Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Suomalaisista sukunimistä Turun kaupungissa 1600-luvun alkupuolella

Kalle Rytkönen

(Kotikielen seurassa pidetty esitelmä.)

Turun historiallisen museon toimikunnan julkaisemissa "Lähteissä Turun kaupungin historiaan"1 on muun muassa luettelot kaupungin veroa maksavista porvareista vuosilta 1624, 1625, 1632 ja 1633. Tarkastaessani suomalaisten ja muunkielisten nimien lukumäärää mainituissa luetteloissa, huomasin toht. Bonsdorffin toimittamasta "Turun kaupungin historiasta" (Åbo stads historia), että yllämainittuja, vieläpä aikaisempiakin asiakirjoja jo ennen on tutkittu samanlaista tarkoitusta varten. Niinpä Julius Krohn vainaja on vuoden 1609 verokirjasta laskenut, että 545 porvarin joukossa 274:llä oli suomalainen sukunimi, 170:llä ruotsalainen, 24:llä saksalainen, ja 170 henkeä oli varsinaista sukunimeä vailla. Jokseenkin sama on suhde 1632 vuoden luettelossa. Ainakin nimestä päättäen oli siis noin 70 % asukkaista suomalaisia, ja: suosii niinmuodoin Turussa tähän aikaan vallitsevana kielenä. Eivät näy yhteiskunnan ylimmätkään silloin hävenneen suomalaista nimeä. Niinpä tavataan vielä koko joukko suomalaisia nimiä tämän aikaisissa pormestarien ja raatimiesten luetteloissa2. -Vasta 17:nnen vuosisadan keski- ja loppupuolella, Ruotsin vallan vahvistuessa, sen sotakunnian kohotessa, alkoi ruotsin kieli voittaa enemmän alaa. Monet perheet muuttivat Ruotsiin, ja takaisin kun tulivat, oli kotoinen kieli jo unhotettu. Kauppiaita ja käsityöläisiä alkoi siirtyä kaupunkiin Ruotsista ja Suomen ruotsinkielisistä seuduista. Lisäksi tuli yliopisto ja hovioikeus ruotsalaisine virkamiehineen, opettajineen ja oppilaineen. - Vuosisadan lopulla, kun Turun kaupungin seurakunta jaettiin kahteen osaan, suomalaiseen ja ruotsalaiseen, oli edellinen kyllä henkilöluvultaan suurempi, mutta sisälsi enimmäkseen alempisäätyistä, varatonta väkeä ("en af mest fattiga bestående folkhop", kirjoittaa piispa Gezelius eräässä memoriaalissaan Ruotsin kuninkaalle). Yhä enenevän ruotsalaisuuden vaikutus ilmenee selvästi asukasluetteloista, joissa ruotsalaisten nimien lukumäärä kasvamistaan kasvaa. Yhä edelleen, kautta koko vuosisadan pysyi kuitenkin suomen kieli Turun asukasten enemmistön kielenä (Vrt. Bondorff, Åbo stads historia).

Seuraavassa aion lyhyesti tehdä selkoa puheena olevien porvari-luettelojen suomalaisista sukunimistä, etupäässä pitämällä silmällä luetteloja vuosilta 1624 ja 1632. En aio ryhtyä syvempiin historiallisiin tai kielellisiin selityksiin nimien synnystä ja sukuperästä; tarkoitukseni on vaan mainita muutamia kuvaavimpia esimerkkejä erilaatuisista nimistä ja antaa näiden itse puhua puolestaan.

Luetteloihin otetuista porvareista koko joukko näyttää olleen varsinaista sukunimeä vailla. Kun ei paljas ristimänimi kuitenkaan riittänyt, koetettiin puutetta paikata liittämällä avuksi isän, asuinpaikan tai ammatin nimi.

Niinpä tavataan 1632 vuoden luettelossa satakunta son-päätteistä nimeä, Larssoneja, Madzsoneja, Erichssoneja y.m. samanlaisia. Luettelot kun ovat ruotsiksi kirjoitetut, on tietysti vaikea päättää oliko nimi jo ennättänyt muuttua varsinaiseksi sukunimeksi vai merkitseekö se ainoastaan, että nimen omistaja oli sen ja sen nimisen miehen poika. Yhtä vaikea on arvata näiden asukasten kansallisuutta ja kieltä.

Sama on asianlaita niissä lukuisissa tapauksissa, joissa ammatin-nimi esiintyy sukunimen sijalla. Vasta mainitussa luettelossa on ristimänimen jäljessä ainakin 17 kertaa sana Schreddere (= skräddare, räätäli) ja 14 kertaa Skomakere, joista ei voine päättää muuta kuin että Turussa tähän aikaan oli vastaava määrä räätäleitä ja suutareita. Muita ruotsinkielisiä ammatinnimiä ovat esim. Murmestere, Wefware (= väfvare, kankuri), Skinnere (= nahkuri), Fiskiere (= kalastaja), Sadelmakere; Kopparslagere, Swersfeijere (= aseseppä), Qvarnbyggiere (= myllynrakentaja), Kannagjutere (= kannun t. tinanvalaja), Krukmakere (= savenvalaja), Hampspinnere (= köydenpunoja) y.m.

Näiden rinnalla tavataan, vaikka harvemmin, suomalaisiakin ammatinnimiä, esim. Kåcki (= kokki), Säppe (= seppä), Pispa, Pappi, Suuttar ja Sutar, Kangurj, Kaitur (= kaiteitten tekijät3), sekä ja-, jä-päätteisiä tekijännimiä, esim. Kandaija, Candaia (= kantaja), Kehräiä, Panie (= juomanpanija), vieläpä Kierie (= Kierijä?), Lendäiä (= Lentäjä), Kalinkataya (= kaalinkaataja), joita ei kuitenkaan enää voine lukea varsinaisten "ammatin" nimien luokkaan. Oikean sukunimen luontoisia ovat sellaiset ylempänä mainitut nimet kuin (Påfwel) Pispa ja (Anders) Pappi, ehkäpä jotkut muutkin4).

Isännimen käyttämisestä sukunimenä saanevat selityksensä sellaiset sukunimet kuin Måsses (= Mooses), Gorius5 ja Gårius (= Gregorius), Hisko, Hiskus (= Hiskias), Jaska (= Jaakko), Joppi (= Job?), Kössj (= Kustaa?), Nockj (= Eenokki?).

Joskus isän tai äidin nimi on suomalaisessa genitiivi-(= omanto-) muodossa attributiivisesti liitetty ristimänimen eteen. Niinpä kirjoitetaan 1624 vuoden luettelossa: Nillan Carl, Gretan Markus, Andin Michel. V. 1632 on samat nimet kirjoitettu: Carl Nillan, Markus Gretan, Michel Anttis e(nckia), koska nähtävästi on tahdottu saada kaikki nimet muodostetuksi samaan kaavaan: ensin ristimänimi, sitte sukunimi tai jotain sen sijalle.

Samaa horjuvaisuutta huomaa niiden nimien merkitsemistavassa, joissa sukunimen sijalla on asuinpaikan nimi tai muu substantiivitai adjektiivi-attribuutti. Esim.: Jama Matz, Birile Lucas, Pargas Isach, Kålkan Birita, Kifuipafuoi (= Kivi-Paavo), Jalka Markus, Pittke Josep seka päinvastaisessa järjestyksessä: Jacob Jempsse (= Jämsä), Bertil Pittke, Madz Maskon, Hans Aufwaisten, Markus Pappilan, John Pargas, Mats Pernå, Thomas i fattigas g(ård).

Tulemme sitte la-, lä-päätteisiin, alkuaan asuinpaikkaa merkinneihin nimiin, joita 1632 vuoden luettelossa on puolen sadan paikoille. Niitäkin näkyy merkityn kahdella tavalla. Kun v. 1624 kirjoitettiin Markus Safwela, Sigfrid Pichala6, on v.1632 la- lä-päätteen perään tullut n, siis: Markus Safwcelan, Sigfrid Pichalan.

Viimeksimainittu merkitsemistapa saa selityksensä siitä, että Turussa puheena olevaan aikaan useilla taloilla oli oma nimensä, joka pysyi omistajankin vaihtuessa (Bonsdorff, Åbo stads historia). Talon nimi saattoi tietysti johtua jostakin aikaisemmasta omistajasta, esim. Frantzila, Eskola, Lassila, Egele, Äijele (= Aijälä), tai paikan muista. "asukkaista" esim. Kukola (Kukkola?), Caijala, Lindula, Kissala, Påssula ja Posoila.

Nimet sellaiset kuin Stallila, Pihkala, Hamppula, Leipele, Solala (= Suolala?), Sillile, Fleskila, Kåckila, Krofuila (= Krouvila?), Juoppoila, puhunevat, mitä niiden syntyperään tulee, parhaiten itse puolestaan.

Muista alkuaan paikallisista nimistä mainittakoon esim. Mäkj, Peldo, Ledho (= Lehto?), Kellar, Sauna, Rihj (= Riihi), Råpacko, Vehetupa, Tyhiätompti, Hadhenkartano, Gatumpää, Krydma ja Kryddema, Lechtenkorfwa (= Lähteenkorva), Werenkorfua (= Veräjänkorva?), Kaxkärta ja Kaxkerde, Sawoj, Äyräpää, Poihama, Påhiama (= Pohjanmaa). Näihin. kuuluu nimi Katinhändä, joka alkuaan näkyy merkinneen erään kadun päättymiskohtaa. Bonsdorff on selittänyt nimen kansanjohdannaiseksi ruotsalaisesta sanasta gatända = kadunpää.

La-, lä-päätteisten rinnalla tavataan varsin usein itäsuomalaisia nen-päätteisiä nimiä. Niistäkin useat ovat paikannimestä johtuneita, kuten Wirolainen, Påhialainen (= Pohjalainen), Tammelainen, Raumalainen, Kyröläinen, tai jotakin ulkonaista ominaisuutta ilmaisevia adjektiiveja, esim. Punainen, Pehmoinen,. Makoinen, Ymmmyriäinen, Lihavainen.7

Muista nen-päätteisistä mainittakoon muutamia: Kauhanen, Keckonen, Mackonen, Kissanen, Tepponen, Giskinen ja Kijskinen, Varpunen, Kimalainen, Hiuckainen (myös; Hiucko), Tilkainen, Pimenen (= Piimänen), Wessjpimenen (= Vesipiimänen).

Ylempänä on jo tullut mainituksi muutamia eläinten nimistä johdetuita ihmisnimiä. Usein on eläimen nimi semmoisenaankin kelvannut. Varsinkin ovat kotieläimet runsaasti edustettuina, esim. Härkä (Härke, Härcke), Mulli, Warssa, Bässi (Bässj, Bessi), Pårsas l. Porssas, samoin tavallisimmat lintulajit, niinkuin: Haracka, Wares, Haucka, Nacka (=/Naakka), Teirij, Käkj, Kurkj, Alli, Ancka, Sorsa. Muita eläinten nimiä: Karhu, Ilfwes, Råtta, Tiuru (Lönnrotin mukaan = salakka), vieläpä Markatt (= Marakatti). Vähän omituiselta kuuluu nimi Hirfwenkoira. Tarkoittaneeko hirvikoiraa vai koirashirveä.

Harvinaisempia ovat kasvien nimet. Näihin kuuluu eräs nimi, joka on kirjoitettu ainakin neljällä , eri tavalla: Pihilava, Pihalava, Pihlåua ja Piihlaua, ja nähtävästi on äännetty, Pihlavaksi (alkumuoto *pihlaya), sekä Hampu (= Hamppu) ja Kynsilauka (= -laukka).

Vielä tavataan varsin suuri joukko työkalujen y.m esineitten-nimiå, esim. Kirfwes, Kehräin, Salko, Lingo, Lijpas (= Lipas), Kelka ja Kälka (= Keikka), Ketara, Naula, Naskall, Näfwerj, Ticku, Tålpa, Pulka, Palicka, Pöncke, Bytty, Huilu, Räickä, Trombu, Kappa, Sapas (= Saapas), Renssel ja Rentzele, Teres (= Teräs), Rauta, Tärerauta (= Terärauta), Pwwedz (= Puuveitsi), Terfwakauha, Regen Naula, vieläpä niinkin proosallisia sanoja kuin Karfwa, Nahka, Nisu, Soppa, Melli (Mälli?), Mackara.

Hämäräperäisempiä ovat nimet sellaiset kuin: Möllj, Köppj, Köckj, Kimpa, Jålpa, Kuttj, Pytij, Lieru, Rempu, Raikoj, Nackoj, Silfvoj, Putoj, Häkärä, Päkere, Jässere, y.m. samanlaiset. Näistä useillakin tuntuu olevan jo koko joukko liika- eli kompanimen luonnetta. Tällaisten keksimiseen näyttää vanhoilla turkulaisilla olleen suuri taipumus. Puheena olevissa asiakirjoissa niitä on oikein vilisemällä, ja usein mitä kummallisimman näköisiä. Monta niistä pidettäisiin nykyajan ihmisten kesken häijyinä haukkumaniminä; on joukossa sellaisiakin, jotka eivät sovellu mainittaviksi sivistyneessä seurassa.

Näytteeksi tämäntapaisista nimistä riittäkööt muutamat, jotka tuntuvat vähemmän loukkaavilta: Arhcapoika, Mehenpoika (= Miehenpoika), Kylänlapsj, Wehelindu, Wanhapässi, Puialka, Pwjalka (= Puujalka), Wäreialka (= Vääräjalka), Sujkenge, Sufuikenge (= Suvikenkä), Thomhousu, Tomuhaussu (= Tomuhousu), Huithattu (myös ruotsiksi: Hvithatt), Hassuparta, Harahulj (= -huuli), Mustasw (= -suu), Saxansuu, Alapää (= -pää), Isåpä, Kaharapä, Walchiapä, Ruskiapä, Lwpä (= Luupää), Åhrapä, Kåckapä, Uthupä (= Utupää?), Tasapä, Rackapä (= Rahkapää?) y.m. "päitä" jos kuin paljo. - Näitten koristusnimien ryhmään varmaankin ensi silmäyksellä asettaisi semmoisen nimen kuin Sarfeleyka (v. 1624), jonka epäilemättä olisi valmis Sarvileuaksi lukemaan, jos ei 1632:n luettelosta näkisi että puheenalainen henkilö oli kunniallinen ammatin harjoittaja: Sarfwenleickaia.

Omituisuutensa vuoksi saakoot tässä lopuksi sijansa seuraavat Bonsdorffin mainitsemat nimet (niitä en ole läpikäymissäni luetteloissa tavannut): Händänstyre, Tuhkapussari, Komberjoulu (sekä Komber että Joulu ovat luetteloissa eri niminä), ja Erik Huono Hoimies (= Mies hoi?).

Niinkuin ylläolevista esimerkeistä näkyy, poikkeaa 1600-luvun oikeinkirjoitus tuntuvasti nykyajan kirjoitustavasta, joten jo itsestäänkin omituiset nimet ensi silmäyksellä näyttävät monta kertaa kummallisemmilta. Ei voine kuitenkaan lukea kaikkia eroavaisuuksia nykyisten ja vanhempien sanamuotojen välillä yksistään erilaisen kirjoitustavan syyksi. Esim. muodot sellaiset kuin Salkoi, Raikoi, Sawoj; Silfwoj, Persoj, Tolpoi, Karroi, Kiloj, Nackoi, Kwroj, Isoipä, Eskoila, Posoila, Kesoila, Simoila, Nagoila, Gwroila, Juoppoila, epäilemättä kuvastavat aikaisempaa kielellistä kantaa kuin i:ttömät muodot (Salko, Raiko, Isopä, Eskola, Påssula, Kessola, Simola), jotka esiintyvät muutamien i:llisten muotojen rinnalla. - Huvittava esimerkki konsonanttien "pehmennys"-historiasta on Regen-Naula (regen = reen, reki-sanasta), jossa g voinee merkitä suljetun tavuun alkuperäistä spiranttia (y:tä).

Tarkempaan tutkimalla voisi näistä nimistä ehkä löytää paljon muitakin kielellisessä suhteessa huomattavia seikkoja. Niiden selvittäminen ei ole kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen tarkoituksena. Mainitsemistani nimistä on ehkä jossakin määrin käynyt selville 1600-luvun turkulaisten "maku" nimien antamisessa. Millä mielellä kaikkia näitä nimiä lienee kannettu, siitä eivät luettelot luonnollisesti mitään mainitse. Varmaa on kuitenkin ettei tähän aikaan vielä nimien muuttaminen vieraskielisiksi tullut kysymykseenkään. Jos kohta esim. sama nimi kerran kirjoitetaan Äyräpää, toisen kerran Eurepä, ei se todista muuta kuin oikeinkirjoituksen epävakaisuutta, tai kun 1632 vuoden Jöran Puujalasta v. 1633 on tehty Jöran Träben, todistaa se vaan, että puheenalaisella henkilöllä tosiaan oli puinen jalka, ja että kumpikin nimi siis oli yhtä oikeutettu.

"Ei nimi miestä pahenna", sanotaan, ja jos kukaan, näkyvät vanhat turkulaiset tämän asian ymmärtäneen. "Mies nimen kantaa", ovat he arvelleet ja pitäneet hyvänänsä huononkin nimen. Meistä nykyajan ihmisistä tuntuvat nuo nimet useinkin oudoilta, vieläpä loukkaaviltakin. Mutta huomata tulee . että puolikolmatta vuosisataa on pitkä aika, ja että käsitys siitä, mikä on kaunista ja sopivaa, saattoi 1600-luvun alkupuolella olla kokonaan toinen kuin nyt. Silloin oli "aika toinen, toinen tunto"; tottapa lienee myös nimen takana syvemmällä piillyt kunto".

1 Bidrag till Åbo stads historia, I sarja, 1-6 osa.

2 Esim. Simon Härke (Härkä), Erich Wijsas, Lars Palicka (raatimiehiä 1624).

3 On joukko muitakin r- (rj-) päätteisiä nimiä, joista on vaikea löytää mitään ammatin merkitystä, esim. Huiar, Turskar, Paikar, Piker, Påker, Mötörj, Medzer, Patur, Puoker, Lamber, Wijkar, Konckar (myös: Konckare).

4 Alkuperäisiä ammatinnimiä käytetään nykyisinkin sukuniminä. Sepät, Porvarit, Suutarit, Hampspinnarit y.m.s. ovat varsin tavallisia nimiä ainakin allekirjoittaneen kotiseudulla.

5 Korjus on nykyisinkin sukunimenä, esim. Sippulan pitäjässä.

6 Päinvastaisesta järjestyksestä olen tavannut yhden ainoan esimerkin: Simola Jöran (v. 1624).

7 Muita adjektiivisiä nimiä: Pyerj (= Pyöriä?), Ruskia, Rindawa, Persoj, Hassu, Wijsas, Wieckas y.m.s.

Lähde: Virittäjä 1(1897), s. 49-54.

[ Artikkelin alku ]