Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Etunimet sukututkimuksessa

Sirkka Paikkala

Sukututkimuksen runkona ovat suurelta osin ihmisten nimet, joten ne ovat varsin keskeinen ongelma myös itse tutkimuksessa. Tutkimuksen lukijakin voi joutua ymmälle: julkaisuista löytyy oudonnäköisiä, vanhojen kirjoitusasujen mukaisia etu- tai sukunimiä, joita saatetaan pitää niin alkuperäisinä, että esimerkiksi nykyinen sukunimi halutaan muuttaa vanhaan kirjoitusasuun. Päinvastaistakin tapahtuu: nimet on voitu kansanomaistaa myös todellisuutta vastaamattomiksi.

Normaalistamisen tarve

Sukututkimukset on ensisijaisesti tarkoitettu niille tavallisille lukijoille, jotka haluavat tietää jotakin kyseisestä suvusta. Siksi myös näissä tutkimuksissa esiintyvien nimien on palveltava tätä samaa tarkoitusta. Niinpä ilmaisun on oltava selkeää ja nimiasujen yksiselitteisiä. Tämä edellyttää nimien kirjoitusasujen yhdenmukaistamista, ns. normaaliasun valintaa. Nimien normaalistaminen auttaa myös muita tutkijoita ja tutkimuksen pätevyyden tarkistamista. Hakemistotkin on saatava helppokäyttöisiksi.

Joskus on nimistöntutkijoiden toivomuksena sukututkijoille esitetty, että nimet tulisi kirjoittaa sellaisina kuin ne esiintyvät asiakirjoissa. Sukututkimuksia ei kuitenkaan laadita ensisijaisesti vanhojen kirjoitusasujen tallentamista varten vaan kuvaamaan omaa aikaansa, ja siksi niiden olisi heijastettava kertomaansa todellisuutta mahdollisimman hyvin - myös nimistön osalta. Tätä on pidettävä myös tieteellisenä vaatimuksena, ja se antaa sukututkijoille ja sukujulkaisujen laatijoille haasteita: myös nimistö on tunnettava. Muiden tutkijoiden - niin suku-, historian- kuin nimistöntutkijoiden hyödyksi koituvat kaikki ne tiedot, jotka annetaan lisäksi itse lähdeaineistosta, kuten lähdemerkinnät, henkilön- ja paikannimien kirjoitusasut yms.

Etunimien osalta onkin tärkeää erottaa a. itse nimi ja b. nimen asiakirjaan viety kirjoitusasu. Ne ovat kaksi eri asiaa. Helposti unohtuu myös se, että kirjurit ja kansa ovat voineet itsekin tehdä eron a. varsinaisen nimen ja b. siitä johdettujen lukuisten arkityylisten puhuttelumuotojen välillä, jotka ovat voineet vaihdella ikäkausittain tai sen mukaan, onko niitä käytetty perhepiirissä vai kyläläisten kesken. On aivan mahdollista, että kielitajussa on pidetty erillään "virallisen nimen kategoria" ja "puhuttelunimikategoria" kuten meillä edelleenkin tehdään. Runsaasti epävirallisia variantteja on slaavilaisissa kielissä, esimerkiksi venäjässä, jossa Nikolaista käytetään hellittelynimiä Nikolja, Kolja, Koka, Nika, Nikula, Nikulja jne.

Nimien normaalistamisen tarve johtuu osin siitä, että asiakirjat laadittiin keskushallintoa varten enimmäkseen ruotsiksi tai latinaksi ja Karjalassa myös venäjäksi. Nimiä kirjoitettiin joskus myös ranskalaiseen tai saksalaiseen asuun. Asiakirjojen kieli on vääristänyt nimimuotoja. Myös näiden kielten vanha oikeinkirjoitus oli horjuvaa. Jos nimet esiintyivät satunnaisesti suomeksi, ei kirjoitusasu silloinkaan vastannut nykyortografiaa.

Lisäksi asiakirjat laadittiin keskushallinnolta saatujen ohjeiden ja kaavojen mukaisesti. Kirjureille ja papeille opetettiin tavat kirjata suomalaisten nimet paitsi hallinnon vaatimalla kielellä myös siinä muodossa ja järjestyksessä, kuin asiakirjat ja kieli edellyttivät. Tästä johtuvat mm. suomenkieliselle käytännölle vieraat patronyymit asiakirjoissa ja suku-, lisä- tai talonnimien kirjaaminen etunimen jälkeen.

Nykyinen suomalainen yhtenäinen nimisysteemi syntyi vasta viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Se tiivistetiin suku- ja etunimilaeiksi vasta itsenäisyyden aikana. Sitä ennen kansanomaisia tapoja varsinkin lisä- ja sukunimien osalta oli runsaasti. Etunimikäytäntö oli yhtenäisempi. Nimien ilmiasut kansankielessä olivat kuitenkin runsaat ja vaihtelevat. Kirjurien ja pappien piti niitä taidolla omien kaavojensa mukaan tallentaa. Sukututkijan tehtävä on löytää kirjurien käyttämät kansanomaiset muodot. Sen jälkeen ne joutuu useimmiten vielä normaalistamaan suurin piirtein "almanakkakäytäntöä" vastaavaksi.

Sukujulkaisut ovat pääosin tietoteoksia. Ne ovat asiatekstejä, joskus hyvinkin tieteellisellä tarkkuudella laadittuja, ja ne ovat usein myös matrikkelinomaisia. Niinpä perhetauluissa nimienkin esittely voisi noudattaa samaa tyylilajia eli "virallista asua". Sen sijaan kaunokirjallisiin teoksiin tai sukujulkaisujen kertoviin osuuksiin tuovat kansanomaiset puhuttelumuodot kaivattua paikallista ja henkilökohtaista sävyä.

Arkielämässähän ihmiset kutsuivat toisiaan tavallisesti etunimellä tai sen jollain muunnoksella. Jos oli tarvetta erotella henkilö muista samannimisistä tai antaa muusta syystä tarkempi identifikaatio, puhuttiin talonnimien avulla Jukolan Jussista tai Pietilän Paavo-rengistä tai sukulaissuhdetta tähdentäen Antin Matista (isän nimestä) tai Lassin Hintosta (Henriikka eli Hintriikka eli Hintto Pennanen, joka oli Lauri eli Lassi Pennasen leski), jonka asumuskin oli Lassinhintonmökki. Myös Savossa ja Karjalassa, missä sukunimet ovat olleet pitkään käytössä, saatetaan henkilö määritellä myös talonnimen mukaan, jolloin Viljo Huttunen on Mäenpään Viljo (tai myös Huttusen Viljo). - Tuskin on ajateltavissa, että perhetaulujen päähenkilöt kirjattaisiin näin. Taitomme ja tietomme eivät siihen riittäisi, ja lukijan olisi varsinkin laajoista teoksista vaikea hakea etsimäänsä henkilöä.

Etunimien asiakirjakäytännön jaksotusta

Etunimien käyttö- ja kirjaamistavoissa voidaan hahmottaa seuraavat ajanjaksot:

1. jakso: keskiajalta kirkonkirjojen alkuun

Suuri osa keskiaikaisesta nimistöstä katosi 1500-luvulle tultaessa. Etunimistöä hallitsivat pyhimysnimet ja skandinaavisperäiset nimet, mutta myös vanhaa, Itämeren kautta välittynyttä saksalaisperäistä ainesta oli käytössä. Katolisten pyhimyskalentereiden peruna laadittiin erilaisia kalentereita, joihin jäivät pyhimysten nimet. Pyhimyskalentereita oli Suomessa paitsi Turun hiippakunnalla, myös joillakin seurakunnilla. Ensimmäiset pohjoismaiset almanakat olivat henkilönnimiä myöten saksalaisten almanakkojen kopioita. Uskonpuhdistuksen jälkeen kalentereihin lisättiin vain raamatullista nimistöä, jolloin osa aiemmista skandinaavis- ja saksalaisperäisistä nimistä jäi pois käytöstä. Ensimmäinen suomalaisille tarkoitettu almanakka ilmestyi 1608 ruotsiksi ja 1705 suomeksi. Helsinkiläisen Sigfrid Aronus Forsiuksen 1608 julkaisemassa almanakassa nimet olivat lähinnä Turun hiippakunnan pyhimyskalenterin mukaisia, ja osa nimistä oli kirjoitettu kansankieliseen tapaan. - Vaikka almanakat eivät olleet varsinaisesti nimipäiväkalentereita, ne osaltaan säätelivät nimenantoa ja toivat mallia nimien valintaan.

Tällä ajanjaksolla esiintyy asiakirjoissa ruotsinkielisten ja muiden ei-suomalaisten nimiasujen ohessa jonkin verran myös suomalaisia nimiasuja. Ne ovat yleensä kansanomaisia (tai ainakin näyttävät sellaisilta), joten niiden käyttö sukututkimuksissakin tuntuisi luontevalta. Samasta henkilöstä on voitu kuitenkin käyttää kahta erilaista suomalaista nimivarianttia. Saattaa olla niin, että kirjuri on kuullut nimimuodon suomalaisasun mutta ei ole osannut sitä "ruotsintaa" ja siksi kirjannut välistä kuulemansa kansanomaisen muodon, välistä olettamansa virallisen suomalaisasun. Myös kirjurien taidot vaihtelivat.

Mahdollista on myös se, että talonpoika on itse antanut eri kerroilla nimensä eri muodossa: joskus kansanomaisessa, joskus olettamassaan suomalaisessa normaaliasussa. Aina ei esiintulevasta nimiasusta ole helppo päätellä nimen normaaliasua. Esimerkiksi Isostakyröstä on kirjattu 1558 Leus polson j åianpä (VA 4589:7v). Merkintä vuodelta 1554, Leffuo polszon (VA 4553:19v), antaa jo viitteen, että kyse voisi olla nimestä Leo, Leonardus tai Leopoldus ja niiden kansanomaisesta asusta Levo. Tämän jakson nimimuotoja on Timo Alanen varsin selventävästi käsitellyt parissa artikkelissaan (ks. kirjallisuusviitteet lopussa).

Nimien kirjoitusasu ei tällä eikä seuraavallakaan jaksolla yleensä paljasta kantajansa kieltä.

Ortodoksisessa Karjalassa ristimänimistö oli tällä ja seuraavalla jaksolla paljolti ortodoksis-slaavilaista sekä venäjäksi ja venäläisen hallinnon ohjeistojen mukaisesti kirjoitettua. Käkisalmen Karjalasta saattaa samoista henkilöstä löytyä kirjauksia niin ruotsiksi, suomeksi kuin venäjäksi, esim. Fåmka Piminoff 1648 eli Homa Piminänpoika 1651 Hiitolassa; Påål Martojn 1638 eli Pawo Martinpoika 1640 Ruskealassa tai Iuhancko Moilojeff 1640 eli Iohan Moilanen 1647 Uukuniemellä tai Christoforo Nassanssonn 1614 eli Christopher Natzonoff 1631 eli Christer Nassanoff 1632 eli Christoforko Nasonoff 1638 Kurkijoella. Patronyymeissäkin voi etunimi esiintyä erikielisenä, esim. Waska Gabrielsson 1582 eli Wacila Kaurosson 1589 Sortavalassa tai Sachkar Hokeson 1615 eli Zachkarias Hökenpåika 1618 ja Saharko Fåkin 1631 Hiitolassa.

Normaalistaminen

Suomenkielisten henkilöiden etunimien kirjoitusasut normaalistetaan mahdollisimman varovaisesti suomenkieliseen yleisasuunsa. Samassa julkaisussa käytetään samasta kantanimestä mieluusti vain yhtä varianttia, ellei ole perusteltua syytä joidenkin henkilöiden osalta menetellä toisin.

Mikä sitten on virallinen suomalainen - nimiasu, kun vanhat kalenterit ovat ruotsiksi? Siihen ei ole helppo vastata. Yksi ratkaisu on käyttää täysnimiä - ei siis nimenomaan lyhentymiä. Olennaisinta kuitenkin on, että yhdessä julkaisussa käytetään samakantaisista nimistä aina samaa nimiasua. Esimerkiksi kirjoitusasut Stina, Chirstin, Christina, Kristina jne. normaalistettaisiin kunkin henkilön kohdalla aina esim. muotoon Kristiina, Kirsti, Stiina tai Tiina. Tai nimiasujen Greta, Margareta, Margeta sijaan perhetauluun tai hakemistoon kirjoitettaisiin aina systemaattisesti Marketta, Kreeta tai Reeta tms. Tärkeää on selittää valittu käytäntö myös sukujulkaisun johdannossa tai henkilöhakemistojen edellä.

Tällainen menettely tuo ainakin seuraavat käytännön hyödyt: Ensiksikin vältetään kansanomaisia nimimuotoja koskevat väärät arvaukset. Toiseksi helpotetaan hakemistojen laadintaa ja käyttöä. Menettelystä olisi tutkijoille hyötyä jo tutkimusta tehdessä, kun voi atk-muotoisesta aineistostaan hakea vaihtoehtoisia henkilöitä yhdellä nimiasulla, eikä hakua tarvitse hajottaa monta nimiasua käsittäväksi.

Joskus asiakirjoissa olevista nimien kirjoitusasuista on vaikea päätellä, mikä olisi nimen kansanomainen suomalaisasu (esim. Gudmund, Prudentia, Chrispina). Harvinaisissa nimissä saattaa olla varminta jättää nimi vierasasuunsa. Tällöinkin olisi hyvä seurata nykyistä oikeinkirjoitusta mahdollisimman pitkälle, esimerkiksi Gudmund (ei Gudmundh), Krispiina (ei Chrispina).

Vaikka nimivaranto olikin kyseisenä ajankohtana suppea, nimistä käytettiin murteittain lukuisia muunnoksia ja vielä erilaisia eri aikoina. Niistä tulisi kussakin tapauksessa osata valita oikea. Kun sukujulkaisut yleensä rajoittuvat maantieteellisesti suppealle ja murteellisesti ehkä yhtenäiselle alueelle, on mahdollista etsiä esimerkiksi talonnimistön avulla sopiva vaihtoehto. Myös nimistökirjallisuudesta ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimiarkiston kokoelmista löytyy apua. Hyviä viitteitä nimiasujen valinnasta saa viime vuosisadan vaihteen alun kirkonkirjoista: niistä ilmenee, mitkä asut tuolloin katsottiin vuosisatoja käytettyjen nimien normaaliasuiksi (kolmannen jakson kohdalla on kuitenkin varauksia tuon kauden nimien käyttöön).

Joidenkin lähinnä kirkonkirjoissa esiintyvien etunimien kirjoitusasuja ja niiden suomalaisia vastineita - naisten nimiä

Vanhoja asiakirja-asuja

Tavallisia suomalaisia normaaliasuja sukujulkaisuissa käytettäviksi

Agnetha, AgnesAune
Amanda, MandaAmanda
Aqvilina, Aqu(i)lina, VilinaAkviliina, Vilina
Augusta, AugustinaAugusta
Brigita, Brit(h)aRiitta, Pirkko, Priit(t)a
Catharina, Catharine, Caisa, Carin, Katrina, Charin Kaarina, Katriina, Katri, Kaisa
Cecilia, Cesisia, Coëcilia, Cæcilia, Cicilia, Sicilia, Sicilja, Sidzla, Sitza Cecilia, Silja
Charlotta, LottaCharlotta, Lotta
Christina, Chirstin, Stina, Kristina, Xtina, Kirstin Kristiina, Kirsti, Stiina, Tiina
Constance, Konstantia, Konstantina Konstantia
Dorothea, DordeDorotea
Eleonora, NoraEleonora, Noora
Elisabet, Elisabeth(a), Lisa, Lisbet(a), Elisa, Elise, Elsa, Alisa Liisa, Elisa, Elsa
Emilia, Emeli, EmelieEmilia
Eufrosyne, Euphrosyne, Euprosyne, Euphrosina, Eufrosyna Eufrosyne, Eufrosiina
GertrudKerttu
Hedvig, Hedda, HedaHedvig, Heta
Helena, Elin, Elina, Ella, Lena, Helga Helena, Elina, Elli, Helga, Leena
Hilda, HildurHilda
Ingeborg, Inga, Ingred, Ingrid, Ingri, Ingre, Inger Inka, Inga, Inkeri
Johanna, HannaJohanna, Hanna
Lovisa, Louisa, LuiseLoviisa
LuciaLucia, Lusia
LydiaLy(y)dia, Lyyti, Lyyli
Magdalena, Madlena, Magga, Malin, Lena Magdale(e)na, Maalin, Matleena
Margareta, Margeta, Margreta, Marga, Martha, Märta, Marith, Gret(h)a Marketta, Kreeta, Reet(t)a, Martta, Maarit
Maria, MajaMaria, Maija
Mat(h)ilda, T(h)ildaMatilda, Tilda
Otteliana, Ottiliana, OttiljaOttilia, Ottiliana
Ragnhild, RagnilRauna, Rauni
Rebecka, BeckaRebekka
Regina, RiginaRegina, Rekiina, Rikiina
Sara, SarahSaara
Scholastica, LasticaSkolastikka, Lastikka
Serafia, Serafina, SerapiaSerafia, Serafiina
SigridSiiri
Ulrika, UllaUlla, Ulriikka
ValborgValpuri, Vappu
Wendla, WendilaVenla
Wilhelmina, MinaVilhelmiina, Miina

Jos sukututkimus kattaa laajan alueen tai pitkän ajanjakson, voi joutua käyttämään samasta asiakirja-asusta eri muotoja: esim. Staffan on Savossa useimmiten Tahvo, Pohjanmaalla Tapani ja Karjalassa Tahvana tai Teppana.

Nimen normaaliasun valinnassa on hyväksi paikallistuntemus. Akaan talonhaltijaluetteloon on Seppo Suvanto valinnut isoavihaa edeltävälle ajalle kirjoitusasujen Olof ja Erik vastineiksi säännöllisesti muodot Uoti ja Eero, koska Akaan vanhassa talonnimistössä ei ole Olliloita ja Erkkilöitä, mutta on Uotiloita ja Eeroloita. Peruste on hyvä, ja Suvanto käyttää sitä johdonmukaisesti. Kuitenkin isonvihan jälkeisten isäntien nimeksi on kirjattu Olleja ja Erkkejä. Siihenkin lienee ollut perusteet; Uotit ja Eerot ovat ehkä kadonneet nimikäytännöstä Ollien ja Erkkien tieltä. Suvanto kuitenkin ilmaisee käytänteensä ja murrosajankohdan (on se sitten oikea tai väärä) ja toimii siten johdomukaisesti, mikä auttaa lukijaa ja muita tutkijoita.

Edellä olevat ohjeet koskevat siis tavallisen suomenkielisen rahvaan nimien kirjoittamista. Ruotsinkielisten nimet kirjoitetaan luonnollisesti ruotsalaisissa asuissa. Vastaavasti venäläisten nimet translitteroidaan venäjän kielen ortografiaa noudattaen (ks. artikkelin lopussa oleva kirjallisuusviite). - Ruotsinkielisiksi voidaan lukea paitsi varsinainen ruotsalaisperäinen väestö myös suurelta osalta ylempisäätyiset (aateli, upseeristo, papit, virkamiehet, porvaristo) sitä varmemmin, mitä myöhemmästä jakson ajankohdasta on kyse, sillä Ruotsin suurvaltakaudella säätyläistömme pitkälle ruotsinkielistyi. - Nimen kieliasun valinnassa syntyy ongelmia toisaalta kieliraja-alueen maalaisväestöä käsiteltäessä ja toisaalta talonpoikaistuneissa säätyläissuvuissa (varsinkin 2. jakson aikana tällaisia sukuja on runsaasti). Perheen kielen päätteleminen asiakirjoista ei ole aina mahdollista. Jos kotikieli ei ole tiedossa, voi talonpoikaistuvien säätyläisten nimen kirjoittaa ruotsin kielen mukaisesti.

Myös ruotsinkielisillä henkilöillä voi esiintyä monia eri nimiasuja. Syntyneiden luettelossa oleva nimimuoto ei välttämättä ole sen oikeampi kuin muissa asiakirjoissa esiintyvät nimet. Siksi myös heidän nimistään olisi selvempää käyttää yhtä nimivarianttia, ellei perusteltua syytä muuhun ole.

Moniin matrikkeleihin yms. on pappien nimet usein viety latinaisesti ruotsinkielisen asun sijasta. Niin voi hyvin menetellä (varsinkin uuden ajan alkuvaiheita käsiteltäessä), mutta silloin julkaisussa pitäisi pappissäädyn osalta olla johdonmukainen. Havaintojeni mukaan sukujulkaisuissa ja matrikkeleissa on osa pappien nimistä ruotsiksi, osa latinaksi. Valinnat varmasti heijastavat lähteiden kirjavuutta.

2. jakso: kirkonkirjojen ruotsinkielinen jakso noin 1870- tai 1880-luvulle saakka

Tänä aikana nimet ovat asiakirjoissa lähes yksinomaan ruotsiksi, joskin välistä näkyy vaihtelevasti myös latinaisia asuja. Sen sijaan ranskalaisia (Jean) ja saksalaisia (Friedrich) asuja tapaa harvemmin. Samankin henkilön nimestä tapaa hyvin erilaisia asuja (Elin, Helena, Lena, Helga). Jossain määrin nimien vieraskielisten asujen määrä asiakirjoissa kutistuu edelliseen jaksoon nähden: hypokoristiset eli puhekieliset ilmiasut olivat ne sitten suomalaisia tai vieraita - vähenevät. Nimi Henrik (Henrich) ei saa enää rinnalleen muotoja Hintza, Hincke jne.; myös Pellet, Lasset, Jepet, Jönsit ynnä muut joko kokonaan katoavat tai harvinaistuvat. Siinä voisi päätellä kyllä senkin suuntaista, että nämä nimiasut eivät vastanneetkaan ruotsalaisia hypokorismeja vaan suomalaisia. Tällainen johtopäätös saattaa kuitenkin olla liian äkkinäinen.

Joidenkin lähinnä kirkonkirjoissa esiintyvien etunimien kirjoitusasuja ja niiden suomalaisia vastineita - miesten nimiä

Vanhoja asiakirja-asuja

Tavallisia suomalaisia normaaliasuja sukujulkaisuissa käytettäviksi

Abraham, AbrahamusAabraham, Aapro, Aapo
Achatius, Akatius, ÅkeAkatius, Aake
AdamAadam, Aatami
Adolf, Adolp(us)Adolf, Aatu, Aatto
Albin(us)Albin, Alpo
Alexander, AlexAleksanteri, Aleksi, Santeri
Ambrosius, BrusiAmbrosius, Ambro, Brusi, Prusi
Anders, AndreasAntti
Anton, AntoniusAnton, Toni, Tyni
Arvid, ArvedArvi
Bengt, Benedict(us), BendikePentti
BenjaminBenjamin, Penna
Bernhard(us), Bern(d), Bernt, Berent Bernhard
Bertel, Bertil, BartolomeusPerttu, Pertti, Pertteli, Pärtty(li)
Christian(us), Christer, Christofer, Christophorus, Kristian, Krister Risto, Kristian, Krister
Claus, Claes, Claës, Claudius Klaus
Clemens, KlemetKlemetti
Conrad(us), Kort, KurtKonrad, Kurt
DanielTaneli
DavidTaavetti, Taavi
Edvard(us)Edvard, Eetu
Em(m)anuel, Im(m)anuelEmmanuel, Manu, Immo
Eric, EricusErkki, Eerikki, Eero
Eskil, Escillus, CelsusEsko, Eskeli
Filip, Philippus, PhilipFilppu, Vilppu, Filpus, Hilppa
Frans, Frantz, FransiscusFrans
Fredrik, Fredrich, FredrikusFredrik
GabrielGabriel, Kaapro, Kaapo
Georg, Georgius, Göran, Jöran, Giöran, Örjan Yrjö
Grels, Gregor, Gregorius, Greger, Greg Reko, Reijo, Reittu, Riekki
Gustaf, Gustawus, Gösta, Giösta Kustaa, Kyösti
Henric(us), Hendric, Hindrich, Henricus Heikki, Henrikki
Isak, IsacusIisak(ki), Iikka
Jacop, Jeppe, CauppiJaakko, Kauppi
Jalmar, HjalmarJalmari
JoakimJoakim, Jaakkima
Job, Hjob, HiobJob
Johan, Johannes, John, Jean, Jöns, Ihanus, Hans Johannes, Juho, Juhana, Juhani, Hannu
Josef, Joseph(us)Joosef, Jooseppi, Juuso
Karl, KarolusKarl, Kalle
Knut, CanutusNuutti, Knut
Lars, Lasse, LaurentiusLauri, Lassi
Magnus, Mongs, Mons, Måns Mauno, Maunu
Martin, Martinus, Mårten Martti
Matts, Mathias, MatteusMatti, Matias
Mauritius, Maurus, Mauria, Moritz Mauri
Michel, MikaelMikko, Mikael
Nils, Nicolaus, NiklasNiilo, Niko, Nikki, Niku
Olof, Olav, OlausOlli, Olavi, Uoti
Per, Peer, Pehr, Peder, Petter, Petrus, Pelle Pekka, Pietari, Petteri
Paul, Paulus, Pohl, Påhl, Påfwel Paavo, Paavali
SigfridSipi, Sippo, Sihvo
Simeon, SimonSimo, Simuna
Staffan, Staphan, StefanTahvo, Tahvana, Tapani, Teppo, Teppana
SvenSven, Vänni, Veini
ThomasTuomas, Tuomo
TimoteusTimo, Timoteus
UrbanusUrpo, Paanu
Wilhelm, WilliamVilhelm(i), Viljam(i), Ville, Vilho

Joskus saman nimen eri asuiksi tulkituilla muodoilla kyllä tarkoitetaan eri nimiä. Esim. nimiasut Gregorius (lat.) ja Grels (ruots.) tarkoittavat yleensä samaa nimeä, mutta eivät aina. Iisalmessa ehkä papin vajavaisen nimituntemuksen takia - oli kuitenkin saman perheen pojista yksi kirjattu säännöllisesti Gregoriukseksi ja toinen Grelsiksi. Oli ilmiselvästi kyse kahdesta eri kansanomaisesta nimimuodosta, jotka pappikin oli katsonut eri nimiksi. Talonnimistön avulla oli pääteltävissä toinen Riekiksi ja toinen Rekoksi. Kun papit ja kirjurit ovat olleet näin epätietoisia kirjattavan nimestä, ei yksiselitteistä ohjetta ole helppoa ajanjakson tutkijoille laatia.

Tälle ajanjaksolle on tyypillistä, että henkilöistä löytyy runsaammin asiakirjamerkintöjä kuin aiemmalla jaksolla. Varsinkin naisten nimiä on asiakirjoissa huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Koska valtaosa sukututkijoiden kokoamista tiedoista perustuu nyt kirkonkirjoihin, nimet identifioivat kunkin henkilön varmemmin. Sekoittavia, virheellisiä asuja ilmenee vähemmän kuin edellisellä jaksolla, vrt. esim. Alasen (1991 ja 1995) esimerkkejä. Kuitenkin mm. seuraavat nimet joskus keskenään sekaantuvat: Agata <> Agneta, Charlotta <> Saara, Helena <> Lena <> Magdalena ja Helena <> Elina <> Elisa. Syntyneiden- tai kastettujen luetteloa ei kuitenkaan ole syytä pitää muita tietoja pätevämpänä oikean nimiasun ilmaisijana.

Kyseisenä ajanjaksona oli saatavilla valtakunnallisia nimikalentereita, joissa nimiä oli joka päivälle. Ensimmäinen kalenteri, jossa joka päivälle oli nimipäivä, on vuodelta 1686. Ensimmäisessä suomenkielisessä almanakassakin (1705) nimet olivat vielä latinaisessa ja joskus saksalaisessa tai ruotsalaisessa asussa. Vain "Unikeco" ja "Pyhä Risti" saivat nimensä suomeksi.

Nimivaranto oli tällä aikakaudella edelleen suppea ja samankaltainen kuin aiemminkin. Almanakkojen nimistö muuttui verkkaisesti. 1700-luvun suomenkielistenkin almanakkojen nimistö oli ruotsalaisen mallin mukainen. 1700-luvulla almanakkoihin alkoi tulla myös muita kuin raamatullisia nimiä, jotka olivat lähinnä ruotsalais- tai saksalaisperäisiä, kuten Albertina, Amalia, Arvid. Osa näistäkin nimistä oli ollut käytössä jo aikaisemmin. Aikakauden loppupuoliskolla tuli - mm. erilaisten kulttuurivirtausten mukana - esiin uutta, osin aika eksoottistakin nimistöä mm. Krimin sodan vaikutuksesta (esim. Suleima). Lopulta kansallisromantiikan hengessä alettiin kehitellä suomalaista uudisnimistöä (ennen muuta kalevalaista).

Normaalistaminen

Jo edellisessä jaksossa ilmaistut periaatteet riittävät pitkälle. Säätyläistö oli yhä enemmän ruotsinkielistä, mutta Vanhan-Suomen alueella oli myös venäläisiä pajareita. Ajanjakson lopussa alkaa kirkonkirjoissa esiintyä jo uusia suomalaisia nimiä ja vanhojen mimien suomalaisia asuja, joita voi hyödyntää julkaisuissa.

3. jakso: kausi kirkonkirjojen suomalaistumisesta etunimilain säätämiseen

Suomenkielisten evankelis-luterilaisten seurakuntien kirkonkirjat suomenkielistyivät yleensä 1870- tai 1880-luvulla. Samalla myös nimiasujen kieli vaihtui. Tosin tuona aikana paikoin, ainakin Savossa, saatettiin kirjata syntyneiden luetteloon ja/tai lasten- ja rippikirjoihin hyvin kansanomaisia, väliin jopa paikallisia murteellisia nimiasuja kuten Ieva, Rietrikki, Uatto, Hermo Heikko, Juoppo. Toiseenkin äärimmäisyyteen mentiin - muodostettiin hyperkorrekteja asuja kuten esim. Kroope. Tämäntyyppiset nimet yleensä kirkonkirjoissa vuosikymmenien mittaan normaalistuivat, joten tuona jaksona ei voi pitää ohjeena sitä, että kastekirjan mukainen nimiasu olisi "oikea". Varsin yleistä oli myös nimien järjestyksen vaihtuminen: olen nähnyt samasta ihmisestä (esim. kansanedustaja Kalle Fredrik Kämäräisestä) saman kirkkoherranviraston 1930-luvulla laatimia virkatodistuksia, jossa etunimien järjestys on vaihdellut. Myös kirkonkirjojen nimiasuissa esiintyi vielä 1930-luvulla jonkin verran horjuvuutta. Asiakirjoista saattaa hyvinkin selvitä jo nimenkantajien kieli.

Normaalistaminen

Tämän jakson nimiasuja voi käyttää sellaisinaan ja normaalistamismalleina, elleivät ne ole selvästi murteellisia.

Paras nimimuoto ei välttämättä ole edelleenkään kastekirjasta löytyvä nimi, vaan se nimiasu, joka löytyy viimeisimmistä kirkonkirjoista, joissa henkilö esiintyy. Viimeisin kirjoitusasu nimittäin kertoo parhaiten sen, mihin muotoon nimen on katsottu vakiintuneen. Vaihtoehtoisesti voi käyttää kirkonkirjoissa selvästi useimmin esiintynyttä nimimuotoa. Jos henkilö on kuollut nuorena ja kastekirjassa on käytetty suomenkielistä nimiasua, on tietenkin käytettävä tätä syntyneiden luettelon mukaista nimeä. On myös muistettava, että henkilön nimi on voitu merkitä suomenkielisten kirkonkirjojen aikaan 1800-luvun lopulla kastekirjaan tai syntyneiden luetteloon ruotsinkielisessä asussa (Petter, Johan), vaikka häntä on aina kutsuttu Pekaksi tai Juhoksi virallisluontoisissakin yhteyksissä, ja ilmeisesti suomalaiselle nimelle aiottuna kasteellekin viety. Jos kyseinen ihminen on kirkonkirjoissa 1920-luvulla ja sen jälkeen edelleen kirjattu Petteriksi tai Johaniksi, on mielestäni tämä nimiasu säilytettävä virallisena ja muuten (esim. sulkeissa) ilmaistava se, että hänestä käytettiin yleensä toista nimeä.

4. jakso: etunimilain säätämisen jälkeinen aika

Vasta etunimilain voimaanastumisen (1946) jälkeen nimien kirjoitusasut vakiintuvat. Kansalaiset alkavat edellyttää, että heidän nimensä kirjoitetaan täsmälleen oikein ja yksiselitteisesti eli siten kuin ne on kirkonkirjoihin merkitty. Viranomaiset eivät määrää nimien asua, vaan nimenantaja ja -kantaja. Viralliset nimiasut ja puhuttelumuodot pidetään kuitenkin erillään. Almanakkasidonnaisuus on voimakasta; nimien halutaan löytyvän almanakasta, ja almanakkaa pidetään virallisesti hyväksyttyjen nimien kokoelmana. Jonkin verran esiintyy avantgardistista uusiin nimiin pyrkyä. Virallisiksi etunimiksi ei kuitenkaan juuri anneta puhuttelumuotoja.

Normaalistaminen

Etunimet kirjoitetaan sellaisina kuin ne kirkonkirjoissa tai muiden väestörekisteriviranomaisten papereissa ovat. Kastenimi tai vastaava on pääsääntöisesti pysyvästi virallinen nimi. Lempi-, taiteilija- yms. nimet ilmaistaan muuten (esim. kirjaamalla sulkuihin). Jos kutsumanimenä on jokin muu kuin ensimmäinen nimi, se voidaan ilmaista esimerkiksi typografisesti.

* * *

Nykyään näyttää siltä, että eletään jo uutta vaihetta, jonkinlaista murroskautta. Aiemmin arkityylisiksi puhuttelumuodoiksi katsottuja nimiä annetaan lapsille yhä enemmän virallisiksi etunimiksi, ja moni aikuinen haluaa vaihtaa virallistaa etunimensä puhuttelumuodon. Etunimistöön halutaan ilmeisesti vaihtelua, ja toisaalta näyttää siltä, että puhuttelu- tai hellittelynimien kategoria on hämärtynyt: se mikä oli ennen yksityistä tai pienen piirin käyttämää, halutaan nyt viralliseksi ja julkiseksi. Tämä kehitys tulee vähentämään nimien virallisten ja kansanomaisten asujen eroja. Myös nimien sidonnaisuus äidinkieleen on vähentymässä. Kansainvälistymisen hengessä otetaan käyttöön yhä enemmän vieraita nimiä ja niiden puhuttelumuotoja. Oman osansa tähän tuovat vierasmaalaisten maahanmuutto ja eri kansallisuuksien kesken solmittujen avioliittojen kasvu.

Nimiasujen valinnasta

Tärkeimpänä ohjeena sukujulkaisujen etunimistölle pitäisin siis sitä, että varsinainen tai virallinen nimi ja sen puhuttelumuodot pidetään erillään. Tämähän on ollut selkeätä viimeisinä vuosikymmeninä, ja uskoisin niin olleen aiemminkin. Sitä osoittaa muun muassa se, että kirkonkirjojen kielen ja niissä esiintyvien nimien kirjoitusasujen suomalaistumista seurannut lyhyt "vapaamman kansanomaisuuden" kausi ei vakiintunut, vaan palattiin taas kahtiajakoisuuteen.

Katsoisinkin, että sukututkimuksissa tulisi suosia näitä "varsinaisia" tai virallisia nimiä, mikä merkitsee useimmiten ns. täysnimiä. Kuitenkin varmasti tiedossa olevat etunimien puhuttelumuodot tai sellaiset puhuttelumuodot, jotka voidaan päätellä esim. talonnimen avulla, on hyvä tuoda henkilöstä kerrottaessa esiin - sopivan muodon voinee kirjoittaja harkita julkaisunsa mukaiseksi.

Perustelen tätä virallisasua suosivaa kantaani vielä seuraavilla seikoilla:
- Samaa ihmistä on eri yhteisöissä ja eri elämänvaiheissa voitu nimittää eri tavoin, eri puhuttelumuotoja käyttäen (tämähän on tuttua nykyaikanakin). Etunimen varianteilla on kansankielessä kuvattu mm. eri ikäkausia ja asemaa. Esimerkiksi paikoin Etelä-Pohjanmaalla Jaakko oli poikasena Jassu tai Jaakku, sitten Jaska, nuorena miehenä Kauppi ja isäntänä Jaakkoo.
- Puhuttelumuotojen määrä on tavattoman runsas. Harva tuntee niitä kuitenkaan riittävästi, jolloin kansanomaisen asun valinta jää helposti arvailun varaan. Ilmeisesti valinnat myös kohdistuisivat yleisimmin tällä vuosisadalla tunnettuihin kansanomaisiin muotoihin. Eri aikakausina ja samallakin paikkakunnalla on samoista täysnimistä voitu kuitenkin käyttää erilaisia puhuttelumuotoja.

Asiakiria-asujen merkintä

Olisi varmasti viisasta, että sukututkijat tehdessään muistiinpanoja eri lähteistä kirjaisivat nimet silloin siinä asussa kuin ne asiakirjassa esiintyvät. Varsinkin harvinaisemmista nimistä olisi hyödyllistä myös julkaisuissa ilmaista sopivalla tavalla asiakirja-asut, mieluusti vielä lähdemerkinnällä tai vuosiluvulla varustettuina.

Yhtä lailla olisi hyvä kirjata mm. haastatteluin saatuja kansanomaisia nimiasuja (niin etunimistä kuin suku- ja lisänimistä) ja muunlaisista henkilönilmauksista: Lassin Hintto, Jussin Pekka, Ottopappa, Laitis-Matti, Haaran Ville, Aa-Pee, UKK, Origo.

Etunimet hakemistoissa

Nimet tulisi kirjata hakemistoon samassa asussa kuin itse tekstiinkin. Etunimien osalta hakemistoon ei siis viedä erilaisia kirjoitusasuja, koska ne eivät ole todellisia eri nimiä. Jos hakemistossa on etunimen mukainen luettelo samansukunimisistä (esim. satoja saman sukunimen kantajia) tai sukunimettömistä ja kantanimien eri muodoista on käytetty eri asuja, olisi kuitenkin hyvä, että hakemiston sisälläkin olisi senkaltaisia viittauksia kuin "Elina, ks. Helena". Hakemiston eteen olisi hyvä liittää luettelo siitä, miten kukin nimi on normaalistettu.

Esim. muuten hyvin laaditussa K. G. Leinbergin matrikkelin Det odelade Finska biskopsstiftets herdaminne (Jyväskylä 1894) henkilöhakemistossa on sukunimettömät aakkostettu etunimen mukaan. Etunimien kirjoitusasut kuitenkin vaihtelevat, osa pappien nimistä on kirjattu ruotsiksi (esim. Anders) ja osa latinaksi (Andreas), joskus sulkuihin on merkitty toisen kielen mukainen asu, esim. Arvidus Jacobi (Arvid Japsson), tai ilmaistu erilaisia kirjoitusasuja, esim. Arnika l. Arnt Læff. Kun eriasuiset nimet on tietysti aakkostettu eri kohtiin, voi olla vaikea löytää oikeata henkilöä.

Jonkinlainen ongelma nykypolvien viemisessä hakemistoon on se, että kutsumanimi ei välttämättä ole ensimmäisenä. Gerald Enckellin kirjassa Släkten Zitting asia on ratkaistu aakkostamalla henkilö kaksi kertaa hakemistoon: sekä ensimmäisen että kutsumanimenä käytetyn etunimen mukaan. Ihan käypä ratkaisu, koska usein ihmiset tunnistetaan vain kutsumanimeltä ja ensimmäinen nimi voi olla tuiki tuntematon. Menettely palvelee hyvin suku- ja ystäväpiiriä.

Normaalistamisen apuvälineitä

Nimistönhuolto

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus tarkistaa maksupalvelutyönä henkilön- ja paikannimiä. Resurssien puitteissa myös sukututkimusten nimistöä voidaan sopimuksesta tarkistaa.

Osoite: Sörnäisten rantatie 25, 00500 Helsinki. Avoinna arkisin kello 8-16.
Sirkka Paikkala, erikoistutkija, nimistönhuoltaja

Lähde: Sukutieto 1997:1, s. 19-24

© Sirkka Paikkala ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]