Home Blogs Teppo Ylitalo

Designed by:
SiteGround web hosting Joomla Templates
Teppo Ylitalo
Teppo Ylitalo (Lapua) on filosofian maisteri ja intendentti sekä Suomen Sukututkimusseuran hallituksen ja työvaliokunnan jäsen.

Juurilla

Maanantaina 27.4.2009

Vierailin vastikään Unkarin keväässä. Rypsi kukki, ja lämpöä riitti iltasellakin vielä t-paitakeliksi, yli kahdenkymmenen.  

Unkarilaisten, niin kuin keskieurooppalaisten yleensäkin, aikakäsitys on kovin toisenlainen kuin meillä täällä vasta kevääseen heräävässä kylmölässä. Kun joku rakennus on 1800-luvulta, se on suomalaisille vanha. 1600-luku on jo käsittämättömän kaukana. Keskiajasta ei näy kuin rippeet. Euroopassa lasketaan vuosisadoissa se, minkä me laskemme vuosikymmenissä.

Mutta ei tässä mitään uutta ole. Jokainen matkaaja törmää siihen vähänkin kauemmaksi suuntaavalla reissullaan. Eniten maailmankansalaista leikkivät jopa nostavat nokkaansa Suomen ajalliselle perspektiivittömyydelle, mokomat pintaliitäjät. Siitä ei ole pitkä askel historian pituudella kerskailemiseen.

Ja siitä kerskaamisesta, Luoja paratkoon, meillä sukututkijoilla on kokemusta, jos kellä. Pisimmän sukupuun ja sukuohjelman henkilöpaljouden mittaajia on suomalainen sukututkimuskenttä pullollaan. 

Ajatus on sama vanha: ”kyllä piree on aina paree”, niin kuin se on täällä Pohjanmaalla väännetty. Eipä se kristinuskokaan syyttä suotta omaksunut juutalaisuutta taustakseen, eikä Rooman valtakunnan perintöä turhaan vaalittu vielä yli 2000 vuotta sen perustamisen jälkeen.

Sukututkimus on suomalaisille oiva tapa pidentää elinympäristön lyhyttä historiallista kerrostuneisuutta. Ja siinä samalla sukututkijan henkilökohtaistakin arvovaltaa nykypäivän historia-pituuden mestaruuskisoissa.

Teppo Ylitalo

 
Elämän ja kuoleman kysymyksiä
Lauantaina 11.4.2009

Tämä verkkopäiväkirjani alkaa kristillisen historian synkimmällä hetkellä, pitkänperjantain yönä. Kuoleman yönä.  Vastakkainasettelua, riitelyä ja poliittista peliä on seurannut tuomio, täytäntöönpano ja – hiljaisuus. Kristillisen historian nollapiste. 

Minun esi-isäni ja esiäitini ovat olleet kristittyjä ainakin niin kauan kuin lähteet tietävät kertoa. He ovat hiljentyneet tällä samalla hetkellä ja saman sanoman äärellä, kukin vakaumuksensa, aikansa ja ympäristönsä mukaisesti. Tällaisilla hetkillä on helppo tuntea se sukupolvien ketju, joka ulottuu silminkantamattomiin taaksepäin, lakeuden taivaan taakse. Tällaisella hetkellä on helppo olla pieni ihminen kaiken suuren keskellä.

Saatoin joulun alla hautaan isoisäni, viimeisen isovanhempani. Yksi aikakausi minun henkilökohtaisesta elämänhistoriastani päättyi. Elämän ketju katkesi, tullakseen kerran jälleen ehyeksi kuoleman, menneiden sukupolvien ketjuksi.

Sukututkimus on täynnä kuolemaa, täynnä kesken jäänyttä elämää, sairautta ja hätää. Kaikki ne uusien ja taas uusien sukupolvien toiveet, kaikki ilot ja surut – poissa ikuisesti, muistamattomissa. 

Tai ei ehkä kuitenkaan kokonaan poissa. Muistitietomme on kovin rajallista ja historialliset lähteet monin tavoin puutteellisia ja virheellisiä. Silti ne kantavat jälkiä niistä, jotka kerran olivat, muistoa. 

Oman sukututkimuksen perimmäisiä tarkoituksia on itsensä asettaminen sukupolvien ketjuun: muistaminen ja ymmärtäminen. Sen muistaminen ja ymmärtäminen, että itselle annettujen vuosien tärkein tarkoitus on elää, elää joka päivä ja joka hetki. 

Silloin menneiden sukupolvien kuolema voikin olla meidän elämämme. 

Ja silloin, silloin koittaa pääsiäisaamu. 

Teppo Ylitalo