Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Kansallisten sukunimien nousu Suomessa

Sirkka Paikkala

Otsikko tuonee useimmille mieleen Snellmanin 100-vuotispäivään vuonna 1906 kulminoituneen suuren nimenmuuttoaallon tai 1930-luvun nimien suomalaistamistendenssin. Suomalaisuusliikkeen historiaan perehtyneet saattavat muistaa suomalaisnimien esitaistelijoina ne 26 Helsingin yliopiston kirjoissa ollutta ylioppilasta, jotka 1875-79 halusivat sukunimensä suomalaistamalla osoittaa olevansa suomalaisia niin mieleltään, kieleltään kuin nimeltäänkin. Ja kirjallisuudenhistoriasta ovat vähintäänkin tutut ne 1800-luvun muutamat yksittäiset kirjailijanimet kuten Oksanen, Kivi jne., jotka eivät kuitenkaan olleet kantajiensa virallisia nimiä.

Nykyisen Suomen yleisimpien sukunimien kärjessä komeilee nimiä, jotka eivät edusta 1900-luvun alun ns. otettuja nimiä, mutta joilla ei myöskään ole ollut aikaa laajentaa reviiriään ja kantajamääriään nykyisiin huippulukemiin vuosisatoja niin kuin vanhat itäiset sukunimemme ovat tehneet. Ne ovat näitä tavallisia Virtasia, Niemisiä ja Lahtisia, alkujaan lähinnä rahvaan nimiä, useimmiten ennestään sukunimettömän rahvaan.

Vielä 1800-luvun puoliväliin saakka oli etunimet valittu pienestä, lähinnä ruotsista lainattujen nimien varannosta. Esim. Janakkalan seurakunnassa 1723-1822 annettiin 4149 kastetulle tytölle vain 50 erilaista ensimmäistä etunimeä. Seuraavan vajaan 50 vuoden aikana eli vuoteen 1870 mennessä uusia etunimiä ilmaantui lisää 53. 1800-luvun puolivälin tienoilla muotiin tuli paljon uusia, joskus eksoottisenkin tuntuisia nimiä, kuten Gelmina, Naëma, Peninna, Sabina ja Sulina. 1870-luvulla kirkonkirjoihin alettiin merkitä etunimien kansanomaiset, suomalaistuneet muodot ruotsalaisten sijasta ja keksittiinpä aivan uusia kansallisromantiikan henkeen soveltuvia nimiä kuten Janakkalassa ensimmäisenä Aina jo 1860.

Samanaikaisesti myös sukunimistöä kohtasi muutos. Länsi-Suomessa pysyviä sukunimiä oli ennen 1800-luvun puoltaväliä lähinnä vain säätyläisillä (aatelilla, oppineistolla, porvareilla), ja ne olivat lähes poikkeuksetta ei-suomalaisia. Samoin sotilaiden, käsityöläisten ja tehtaiden työntekijöiden lisänimet olivat vieraskielisiä. Vierasnimien käyttö oli laajenemassa uusiin väestökerroksiin, paikoin mm. palvelusväen keskuuteen. Niinpä 1800-luvun puoliväliin tultaessa Länsi-Suomessa suomalaisten lisänimien virkaa toimittivat lähes ainoina talonnimet, ja niidenkin esiintyminen toisena nimenä sukunimen tapaan oli jokseenkin satunnaista. Kiinteimmin niitä käytettiin toisena nimenä ilmeisesti Pohjanmaalla.

Länsisuomalaiselle maaseudulle kansalliset sukunimet alkoivat ilmestyä nopeasti 1870-luvulla. Lyhyessä ajassa kymmenet elleivät peräti sadat tuhannet suomalaiset saivat käyttöönsä suomalaisen sukunimen. Uusista, mallinmukaisista nimistä tuli nopeasti suomalaisen sukunimistön perustyyppejä (ns. Virtanen- ja Laine-tyypit, joista jälkimmäinen piti sisällöllisenä esikuvanaan Virtas-nimiä), ja ne levisivät muodin tavoin.

Kansallinen symboli

Suomalainen sukunimi nostettiin suomalaisuuden.symboliksi siinä kuin oma kieli, lippu, raha jne. Kansalliset nimet miellettiin kulttuurikansan tunnusmerkiksi. Snellmanin hegeliläisyyden korostama kansallishengen ja kansallistietoisuuden kehittäminen ja vahvan Suomen kansan luominen edellyttivät rahvaan sivistämistä ja sivistyneistön ja kansan lähentämistä toisiinsa. Rahvaallekin tuli antaa koulutusta ja toisaalta sivistyneistön piti alkaa puhua suomea. Ajatus sai johdonmukaista jatkoa, kun rahvaalle edellytettiin annettavan kouluissa sukunimet ja sivistyneistön toivottiin omaksuvan suomalaisia nimiä.

Nimien suomalaistamisajatus oli kytenyt jo 1840- tai 1850-luvuilta saakka. Mm. Suomettaren perustajiin kuuluneelle savolaissyntyiselle ja siten vanhaa suomalaista sukunimeä kantaneelle Paavo Tikkaselle yritettiin yliopistoon tullessa 1841 vakiinnuttaa nimeksi Porvoon kimnaasissa annettu oppilasnimi Tikén tai antaa uusi nimi Ticklen, mutta hän kieltäytyi haluten pitäytyä perityssä Tikkanen-nimessään. Samoihin aikoihin savokarjalaiseen osakuntaan kirjoittautuva Anders Johan Wenell ilmoitti myös ottavansa käyttöön sukunsa vanhan nimen - jopa murreasussa Weänänen. Vimpeliläinen Lill-Strangin talon valistunut isäntä omaksui jo 1850-luvulla suomalaiseksi sukunimekseen Jäykän. Arkkitehti Eliel Saarisen isän kerrotaan myös saaneen Saarinen-nimensä jo kouluaikana, n. 1860. 1864 suomalaismielinen kauppias Wilhelm Parman miltei ruotsinkielisestä Kristiinankaupungista vaihtoi nimensä Wilho Parmaseksi.

Lehdistön vaikutus

Olen tutkinut 1800-luvulla käytyä suomen kieltä ja etenkin nimistöä koskevaa julkista keskustelua käyttäen pääasiallisina lähteinä lehdistöä ja aikakausjulkaisuja. Tuonaikaiset nimistöä koskevat lehdistöartikkelit käsittelevät lähinnä 1. kieliopillisia ja nimistönhuoltoseikkoja, 2. sukunimien yhteiskunnallista funktiota, mutta myös jonkin verran 3. onomastiikkaa (etymologiaa, kansanetymologioita, nimien keruuta jne.), 4. genealogiaa ja 5. muuten sukunimistöä tai sitä sivuavaa nimistöä.

1840-luvulla nimikeskustelu koski lähes pelkästään oikeinkirjoitusta. Yhteiskunnalliseksi se muuttui vuonna 1856, kun August Ahlqvist kesken kiivaan ortografisen keskustelun julkaisi Sanomia Turusta -lehdessä artikkelin, jossa hän keskittyi moittimaan suomalaisia kisällejä siitä, että nämä ottivat muukalaisia sukunimiä. 1850-luvulla alkoi lehtien palstoilla esiintyä muutenkin vaatimuksia sukunimien suomalaistamiseksi tai ainakin toiveita olla ottamatta vierasnimiä.

1860-luvulla pyrittiin iskostamaan mielikuvaa, että suomalaisilla oli jo ammoisina aikoina ollut sukunimet, mutta Ruotsin vallan aika olisi ne Länsi-Suomesta hävittänyt. Seuraavalla vuosikymmenellä käytiin keskustelua myös siitä, oliko suomalainen sivistyneistö syntyperältään todella suomalaista vai ruotsalaista.

1870-luvulla lisääntyivät myös sukunimien käytännöllisen tarpeen perustelut ja keskustelu laajeni yhä useampiin maakunnallisiin ja paikallisiin lehtiin. Perusteluissa silloisen sukunimistöllisen tilan kohentamiseksi korostettiin:

1. äidinkieltä sekä nimien lausuttavuutta ja soinnillisuutta (suomalaiset nimet ovat kauniita; vieraskielisiä nimiä on vaikea lausua ja kirjoittaa),

2. kansallisuutta (vierasnimisyys yhdistyy ihmisten mielissä vieraisiin kulttuureihin, ja suomalainen hengenelämä katsotaan muualta tulleeksi; nimien "hämmennys" on osoitus kansallisesta heikkoudesta, se on osoitus suomalaisten sukujuurien häpeämisestä),

3. sukuyhteyttä (suvulle yhteinen nimi merkitsee yhteistä kotia ja henkistä sidettä. "Sukunimi on suvun Babelin torni." Pysyvä sukunimi on tae hyvästä suvusta samoin kuin hevosella ja lehmällä kantakirjanimi on rodun tae),

4. yksilöllisiä, muuttuvan elämän luomia tarpeita (sukunimen kantaminen osoittaa henkilön elinpiirin laajentumista kotitalon ulkopuolelle; sukunimi korostaa henkilön yksilöllisyyttä),

5. yhteiskunnallista tarpeellisuutta (säätyjen välisen tasa-arvon vuoksi; asevelvollisilla tulisi olla sukunimi; oikein toimitettu verotus edellyttää sukunimiä; taloudelliset ja oikeudelliset asiapaperit sekaantuvat helpommin, jos sukunimien sijasta on käytössä vain patronyymi tai jos lisänimi muuttuu aina asuinpaikan myötä - esiin. rikollisten tavoittaminen vaikeutuu, pankkikirjat voivat sekaantua; tiedettiinpä jonkun joutuneen vankilaan etu- ja patronyymikaimansa sijasta -, sukunimet helpottaisivat perinnöllisyystutkimusta) ja

6. muita normeja (sukunimellä on siveellisesti sitova voima, se on tae puhtaasta elämästä, se pitää kaidalla tiellä paremmin kuin rangaistusten pelko; matronyymit ovat kantajilleen "elinkautisena muistona äitinsä häpeästä ja isänsä uskottomuudesta").

Kansallisten nimien omaksuminen kansallista heräämistä käytännössä

Ilkka Liikanen on väitöskirjassaan Fennomania ja kansa (Helsinki 1995, 177 s.) kiinnittänyt huomiota siihen, milloin alkoi "maaseudun herääminen". Kansallisen historiankirjoituksen traditio on katsonut suomenkielisen rahvaan valveutumisen saaneen alkunsa J. V. Snellmanin lehtimiestyöstä 1840-luvulla jatkumonaan fennomaanisivistyneistön kansanvalistustyö, suomenkielinen lehdistö ja 1860-luvun kansakoulu-, kunnallis- ja valtiopäiväuudistukset eli sivistyneistön ja valtiovallan toimenpiteet. Toisena, myöhemmin yleistyneenä näkemyksenä hän mainitsee "maaseudun heräämisen" ajoittamisen lähemmäksi vuosisadan vaihdetta, jolloin on pantu enemmän painoa maaseutuväestön omaan yhteiskunnalliseen aktivoitumiseen. - Miltähän "maaseudun herääminen" näyttäisi yhden konkreettisen ilmenemismuodon, Virtasten ja Lahtisten sukunimien saannin kannalta?

Keskustelu nimistä, tosiasialliset muutokset nimistössä ja rahvaan kansallinen herääminen osoittavat, että kansallisten nimien omaksumisella oli suuri rooli suomalaisten kansallisen identiteetin luomisessa. Kansalliset nimet auttoivat huomaamaan oman kansallisuuden. Ne olivat myös osaltaan tasa-arvoistamassa kansaa, yhdentämässä sitä. - Itse oppineiston keskuudessa suomen kielen viriämisen mukana tullut ajatus sukunimien suomalaistamiseksi sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Muutos ei ollut sivistyneistön jäsenille sääty-yhteiskunnassa henkilökohtaisesti helppo, sillä vaikka suomalaisuus oli aatteena omaksuttu, nimiin liittyi sukuhistoriaa ja erottumista rahvaasta. Vieraat sukunimet olivat olleet jo pari sataa vuotta herraskuuden symboli. Lisäksi svekomaanit kävivät äänekästä kampanjaa nimien suomalaistamista vastaan. Niinpä esim. kirjailijat saattoivat ottaa käyttöönsä suomalaisen sukunimen mutta jatkaa muuta elämäänsä entisellä nimellään. Toisaalta monet virkamiehet (papit, opettajat, upseerit, kutsuntaviranomaiset) ja esim. tehtaiden työnjohtajat saattoivat kanavoida kansallisen intonsa alaistensa, tavallisen kansan, sukunimistämiseen tai sen nimien suomalaistamiseen.

Kuvaavaa 1800-luvun jälkipuoliskon nimistömurrokselle oli, etteivät aikakauden johtavat mielipiteen muodostajat tuntuneet juuri olleen tietoisia siitä, että 1870-luvulla oli maaseudulla otettu laajalti käyttöön kansallisia sukunimiä eli akateemisen tahon ylläpitämä kansallinen ajattelu oli jo muuttumassa käytännöksi. Lehdistön niukat tiedot eivät siitä Helsinkiin asti riittävän selkeästi kertoneet. Uusi Suometar oli kyllä 1871 havainnut pääkaupungin kisällien ottaneen Koskisen kaltaisia nimiä laajasti 1860-luvun lopulla.

Jos sukunimistön suuri kansallinen murros jäi aikansa akateemiselta eliitiltä huomaamatta, eivät sitä ole juuri myöhemmätkään nimistöntutkijat havainneet. Etunimien osalta 1800-luvun lopun murros tunnetaan paremmin. Edes A. V. Forsman, jonka merkittävä henkilönnimistöä käsittelevä väitöskirja julkaistiin 1894, ei tuoretta sukunimi-ilmiötä maininnut.

Myytti "kalevalaisesta" yhtenäiskulttuurista

1800-luvun jälkipuoliskolla luotiin myös myytti, että kaikilla suomalaisilla olisi ollut ennen vanhaan sukunimet, jotka Ruotsin valta sitten hävitti. Se perustui asiakirjoista tavattuihin sukunimen tapaan jälkinimeksi kirjattuihin nimiin ja muihin määreisiin, jotka kritiikittä tulkittiin varsinaisiksi sukunimiksi. Vanhaa suomalaista sukunimikäytäntöä pidettiin kansanperinteenä, joka oli Länsi-Suomesta katoamassa samaan tapaan kuin runonlaulanta. Se haluttiin elvyttää koko maahan. - Suomalaisen nimikulttuurin kuviteltiin siis olleen vuosisatoja sitten homogeeninen; ei juuri tunnettu Itä- ja Länsi-Suomen suuria kulttuurisia eroja eikä niistä johtuvaa erilaisten lisänimisysteemien maata halkovaa kahtiajakoisuutta. Vanhaa suomalaista sukunimikäytäntöä pidettiin menneen suuruuden ajan hävitettynä ominaisuutena. 1800-luvun jälkipuoliskolla tavalliselle rahvaalle ikään kuin "palautettiin" heidän vanha kansallinen sukunimistönsä. Onnistuttiin luomaan kuvaa suomalaisten suuresta, yhteisestä menneisyydestä, mikä olikin tarpeen, koska svekomaanien raskaimpiin argumentteihin Suomen kansan sivistymättömyydestä kuului se, että maan koko sivistyneistö oli alkujaan ruotsalaista niin kieleltään kuin nimiltäänkin. Tämän myytin syntyä ja samalla uudennosten (eli modernin sukunimikäytännön ja sen mukaisen Virtanen-tyypin) levittämistä helpotti se, että Itä-Suomessa oli todellakin käytössä aitoja sukunimiä.

Sukunimistöllinen uudennos kiedottiin vanhoihin käärepapereihin (nen-loppuisiksi itäsuomalaisten sukunimien mallin mukaan) ja sisällöksi laitettiin aikakauden suomalaisia, kansallisromanttisia perusihanteita: luontoa syleillen ja kansallisen nousun aamuruskossa hämäläisistä, satakuntalaisista, varsinaissuomalaisista ja uusmaalaisista tehtiin Virtasia, Lahtisia, Aaltosia, Vuorisia, Niemisiä, Lehtisiä ja Tuomisia mutta myös Suomisia ja Toivosia.

Virtanen-tyyppi nojasi toisaalta kansalliseen perinteeseen, toisaalta eurooppalaiseen nimikäsitykseen

1800-luvulla syntynyt uusi Virtanen-nimityyppi erosi vanhoista itäsuomalaisista nen-nimistä paitsi syntytapansa myös sisältönsä puolesta. Itäsuomalaiset sukunimet olivat perusluonteeltaan ensisijaisesti patronyymisiä ja toissijaisestikin jollain muulla tavalla konkreettisiin historiallisiin oloihin liittyviä (asuinpaikkaan, ammattiin, kantajansa ominaisuuksiin). Sen sijaan länsisuomalainen Virtas-tyypin nimistö oli luonteeltaan primaaristi ideologista ja muodostustavaltaan abstraktia. Virtanen-tyyppisten nimien muodostaminen muistuttaa tältä osin Ruotsin vallan nimenantotapaa. Vasta toissijaisesti Virtanen-tyypin nimille haettiin konkreettisia yhteyksiä elinoloihin (esim. talonnimeen tai ammattiin, kuten Saarenkylä > Saarinen, tai sepästä Ilmarinen). - Kärjistäen voisikin sanoa, että vanhat itäsuomalaiset nimet pohjautuivat vanhaan kansankulttuuriin ja uudet, kansallisen heräämisen ajan Virtas-tyypin nimet ovat eurooppalaisia tuulia suomalaisessa snellmanilaistopeliaanisessa ilmastossa.

Kaikkien kielien puhujilla ei ole omakielistä kansallista etu- tai sukunimistöä. Ilman kansallisen heräämisen kauden "oikeaa" ja "väärää" nimistöpolemiikkia olisi yli puolet suomalaisistakin voinut jäädä ilman omakielistä sukunimistöä. Uusia kansallisia nimikulttuureja voidaan varmasti edelleen luoda. Vuosisadan takainen suomalaisen henkilönnimistön uudistaminen käy varmasti malliesimerkistä - se onnistui kansan sivistämispyrkimysten kautta, ilman suurta painostusta, muita yhteiskunnallisia tarpeita myötäillen ja ilman, että innovaatiolle löytyi perusteltua vastarintaa tai vaihtoehtoa suomenkielisen kansanosan keskuudessa.

Lähde: Congressus octavus internationalis fenno-ugristarum, Jyväskylä 10.-15.8.1995 5. Sessiones sectionum. Lexicologia & onomastica. Toim. Heikki Leskinen, Sandor Maticsák & Tõnu Seilenthal. Jyväskylä. CIFU-8/5 (1995), s. 274-277.

© Sirkka Paikkala ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]