Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Patronyymit ja matronyymit sukututkimuksissa

Sirkka Paikkala

Suomessa ei juurikaan ole tutkittu patronyymejä ja matronyymejä. Asiaa käsittelevä nimistökirjallisuuskin on niukkaa. Siksi esitän tässä omatkin näkemykseni vielä suurin varauksin. Mikä patronyymi on? Ja mitä ovat patronyymiset sukunimet? Varsinkin viimeksi mainitusta asiasta on nimistöntutkijoiden keskuudessa hyvinkin kirjavia käsityksiä; palaan tähän tuonnempana. Jo itse patronyymin statuksen määrittely on oma ongelmansa, samoin kuin se, missä määrin asiakirjoissa esiintyvien patronyymien voi katsoa todistavan niiden olleen kansan käytössä. Vaikka Suomessa tätä teemaa ei juurikaan ole käsitelty, se on ollut nimistöntutkijoiden päänvaivana muissa Pohjoismaissa (ks. artikkelin lopussa olevia kirjallisuusviitteitä), koska niissä patronyymeistä kehittyneiden sukunimien osuus koko sukunimistöstä on huomattava. Islannissahan patronyymejä käytetään sukunimien sijasta edelleenkin.

Suomessa patronyymejä ei ole käytetty kansanomaisesti kuten monissa muissa kielissä. Meillä patronyymit ovat eläneet lähinnä asiakirjoissa, joiden laatimismallit ja nimien kirjaamistavat olivat lainatavaraa. Kuitenkin - ehkä osin suurvaltakauden ruotsalaistamispaineissa - patronyymit juurtuivat jonkin verran ylempien luokkien käyttöön ja sieltä 1800-luvulla kansanomaisempaankin käyttöön. Jukolan Jussikin juhlallisempaa sävyä tavoitellakseen ilmoitti nimekseen Juhani Juhaninpoika Jukola, olihan häntä näin kinkereillä huudettu ja käräjäsalissa puhuteltu. - Se, mitä seuraavassa kerron patronyymeistä (isännimistä), koskee enimmäkseen myös matronyymejä (äidinnimiä), vaikka en jatkuvasti toistakaan molempia termejä.

Patronyymin (/matronyymin) voisi lyhyesti määritellä siten, että se on asiakirjassa (tai esim. sukuselvityksessä) esiintyvä ilmaus, jolla ilmoitetaan, kenen poika tai tytär etunimeltä mainittu henkilö on. Patronyymi on tavallaan etunimen attribuutti, tarkentava lisämäärite.

Suomalaisessa nimistökirjallisuudessa patronyymejä on usein pidetty lisäniminä, tai lisänimet on porrastettu siten, että patronyymit on luettu laajaan lisänimien kategoriaan, jolloin muita lisänimiä on kutsuttu varsinaisiksi lisänimiksi. Tämä on ollut heijastusta skandinaavisesta henkilönnimistöä koskevasta kirjallisuudesta (esim. Ivar Modeer: Svenska personnamn. Anthroponymica Suecana 5, Lund 1964) ja pohjoismaisen nimistöntutkijoiden yhteistyöjärjestön NORNAn sisällä käydystä keskustelusta (esim. Personnamnsterminologi. NORNA-raporter 23. Uppsala 1983).

Suomalaisen asiakirja-aineiston pohjalta minulle on kuitenkin alkanut hahmottua sellainen kuva, että patronyymit eivät olisi toimineet juurikaan lisänimen roolissa, vaan ne ovat pysyneet alkuperäisessä funktiossaan patronyymisinä määrittelyinä. Tosin eivät kaikki pohjoismaisetkaan nimistöntutkijat ole pitäneet patronyymejä lisäniminä (esim. Lena Peterson ja Gudrun Utterström edellä mainitussa NORNA:n raportissa). Joissakin yksittäisissä tapauksissa patronyymeistä on voinut kehittyä lisä- ja sukunimiä, mutta kuten Utterström (NORNA 23, s. 29) aiheellisesti huomauttaa, historiallisesti patronyymeillä ja lisänimillä on eri funktiot. Utterström on oman aineistonsa pohjalta todennut, että patronyymit ovat sukupolvisidonnaisia, ne eivät periydy, eikä niitä voida käyttää itsenäisesti kuten lisänimiä. Samassa symposiumissa Thorsten Andersson (NORNA 23, s. 17) asettikin lisänimen erääksi merkittäväksi kriteeriksi juuri sen, että sitä voi käyttää itsenäisesti.

John Kousgård Sørensen (NORNA 23) on määritellyt patronyymien historialliset kehitysvaiheet seuraavasti: 1) patronyymiset määrittelyt (patronymiske bestemmelser), 2) ensisijaiset patronyymit (primere patronymer eli varsinaiset patronyymit) ja 3) toissijaiset patronyymit (sekundære patronymer eli sukunimiksi muuttuneet patronyymit). On oletettavaa, että patronyymin osien yhteenkirjoittaminen alkoi siinä vaiheessa, kun patronyymiset määrittelyt muuttuivat varsinaisiksi patronyymeiksi.

Olettaisin, että on tyydyttävä siihen, että patronyymin käsitettä on vaikea sijoittaa joko yleisnimiin tai erisnimiin. Toisaalta patronyymien luokitteleminen lisänimiksi tai sulkeminen lisänimien ulkopuolelle ei ole yksiselitteistä. Patronyymi on täysin oma kategoriansa. Näin on ehkä siksikin, että sen funktio ja kirjoitusnormit ovat voineet kehittyä rauhassa - ilman nimistöntutkijoiden ja virkamiesten tarvetta määritellä sitä tiettyyn sanaluokkaan. Osaksi patronyymit ovat ajautuneet lähelle lisänimikategoriaa, mitä osoittaa se, että niistä on muodostettu varsinaisia sukunimiä. Kuitenkin ne ovat säilyttäneet vahvimpana alkuperäinen funktionsa, jota varten niitä asiakirjoissa on käytetty: sukulaisuussuhteen osoittamisen.

Vaikka emme pitäisikään patronyymejä varsinaisina niminä, ne muistuttavat niitä siinä, että niille on vakiintunut oma kirjoitustapansa: esim. ruotsinkielessä son ja dotter alettiin kirjoittaa yhteen genetiiviattribuuttinsa kanssa (Olaff Antikasson 1375 Mynämäki, Birgitta Gerlagsdotter 1423; Turun tuomiokirkon "mustakirja"). Samanlainen ilmiö on monissa muissakin kielissä. Ruotsin vaikutuksesta tapa siirtyi myös suomen kieleen.

Suomalaisesta asiakirja-aineistosta tekemäni havainnot antavat mm. seuraavia viitteitä siihen, että patronyymejä ei voisi pitää varsinaisina niminä:

1. Patronyymin appellatiivinen jälkiosa on voitu kääntää. Varsinkin Käkisalmen Karjalan vanhoissa lähteissä näkee samasta henkilöstä niin ruotsalaisia, suomalaisia kuin venäläisiä patronyymiasuja. Tosin joskus nämä merkinnät edustavat nen-loppuisia sukunimiä. Myös Länsi-Suomen varhaisimmissa lähteissä patronyymejä esiintyy sekä suomeksi että ruotsiksi: Marti Martinpoyca, Antj Christiernson, Olof Nickisson Kaliala, per bertulinca. Sukututkijat ovat havainneet, että aika ajoin kirkonkirjoissa on ruotsinkielisten patronyymien sijasta käytetty latinaisia muotoja: Anna Olai pro Anna Olofsdotter tai Johannes Petri pro Johan Pettersson. Jo 1550-luvulla Padasjoen Virmailasta kirjattiin vilmar nicolai eli virmar nicusson eli Viidmar Nielsson. Kun kirkonkirjojen kieleksi 1800-luvun lopussa tuli suomi, saivat etunimien ohessa patronyymitkin suomalaisen asun: Anders Karlsson > Antti Kallenpoika.

2. Kirkonkirjoihin (esim. Ol. Pyhäjärven ns. loisten rippikirjat 1800-luvun taitteessa) henkilöluettelot laadittiin etunimen perusteella, ei patronyymin. Sama koskee vanhempaa, vuosisadan takaista historiallista lähdekirjallisuutta; niiden tekijöillä lienee ollut autenttisempi tuntuma patronyymien käyttöön kuin meillä nykypolvella.

3. 1800-luvulla nimien suomalaistamista ja sukunimien omaksumista koskevassa sanomalehtikirjoittelussa ei patronyymejä pidetty oikeina niminä.

4. Suomen kielestä (niin kuin skandinaavisistakin kielistä) puuttuu kansanomainen nimitys patronyymille. Sen sijaan venäjän kielessä, jossa isännimen käyttö etunimen yhteydessä on edelleenkin tärkeää, sellainen sana on: ot_estvo.

5. -poika, -tytär, -son, -dotter -loppuiset patronyymit eivät juuri esiinny yksinään. Niitä ei voi käyttää itsenäisesti kuten lisänimiä yleensä. Jos tällaiset patronyymit olisivat olleet kansan käyttämiä nimiä, niistä olisi jäänyt merkkejä myös paikannimistöömme, josta niitä löytyy vain kymmenkunta (Alanen 1991). Nämäkään paikannimet eivät ilmeisesti ole vanhoja ja vakiintuneita lukuun ottamatta Karkun Kiuralan kantatalon nimeä Ollinpoika ja Perttelin Hähkänän pellonnimeä Pellinpoika (1785).

6. Patronyymit on voitu merkitä etunimen jälkeen, mutta ne on voitu jättää myös merkitsemättä varsinkin silloin, kun henkilöllä on enemmän tai vähemmän pysyvä lisänimi tai sukunimi. Patronyymien kirjaaminen miehille oli tavallisempaa kuin naisille (esim. vanhimmissa syntyneiden luetteloissa naiset ovat usein pelkällä etunimellä), mikä kielii siitä, että patronyymejä käytettiin verotuksellisessa ja hallinnollisessa täsmentämistarkoituksessa.

Käytännön vaikutukset

Mitä hyötyä tai vaatimuksia edellä olevasta pohdiskelusta voisi olla esim. sukujulkaisujen laadintaan? Kun patronyymi on jotenkin määritelty ja sen funktio hahmottunut, voidaan miettiä myös sitä, miten patronyymit eri yhteyksissä tulisi kirjata.

1. Jos tarkoituksena on tallentaa asiakirja-asut sellaisenaan, ongelman voi sivuuttaa. HisKi-projektissa on tallentajien tietysti tunnistettava, milloin on kyse son-loppuisesta sukunimestä, milloin patronyymistä, koska tallennuslomakkeessa on sukunimille ja patronyymeille eri kenttä. Tulostusohjelmia laadittaessa tulisi tietysti muistaa, että patronyymi on sukupolvisidonnainen. Ainakin jossakin 1980-luvun IGI-korttisarjan painoksessa kastetuille lapsille oli kirjaantunut isän patronyymi, eli patronyymi oli tulkittu periytyväksi lisänimeksi.

2. Sukujulkaisuissa yms. son/dotter/poika/tytär-sanan kielen määrää kirjoituskieli. Siis suomenkielisessä tekstissä suomeksi poika ja tytär, ruotsissa son, dotter. Etunimen kielen määrää taas nimenkantajan kieli. Tällöin voisivat tulla kysymykseen seuraavat mahdollisuudet tilanteesta riippuen: Antinpoika, Andersinpoika; Anttisson ja Andersson. Esim. ruotsinkielisen Anders Roosin pojan nimi suomenkielisessä tekstissä olisi Kurt Andersinpoika Roos. Vastaavasti ruotsinkielisessä tekstissä voisi olla Viisa Mikkosson Partanen. - (Patronyymiin sisältyvän etunimen asun valinnasta ks. tämän lehden edellisen numeron artikkelia Etunimet sukututkimuksessa.)

3. Jos julkaisuissa halutaan korostaa henkilön todellista nimeä ja erottaa, mikä on varsinainen nimi ja mikä patronyymi, voidaan käyttää erilaisia typografisia menetelmiä. Selkeyden vuoksi voi patronyymisen ilmaisun myös laittaa sulkuihin tai nimen perään tai ilmaista muuten esimerkiksi seuraavasti:

Pekka (Kallenpoika) Heikkilä;
Pekka Heikkilä, Kallen poika;
Pekka Heikkilä, s. 1850 ja k. 1920. Isä: Kalle Heikkilä.

Nimi ja patronyymi voidaan kirjoittaa myös eri kirjasintyypillä:

Jaakko (Iikanpoika) Kämäräinen, Juho (Pekanpoika) Littunen.

Sukututkimuksissa näkee usein kirjoitetun sukulaisuussuhteen esiin tuomiseksi patronyymejä sellaisillekin henkilöille, joille patronyymiä ei asiakirjoista löydy. Varsinkin tällaisissa tapauksissa "patronyymi" tulisi typografisesti selvästi erottaa varsinaisesta nimestä.

Se, että patronyymisiä poika-loppuisia ilmaisuja ei ole luultavasti varhaisemmilla vuosisadoilla kansanomaisesti käytetty, antaa mahdollisuuden ajatella, että patronyymiä käännettäessä sen osat voisi kirjoittaa erilleen: olli an Koppoinen eli Oloff Andersson Kopoinen muodossa Olli (Antin poika) Koponen. Menettely tuntuisi luonnolliselta ainakin silloin, kun henkilölle ei asiakirjoihin ole merkitty patronyymiä. Vaikka tapa ehkä paremmin vastaisikin suomen kielen oikeinkirjoitusta ja korostaisi patronyymin ei-proprisuutta, se on kuitenkin epähistoriallinen ja ristiriidassa sen kanssa, että varhaisissa lähteissä suomenkieliset patronyymi-ilmaukset on kirjoitettu yhteen - kuten myös 1800-luvun lopun suomenkielisissä asiakirjasarjoissa, kirjallisuudessa ja yksityisissä signeerauksissa. Ruotsin kielen tapa on vaikuttanut suomenkieliseenkin kirjaamiseen.

4. Patronyymisiä ilmauksia voidaan pitää lisäniminä oikeastaan vain sinä lyhyenä muutaman vuosikymmenen kestäneenä aikana, jolloin Länsi-Suomessa omaksuttiin pysyvät sukunimet. Silloin nimittäin ainakin osin kansan keskuudessa ymmärrettiin patronyymiset ilmaukset jonkinlaisiksi lisänimiksi. Tämä näkyy mm. erilaisissa lehti-ilmoituksissa ja yksityiskirjeissä. Käytännössä tällaiseksi siirtymäjaksoksi voitaisiin katsoa vuosia 1900-1920.

5. Vuodesta 1921 eli sukunimilain jälkeiset patronyymiset ilmaukset ovat sukunimiä, jos henkilöllä ei ole muuta sukunimeä. Jos henkilölle on merkitty patronyyminen ilmaus etu- ja sukunimen väliin, kyse on etunimestä. Patronyymiset etunimet ovat meillä kuitenkin harvinaisia, vaikka nimilaki sellaiset salliikin.

Sukututkimuksiin ei siksi enää ainakaan 1900-luvulla eläneen henkilön nimeä pitäisi kirjata tyyliin Antti Juhonpoika Anttila, ellei Juhonpoika ole todella annettu toinen etunimi. Jos se on vain sukututkijan lisäämä selvennys henkilön isän ilmaisemiseksi (tai ehkä kirkonkirjoissakin näkyvä ilmaus), muotoilu voi johtaa harhaan. Siksi olisikin hyvä käyttää selkeitä typografisia keinoja varsinaisen nimen korostamiseksi.

Myöskään nimiketju Antti Juho Heikinpoika Erkkilä ei kerro, onko nimenkantajan etunimi Antti vai Antti Juho eikä sitä, onko hänen isänsä Juho Heikki vai Heikki. Alkuperäisissä asiakirjoissa patronyymin osuuden joskus huomaa: isän mahdolliset kaksi etunimeä on kirjoitettu yhteen (CarlWilhelmsson), käytetty yhdysmerkkiä (Anders-Vilhelmss., Johan-Henriksson) tai etunimi on erotettu pilkulla patronyymistä. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Suomen nimilainsäädäntö ei tunne erikseen käsitteitä isännimi (patronyymi), äidinnimi, sukuhaaran nimi, välinimi tms., joiksi luokiteltavat nimet monissa muissa kulttuureissa kuuluvat olennaisena osana nimiketjuun. Lainsäädäntömme ymmärtää vain etu- ja sukunimen. Tästä on tietysti muualta tulleiden rekisteröinnissä tiettyjä ongelmia. Näitä ongelmia voivat sukututkijatkin joutua ratkomaan esim. täyttäessään tietokoneohjelmiensa nimikenttiä tai miettiessään, minkä nimen mukaan henkilö hakemistoon aakkostetaan.

6. Kun patronyymistä ilmausta ei mielletä lisänimeksi, sitä ei myöskään hakemistoissa tulisi käsitellä sellaisena. Siksi suku- ja lisänimettömät henkilöt tulisi viedä hakemistoon etunimen mukaisessa järjestyksessä. Julkaisun luonteen mukaan voisi harkita erillisen hakemiston muodostamista sukunimettömistä.

Etunimien mukainen askkostaminen oli käytössä jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa julkaistuissa matrikkeleissa (mm. K. G. Leinberg: Det odelade Finska biskopsstiftes herdaminne. Jyväskylä 1894) ja joissakin lähdesarjoissa. Tietysti selvästi sukuniminä käytetyt son-loppuiset nimet kirjataan hakemistoon kuten sukunimet. - Mm. joissakin vanhemmissa sukututkimusjulkaisuissa henkilönnimiä on aakkostettu usein myös patronyymin mukaan: lukijan ei siis tule tulkita näitä patronyymejä automaattisesti lisä- tai sukunimiksi.

Marianne Blomqvist on väitöskirjassaan, joka käsitteli lisänimien muuttumista sukunimiksi ruotsinkielisen Pohjanmaan maaseudulla, tarkkaillut myös patronyymejä. Esim. Raippaluodon osalta hän toteaa, että 1770-luvulle asti kirkonkirjoissa etunimien perään kirjattiin lähes pelkästään patronyymejä. 1780-luvulta lähtien "patronyymit ainoina lisäniminä häviävät ja korvautuvat muilla, paremmin identifioivilla nimityypeillä", lähinnä talonnimillä (s. 68). Kun sukunimikäytäntöön lopullisesti siirryttiin, Raippaluodossa 1900-1930 esiintyneistä 79 patronyymistä vain kymmenestä tuli perinnöllinen sukunimi (s. 65), ja ensimmäinen niistä vasta 1902 (s. 212).

Kemiön rippilasten luetteloiden tyttöjen nimiä lukiessa voi huomata, että

a.noin vuoteen 1905-1906 esiintyy melko runsaasti -dotter-loppuisia nimiä, sen jälkeen ne lähes kokonaan katoavat,
b.jo 1850-luvulla huomattavalla osalla tytöistä eli kahdella kolmesta oli lisänimi, joka oli ruotsalainen tai muu ei-suomalainen nimi. Tässä asiassa ei ollut eroa ruotsin- ja suomenkielisten tyttöjen välillä. Muille oli merkitty patronyymi (joko ruotsiksi tai latinaksi).

Aatamin poikia, pappeja ja talonpoikia

Ainakin Tampereen seudulla on ollut tapana merkitä kirkonkirjoihin aviottomina syntyneille henkilöille patronyymiksi Adamsson. Ortodoksisessa Karjalassa vastaava rooli on ollut patronyymillä Bogdanov/Bogdanova 'Herran lahja'. - Esimerkiksi Teiskon Ilvesniemestä kotoisin olleen Kustaa Henrikin (s. 1840), joka oli avioton lapsi, matronyymiksi kirjattiin aluksi Johannasson (Johannanpoika äidin mukaan), seuraavaksi hän oli Adamsson (Aatamin poika). Viimeksi hän esiintyi nimellä Andersson, joka tuskin paljastaa isän nimeä. Ilmeisesti Kustaa halusi vain peittää syntytapansa ja alkoi siksi käyttää uudenlaista mallinmukaista lisänimeä.

On hyvä muistaa myös se, ettei -son tai -poika ole aina kiinnittynyt isän ristimänimeen, vaan se on voitu liittää myös talon- tai kylännimeen, joskus jopa liikanimeen. Tällaisia merkintöjä on säilynyt runsaasti keskiajalta (esim. Petrus Lolason eli Pedr Lolanpoyca Raision Luolajasta). Näitä ilmauksia ei voitane tulkita patronyymeiksi, mutta ei myöskään perinnöllisiksi lisänimiksi.

Timo Alanen (1996) tulkitsee - ilmeisesti aivan oikein - Hämeenkosken Huljalan kylän merkinnän erick kaharinsson (1559) tarkoittavan kansanomaista ilmaisua Kaharin Erkki, missä Kahari on talonnimi eikä suinkaan etunimi. Toisen esimerkin Alanen kertoo Tammelan Järvenpään Jaskan talosta, josta on kirjattu 1612 Marcus Jaska, mutta n. 1620 Marcus Jacopson. Alasen mukaan merkintä paljastaa kirjurin menettelytavan: Isännän kansanomainen nimi on ollut Jaskan Markku, jossa Jaska on ollut talonnimi. Kirjuri on erehtynyt tulkitsemaan talonnimen Jaska Markun isää tarkoittaneeksi Jacop-nimen kansanomaiseksi muodoksi. Hän on ensin ruotsalaistanut talonnimen Jaska asiakirjoihin kelpaavaksi Jacopiksi ja liittänyt siihen patronyymin tunnuksen -son. Tuloksena on patronyymin näköinen Jacopson, jonka aitoutta ei osaa edes epäillä, ja niin Marcus hindersonista on kirjurin käsissä tullut Marcus Jacopson.

Erikseen muistettakoon latinaiset patronyymit. Niitä esiintyy kirkonkirjoissa joskus tavallisenkin rahvaan nimissä. Varsin yleisiä ne ovat kuitenkin pappien nimissä: Olaus Petri, Abrahamus Axelii. Esim. muuten hyvin laaditussa Leinbergin jo edellä mainitussa matrikkelissa henkilöhakemisto on aakkostettu sukunimettömien osalta etunimen mukaan, mutta nimien kirjoitusasuissa on vaihtelua. Osa pappien etunimistä ja patronyymeistä on kirjattu ruotsiksi (esim. Anders Henriksson, Andreas Erlandsson) ja osa latinaksi (Andreas Johannis, Anders Jacobi), joskus sulkuihin on merkitty toisen kielen mukainen asu, esim. Arvidus Jacobi (Arvid Japsson), tai ilmaistu erilaisia kirjoitusasuja, esim. Arnika l. Arnt Læff.

Patronyymistä sukunimeksi

Yksittäisissä tapauksissa patronyymeistä on voinut kehittyä lisä- ja sukunimiä. Tällainen tapa alkoi yleistyä lounaisessa Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla. Yleiseksi malliksi se tuli vasta viime vuosisadan vaihteen tienoilla, kun sukunimien käyttö alkoi toden teolla juurtua. Son-loppuisista nimistä tuli yksi nimimuoti - varsinkin ruotsinkielisille. Eikä tapa varsinkaan kielikontaktialueilla ollut outo supisuomalaisillekaan.

son-loppuisia sukunimiä tapaa 1700-luvulta alkaen myös itäsuomalaiselta sukunimialueelta. Esimerkiksi 1840-luvulla Heinäveden Vihtarissa oli kolme isäntää, joilla oli patronyyminen sukunimi Andersson, Gustafsson ja Christersson.

Sukututkijat törmäävät asiakirjoissa joskus sellaisiin son-nimiin tai patronyymeihin, joissa son on liitetty henkilön isän suku- tai lisänimeen: Berghsson, Gerdtson, Lindhsson, Åmansson. Hajahavaintoni viittaavat siihen, että näissä tapauksissa ei olisi kyse aidosta patronyymistä vaan tavasta muodostaa uusi lisä- tai sukunimi. Tällaisia nimiä muodostettiin ilmeisesti 1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Tapa liittynee malliin muodostaa son-loppuisesta patronyymistä sukunimi.

Patronyymisistä sukunimistä on muokattu myös sivistyneistönimien kaltaisia nimiä kuten Åkesson > Åkesen/Åkeseen/Åkesén. Tämänkin suvun nimen kirjoitusasu eri asiakirjoissa vaihtelee.

Sukututkijan on tärkeää tunnistaa patronyymiasuiset sukunimet varsinaisista patronyymeistä. Ensimmäiset patronyymiasuiset sukunimet lienevät ilmaantuneet nimistöömme jo 1600-luvulla, sillä niistä on tietoja ainakin 1600-luvun lopulta lähtien, mm. Ilma Orkamon ja Yrjö Raevuoren teoksessa Satakunnan Jonsson-suku (Helsinki 1935). Tämän suvun nimen kirjoitusasu tosin hieman vaihtelee paitsi asiakirjoissa myös erilaisissa sukututkimuksissa: Jonsson, Johnsson, Johansson. Eri julkaisuissakin on samasta suvun jäsenestä käytetty eri sukunimiasuja.

Sukunimeksi patronyymiä voi epäillä, jos mm.

  1. patronyymiin ei sisälly isän etunimeä,
  2. son-nimi esiintyy myös naisilla,
  3. patronyymi on kirjoitettu historiakirjoihin kokonaan, ei lyhennettynä. Tosin edellä mainitun Jonsson-sukuun kuuluneen Kosken kappalaisen nimi esiintyy kuolleiden luettelossa 1837 muodossa Joak. Joh Johns.
  4. son on liitetty muuhun nimeen kuin etunimeen, siis lähinnä lisänimeen.

Patronyymiset sukunimet

Meillä on joskus patronyymisiksi sukunimiksi katsottu (mm. Eeva Maria Närhi - Piroska Benedek: Patronyymiset sukunimityypit Suomessa ja Unkarissa. Congressus Octavus Internationalis Fenno-Ugristarum. Jyväskylä 10.-15.8.1995. Pars V Sessiones sectionum. Lexicologia & Onomastica. Jyväskylä 1996) varsinaisista patronyymeistä kehittyneiden sukunimien lisäksi muitakin etunimeen palautuvia sukunimiä, mm. itäsuomalaisia sukunimiä. Samoin patronyymisiksi sukunimiksi on katsottu talonnimiin pohjautuva Lassinantti-tyyppi ja sellaiset talonnimet, jotka sisältävät isännän etunimen ilman johdinta (Olli). Jostain syystä patronyymisiksi nimiksi ei kuitenkaan ole luettu Pekkala- tai Lassfolk-tyyppisiä talonnimiä. Mainitunlainen määrittely on liian lavea: patronyymisiksi sukunimiksi ei voi vapaasti tulkita lähes kaikkia sukunimiä ja talonnimiä, jossa esiintyy suvun kantaisän tai talon isännän etu- tai päänimi.

Patronyymiseksi sukunimeksi voidaan määritellä vain sellainen nimi, joka on ollut alkujaan patronyymi, ja jonka funktio on tämän lähisukulaisuuden ilmaisemisesta muuttunut periytyvän sukunimen funktioksi. Patronyymisen sukunimen tunnusmerkkinä on etunimeen liitetty son/dotter tai poika/tytär-loppu. dotter-loppuisia sukunimiä on Suomessa käytössä vain kaksi (Ersdotter, Stefansdotter), joita ei tosin vielä kymmenen vuotta sitten meillä tavattu. son-loppuisia nimiä on noin 300 (nimenkantajia noin 45000); lisäksi sen-loppuisia nimiä on alle 200 (nimenkantajia noin 5000), joista kuitenkin vain osa on patronyymisiä.

poika-loppuisia sukunimiä oli v. 1995 käytössä viisi. Sukunimilain voimaan astumisen (1921) jälkeisessä nimistössä niitä on kaikkiaankin ollut hyvin vähän. Osa syntyi sukunimilain toimeenpanon yhteydessä (Kaarlenpoika), osa on talonnimiin pohjautuvia (Antti-Poika, Ollinpoika, Pellonpoika, Talonpoika). Viime vuosikymmeninä on ollut käytössä lähes 30 -poika-loppuista patronyymistä tai matronyymistä kehkeytynyttä nimeä, mm. Miinanpoika ja Kustaanpoika.

Kantajia poika-loppuisilla nimillä on yhteensä noin 300. tytär-loppuiset nimet ovat kokonaan poistuneet käytöstä, viimeksi vajaan kymmenen vuoden aikana Laurintytär. Hiljan oli vielä käytössä runsaat parikymmentä tytär-nimeä. Suomen historiallisissa lähteistä löytyy joukko ikivanhoja poika-loppuisia lisä- tai talonnimiä (ks. mm. Aulis Oja: Keskiajan poika-loppuiset liikanimet. Kalevalaseuran vuosikirja 52. Helsinki 1997 ja Seppo Suvanto: Knaapista populiin. Helsinki 1987). En kuitenkaan tässä kirjoituksessa puutuu näihin nimiin.

Kaikki son-loppuisetkaan sukunimet eivät siis ole alkujaan aitoja patronyymejä. Näitäkin nimiä otettiin viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin mallin mukaan. Suosittiin tiettyjä yleisiä nimiä: vaikkapa Reinholdin poika saattoi ottaa sukunimekseen Johansson. Virallisten lehtien nimenmuutosilmoituksista selviää, että omasta etunimestään johti uuden sukunimensä mm. Erikki Ewa-Kaisanpoika, josta 1880 tuli Erikson.

Virallisista lehdistä löytyvät myös mm. seuraavat nimenmuutokset:

Markusson
-
Johansson
1885
Helsinki
Antson
-
Hansson
1887
Ida Adamsson
-
Andersson
1890
Ulrikasson
-
Ulriksson
1893
Johansdotter
-
Johansson
1884
Helsinki
Ulrikantytär
-
Johnsson
1884
Helsinki
Aatamintytär
-
Eriksson
1884

Jonkin verran son-loppuisia nimiä muutettiin "hienommiksi" sén-loppuisiksi. Esim. Helsingissä 1884 eräs Henrikintytär muutti nimensä kuulumaan Henriksén.

Ortodoksisen Karjalan patronyymit

Tämän teeman olen jättänyt tietoisesti käsittelyn ulkopuolelle. Samoin jätän tässä käsittelemättä savolaiset tar-loppuiset naisten nimet (Pirhonen > Pirhotar) ja latinaisten sivistyneistönimien feminiinimuodot (Ursinus > Ursina)

Patronyymejä koskevaa kirjallisuutta

Lähde: Sukutieto 1997:2, s. 13-17

© Sirkka Paikkala ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]