta historiantutkijasta, jolla ei olisi ollut ”oma lehmä ojassa”, vaikkei se itse esityksestä ilmenisikään.
Nykyään kaikelle toiminnalle pitää voida määritellä hinta. On joitain rahakkaita sukuseuroja, jotka tilaavat tutkimustyön ”ammattisukututkijalta”. Ongelmana vain on, että niin rahakasta sukuseuraa taikka yksityishenkilöä ei löydy, joka voisi kustantaa aukottoman sukututkimuksen, kun sellaisen tekeminen on lähes mahdotonta - osin ehkä siksikin moni sukuseura hehkuttaa vanhentuneita tutkimuksia nettisivuillaan (eikä kukaan sukuseurassa reagoi esimerkiksi heille lähdeviittein lähetettyihin täydentäviin/korjaaviin tietoihin). Toinen ongelma on määritellä ammattisukututkija.
Suomen sukututkimusseura seuraa aikaansa. Seuran uudessa tänään esihyväksynnän saaneessa sääntöehdotuksessa sukututkimuksen opetustoimikelpoisuus asetetaan Seuran määrittelemin ehdoin Seuran hallituksen hyväksymisen alaiseksi toiminnaksi. Miten nyt käy joka toisessa kunnassa työväenopistovetoisten sukututkimuskurssien? Ja mitkä ovat Seuran asettamat vaatimukset? Millä valtuutuksella seuran joskus asettaman työryhmän jonain vuonna valmistuvat vaatimustasomäärittelyt sukututkimusopettajille tulevat voimaan ja missä? - Hmm, tällä kohdin voisi nykyäänkin kysyä kuka ja millä valtuutuksella opettaa sukututkimusta ympäri Suomenmaan? Ja hmm hmm, vaikka hallitsee jonkin asian mitä perusteellisimmin, samaisesta henkilöstä ei useinkaan ole opettamaan sitä muille (vaikka niin on kautta vuosisatojen yritetty tehdä) - pedagogiikka on aivan oma alansa.
Summa summarum, mielestäni on tutkijoita ja sukututkijoita, lisäksi on monen sortin sukuhutkijoita - vai miten se nyt meni? (Ainakin jouduin kirjoitusta tarkastaessani poistamaan monen monta ”toisaalta” sanaa.)
Helena Virolainen
|
|
|
Keskiviikkona 6.5.2009
Vappu on myllätty puutarhahommissa ja pikkusiskon perheenlisäystä jännätessä. Maanantaina tuli ilouutinen Los Angelesista: potra poika sukuamme jatkamaan. Äitini oli vapun kiertämässä Pietarin nähtävyyksiä ja soitteli joka päivä kysyen joko on uutisia Losista. Äsken oma tyttäreni soitti kysellen, mikä meininki äitienpäivänä?
Tällaisella harrastajasukututkijalla tutkimus etenee sysäyksittäin. Suvun ja työn suhteen nykytapahtumat ovat pääosassa - ja väliin, kun ei näillä saroilla tapahdu mitään erityishuomiota vaativaa, sukututkimus tuppaa ottamaan ylivallan. Siinä välimaastossa on sitten taiteileminen.
Amerikoista tämä äitienpäivä on meille 1900-luvun alussa maahantuotu. Äitinä ja tyttärenä en valita yhtään. Hieno idea! Kaikenlaiset muistopäivät ovat oiva tapa osoittaa arvostusta kulttuurilleen ja läheisilleen, jotka muuten helposti tuppaisivat unohtumaan itsestään selvyyksinä arjen aherruksessa.
Muisto- ja juhlapäiviä lienee vietetty kautta ihmiskunnan historian erilaisista uskomuskulttuureista riippumatta. Koitin pikaisesti tutkailla, josko 10.12.1948 useimpien silloisten valtioiden allekirjoittamassa YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa olisi mainittu jotain tästä ihmisenä olemisen yhdestä perustarpeesta. Suomennoksesta löytyi 24. artikla, jonka mukaan “Jokaisella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, työajan järkevään rajoittamiseen sekä määräaikaisiin palkallisiin lomiin.” Eli ei tuossa suoranaisesti juhlapyhien viettämisoikeudesta puhuta., mutta erinäisiä muita pykäliä yhdistämällä päästäneen niiden oikeutukseen eri valtioiden lakeihin turvautumalla.
Meille sukututkijoille eri aikojen juhlapäivistä ja aiemmista ajanlaskuista koituu ylimääräistä hidastetta. Paitsi että toisaalta jo keskiajalla huomattiin roomalaisen ja juliaanisen ajan määrityksen yhteensovittamisen mahdottomuus ja vaikka katoliset maat ottivat uudistetun kalenterin käyttöön jo 1580-luvulla, niin joissain ortodoksisissa maissa gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön vasta 1900-luvun alkuaikoina, esim. Venäjällä 14.2.1918. Suomessa lisäsekaannusta aiheuttaa, että Vanhan Suomen aikaan käytössä oli juliaaninen kalenteri ja Venäjän vallan aikana 1809-1917 ns. rinnakkaisjärjestelmä. Päivämääräilmaus saattoi siis olla esim. 4/16.10.1845, joista ensimmäinen on juliaaninen ja jälkimmäinen gregoriaarinen päiväys. (Lyhyesti eri vuosisadoilla lisättävät päivät: 1500: 9, 1600:10, 1700:11, 1800:12, 1900:13.) Lisäksi saattaa joutua laskemaan juliaanisen kalenterin korjauksista l. karkauspäivistä Ruotsi-Suomessa omavaltaisesti päätetyt poikkeukset. Teorian tunnen, mutta käytännössä en niitä tiedostoilleni laske, vaan käytän lähteen ilmaisemaa päiväystä sinällään, tietenkin lähdeviitteen kera ja jätän toistaiseksi mahdollisen lukijan päänvaivaksi täsmällisten päiväysten laskennan. Ruotsalainen “Nordisk kalender 1200-2100“-ohjelma myös laskee päiväykset sutjakkaasti.
Sitten vielä ne juhlapäiväilmaukset, joita usein näemme varsinkin vielä ennen n. 1700-lukua sijoittuvissa kirjauksissa - ja tietenkin latinaksi. Erilaisia pyhimysten päiviä oli n. 60 ja muita juhlapyhiä 12 (= jotakuinkin nykyiset juhlapyhämme).
Enhän minä muuten, mutta iän karttuessa juhlapäiviin on alkanut suhtautua aivan erilaisella arvostuksella. Omaan nilkkaan osuessa niihin alkaa suhtautua yhä ymmärtävämmin - suorastaan jo hyvällä omalla tunnolla odottaen. Kun tytär tulee viikonlopuksi kotiin, käännän kylkeä sunnuntaiaamuna klo 6 ja odottelen (luultavasti kuitenkin kirja kädessä), kunnes aamiaistarjotin valkovuokoin koristettuna kiipeää yläkertaan (ja Hesarikin on jo jonkun muun toimesta haettu postilaatikosta). Päiväkirjan kirjoitus on sitten teinivuosien jäänyt kovin summittaiseksi, mutta aivan hyvin voin kuvitella tulevina vuosina viittaavani vuoden 2009 äitien päivän aikaan tapahtuneeseen asiaan.
Helena Virolainen
|
|
Holistista sukututkimusta - oppimista ikä kaikki! |
|
Tiistaina 7.4.2009
Lupauduin minäkin kirjoittamaan blogia Seuran sivuilla, joskin pyyntö ensin hieman hämmästytti, koska kummastutti mitä annettavaa minulla voisi sukututkijoille olla. Ainakin voin tarjota nk. vertaistukea muille itseoppineille riippuvaisille. Moni tunnistanee minut Sukufoorumin enempi vähempi ahkerana kommentoijana nimimerkillä Helena V.
Vastailtuani pari vuotta aloittelevien sukututkijoiden kyselyihin Seuran kirjastolla, puhelinneuvonnassa ja nyttemmin seuralle tulleiden kyselyiden vastaustiimissä, minua ovat askarruttaneet tiukasti vain “ikiomista juuristaan” kiinnostuneiden kysyjien perin samankaltaiset ongelmat - usein suoraan sukututkimuskurssilta “valmistuneina“. Sama ilmiö tulee vastaan vaikkapa Sukufoorumin kyselyissä: jostain esivanhemmasta ei tunnu millään pääsevän ajassa taaksepäin.
Toki, toki: perusongelma kaikenlaisilla sukututkijoilla! Ja meitä sukututkijoitahan on montaa sorttia. Moninaiset ovat niin muodoin ongelmanratkaisukeinotkin. Todella karkeasti meidät voitaneen jakaa kahteen sorttiin: mikro- ja makrotutkijat - taikka holistiset ja serialistiset tutkijakokelaat. Oppimisestahan sukututkimuksessa on lopulta kyse. Seuraavat linkit ovat wikiä (ja silloin on tapana selitellä…), mutta ensimmäisen oppimisstrategioita voisi soveltaa vallan hyvin erilaisiin sukututkijoihin.
Seuraavaksi teen tunnustuksen: en ole käynyt yhtään sukututkimuskurssia. Suosittelen niitä kyllä sujuvasti monille kyselijöille, kun kursseja nykyään on runsaasti tarjolla eri puolilla Suomea ja monet meistä mielellään lähestyvät uusia asioita niin, että joku asiantuntija saa ensin briiffata mistä on kyse. Sitten on toisia, jotka haluavat selvittää asioita ihan itse. Silloin istutaan kirjastoissa, hankitaan opuksia, googlataan, kokeillaan ja erehdytään, testataan erilaisia menetelmiä, pyydetään avuksi kokeneempia tutkijoita, jne. - ihan itse ja aikaa palaa. Mikä tapa kullekin passaa, on paitsi luonnekysymys niin myös tiedonhankintataidoista riippuva. Moni nykyihminen on erilaisissa työ- ja harrastetoiminnoissaan tottunut hankkimaan tietoa mitä erilaisimmista lähteistä ja osaa jotensakin sen kuulun median lukutaidon ja näistähän sukututkimuksessakin voipi pitkälti olla kyse. Lisäavuina tarvitaan Suomessa lähinnä ruotsin kielen taitoa (saksa ja latina ovat plussaa, samoin venäjä- kaikki kielitaito) ja harjaannusta käsialoihin (humoristisesti voisi sanoa, että mikäli joku on toiminut lääkärien sihteerinä ennen tietokoneaikaa, tämä taito eri vuosisadoille ulotettuna on aivan “peanuts“ opittavaa).
No, hyvä vai huono? Jatkuu paremmalla ajalla, sillä nyt pitää jemmata siementä purkkiin jos ensi kesä sattuisi olemaan vähemmän sateinen kuin edellinen. Helena Virolainen
|
|
Last Updated ( Tuesday, 07 April 2009 18:53 )
|
|
|
|
|
|
