Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Kristillisen nimistömme alkuvaiheista1

Ilmari Lahti

Johdanto.

Teoksessaan »Tutkimuksia Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta I» (Suomi III, 10) Forsman on esittänyt, minkälainen oli Suomen pakanuudenaikainen henkilönnimistö. Muinaissuomalaiselle nimienannolle oli tyypillistä se, että samaa henkilöä saatettiin nimittää eri nimillä, kunhan ne olivat samasta alkunimestä johdettuja: Mielikirja, Mieliä, Mielitty (vielä 1500-luvulla Lapissa, Forsman, s. 165).

Tällainen nimisysteemi oli epäkäytännnöllinen eikä senvuoksi voinut kilpailla sen uuden nimistön kanssa, joka kristinuskon mukana saapui maahamme 1200-luvun loppupuolella. Voitokas uusi nimistö tuli meille valtaosalta Ruotsin kautta, joskin myös Saksasta (alasaksalaiselta alueelta) saatiin muutamia nimiä. Koska useimmat kristilliset nimet omaksuttiin meillä niiden ruotsalaistuneessa muodossa, on paikallaan luoda lyhyt katsaus tämän nimistön vaiheisiin Ruotsissa.

Kristinuskon levittäminen Ruotsiin alkoi 830-luvulla, mutta vasta 1100-luvulla voidaan katsoa Ruotsin keskuspaikkakuntien olleen täysin kristityitä. Tällöin vasta Ruotsissa alettiin yleisesti kastaa lapset pyhimysten tai marttyyrien nimiin, joskin näyttää siltä, että Johannes ja Jacob olivat saaneet siellä jalansijaa jo 1000-luvulla. Uusien nimien käyttö oli aluksi tavallista vain ylemmissä kansankerroksissa, joten Ruotsissakaan tuskin ennen v. 1200 kristillinen nimistö oli ehtinyt tunkeutua rahvaan keskuuteen. 1100-luvulla tosin jo tapaa kirjallisissa lähteissä nimiä Clemens, Nicolaus, Martinus, Andreas, Petrus ja Thomas, mutta ne eivät milloinkaan esiinny kansanomaisissa äänteellisissä asuissa. Vuosien 1200-1250 välisenä aikana ilmestyvät Ruotsiin nimet: Laurentius, Simeon, Abraham ja Dionysius, saman vuosisadan toisella puoliskolla taasen: Gregorius, Matheus, Stephanus, Paulus, Tobias, Elias ja Salomon.

Tämä 1200-luku oli samalla uuden nimistön läpimurron aikaa leveällä rintamalla. Vuoteen 1300 mennessä kristillinen nimistö oli tunkeutunut jo koko kansan keskuuteen ja muovautunut kansanomaiseen asuun.

Mitä Suomeen tulee, ensimmäiset kristilliset nimet esiintyvät meillä aluksi vain papeilla ja munkeilla, sitten vähitellen Ruotsista tulleilla virkamiehillä, edelleen Ahvenanmaalla sekä etelärannikon ruotsalaisilla, kunnes 1300-luvun alkupuolella samoja nimiä aletaan tavata kansanmiehillä, aluksi virallisessa, myöhemmin kansankielessä asussa, joka usein on syntynyt joko suoraan vastaavasta ruotsalaisesta kansanomaisesta nimestä tai johdettu omilla johtimilla, nimenomaan -oi, -ei ja -ui, joiden aikaisempi diminutiivinen tehtävä lienee jo silloin hämärtynyt, joten uusilla nimillä on ollut vain intiimi, arkinen sävy.

Ennen vuotta 1300 ei Suomessa tavata kirjoissa ainoatakaan kristillisen nimen kansanomaista muotoa. Ensimmäisinä ilmestyvät sitten Topi ja Antero v. 1303, näiden jälkeen Lauri, Antti, Nikki ja Olli v. 1329 ja vihdoin Paavo v. 1340. Kun kaikki nämä nimet tarkoittavat aikamiehiä, meidän on arveltava, että ne ovat olleet tunnettuja ennen v. 1300.

1350-1400 tulevat lisäksi: Pentti, Penni, Lemetti, Janne, Junni, Jussi, Hannu, Heikki, Simo, Tuomo, Lauri, Matti, Martti, Mikko ja Niklas/Nikles. Näyttääkin siltä, että vuosi 1350 on meillä taitekohta, jonka jälkeen kristityn nimistön voi väittää vakiintuneen Suomessa. Tunnettuja kaikki nämä nimet olivat 1300-luvun toisella kolmanneksella.

1400-luvulla tulee nimien joukkoon melkein yhtä paljon uusia kuin sata vuotta aikaisemminkin, nimittäin Prusi, Reko, Yrjänä, Jaakki ja Jaakko, Jonne, Juntti, Lassi, Niilis (> Niilo), Maunu, Pieti ja Pietari, Pekko ja Vilppu. Pekka sensijaan ei ole vielä keskiaikainen. Jukka ilmestyy keski- ja uuden ajan taitteessa. Tavallisimmat miesten nimemme ovat siis peräisin ajalta 1350-1450. Naisten nimistä on vaikeampaa saada tietoja, koska asiakirjoissa niitä on niukanlaisesti.

Keskiaikaisen-kristityn nimistön pääosa on säilynyt meidän aikoihimme saakka, useat muunnoksetkin joko sukunimissä tai paikannimistössä. Eräät toiset ovat poistuneet käytännöstä.

Ruotsissa miesten nimien arkimuodot johdettiin e-lopulla, joka on alunperin o-loppuisten maskuliinien tunnus. Täten saatiin suuri joukko kaksitavuisia muotoja: Sante/Svante, Tönne/Tynne, Ante, Bente, Benne Gregge, Jeppe, Jappe, Jasse, Josse, Jösse, Jysse, Lasse, Manne, Monne, Matte, Marte, Mieke, Nicke, Nisse, Pelle, Tobbe ja Sacke. Nämä kaikki on lainattu suomeen, jolloin niistä tuli i-loppuisia.

Tämä arkimuotojen johtotapa on ruotsissa vielä käytännössä. Suomessa taasen lukuisat lainat aiheuttivat sen, että suuri joukko nykyisiäkin arkimuotoja loppuu i:hin, joskin voidaan erottaa useita itsenäisiä uusia johtimia, joihin on karakteristiseksi äänteeksi myös liittynyt vokaalia (muutakin kuin i:tä) edeltänyt konsonantti. Näiden johtimien syntyyn on analogia paljon vaikuttanut. Niinpä useissa tavallisissa nimissä esiintyneet -ss-, -t-, -p- ja -k- ovat siirtyneet johtimiin: Hessu (Heikki), Lati (Lauri), Pati (Paavo), Ripa (Risto), Nipa (Niilo), Rapi (Raimo), Reka (Reino), Maki (Mauri), Uki (Urho). Analogiamalleina ovat tällöin olleet Lassi, Jussi, Franssi, Antti, Matti, Martti, Topi, Erkki, Heikki jne.

Murteittain tavataan luonteenomaisia arkinimien johtimia, joista Perniön -ari lienee tunnetuin ja omalaatuisia: Jussar, Iissar, Fiilar (Höijer ja Forsman). Kaupunkien alamaailman ja koululaisten kielessä. arkimuodot ovat toisenlaatuisia, vaihtelevia, mutta samalla stereotyyppisiä. Edellä mainitut on poimittu juuri siitä. Muina esimerkkeinä mainittakoon: Emppu, Simppa (Simo), Pena (Pentti), Taata (Tauno), Jaska (Jaakko), Jopi (Joel), Jorkka (Jorma), Laka ja Lautsi (Lauri), Masa (Mauno).

Tyypillisiä samanlaiselle kielenkäytölle ovat myös lyhennysmuodot, jolloin vain sanan kaksi ensimmäistä tavua lausutaan, kuten Ale, Ana. Esa, Jere, Tune, Tapa. Kun tällaiset lyhennykset ovat varsin radikaaleja, tapahtuu joskus, ettei kansa enää tajua, mistä nimestä lyhennys on tehty. Niinpä arvellaan Lippo-nimen tulleen Filippoksesta, vaikka se lieneekin suomalainen nimi, ja Topi johdetaan usein Toivosta, vaikka sen etymon ilmeisesti on Tobias. Tällaiset erheelliset »etymologioinnit» eivät suinkaan ole harvinaisia.

Nimistöä.

Abraham v. 1290 Habraham (FMU 210), v. 1292 Abraham (FMU 216). Suom. Aapro, Apro (Tarkiainen Suomi IV, 2), Aapo (āpoi, Lammilta, Mägiste Nominaaltuletus I, Tartu 1928, s. 58), (āpō, Laurosela EP II, s. 59), Aappo (Tarkiainen ibid.). Vrt. pn. Aaprola (Enso).

Absalon-nimeen pohjautuu Akseli; ruotsissa on tapahtunut omalaatuinen äänteenkehitys absalon > abselen > afselen > axelen > aksel: lopputavu on hävinnyt, koska se vaikutti määrätyn muodon tunnukselta, Grape Studier över de i fornsvenskan inlånade personnamnen, Uppsala 1911, s. v. Absalon.

Aleksander esiintyy muinaisyläsaksassa muodoissa Sandheri, Santari ja Santher (Förstemann Altdeutsches Namenbuch I, Nordhausen 1856, palsta 1297) sekä ruotsissa muodoissa Alesantar (v. 1391), Sander (v. 1368) ja Sante (v. 1397), josta kehittyi Svante (Grape mts. 40). Meillä ensimmäinen tieto nimestä on vuodelta 1632 (Sander, Hausen Bidrag till Åbo Stads historia IV, 112), joten se lienee ruotsalainen eikä saksalainen laina. Sante-muodosta ei voinut tulla normaalisti *Santti, koska se oli yleissana ja merkitsi »pyhää», vaan ui-deminutiivi Santtu. Aleksista tulee Ale (tavataan myös Vuokkinieniellä, kirjoittajan tuttava).

Ambrosius esiintyy v. 1030 riimukirjoituksissa muodossa Brusi (FMU 10) ja Grapen mukaan (mts. 50) v. 1482 Hämeessä, v. 1524 Satakunnassa ja v. 1538 Ahvenanmaalla (Hämeessä: larisse brosiusson, brosius gumwnnesson). Tästä tulee suomen Brusi ja Prusi, jotka tavataan vielä paikannimissä: Brusila (Aura), Prusila (Urjala), Rusila (Iitti, Hartola, Leivonmäki, Hankasalmi, Liminka).

Andreas on Suomessa ensi kertaa, v. 1303: Nicolaus Anderson (FMU 242), Andar de Sastamoll (ibid.). Tästä tulee Antero/Anterus. Ruots. lyhennysmuodosta Ante tulee Antti: Anti Spinnar, Vanaja v. 1329 (MK 30), v. 1346 Anty de Borgha (FMU 907), Anti af Kangas v. 1346 (MK 74), Anti Suxenpoyka v. 1411 (MK 244). Nimestä esiintyy myös heikkoasteista toisintoa, vrt. Antila (Kurikka, Killinkoski), sekä diminut. Anto/ Antto, vrt. Anttola (pitäjä sekä pn. Sääksmäellä). Johdannainen Antikka esiintyy paikannimissä: Antikainen (Merimasku), Antikkala (Luumäki), Antikkalahti (Sääminki).

Antonius esiintyi ruotsissa muodoissa Tönne (v. 1504, MK 555) ja Tynne (Larens i Tynneböle, v. 1472, MK 509), josta tulevat Tynni, Tyni (vrt. Krohn Suomalaiset syntyloitsut, Hki 1917, s. 57) ja Tynimys (Maliniemi Suomen kulttuurihistoria I, s. 553).

Augustus ei liene tullut meille vielä keskiaikana. Aukustin toisinto Aakusti tulee ruotsalaisesta muodosta Agust, jonka ensi tavun vokalismi perustunee jo vulgäärilatinalaiseen ääntämykseen, vrt. ital. agosto (elokuu), unk. Ágoston. Aakusti ei voi olla savolaisuus, sillä sitä tavataan myös Lounais-Suomessa.

Bartholomeus on sama kuin ruotsin Bertil, josta tulee suomen Pärttyli, kun taas nimen myöhäisemmästä muodosta Bertel tulee suomen Pertteli (mm. pitäjä). On myös esitetty se mahdollisuus, että alkunimenä olisi germ. Berthold, mutta kun Suomenkin asiakirjoissa puhutaan pyhän Bartholomeuksen päivän vietosta (esim. MK 307, v. 1423), voi kantaani puolustaa. Bertil tavataan ensi kerran Suomessa v. 1393 (MK 206) ja suomalaisella miehellä nimenä v. 1439: Bertil Kurala (MK 369). Pertteli ja Perttu esiintyvät Maliniemen mukaan (Vir. 1927) vv. 1672 -75. Vrt. pn. Perttula (Ypäjä, Koski Hl., Varpaisjärvi).

Benedictus esiintyy ensi kerran Suomessa v. 1331: Clawus Bendictson (MK 39) Närpiöstä sekä paria vuotta myöhemmin Vanajan ja Vesilahden kirkkoherroilla (MK 45 ja 74), mutta suomalaisella kansanmiehellä vasta v. 1374 Lammilla: Bente af Maeskaelum (FMU 830). Toisena on Paente Ryttenin (v. 1383, Vanaja, FMU 913). Pentti tulee ruots. lyhennysmuodosta Bente, jonka rinnalla tavataan alasaksalainen Bendike > suom. Pentikkä, vrt. Pentikäinen ja pn. Pentikkälä (Uusikirkko, Varpaisjärvi).

Benjamin esiintyy Suomessa ensi kerran n. v. 1382 Lohjalla: Benne Michelsson (FMU 905) sekä n. v. 1390: Penna ij Kertoyla (MK 202) sekä 1500-luvulta Hämeestä ja Karjalasta (Forsman Suomi III, 10). Bennestä tulee suoraan Penni, jonka rinnalla tavataan muodot. Penjo (Mägiste mts. 129), Penna (V. Pajari Vir. 1924, s. 146) sekä. Penu (Nortamo, Helmikoristeinen kirjanmerkki, s. 259). Penna esiintyy paikannimenä Juvalla sekä Pennala Kerimäellä, Kesälahdella ja Tohmajärvellä.

Clemens on Ruotsissa hyvin vanha nimi ja esiintyy riimukirjoituksissa muodossa Klimit. Myöhempi muoto on Klemet (Klemet a f Godby,. MKU 19, v. 1322),. josta on tullut suomen Lemetti tai Klemetti. Näitä tavataan jo 1300-luvulla: Laemaete Kyalasta (FMU 913,. v. 1383, Vanaja), Claemeter Kialasta (sama mies, FMU 919, v. 1384, Lammi), Claemetter Akylom (FMU 1008, v. 1392, Karjaa), Clemet. i Halko (FMU 1329, v. 1410, Halikko), Clemith Salmenpera (FMU 5300, v. 1507, Lokalahti). Viimeisin näistä esimerkeistä ehkä tarkoittaa muotoa Klemi, Lemi, joista on muodostettu diminutiivi. Klemo (vrt. Klemola). Lemetti on meidän aikoinamme tavattu. idempääkin, Parikkalasta (Pajari, Vir. 1924, s. 146). Vrt. pn. Lemettilä (Anttola, Pielisensuu),. Klemola (Töysä, Kortesjärvi, Toholampi), Klemetti (Hailuoto), Klemetinvaara (Hyrynsalmi).

Gabriel esiintyy meillä muodoissa Kaapro, Kauro, Kaapo, Kaape. Kauro tavataan jo Kantelettaressa (II, 149). Sen on merkinnyt Aunuksesta Rapola (Kantasuomalaiset pääpainottomain tavujen i-loppuiset diftongit, Hki 1919, s. 54); Maliniemellä Vir. 1927 se on muodossa capri, joka lienee kirjoitusvirhe pro caproi. Bäckman (Suomi 1851, s. 305) mainitsee Jalasjärveltä muodon Kaappoo, jonka rinnalla esiintyy Kaperi. Vrt. Abraham (> Aappo).

Gregorius tavataan meillä muodoissa Reko ja Korjus, joista edellisen selittää alunperin suomalaiseksi Forsman ja jälkimmäisen Reinholm (Finska folkens forna hedniska dopnamn). Maliniemi (mts. 548) asettuu Gregoriuksen kannalle. Reko-nimen voi todeta Suomessa 1400-luvulla: Rekon Karpain (FMU 2984,v. 1455 Asikkala), Reko i Nipala (FMU 3001, v. 1455, Lammi), Rekåi (Asikkala, v. 1467, Rapola i-loppuiset diftongit, s. 367). Sukunimi (talonnimi) Rekola tavataan v. 1667 Eurajoella (Ojansuu Lmäh). Nykyisin tavataan Rekola Kurikassa ja. Rekonen Marttilassa.

Reko on ehkä johdettava vanhimmasta ruotsalaisesta muodosta Gregor, Gregors (vrt. Grehurs Pynomäken, v. 1445 Turku, FMU 2621). Tämän nimen ohella esiintyi arkimuotoisena Gregge, Greghes ja Gres, joista viimeksimainittua, on tavattu Suomestakin: Gres Hansson (FMU 3189, v. 1462, Asikkala), Grees Jacopson (Varsinais-Suomen maakirja v. 1540, Paimio). Gregge-muodosta on tullut suomen Kreki, jonka Maliniemi (Vir. 1927) mainitsee vv. 1674-1681. Vrt. pn. Krekilä (Vähäkyrö, Saloinen), Krekula (Pyhäjoki), Rekola (Kurikka, Pihtipudas).

Korjus merkitsee Reinholmin mukaan alinta kiveä kivikasassa tai halkoa halkopinossa, vrt. »kuopus». Kun nimeä tavataan myös Ruotsissa ja Virossa, sen vierasperäisyyttä voi puolustaa.; vrt. pn. Korjus (Sippola).

Gregorius esiintyy ensi kerran v. 1439 muodossa Jyriæen (MK 374), joka tarkoittaa Yrjänää, vrt. Yrigian i Lemittis (v. 1477, MK 524), Ake Yriensson v. 1513 (MK 562), Jossa Yrjan (?, MK 588). Nimi tulee ruots. muodosta Göran, vrt. Jörian v. 1473 (MK 517), tai pikemminkin alasaksalaisista Jürgens ja Jörgens, joista myös tulee Jyrki, vrt. pn. Jyrkilä (Viipurin mlk.), Jyrinselkä (Suojärvi). Yrjänästä tulee Yrjö, kun taas Jurkka, Jurkko ja Juri ovat venäläistä perua. Vrt. pn. Jurkko (Luumäki). Ruots. muodosta Georg tulee myöhäinen Jori.

Henrik on meillä tullut suosituksi Henrik-piispan ansiosta ja tavataan meillä aluksi alasaksalaisessa muodossa Hennikka v. 1329 (MK 30). Se esiintyy samassa asiakirjassa myös jo paikannimenä Hennikaby. Pitkin 1300-lukua se sitten esiintyy latinalaistetussa muodossa Hennikinus esim. Hennikinus Ösara (v. 1336 MK 52). Tästä muodostui lyhennysnimi Heikki joka esiintyy ensi kerran v. 1380: Heykke Symonson (Lemulla, MK 175). V. 1390 on jo kolme Heikkiä (MK 197). Samaa nimeä ehkä tarkoittavat jo Henric de Hactissanpoyca v. 1340 Sääksmäellä (MK 61) sekä Henric de Halis v. 1351 (MK 110). 1400-luvun alusta lähtien Heikki on jo tavallinen nimi, esim. Heyki Suppa ja Heyki Gruwa (FMU 1180, v. 1404). Heikkilä tavataan pn:nä v. 1415 (MK 110).

Hennikka on ehkä sama kuin Hännikkä, joka lienee muodostettu Hännistä (< Henni), vrt. Hänninen. Turun puolessa on edelleen Heikistä muodostettu diminutiivi Heiko, joka elää suku- ja paikannimissä Heikola (Vehmaa) ja Heikonen. Saksalainen arkimuoto Heini (Heine) tavataan myös Suomessa: Heyni Paymala v. 1446 (MK 420),vrt. sn. Heini, Heinilä.

Jacob on ollut Ruotsissa vanhin kristillinen nimi (Grape mtss. 80-85 esiintynyt 1100-luvulla, yleistynyt 1250-1300. Riimukirjoituksissa se tavataan muodossa Jakaupa, mistä johtuu, että Kauppia on oletettu Jakob-nimen jatkajaksi (vrt. myös kauppa). Yhtään ainoata Jacobia ei Suomessa tavata ennen v. 1300; ensimmäinen on Kaarinan kirkkoherra Jacobus v. 1309. Ensimmäinen Jaakko/ Jaako tavataan v. 1413: Jaco Waynisari ja Jaco Kirwila (MK 251). V. 1440 mainitaan samoin kaksi Jacoy-nimistä miestä (MK 467). Jaakola/Jaakkola tavataan talonnimenä ensi kerran v. 1472 (MK 513).

Ruotsissa muodostui lyhennysmuodot Jap ja Jop (Hellquist Svensk etymologisk ordbok, Lund 1922, s.v. Jacob), jotka olivat Suomessakin tavallisia: Ivan Jopsson v. 1380 Vehmaalla (MK 173), Engelbrecht Japsson v. 1449 (MK 437). Jap-muodosta tehtiin arkimuoto Jeppe/Jappe: Jeppe Buk v. 1464 (MK 601). Jappe Paederson, v. 1455 (MK 574). Jeppe muodon jälkeläinen on ehkä Jäppi pn:ssä Jäppilä.

Edelleen tavattiin Ruotsissa muotoa Jakober, jonka olen merkinnyt Suomestakin: Jakober Kusto ja Jakober Korke v. 1373 (MK 147), josta tulee suomen Juopperi/Juoperi (< Joper),vrt. pn. . Juopperi (Rovaniemi), Juoperinkangas (Kokkolan mlk.) sekä ruotsinkielisellä alueella lähellä Uuttakaarlepyytä talonnimi Juopers. (Ruots. Jåper, vrt. Theodor Hjhelmqvist Förnamn och Familjenamn med sekundär användning, Lund 1903, s. 63).

Johannes on synnyttänyt kokonaisen nimiperheen, joka aikaisemmin on ollut Suomessakin paljon laajempi kuin nykyisin. Nimet voidaan jakaa kahteen pääryhmään sen mukaan, onko alkunimen ensimmäistä vai toista tavua painotettu.

I. Jóhannes.

Tämä on meillä virallinen nimi ja sitä paitsi siitä on tullut ehkä Hannus-nimen analogian ansiosta Juhannus.

1. Johan (saks. Johánn) tavataan riimukirjoituksissa jo n. v. 1050 Ruotsissa. Se jakaantui pian kolmeen tyyppiin:.a. Jahan, b. Jovan ja c. Joan.

a. Jahan on tavattu keskiajalla myös Suomesta: Jahan Appijan v. 1416 Sääksmäeltä (FMU 1486) sekä nykyaikana (Nortamo, Helmikorist. kirjanmerkki s. 48). Siitä esiintyi jo aikaisin lyhennysmuoto Jan (holl. Jaan, vrt. ransk. Jean, Suomessa v. 1374 Lammilla, FMU 830), josta tulevat Jani ja Jaani,vrt. pn. Janila (Asikkala) ja Jaanila (Padasjoki). Ruotsissa syntyi arkimuoto Janne (Hjelmgvist, mts. 78), joka lainattiin sellaisenaan suomeen. Esiintyy ehkä v. 1374 Taivassalossa: M. Jhanenesson (FMU 832). Alasaksasta lainattiin diminutiivimuoto Janika (myöh. Janeke > Jahnke), josta Janikka (v. 1420 Siuntiossa, FMU 1624) ja Janakka, vrt. Janakkala.

b. Jovan on alkuna uudelle Jogan-nimelle, jonka Elof Hellquist mainitsee esiintyneen 1200-1300 Itä-Göötanmaalla. Siitä kehittyi 1500-luvulla Joga, jonka Hjelmqvistkin mainitsee (s. 70). Variantin maantieteellinen levinneisyys todistanee osaltaan, että suomen Jukka ja Juko on palautettava siihen. Jukka esiintyy jo 1500-luvulla Karjalassa (Forsman s. 81.) Juko samoilla seuduilla 1600-luvulla. Forsmanin etymon »juku» (lat. jugum) ei ole vakuuttava. Mägiste mainitsee virosta, että Jukku tarkoittaa »väike Juhan». Renvallin sanakirjan »juleko» = »grumus 1. caespes, tuber terrae» lienee yhtä vähän uskottava. Jockas). Itse päämuodosta Jovan (Suomessa esim. v. 1448 Vanajassa, FMU 2771) tullee Juvo, vrt. pn. Juvola (Lemi ja Enonkoski).

c. Joan esiintyy Suomessa mm. v. 1374 Lammilla (FMU 830).

Itse ryhmän päänimestä Johanista tulee suomen Juhani. josta taas vuorostaan ovat syntyneet nimet Juha ja Juho.

2. Toinen päätyyppi on Juni/Jonis. Siitä on Suomesta esimerkkejä 1400-luvulta: Jonis Anundszon (1400, Saltvik, MK 291), Jonis Brunka (1314, Pernaja, FMU 1420).

a. Junis muuntui Ruotsissa varianteiksi: Juni, Junne ja Jusse. Junne tavataan Suomessakin: v. 1390 (MK 269, Urjala), v. 1453 Maskussa (FMU 2917). Siitä tulee Junni, joka tavataan pn:ssä Junnila (Kitee). Sen toisintoja ovat Junno ja Junna, vrt. Junna (Kirvu), Junnola (Kesälahti sekä Junnu, Junttu (vrt. Juntunen, pn. Juntula, Taipalsaari), Juntto (vrt. pn. Junttola, Luumäki) ja Juntti,vrt. pn. Junttila (Mäntsälä, Elimäki, Kuopion mlk., Nivala), Juntinvalkama ja Juntinkankaanalus (V. Nissilä Vuoksen paikannimistö, Hki 1939, s. 309). Vrt. Jonti Karlsson, v. 1412 (MK 246).

Jusse esiintyy meillä ensi kerran v. 1390 Kustavissa: Josse Skyttae (FMU 988) ja suomalaisessa Jussi-muodossa v. 1433 Jussi Tantinän (Tuulos, FMU 2066), Jussi Saikon v. 1445, Hollola (FMU 2629). Näitä ennen on kuitenkin jo puolen vuosisadan aikana ollut useita Josseja talonpoikaisniminä, joten Jussi-muoto palautuu aikaan ennen v. 1400.

b. Jonis kehittyi ruotsissa edelleen Jönis > Jöns, jota vastaa tanskan Jens. Kaikki nämä on tavattu Suomesta: Jönis Rudi (v. 1414, Pernaja FMU 1428), Jöns Burre (v. 1379, Kemiö, FMU 877), Jens Kaerpe (v. 1462, Kaarina MK 595). Näiden rinnalla tavattiin meillä harvinaisempi Jons: v. 1439 Kyrössä: Joonss Messakyla, Pyktkanimi, Wayninj ja Ollaysinpoyca (MK 476). Vrt. holl. Joos.

Jöns-nimestä tehtiin Jussen malliin Jösse/Jysse: Jöse Voijoppelast (v. 1416, Sääksmäki, FMU 1486), Jösse Luckar (v.1472. Raisio, MK 629), Jysse Hannusson (v. 1438, FMU 2248), Jysse Laurista (ibid.).

II. Johánnes.

Muodot, joissa toista tavua on painotettu, ovat Ruotsiin tulleet Saksasta: Hannus, Hanos, Hanis, Hanes, Hannes, Hans.

Hannus tavataan Suomessa v. 1363 (MK 180). Siitä tulee Hannu. Hansin suomalaisia muotoja ovat Hanni (vrt. Hannila, Hanni, pn. Himangalla), Hanno (pn. Hannola Mäntyharjulla ja Säämingissä), Hanttu ja Hannikka (vrt. Hannikainen) sekä Hannukka (Hannukkasaari), Vuoksi, Nissilä mts. 297).

Nortamolla. tavattava naisen nimi Sjaana (Meripurakoj ja maamyyri, s. 52) tulee ranskasta (Jeanne); se on tavallinen myös Ruotsin rannikolla ja lienee merimiesten tuoma (vrt. Hjelmqvist mts. 122).

Laurentius, Ruotsissa suosittu pyhimys, esiintyy riimukirjoituksissa muodossa Lafrins/Lafrans (vrt. engl. Lawrence). Lafrintz on merkitty Suomestakin: Lafrintz Fres (v. 1443, Kemi, FMU 2544). Tästä kehittyi Ruotsissa Laurins > Lauris > Laris > Lares > Lars, josta arkimuoto Lasse. Äännekehitys ja asiakirjat osoittavat, että Lauri on meillä vanhempi kuin Lassi. Edellinen: Lauri Kulki, v. 1329, Vanaja (MK 48), Lauri Raadh (ibid.), jälkimmäinen: Muste Lasse, v. 1416 (FMU 1483), lassi fatisu (Kalliala, v. 1517). Laurin ohella meillä on ollut Lauro, vrt. Laurosela ja pn. Lauroinen (Alastaro), sekä Laurikka, vrt. Laurikkala (Ristiina, Pyhäjärvi Ol.). Lafrintzista tulee suoraan Lauritsa, vrt. Lauritsala.

Magnus ristimänimenä on syntynyt väärinkäsityksestä. Snorre Storlasson kertoo nimittäin »Heimskringlassa», että Norjan kuningas Maunu Hyvä oli sen saanut kasteessa Kaarle Suuren mukaan, kun luultiin hänen toisen nimensä olleen Magnus. Tämä ensimmäinen Maunu kuoli v. 1047. Sata vuotta myöhemmin hänen nimensä oli yleinen Ruotsin aateliston keskuudessa. Nimi on ilmeisesti silloin äännetty magnus (ei kuten nykyisin maŋnus), josta maynus > Maunus, jonka E. A. Ingman mainitsee (Suomi 1844, s. 191) ja joka esiintyy talonnimenä Längelmäellä. Latinalaisessa asussaan Maunu/Mauno esiintyy meillä v. 1368: Magnus Helgasson (MK 205) sekä v. 1385 Paimiossa: Biörn Magnusson (MK 257), Magnus Pederson (ibid.). Maunula-nimisen talon olen merkinnyt Räntämäeltä v. 1477 (FMU 3678).

Ruotsissa esiintyy arkimuoto Manne, sekä Måns-nimestä Monne, joista edellinen ehkä kuitenkin palautuu Manno-nimeen (vrt. man = mies). Suomen Manni (vrt. Mannila, Manninen) ja Monni (vrt. pn. Monnikkala Viipurin mlk, Monninmäki Virtasalmella) eivät siten ehkä palaudukaan Magnus-nimeen. Monni puolestaan saattaa olla vanha suomalainen nimi (kala ym. ). Sensijaan vaikuttaa siltä kuin Manna ja Mannu olisivat Maunon arkimuotoja, vrt. v. 1439 Mannanpoyka MK 370), pn. Mannunniemi (Rovaniemi). Avoimeksi jää kysymys siitä, onko Monto-nimeä pidettävä Måns-nimen jatkona,vrt. pn. Montola (Halikko),

Monnonjärvi (Ylämaa), sn. Montonen. Pornaisten Monsola on siihen helpommin yhdistettävissä, samoin kissannimi Mosse (vrt. Hjelmqvist mts. 180).

Martinus esiintyy ruotsissa arkimuotona Maate, josta tulee Martti. Etymon siis tuskin on saksan Martin..Marte tavataan ensi kerran Suomessa v. 1374: Marte Hatunen (FMU 830, Lammi), Martti taas v. 1410: Marti i Lemmo (MK 240). Vrt. pn. Martiini (Pelkosenniemi), joka lienee sukunimi, Martikkala (Nurmo, Kontiolahti, Juuka, Lapinlahti), sn. Martikainen.

Matheus tai Mathias on antanut ruotsin Mats -nimen, jonka arkimuoto Matte puolestaan on suomen Matin- alkumuoto. Matte esiintyy Suomessa v. 1374: Matte Custisson (FMU 830) v. 1377 Piikkiössä, Matte Linumpae (FMU 853) sekä Matti ensi kerran v. 1380: Matti Jaerasta (MK 173).

Mikael tavataan ruotsissa muodoissa Miekil ja Mickel, josta tulee suomen Mikkeli (v. 1393 Räntämäellä, Maliniemi Kulttuurihistoria I, s. 550. Lähde ilmeisesti MK, jossa on kaksi Räntämäellä päivättyä asiakirjaa. Niissä esiintyy Mikael -nimi 10 kertaa, mutta ei muodossa Mikkeli, vaan Micael, Mychel, Mikyaell jne.) Mikael esiintyy Suomessa jo aikaisemminkin, nim. v. 1362 Kokemäellä (MK 115). Mikko esiintyy jo v. 1374 Lammilla: Miko af Hatilum, Miko af Sarckolum (FMU 830). Ruotsalaisesta arkimuodosta Mikke tulee Mikki,vrt.pn. Mikkilä (Impilahti, Teuva). Miihkali ja Miikkuli ovat venäläistä perua,vrt.pn. Miikkulaisi (Inkeri), Miikkuli (Rautjärvi).

Nicolaus esiintyy Suomessa ensi kerran v. 1303 (FMU 242). Sen yleisimmät ruotsalaiset muunnokset ovat Klaus > Klas ja Niclis > Niiles, Niles > Nils. Niclis tavataan Paattisilla v. 1363 (MK 181), Niilis v. 1425 Raisiossa (Nilis Kurke, FMU 1778), Niiles v. 1483 (Niles metunen, Kalliala).

Niclis-muodosta tuli Ruotsissa Nicke ja Nils-muodosta Nisse. Nämä on lainattu suomeen muodoissa Nikki ja Nissi, jotka tavataan: Nichi in Kanggaentaka v. 1329 Vanajassa (MK 47), Nykki Vargh de Voypalav. 1340 Sääksmäellä (MK 99), Nisse Oialt v. 1405 (MK 224). Vrt. pn. Nikkilä, Nissilä.

Nikin diminutiivina tavataan Nikko/Niko sekä Niku. Nikon olen merkinnyt v. 1446 Liedosta ja Maariasta (MK 418 ja 420). Nikolan on Rapola merkinnyt v. 1481 (i-loppuiset diftongit, s. 369). Vrt. Nikula (Kalajoki), Niku (Haapavesi), Nikinmäki (Rautavaara), Nikinmaa (Paavola).

Niiles on nykyisin harvinainen nimi, paitsi lappalaisilla; siitä tulee Niilo, jota ei liene tavattu keskiajalla. Vrt. pn. Niilekselä (Pulkkila), nyk. myös sukunimenä (mm. Turun yliopistossa v. 1950). Nykyisin on Niilo-nimen tavallisin arkimuoto Nipa, joka tavataan jo v. 1374 talonnimessä Nipala (Lammi, FMU 830). Tämä keskiaikainen nimi tuskin on yhdistettävä Niiloon, koska nimenmuodostustyyppi on paljon nuorempi, vaan lienee suomalainen, vrt. Lönnrot nipastua = 'bli snarstucken, harmsen, missnöjd'. Vuodelta 1455 on kolme muuta paikannimeä: Nipalansaari (Lammi, FMU 3001), Nipalan hario, Nipala by, kaikki samasta paikasta ja samaa taloa tarkoittavia.

Olavus esiintyy varhain Ruotsissa muodossa Olle, joka tavataan Suomessa v.1329: Olle Före (Kemiö, MK 31). Ensimmäinen Olli esiintyy Paimiossa v.1346: Ollj Pursi (MK 73). Sen variantti Olla esiintyy v. 1340: Olla Dysa de Voypala (MK 61). Ollista on myös ollut arki muoto Ollikka,vrt,pn. Ollikkala (Pyhäjärvi O.l), sn. Ollikainen. Olavi esiintyy keskiajalla patronyymisena sukunimenä (latinan genetiivi), esim. Martinus Olavi (MK 572). Nykyinen ristimänimi tuskin juontuu tästä, vaan on ehkä palautettava norjalaiseen Olaf -nimeen.

Paulus esiintyy meillä aluksi ruotsalaisissa toisinnoissa Paval ja Pavel Påvel : Pawal Olkonen (FMU 830, v. 1374, Lammi), Pauel de Tenala (MK 97, v. 1340, Tenhola). Edellisestä tulee Paavali ja siitä Paavo: v. 1340 Pauo de Vedentaka (MK 99; Sääksmäki, Paavi Benedictus XII:n kirjeestä), v. 1374 Pawoy (FMU 830, Lammi). Nimestä tavattiin myös muoto Paavi, vrt. Paavilainen ja pn. Paavila (Köyliö, Juva).

Petrus esiintyy riimukirjoituksissa muodoissa paetaer ja paetar, jossa on lat. -arius -johdin. Edellisestä tulee Petteri, jälkimmäisestä Pietari: v. 1454 Petari Nwya (Raisio, FMU 2946), Petar Papunen (v. 1456, FMU 3005).

Ruotsissa syntyi lyhennysmuoto Pet, josta suomen Pieti. Tämä tavataan jo v. 1374 Lammilla (FMU 830), vrt. Mwstapeti, tunnettu rikollinen (FMU 3186, v. 1462, Pälkäne), Tili Peti (FMU 3437, v. 1470, Janakkala). Vrt. Pietilä, Pietula, Pietola, Pietala, Pietinen (Korpilahti, Pettilä (Ristiina), Piettinen (Vehmaa), Piekkälä (< Pietikkälä, Kiuruvesi).

Ruotsalaisesta arkimuodosta Pelle tulee suomen Pelli: Pelle Hirit (MK 296, v. 1402, Mynämäki), Pelle Magnusson (FMU 1213, v. 1405, Janakkala), vrt. Pellinen, pn. Pellikkala (Kesälahti). Luumäen Pätärilä lienee Peter-nimen jatkoa.

Petri esiintyy pn:ssä Petrilä (Tohmaj. ) ja ? pn:ssä Pöyriälä (Huittinen). Suomalainen Pekka-nimi saattaa sekin palautua Peteriin. Pekkoa tavataan 1400-luvulla: Peckoi (Asikkala, v. 1474, Rapola i-loppuiset diftongit,, s. 367), Peko (ibid.) pekoyla (v. 1507, A. Kannisto Urjala, Kylmäkoski, Akaa, s. 51).

Filippos esiintyy riimukirjoituksissa muodossa Filip (F. Hallstensson, kuoli v. 118, Grape, mts. 81), sittemmin yleisesti muodossa Philpus, josta tulee suomen Vilppu (Filppu, sekä ristimä- että sukunimi, vrt. Vilppula). Philpus esiintyy Suomessa 1400-luvun loppupuolella: Philpus (MK, s. 480, v. 1464, Turku), (MK, s. 520, v. 1477, Huittinen), (MK, s. 530, v. 1477, Ala-Satakunta). Nykyisin yhdistetään harvinainen Lippo Filippokseen, mutta se lienee vanha suomalainen nimi. Hilippa on nimen karjalainen muoto. Vrt. myös pn. Pilpankangas (Pyhäntä).

Simon esiintyy Suomessa ensi kerran v. 1330 Perniössä: Symon de Ylyskölum (MK 55), sitten Symon Bryti (FMU 830, v. 1374 Lammilla) ja muodossa Simoy v. 1439 Kyrössä (MK 476). Tällöin oli siis jo muodostunut nykyinen Simo, ehkä analogisena nominatiivina, joka liittyi valtavaan oi-diminutiiviryhmään. Talonnimi Simola esiintyy Euran kirkonkirjoissa 1600-luvulla (Ojasuu Lsäh, s. 222). Nimi on esiintynyt myös muodossa Simuna (Setälä Koill.-Satak., s. 79) ja tavataan Kantelettaressa (II, 30) muodossa Simana. Simuna esiintyy pn. Laihialla ja Laukaassa. Vrt. pn Simukka (Lohtaja).

Stephanus tuli Ruotsiin vasta 1200-luvun lopulla Saksasta muodossa Stefan.

Sen rinnalle kehittyi pian Staffan, josta suomen Tahvana ja Tahvo ovat kehittyneet. Stefan ja Staffan tavataan ensi kerran Suomessa v. 1373 (MK 231 ja 223) sekä jonkun kerran 1400-luvulla. Suomalaiset muodot Tapani ja Teppo panevat otaksumaan, että ruotsissa on ainakin murteittain ollut rinnakkaismuodot *Stapan ja *Stepan (siinä tapauksessa lainaa alasaksasta, jossa ne olisivat hyperalasaksalaisia muotoja, koska siellä määrätapauksissa yläsaksan f:ää vastaa p, esim. Dorf~Dorp). Teppo muuten näyttää muodostuneen diminutiiviksi muodosta Teppana (sen mainitsee Pajari Vir. 1924, s. 147),vrt.pn. Teppanala (Polvijärvi). Teppoa on selitetty myös suomalaiseksi nimeksi (Forsman s. 79 olettaa sen olleen »tiejumala», koska se on tavallinen hevosen nimi, vrt. Lönnrot »teppo» = heinäsirkka, Laurosela (EP II, 59) »hyvänmakuinen keitto» Tyrväässä). Teppana-muodon itäinen sijainti kyllä antaa aihetta olettaa, että se on venäläinen laina (< Stepan), jolloin äänneasu ilman muuta selittyisi. Siinä tapauksessa Teppo todella olisi suomalainen nimi, sillä sen läntinen leviäminen (pohjalainen sukunimi) ei rohkaise olettamaan sitä Teppana-muodon jatkajaksi, jonka rinnalla muuten idässä tavataan sukunimi Tapana.

Suomalaisen Tauno-nimen etymologia aiheuttaa vaikeuksia. On mahdollista, että se olisi syntynyt Mauno-nimen vaikutuksen alaisena Danielista, joka vuorostaan on sekaantunut tanskalaiseen Dan-nimeen (vrt. Dan,= tanskalainen, Halfdan = puoli-tanskalainen), josta tullee Tani ja Tanu. Mauno x Tanu olisi siis antanut Tauno. Luultavaa kuitenkin on, että Tauno periytyy Staffan-nimestä, joka oli Suomessa melko tavallinen. Substituoimista ff > u vastaan puhuu kuitenkin se seikka, että Staffanista tehtiin Tahrana.

Stefanukseen on myös yhdistettävä Teuvo sekä Tauvo, joka elää yhä paikannimissä Tauvola (Halikko) ja Tauvonsaari (Siikajoki).

Thomas esiintyy Suomessa 1400-luvun molemmin puolin muodoissa Thomas, Thomos ja Tuomoij, joista viimeksimainittu on vanhin: Tuomoij (FMU 830, v. 1374, Lammi), Thomas (v. 1395, Tenhola), Thomas Ardhekainen (FMU 2947, v. 1454, Maaria), Tomos (v. 1409, Inkoo, Freudenthal), Tomahan Niemj (Sääminki, Puumala, 1500-luvulla, Ojansuu Suomi IV, 14, s. 39). Thomos ilmeisesti tarkoittaa Tuomoa tai Tommoa,vrt.pn. Tommola (Lammi), Tommonmäki (Kiuruvesi ja Pielavesi). Simon-Tommon valkama (V. Nissilä Vuoksen paikannimistö, Hki 1939, s. 306).

Tobias oli keskiajalla harvinainen Suomessa. Se esiintyi v. 1303 muodossa Tobbe (Tobbe de Tinka, FMU 242), josta tulee Topi. Tätä käytetään nykyisin paljon Toivon arkimuotona.

Zacharias esiintyy Ruotsissa arkimuodossa Sacke, josta on tullut meillä harvinainen Sakki (vrt. S. Latvala Suomi III, 12, s. 75 Noormarkusta), kun taas Sakari on kirjallisempi. Sen variantteina esiintyvät Sakeri (johtimen vaihdos) ja Saku sekä Sake.

1 Lyhennyksiä:
FMU = Finlands Medeltidsurkunder, Hki 1910-30;
MK = Åbo Domkyrkas Svartbok, Hki 1890.

Lähteet mainitaan ensimmäisellä kerralla täydellisesti, myöhemmin lyhennettyinä. Aiheelle läheisestä kirjallisuudesta on hyvä lähdeluettelo V. Nissilän teoksessa »Vuoksen paikannimistö», Hki 1939.

Lähde: Virittäjä 54(1950), s. 311-322.

[ Artikkelin alku ]