Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Sukunimet sukututkimuksessa

Sirkka Paikkala

Sukunimet ovat sukulaisuuden yhdistävä tuntomerkki. Suomen lain mukaan meillä jokaisella kuuluu olla sukunimi, se on itsestäänselvyys. Niin ei ole kuitenkaan aina ollut, sillä pakolliseksi sukunimi tuli kaikille vasta ensimmäisessä sukunimilaissa v. 1920. Kenellä ei vielä silloin sukunimeä ollut, hänen tuli sellainen ottaa, ja ellei sitä ollut vuoden kuluessa ilmoitettu, oli papin se hänelle määrättävä. Se, että sukunimettömiä todella tuohon aikaan vielä oli, johtui historiallisista ja kulttuurisista seikoista. Yhteistä koko Suomen kansan suurta esihistoriallista sukunimimenneisyyttä ei ole.

Menneitä asioita tarkasteltaessa on ymmärrettävää, jos sukua tutkiva - nykypäivän ajatuksin varustettuna - tulkitsee etunimen jälkeen kirjoitetun nimen sukunimeksi. Historiallisesti ja sisällöllisesti tuo tulkinta voi kuitenkin olla hyvin harhaanjohtava. Sukunimen pääkriteeri on sen periytyvyys, ja tuota periytyvyyttä on syytä tarkata tutkimusalueella muutenkin kuin esimerkiksi tietyn talon asukkaiden nimien kirjaamisen perusteella. Se, että kirkonkirjoissa on pitkään etunimen jälkeen merkitty talonnimi, ei todista, että tuota talonnimeä olisi käytetty sukunimenä. Jos nimi vaihtuu talosta muuton myötä, kyseessä ei ole vielä sukunimi vaan lisänimi. Siksi - kun puhumme aiempien vuosisatojen Länsi-Suomen väestöstä (säätyläistöä lukuun ottamatta) on turvallisinta käyttää etunimen tai patronyymin eli isännimen jälkeen kirjatusta nimestä termiä lisänimi. Henkilökohtaisia ulkoisia tai sisäisiä ominaisuuksia kuvaavasta korkonimestä voi käyttää termiä liikanimi.

Sukunimen määrittely

Pohjoismaisessa nimistöntutkimuksessa määriteltiin 1980-luvulla sukunimeksi lisänimi, joka on esiintynyt samassa suvussa kolmessa polvessa perättäin. Tämän määritelmän heikkous on siinä, että se koskee kulloinkin yksittäistä nimeä, ei koko nimijärjestelmää eli sitä, onko nimen periytyminen tutkittavalla väestöryhmällä tarkasteluajankohtana ollut säännönmukaista ja ennen kaikkea millainen funktio nimille nimijärjestelmän syntyessä annettiin. Nimien periytymistä on joskus myös käytännössä vaikea osoittaa. Ei riitä, että lisänimi on jostain syystä (ammatin, talon tai henkilön ulkoisten piirteiden siirtymisen myötä) siirtynyt polvesta polveen.

Olen yrittänyt pohtia sukunimen määritelmää sen olemuksesta lähtien ja päätynyt seuraavaan: sukunimi on sellainen lisänimi, joka kuuluu (sellaiseen) nimisysteemiin, jossa nimillä on tarkoitus osoittaa nimenkantajan kuuluvuus tiettyyn sukuun. Hieman oikoen voitaisiin sukunimen määritelmä esittää myös seuraavasti: sukunimi on sellainen lisänimi, joka on tarkoitettu periytyväksi tai nimi, jolla on haluttu osoittaa suhde sukuun tai vielä lyhyemmin: sukunimi on lisänimi, jonka funktioihin kuuluu periytyvyys. Yksittäisen nimen osalta tulee silloin ensin selvittää, mihin nimijärjestelmään se kuuluu ja sitten se, oliko tuo järjestelmä tuolloin sukunimijärjestelmä vai muunkaltainen lisänimisysteemi. Sukututkimus on tässä nimistöntutkimukselle hyvä aputiede.

Itäsuomalaiset ikiaikaiset sukunimet

Suomen alue on ollut pitkään itäisen ja läntisen kulttuurin kohtauspaikka. Tämä kulttuurinen kahtiajakautuminen heijastuu myös nimikäytäntöön. Itäisen valtapiirin alueella, missä Novgorodin ja ortodoksisen kirkon vaikutus ulottui paitsi Karjalan myös Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajan yli Savon ytimeen Saimaan länsirannoille Savilahden eli nykyisen Mikkelin tienoille, syntyi maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Tämä tapahtui todennäköisesti jo 1200-luvulla, ja se säilyi vahvana koko Ruotsin vallan ja autonomian ajan lähes koko Savossa ja Karjalassa. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla - länsisuomalaisista poiketen - sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin metodein todistaa vakaasti periytyviksi. Periytyvyys on kuitenkin ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.

Itäsuomalaisen ja länsisuomalaisen nimikäytännön raja 1700-luvulla

Savolaisen ekspansion mukana itäiset sukunimet levisivät Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, Hämeen ja Satakunnan pohjoisosiin, osiin Pohjanmaata, Pohjois-Suomea, Inkeriä ja Venäjän Karjalaa. Tosin alueilla, joissa savolaiset eivät saaneet valtaväestön asemaa, sukunimien käyttö ajan mittaan (1600-luvulta alkaen) hävisi ainakin asiakirjoista. Joskus - vaikka papit eivät sukunimiä kirkonkirjoihin merkinneetkään - saattoi sukunimi säilyä suvun suusanallisena aarteena jopa 150 vuotta putkahtaen sopivan tilaisuuden tullen (suvun jäsenen muuttaessa takaisin Savoon tai sukunimikäytännön levitessä Länsi-Suomeen) taas käyttöön. Karjalassa Lappeen, Jääsken ja Viipurin kihlakuntien alueella läntinen talonnimi-lisänimikäytäntö tunkeutui osin sukunimialueelle, samoin paikoin Savon lounaisissa osissa. Venäläisvaikutuksen takia myöskään rajakarjalaiset ortodoksit eivät ilmeisesti ainakaan enää 1600-luvulla käyttäneet sukunimiä.

Itäsuomalaisten sukunimien kantajista muodostuu yhtenäisiä sukuja. Pääsääntöisesti saman nimen kantajat kuuluvat samaan sukuun. Itäsuomalaisen sukunimialueen rajamailla, ortodoksisessa Karjalassa ja Länsi-Suomessa saattaa kuitenkin esiintyä pienehköjä samannimisiä ryhmiä, jotka eivät ole sukua nimenkantajien pääjoukolle.

Useimmat itäsuomalaiset sukunimet on alkujaan muodostettu miesten (sukujen patriarkkojen) etunimistä, jotka saattoivat olla peräisin monenkin eri kulttuurin ja kielen parista. Osa sukunimistä palautuu suomalaisten omiin pakanuuden aikaisiin yksilönnimiin (Ikävalko, Lempinen, Nousiainen), osa pohjautuu kreikkalaiskatolisiin (Termonen < D'ermoi < Jermija < Jeremias), osa läntisen kirkon mukanaan tuomiin nimiin (Pentikäinen < Benedik) tai nimiin, jotka olisivat voineet tulla kumpaa tietä hyvänsä: Laukkanen (< Laurentius), Koponen (< ilmeisesti Prokopios). Lännestä on saatu aineksiksi muitakin kuin pyhimysnimiä: Rokka (< mahd. Rodgher).

Nimien käyttö ja muodostaminen uudella ajalla

Kun itäisen sukunimistön malli oli muodostunut ja vakiintunut, sitä voitiin tarvittaessa käyttää uusien nimien muodostamiseen mm. samannimisten liikaa yleistyessä jollakin seudulla, uusien sukuhaarojen muodostuessa, uuteen ympäristöön muutettaessa ja Itä-Suomeen tulleen uuden sukunimettömän väen nimeämiseen. Sukunimiä alettiin muodostaa vapaammin, esimerkiksi yksilön liikanimestä, ammatinnimityksestä tai kotipaikan nimestä tai nimenosasta, joka kyllä saattoi sisältää etunimiaineksiakin. -la/-lä-loppuisista talon- tai muun asumuksen nimistä johdetut sukunimet saattoivat olla joko -lainen/-läinen-loppuisia tai pelkästään -(i)nen-loppuisia. Esimerkiksi savolaista Kärkkäinen-sukunimeä kantaneet ottivat 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuoliskolla mm. seuraavia uusia nimiä asuinpaikkansa mukaisesti: Risulainen (< talonnimi Risukoski), Pietiläinen (< talonnimi Pietilä), Sakari (< talonnimi Sakari), Pöksyläinen (< lisänimi Pöksä-Kärkkäinen), Rantonen (< talonnimi Rantala). Kuopion itäpuolella taas erään Ihalempisten sukuhaaran jäsenten uudeksi nimeksi tuli Kortelainen heidän muuttaessaan 1600-luvun alulla Kortejoelta Ritoniemeen.

Kiintoisaa on, että suuri osa paikannimistä johdetuista -lainen-nimistä sijoittuu itäisen sukunimialueen reuna-alueille ja myöhemmin uudelleen asutettuun Pohjois-Karjalaan, jonne savolaiset muuttivat runsain joukoin 1600-luvulla. Muuttoliikkeen seurauksena syntyi entisten sukunimien tilalle tai rinnalle runsas joukko vanhasta kotipaikasta johdettuja -lainen/-läinen-loppuisia nimiä kuten Puumalainen, Koikkalainen, Haapalainen, Lapveteläinen, Karjalainen, Jääskeläinen. Myös esimerkiksi Viipurin seudun kylän nimistä ovat syntyneet Vahvelainen (< Vahviala) ja Kesäläinen (< Kolmkesälä). 1600-1800-luvuilla myös muiden uusien nimien produsointi keskittyi edellä mainituille alueille. Vanhan kotipaikan nimestä on savolainen sukunimi voitu juontaa paitsi -lainen- myös -(i)nen-suffiksilla.

-inen-johtimen i:n katoaminen itäsuomalaisista sukunimistä

Vielä 1500-luvulla ja 1600-luvullakin itäsuomalaisissa sukunimissä nen-loppua edelsi i. 1700- ja 1800-luvuilla tämä kirjain kuitenkin jäi osasta nimiä pois. Toiset nimet saivat rinnakkaismuotoja, joista i:llinen oli levikiltään yleensä itäisempi. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta i:lliset nimet ovat harvinaisempiakin. Osa nimistä säilytti i:n ilman, että niille olisi syntynyt rinnakkaismuotoja.

Toinen asiakirjoissa samoihin aikoihin tapahtuva muutos -(i)nen-loppuisissa nimissä on luonteeltaan ortografinen. Noin 1840-luvulle asti -(i)nen-loppu kirjoitettiin lyhyempänä muodossa: -(i)n. Tämä on aiheuttanut mm. harrastelijasukututkijoille ongelmia ja sekaannuksia. Ilmestä jopa julkaisuja, jossa suvun nimeksi kirjoitetaan esimerkiksi Rutain pro Rutanen. Kirjoitusasu ei kuitenkaan ole todellinen nimi. Olen tilastoinut näitä kirjoitusasujen esiintymisiä (Sirkka Paikkala: Finnische Familiennamen auf i(nen). Studia Anthroponymica Scandinavica 6/1988) Itä-Suomesta (tilastoalueina vanhat Mikkelin, Kuopion, Pohjois-Karjalan ja Viipurin läänit). Tilastoista saattoi havaita, että

  1. alkuperäinen i:llisyys ja suffiksin lyhyt kirjoitusasu, (i)n, alkoivat selvemmin väistyä Viipurin läänissä 1830-luvulla, mutta Savossa (Mikkelin ja Kuopion läänit) oltiin samassa vaiheessa vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Savossa vanhat muodot syrjäytyivät kuitenkin nopeammin; siellä vanhojen muotojen osuus laski alle 70 %:n jo 1850-luvulla, Viipurin läänissä vasta vuoden 1861 jälkeen.
  2. molemmat kirjoitustapojen muutokset tapahtuivat yhtäaikaa: murrosvaiheessa ei juuri tapaa sellaisia nimiasuja, joissa suffiksi olisi kirjoitettu joko muodossa -n tai -inen.
  3. sen sijaan pitkää muotoa -inen tapaa eniten 1700-luvun alkupuoliskolta ja 1600-luvulta. Tämä ilmiö tulee esiin kaikkien itäisten läänien pitäjissä, voimakkaimmin ehkä kuitenkin Kuopion läänissä. Ilmiön selitystä en tässä yhteydessä pohdi.

Naisten sukunimet

Savolaisten naisten sukunimissä esiintyi yleisesti menneinä vuosisatoina johdin -tar < -tär. Esimerkiksi Turunen > Turutar; Koponen > Kopotar, Kovotar, Laitinen > Laititar, Laitar. Nämä nimet on johdettu isien sukunimistä, ei puolisoiden. Esimerkiksi Sotkamossa (1698) Erkki Pääkkösen (Erich Pääcköinen) leskeksi on merkitty Kaarina Kirjavatar (Carin Kiriawatar). Rautalammilta mainitaan vielä 1829 Anna Liisa Lapitar (Anna L. Lapitar), joka oli Salomon Hännisen vaimo. Silloinkin kun itäsuomalaiselle vaimolle ei asiakirjoihin tar-loppuista sukunimeä kirjoitettu, esiintyi hän aina isänsä, ei miehensä sukunimellä.

Asiakirjoista voisi päätellä, että tar-nimet olivat yleisimmillään savolaisten keskuudessa 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuoliskolla. Tosin esimerkiksi Paltamossa vielä 1800-luvun ensi vuosikymmenellä melkein jokaisen naisen sukunimi merkittiin tar-loppuisena. Todennäköisesti tar-loppuisten sukunimien käyttö oli vasta uuden ajan alussa Savossa virinnyt muoti, jolla oli esikuvansa kansankielessä ja -perinteessä. Karjalaisten keskuudessa nimityyppi pysyi lähes tuntemattomana.

-tar-nimien tunnistaminen

-tar/-tär on niitä harvoja johtimia, joiden perustana oleva sana voidaan tunnistaa. Se on ilmeisesti lyhentymä balttilaisesta lainasanasta tytär. Tytär-sana taipuu poikkeuksellisesti (tytär: tyttären), minkä on arveltu johtuvan siitä, että alkuperäisen balttilaisen sanan -kt- on lainattaessa korvattu tt:llä. Tällä on ollut vaikutuksensa myös tar-nimiin: taipuuhan esimerkiksi nimi Launotar muodossa Launottaren. Poikkeuksellinen taivutus on vaikuttanut myös itse nimen vartaloon: Hiltunen > Hillutar, Sipinen > Sivitär, Koponen > Kovotar, Happonen > Hapotar, Partanen > Parratar, Julkunen > Julutar. Jos tätä tar-nimien kieliopillista heikkoasteisuutta ei oteta huomioon, voi kantanimen tunnistaminen vaikeutua, esimerkiksi nimen Kovotar/Kovatar voi helposti tulkita Koposen sijasta Kovaseksi.

Koska savolaismurteissa on t:n heikkoasteisena vastineena kirjakielen d:n sijasta tavallisesti kato (pata: paan), joskus j tai v, näkyvät nämä piirteet tar-nimissäkin. Esimerkiksi Laitisen tytär on Laitar (< Laijtar/Laijitar pro Laiditar, tosin asiakirjoissa esiintyvät myös muodot Laijtar ja Laiditar), Natusen tytär Nautar (pro Nadutar), Sutisen tytär Suetar (pro Sudetar, asiakirjoissa myös muoto Sutitar), Vatasen tytär Vaatar (pro Vadatar). Jos vokaaleja on näin kertynyt useampia peräkkäin, ne ovat ainakin kirjoitusasussa lyhentyneet: Jaatinen (> Jaaitar) > Jaitar (pro Jaaditar), Knuutinen > (Knuuitar) > Knuitar (pro Knuuditar).

Joskus koko lainen-johdin on korvattu tar-päätteellä: Kainulainen > Kainutar, Lappalainen > Lapitar (myös Lappalatar), Savolainen > Savotar (myös Savolatar), Suomalainen > Suometar (myös Suomalatar). Joskus nimen vartalon viimeinen tavu lienee tulkittu johtimeen kuuluvaksi: Tuppurainen > Tuputar, Liimatainen > Liimatar tai vartalo on muuten lyhentynyt Huovinen > Huotar.

Joskus nimen vartalon viimeinen vokaali voi muuntua samalla tavalla kuin vastaavanmuotoista sanaa taivutettaessa: Torvinen > Torvetar. Vielä 1700-luvulla nen-loppuisten sukunimien johdinta edeltänyt i puuttuu -tar-nimistä lähes aina. Vain harvoin asiakirjoista löytyy sellaisia muotoja kuin Varoitar pro Varotar.

Erilaisten muutosten vuoksi on samanasuinen tar-nimi voitu johtaa erilaisistakin nimistä: Lempinen, Lempiäinen > Lemmetär; Lyytikäinen, Lyytinen > Lyytitär (myös Lyytinen > Lyitär pro Lyyditär); Lappalainen, Lappi, Lapveteläinen > Lapitar (myös Lapveteläinen > Lapvetelätär).

Kuten viimeisestä esimerkistä huomaamme, ei tar/tär-johtimella korvattu vain nen-loppuista johdinta, vaan se voitiin liittää myös nimeen, jossa sellaista ei ollut: Kokko > Kokotar; Husso > Hussotar; Torikka > Torikatar; Kärnä > Kärnätär; Liukko > Liukotar; Krouvari > Krouvaritar; Haataja > Haatajatar; Kunnari > Kunnatar tai talonnimestä kehittyneeseen sukunimeen (Perälä > Perätär). Johdin voitiin liittää myös vierasnimiin (sotilas- ja käsityöläisnimiin, ehkä säätyläisnimiinkin, jos suvussa oli alenevaa säätykiertoa): Gång > Gångitar; Lustig > Lustigtar; Oxman > Oxmannitar; Montanus > Montanitar.

Kuitenkin klassisten kielten mukaiset nimet pysyivät useimmiten joko maskuliinisina tai saivat niiden feminiinimuodon: Monnius > Monnia; Osolanus > Osolana; Arbelius > Arbelia; Marin > Marina; Glumerus > Glumera; Forsander > Forsandra. Samallakin henkilöllä saatettiin feminiinisyyttä ilmaista niin kotoisella kuin vieraalla johtimella: Ursin(us) > Ursina, Ursinatar, Ursinitar.

Naisen sukunimi säilyi siis kotoa muutettaessa, sillä avioiduttuaankin naisen katsottiin kuuluvan isänsä sukuun. Käytäntö alkoi murtua hiljakseen vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun papinrouvat ja muut säätyläiset olivat näyttäneet mallia. Ensimmäisistä "omaa sukua" -nimistä on tietoja jo 1700-luvulta. Ahlaisten kuolleiden luettelossa 1798 mainitaan "enkefru Maria Christina Luden född Renner" ja Elimäen syntyneiden luettelosta 1802 pastori Eric Backmanin rouva "An. Margar. född Wiberg". Laillinen pakko miehen sukunimen käyttöön tuli kuitenkin vasta vuoden 1929 avioliittolaissa - ei vielä vuoden 1920 sukunimilaissa.

Miten naisten nimet tulisi kirjoittaa sutututkimuksissa?

Joskus savolaisissa tai karjalaisissa sukututkimuksissa näkee jo 1700-luvun naiset merkityn nykyaikaisen tavan mukaisesti Maria Kinttunen, o.s. Solmunen tai tekstissä puhutaan Maria Kinttusesta (miehen nimellä). Kuitenkin sukujulkaisuissa nimet tulisi kirjoittaa mahdollisimman tarkoin kulloisenkin tavan mukaan. Menneiden vuosisatojen itäsuomalaiset naiset tulisi siis merkitä aviossakin isän nimellä. Oikeastaan näin tulisi menetellä myös länsisuomalaisten säätyläisrouvien kohdalla. Vaikeampi on sen sijaan sanoa, mistä ajankohdasta alkaen tulisi noudattaa ns. nykyaikaista käytäntöä. Jos on tietoa (kirjeitä, perun- tai kauppakirjoja tms.) siitä, kuinka henkilö itse nimensä kirjoitti, voi huoletta noudattaa sitä tapaa - varsinkin, jos dokumentit ovat naisen myöhemmältä iältä. Käypiä ohjeita voikin antaa vain tapauskohtaisesti. Karkeana ohjeena voitaneen pitää seuraavaa: kaikki vielä vuonna 1920 eläneet (jos mies ei ole jo vuosikymmeniä sitten kuollut) tai vuoden 1900 (tai jopa 1880) jälkeen vihityt tai vuoden 1875 jälkeen syntyneet voidaan kirjata miehensä nimellä. Säätyläisnaisten osalta aikarajaa voi siirtää ainakin 50 vuotta aiemmaksi. Suvuittain tai paikkakunnittain voi aikarajat tosin määritellä tarkemminkin.

-tar/tär-nimiä voi käyttää 1600-1800-lukuja käsiteltäessä, jos asiakirjoista sellaisia ilmenee. Selvyyden vuoksi voi rinnalle (sulkuihin tms.) merkitä sukunimen kantamuodon. Henkilöhakemistoihin tar-nimet voi normaalistaa (Susanna Laitar > Susanna Laitinen), mutta lisäksi voi merkitä lisähaun: Laitar ks. Laitinen, Nyätär ks. Nykänen. Latinalaisten feminiinimuotojen kanssa voi menetellä vastaavasti: tekstissä voi olla Margaretha Sinia ja hakemistossa Sinian kohdalla viittaus nimeen Sinius.

Läntinen talonnimikäytäntö

Keskiaikaisessa Länsi-Suomessa, joka eli voimakkaammin Ruotsin ja Keski-Euroopan vaikutuspiirissä ja jossa asutus oli paikalleen vakiintunut ja oli siirrytty jo varhain peltoviljelyyn, ei käytetty sukunimiä. Talonpojilla ja kaupunkien väestöllä saattoi olla erilaisia periytymättömiä liikanimiä. Sen lisäksi asiakirjoissa esiintyy myös talon- ja muiden asumusten nimiä lisänimen tapaan käytettynä.

Nimistöntutkimuksessa on paljon pohdittu sitä, ovatko talonnimet, jotka on kirjattu etunimen ja mahdollisen patronyymin perään joko sellaisinaan (marcus persson jatila), taivutettuna (Jacob Iacolan, Philpus Jacolast) tai preposition jälkeen (Lasz i Karhia), todellisia lisänimiä vai vain sijainnin määreitä. Tätä teemaa en nyt käsittele, vaan tulkitsen nämä asutusnimet enempiä perustelematta lisänimiksi.

Tavallisin talonnimen tuntomerkki on la-loppuisuus, Matin taloa on sanottu Mattilaksi.

Vanhimmissä läntisissä kylän- ja talonnimissä la-johtimen sijasta on käytetty -nen-johdinta. Meillä on myös runsaasti vanhoja talonnimiä, joissa talosta on käytetty varhaisen isännän nimeä, ilman minkäänlaista johdinta kuten Pentti, Sipi ja Matero (< Matin Eero). Nämä johtimettomatkin nimet ovat siis alkujaan talonnimiä; eivät mitään patronyymejä. Tosin joissakin suomalaista henkilönnimistöä käsittelevissä viimeaikaisissakin kirjoituksissa on tulkittu sellaiset nykyiset sukunimet kuin Olli tai Matinlassi patronyymisiksi sukunimiksi. Kyse on kuitenkin nimistä, jotka ovat kehittyneet sukunimiksi talonnimistä, joihin sisältyy isännän nimi. Esimerkiksi talonnimeen Anunti isännän nimi sisältyy sellaisenaan, ja Erkinjuntti-talonnimen muodostuksessa on viitattu myös edelliseen isäntään eli isännän isään, jolloin talonnimessä on vain siihen sisältyvän henkilönnimen kautta patronyymistä vivahdetta.

Entäpä jos asiakirjoissa ei etunimen ja mahdollisen patronyymin lisäksi ole talon isännällekään koskaan kirjattu jälkinimeksi talonnimeä, voidaanko tällöin sukututkimukseen isännän lisänimeksi kirjata talonnimi? Kysymys on vaikea. Talonnimien rooli lisänimenä tai sen kaltaisena jälkinimenä on vaihdellut eri seuduilla ja eri aikoina. Pääsääntöisesti talonnimi voitaneen kirjata isännän ja muunkin talon väen lisänimeksi, jos seudulla yleensä tuohon aikaan on talonnimiä käytetty jälkinimenä ja jos muuta lisänimeä ei kyseiselle henkilöille asiakirjoista ilmene. Jälkinimen asiakirjoista puuttumisesta voi tietysti lisätä kommentin joko itse tekstiin tai alaviitteeksi. Lisänimen lisääminen sukututkimukseen ja sen hakemistoon vastaa ilmeisesti "kansanomaista" käytäntöä ja ainakin helpottaa henkilöiden identifiointia. Kirjoitin "kansanomaista" lainausmerkkeihin siksi, että nimiasuissa Matti Pekkala tai Erkki Jankko lienee kuitenkin kyse kansanomaisen käytön asiakirjan mukaisesta ilmaisusta. Kansa on itse puhunut Pekkalan Matista tai Jankon Erkistä.

Muiden lisänimien ja talonnimien suhde

Jos isäntä on käsityöläisenä käyttänyt vierasperäistä, periytymätöntä lisänimeä, voidaanko ne lapset, joista ei ole jatkotietoja (ja sen kautta tietoa heidän lisänimikäytännöstään) kirjata isän lisänimellä, esimerkiksi hakemistoon? Ehkäpä, jos isän lisänimi on kirjattu vaikkapa syntyneiden luetteloon. Näin ainakin palvellaan muita tutkijoita. Esimerkiksi IGI-kortistossa on liiankin sumeilematta merkitty näin; siinähän haku perustuu vain syntyneen lapsen nimiin eikä myös vanhempien nimiin kuten HisKi-hakuohjelmassa. - Asiasta on kuitenkin vaikea antaa yksiselitteistä ja yleispätevää ohjetta.

Jos henkilölle on elämän varrella kirjattu vain yksi lisänimi, käytettäköön sitä myös hakemistossa. Jos lisänimiä on tullut useita eri elämänvaiheissa (esimerkiksi jos henkilö on asunut eri taloissa ja talonnimi on kirjattu aina lisänimen tapaan, tai jos isäntämies on välillä toiminut myös käsityöläisenä tai sotilaana), voi henkilön viedä hakemistoon kaikilla eri nimillä tai ensiksi ja viimeksi esiintyneellä nimellä tai sillä lisänimellä, jota hän on pisimpään on kantanut. Valinnat on tehtävä julkaisukohtaisesti ja joskus kukin tapaus erikseen harkiten. Vastaavasti asia on otettava huomioon myös itse tekstissä. Tällöin esimerkiksi henkilöstä, joka pääosan elämästään on ollut Auton isäntä ja joka on kirjattu Johan Kyröksi sellaisessa asiakirjassa, jossa hänen tekemisistään puhutaan Kyrön talon isäntänä, käytetään sukututkimuksessakin tässä asiayhteydessä nimeä Jouni Kyrö eikä Jouni Autto.

Säätyläisten nimistä

Tavallisen rahvaan sukunimien käytön suhteen maamme jakautuu siis kahtia pystysuuntaisesti: itäsuomalaiseen savolais-karjalaiseen periytyvän sukunimen alueeseen ja länsisuomalaiseen vaihtuvaan talon- tai muuhun lisänimikäytäntöön. Toinen jaotus, joka sukuja tutkivan on hyvä tuntea, on säätyjen ja ammattikuntien mukainen.

1600-luvulla, jolloin Ruotsi oli eurooppalainen suurvalta, ei-suomalaiset lisä- ja sukunimet lisääntyivät nopeasti. Mannermainen aateliston, papiston, virkamiehistön ja porvariston tapa käyttää sukunimeä levisi myös Suomen säätyläistön keskuuteen. Suurvaltana Ruotsi yritti myös ruotsalaistuttaa Suomea, ja Suomen säätyläistö ruotsalaistui entistä enemmän niin kieleltään kuin nimiltäänkin. Vieraasta nimestä tuli "status", joka oli välttämätön jokaiselle, joka mieli menestyä. Aateli ja papisto, samoin virkamiehet, kauppiaat, käsityöläiset ja sotilaat käyttivät koko maassa säätynsä tai ammattikuntansa mukaista nimeä. Aatelilla niistä tuli periytyviä eli siis sanan täydessä merkityksessa sukunimiä viimeistään ritarihuoneen järjestäytymisen yhteydessä 1626. Niin papistolla kuin porvaristolla nämä jälkinimet olivat aluksi epävakaita ja saattoivat vaihtua eri elämänvaiheissa, mutta varsin nopeasti jo 1600-luvun loppuun mennessä lisänimistä tuli yleensä periytyviä sukunimiä. Ennen Ruotsin suurvalta-aikaa kaupunkien porvaristolla oli vielä ollut runsas suomenkielinen liikanimistö, joka näkyy myös vanhoissa asiakirjoissa. Ne kuitenkin hävisivät 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa, eikä niitä jäänyt sellaisenaan 1800-luvun lopun sukunimistöön. - Kisälleille määrättiin lisänimen ottaminen pakolliseksi 1700-luvulla.

Kun sotalaitos 1690-luvulla järjestettiin uudelleen, tuli erityisistä ruotukohtaisista sotilasnimistä lisänimijärjestelmiin uusi rönsy. Varsin nopeasti vakiintui tavaksi, että myös ruotusotilaiden nimet olivat ruotsalaisia tai joskus saksalaisia tai klassisten kielten johtimin varustettuja. Ruotusotilasnimet oli tarkoitettu vain sitä sotilasta varten, joka ruodun sotilasvelvollisuuden kulloinkin täytti. Kun ruotuun tuli uusi sotilas, hän saattoi "periä" edellisen sotilaan nimen tai saada uuden ruotunimen. Nimeä ei ollut siis tarkoitettu hänelle yksilönä, vaan vain sotilaana siksi ajaksi, kun hän palvelustaan suoritti.

Sääty-yhteiskunnan nimisysteemin vaikutukset Itä-Suomessa

Sääty-yhteiskunnan nimijärjestelmät tunkeutuivat myös Itä-Suomeen. Myös siellä kotoinen sukunimi vaihtui vieraskieliseen nimeen ryhdyttäessä sotilaaksi, kirkolliseen toimeen, käsityöläiseksi, porvariksi, joskus jopa kaupunkiin työläiseksi tai triviaalikouluun lähdettäessä. Sen sijaan vierasnimen omaksuneen jälkeläisten mahdollisesti palatessa talollisiksi ei nimenvaihdosta takaisin yleensä enää tapahtunut. Tämä johtui varmasti osaksi siitä, että vierasnimillä oli korkeampi status, ja toisaalta siitä, että vanhan suomalaisen nimen käyttäjiä paikkakunnalla oli yleensä ennestään runsaasti.

Savossa ja Karjalassa huomattava osa vieraskielisistä sotilas- ja käsityöläisnimistä jäi pysyviksi, ei kuitenkaan aina. Jäipä nimi sitten sukuhaaralle pysyväksi tai ei, sama henkilö saattaa esiintyä kirkonkirjoissa joskus alkuperäisellä suomalaisella nimellä, joskus uudella vierasnimellä tai molemmilla. Vaihtelu saattoi ulottua pariin kolmeen eri sukupolveenkin. Erillisiä sotilasnimiä saatettiin antaa myös vakiintuneiden vierasnimien kantajille. Esimerkiksi 1700-luvulla Iisalmen komppaniassa sivistyneistönimen kantajat Bovellan ja Paldanius saivat sotaväessä nimet Boll ja Pass, sotilasnimen edellisiltä polvilta perinyt Järnberg sai ruotunimekseen Stål.

Kansallinen herääminen, suurten taloudellisten ja yhteiskunnallisten reformien kausi

Heimojen eriytyvät kulttuurit ja sääty-yhteiskunta olivat jakaneet suomalaista suku- ja lisänimistöä vuosisatoja erillisiksi järjestelmiksi. 1800-luvun jälkipuoliskolla tilanne alkoi muuttua: Suomi sai autonomisen aseman kansakuntana, suomalaisuus alkoi herätä, suomen kieli tunnustettiin viralliseksi ruotsin kielen rinnalle, maata mullistivat suuret taloudelliset uudistukset, yhteiskunnalliseen ajatteluun tuli uusia tuulia, kansansivistystyö laajeni, armeija organisoitiin uudelleen jne. Suomi alkoi itsenäistyä kansalliseksi valtioksi ja haki tähän suureen uudistukseensa aktiivisesti rakennustarpeita Euroopasta. Se heijastui myös nimistöön.

1850-luvulta vuoteen 1920 suomalaista nimijärjestelmää ravisti innovaatioiden ketju ja niiden nopea leviäminen. Siinä epäyhtenäisestä säätyihin, ammattikuntalaitokseen, kulttuurisidonnaisuuksiin, kieleen ja alueellisiin piirteisiin palautuvat erilaiset lisä- ja sukunimijärjestelmät punottiin eurooppalaisen kansallisuusajattelun ja kansallisten erityispiirteiden naruin yhteen.

Kuvio 1. Suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus
Suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus

1850-1880-luvuilla suomalaisessa lehdistössä käytiin ajoittain vilkastakin keskustelua suomalaisten sukunimien käyttöönoton puolesta ja sitä vastaan. Sukunimistä puhuttiin mm. kansallisina symboleina. Joskus sukunimien käyttöä perusteltiin esimerkiksi sillä, että kantakirjalehmilläkin on sukutaustan ilmaiseva nimi, miksei siis itse kullakin kansalaisella. - Julkinen keskustelu sukunimistä johti 1870-luvulla myös sivistyneistön piirissä julkisiin tekoihin nimien suomalaistamiseksi. Vaikka säädöksiä sukunimenkäytöstä tai vaihtamisesta ei vielä ollut, tuli tavaksi ilmoittaa ns. virallisissa lehdissä nimensä muuttamisesta.

Herätteitä suomalaiselle sukunimikeskustelulle 1800-luvun puolivälissä tai sitä ennen antoivat mm. kielentutkija Antti Sjögren, pastori, kansaperinteen kerääjä H. A. Reinholm, virkakielen kehittäjiin kuulunut Frans Ahlman ja sanomalehtimies Paavo Tikkanen, joka 1840-luvulla yliopistoon tullessaan luopui koulussa saamastaan vierasnimestä Tikén, sekä keskisuomalainen piirilääkäri ja kielitieteen harrastaja Wolmar Schildt, joka käytti kirjailijanimeä Kilpinen. Suuremmiksi suomalaisuuden ja suomalaisten nimien esikuviksi nousivat kuitenkin Georg Zacharias Forsman, joka jo 1850-luvulla käytti kirjailijana ja lehtimiehenä nimeä Yrjö Koskinen (ja aateloitiin myöhemmin sukunimellä Yrjö-Koskinen), ja julkisuudessa aktiivisemmin ja suorastaan kiivassanaisesti suomalaisten sukunimien puolesta puhunut August Ahlqvist, kirjailijanimeltään Oksanen.

Huomattavin muutos tapahtui kuitenkin vähin äänin, ei akateemisena demonstraationa. Keskusteluista aatteet omaksuneet papit, opettajat, virkamiehet ja muut alkoivat toimia omalla kentällään. Länsisuomalaisille alettiin antaa pappien, opettajien ja tehtaiden työnjohdon toimesta sekä julkisen sanan, seminaarien ja maatalouskoulujen vaikutuksesta sukunimiä - yleensä vieläpä suomalaisia.

Kun länsisuomalainen maalaisrahvas ja kaupunkien työväestö alkoi - joko omasta halustaan tai elinympäristönsä vaikutuksesta - käyttää sukunimiä, nimet valittiin lähinnä seuraavaan tapaan:

a. sellaisista ruotsinkielisistä tai muista ei-suomalaisista nimistä, joita porvarit, käsityöläiset tai sotilaat olivat aiemmin käyttäneet (Lundberg, Lindfors, Holm, Blom, Helin, Helander).

b. ruotsalaisten patronyymien näköisistä nimistä. Nämä nimet muodostettiin joko isän (siis aitona patronyyminä), isoisän (isän patronyymi periytyväksi) tai omasta etunimestä. Myös yleisimpiä patronyymejä (Johansson, Karlsson, Henriksson) otettiin muotia seuraten käyttöön ilman aitoa patronyymin muodostusta. Ruotsinkielisiä patronyymejä alkoi ilmaantua sukunimiksi 1800-luvun ensi puoliskolla säätyläisille. Ruotsinkielisen - tai kaksikielisellä alueella myös suomenkielisen - rahvaan keskuuteen patronyymiset sukunimet levisivät vasta 1800-luvun lopussa.

c. aiemmin jonkinlaisina lisäniminä olleista asumuksen nimistä: torppien, mäkitupien ja talojen nimistä. Myös talon alustalaiset saattoivat saada isäntätalonsa nimen. Monin paikoin Suomessa (esimerkiksi Pohjanmaalla) oli talonnimiä käytetty vakiintuneina lisäniminä sukunimen tapaan, tosin tietysti ilman periytymisfunktiota.

d. syntyi myös sisällöllisesti uusi sukunimi- eli ns. Virtanen-tyyppi, jossa nimen runkona on kansallisromantiikan imponoima luontosanasto. Tämä innovaatio sai alkunsa hiljalleen 1850-luvulla, mutta levisi räjähdysmäisesti 1800-luvun viimeisen neljänneksen aikana. Nimivaranto oli pieni, joten suurin osa näistä nimistä on nykyisin Suomen yleisimpiä: Aaltonen, Haapanen, Heinonen, Jokinen, Järvinen, Koivunen, Koskinen, Laaksonen, Lahtinen, Lehtinen, Lehtonen, Mäkinen, Nieminen, Oksanen, Peltonen, Ruohonen, Saarinen, Salminen, Salonen, Suominen, Tamminen, Toivonen, Tuominen, Tähtinen, Vesanen, Viitanen, Viljanen, Virtanen, Vuorinen. Näiden nimien kantajista ei kuitenkaan muodostu yhtenäisiä sukuja, vaan nimet ovat lukuisten eri sukujen käytössä.

Silloin kun lehdissä esitettiin malleja tai suoranaisia ehdotuslistoja suomalaisiksi sukunimiksi, nimet olivat lähes säännöllisesti nen-loppuisia, useimmiten jo ennestään käytössä olevia itäsuomalaisia sukunimiä. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet sellaisinaan kovin suurta suosiota Länsi-Suomessa, osaksi varmasti siksi, että niiden merkityssisältö ei ollut tuttu. Sen sijaan syntyi aivan uusi nimityyppi: luontoappellatiiveihin liitettiin nen-johdin. Aiheet valittiin yleensä kasvistoa, maaperää, luonnonilmiöitä ja topografiaa kuvaavasta sanastosta. Olen kutsunut tätä tyyppiä Virtanen-tyypiksi sen yleisimmän edustajan mukaan. Eläintennimitykset ja biologinen termistö eivät sisälly tämän tyypin nimiin, eikä sellaisia nimiä kyseessä olevana aikana syntynytkään.

Uusi innovaatio omaksuttiin nopeimmin kaupungeissa, etenkin Helsingissä ja Turussa, mutta myös esimerkiksi Tampere, Rauma ja Salo olivat keskeisiä innovaation levi(tt)ämiskeskuksia.

Laine-tyyppi ja ns. otetut nimet

Virtanen-tyypin innovaatiota seurasi pian uusi nimimuoti, joka oli sisällöltään sama, mutta nen-johdin ei nimiin enää kuulunut. 1800-luvun viimeisten vuosien suosituimmaksi uudisnimeksi tuli suffiksiton Laine, jonka mukaan olen tämän nimityypin nimennyt. Lisäksi mukaan tuli monia uusia saman aihepiirin sanoja.

1890-luvulla alettiin näistä samoista sanateemoista johtaa muillakin johtimilla uusia nimiä (Meri/ö, Nurmi/o, Saari/kko). Edelleen alettiin ottaa sukunimiksi yhdyssanoja, joissa yleensä perusosa oli samasta teemasta. Viimeksi mainittuja nimiä voisi kutsua Sini/salo-, Hurme/rinta- tai Laakso/virta-tyypiksi. Niiden valtakausi alkoi kuitenkin vasta 1906. Ne liittyvät erääseen suomalaisen yhteiskunnan 1900-luvun alun suurista manifestaatioista.

Jo 1800-luvun lopulla, mutta ennen kaikkea 1900-luvun alussa ei-suomalaisia nimiä suomalaistettiin runsaasti. Myös vanhat, ruotsin kielen omaksuneet mutta kotikielekseen suomen (joskus uudestaan) ottaneet sivistyneistö-, virkamies- ja porvarissuvut vaihtoivat nimensä suomalaisiksi. Nimien suomalaistaminen haluttiin tehdä mahdollisimman näyttävästi. Sen terä oli kohdistettu paitsi vanhaa ruotsalaista yläluokkaa ja sen juurruttamaa kulttuuria kohtaan, myös venäläistä pakkovaltaa vastaan suomalaisten valtiollisten, kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien puolustamiseksi.

Näin syntyneitä nimiä kutsun ns. otetuiksi nimiksi. Ne syntyivät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella vierasnimien tai patronyymien sijaan. Näistä nimenvaihdoksista julkaistiin yleensä ilmoitus Suomalaisessa Virallisessa Lehdessä tai jossakin muussa sanomalehdessä. Uusia nimiä otettiin eniten vuonna 1906 Snellmanin 100-vuotispäivien yhteydessä järjestetyssä nimien suomalaistamiskampanjassa.

Suku- ja lisänimien kirjoittamisesta

On tärkeää muistaa, että vanhat nimiasut ovat vain todellisuudessa käytettyjen nimien enemmän tai vähemmän oikein tallennettuja kirjoitusasuja. Sukututkimuksiin tämä aikansa horjuva oikeinkirjoitus tulisi korjata, eli suku- ja lisänimet normaalistetaan vastaamaan nykyistä oikeinkirjoitusta.

Talon- ja sukunimien vanhat kirjoitusmuodot saatetaan siis nykyasuisiksi. Poikkeuksena nimet, jotka ovat kuitenkin ajan mittaan kielellisesti muuttuneet (kuten esimerkiksi talonnimet Ruotoistenmäki > Ruotanen, Maunula > Maula, Loppukaarret > Loppukaarre tai vastaavasti sukunimi Berg > Berginen > Perkinen). Sama koskee myös muita paikannimiä: selvästi kirjurin kääntämä Grelsjärvi kirjataan muotoon Reijusfärvi.

Suomenkielisissä nimissä ei (toisin kuin vanhassa ortografiassa) juuri käytetä esimerkiksi kirjaimia b, c, f, w ja å vaan kirjaimia p, k, v ja o. Nimissä esiintyy muitakin lähinnä ruotsin kieltä kirjoittamaan tottuneiden kirjurien valintoja: kk on voitu korvat ck:lla (Kuckoin pro Kukkonen), v-kirjain f(f)u:lla tai w:llä (hoffuinen, Huowinen pro Huovinen), ä-kirjain e:llä (Kerckein pro Kärkkäinen) ja joskus päinvastoinkin, pitkä vokaali lyhyellä, diftongi yhdellä vokaalilla (Rönä pro Ryönä, Kelinen pro Kielinen) jne. Talon- ja sukunimissä onkin oltava tarkka, onko kyse Haralasta vai Haaralasta, Tikkasesta vai Tiikkaisesta. Vanhojen asiakirjojen y ja ij ovat vaikeita, koska ne on voitu kirjoittaa tarkoittamaan äänteitä ii, i, j, ij, tai y. Kovin yksityiskohtaisia normaalistamisohjeita ei voi antaa, koska kirjurit ovat eri aikoina kirjoittaneet nimiä eri tavoin. Jos on kirjoittamisesta epävarma, lienee syytä nojautua asiantuntijoiden apuun. (Vrt. Marjatta Palanderin valaisevaa, tosin paikannimien kannalta kirjoitettua artikkelia Itäsavolaista kieltä 1600-luvun karttakirjassa teoksessa Murteiden matkassa, Studia Carelica Humanistica 6/1995.)

Suomalaisten käyttämien ei-suomalaisten (siis esimerkiksi ruotsin tai klassisten kielten mukaisten) lisä- ja sukunimien kirjoittamisessa on sen sijaan syytä käyttää asiakirjojen kirjoitusasuja, vaikka kyse olisikin vanhahtavasta ortografiasta (Råbergh, Wikman, Stoor). Jos kirjoitusasuja on kuitenkin useita, tulisi niistä valita yleisimmin esiintyvä tai se, joka vastaa parhaiten myöhempää oikeinkirjoitusta.

Kääntäminen

Lisä- ja sukunimiä ei yleensä ole syytä kääntää. Siten esimerkiksi Björnistä ei tehdä Karhua eikä Tšernoista Mustaa. Tosin varsinkin vanhimmissa venäjän kielisissä dokumenteissa esiintyy nimien kääntämistä enemmän kuin ruotsinkielisissä asiakirjoissa. Jos asiakirjasta selvästi näkee, että siihen on esimerkiksi karjalaiset nimet venäläistetty, voi nimet uudestaan suomalaistaa. Tällöin tulee kuitenkin esimerkiksi suluissa ilmaista asiakirjoissa esiintyvät nimiasut ja merkitä henkilöhakemistoonkin vähintään viite käännetystä nimestä.

Joskus selvästi liikanimenä toimivat ammatinnimitykset (Morthen murmester = Muurari-Martti) tai selvät henkilökohtaiset liikanimet (Står Eskil i Haroila = Harolan Iso-Esko tai Iso-Esko Harolasta) voidaan kääntää, ellei kyse ole selvästi sotilas-, porvaris- tai käsityöläisnimestä, joiden statukseen ruotsinkielisyys on kuulunut. Joskus itäisiinkin sukunimiin sisältyvät yksilönnimet on asiakirjoissa ruotsalaistettu: Bengtin pro Penttinen, Staffanain pro Tahvanainen, Grekin pro Riekkinen.

Nykypolvien nimien kirjaamiseen liittyviä ongelmia

Sukuseurojen tietojenkeruulomakkeet ja -tavat eivät ota aina riittävästi huomioon nykyistäkään nimikäytäntöä. Usein henkilöistä kysytään vain alkuperäistä nimeä eli mitä hän on "omaa sukuaan" ("o.s."), ei sitä, mitä nimeä hän on avioliitossa tai mahdollisen eron jälkeen käyttänyt tai uudessa avioliitossa käyttää, tai millä nimellä lapset kulkevat (useinhan lapsista ilmoitetaan vain etunimi). Samaa ongelmaa näkee joskus virkatodistuksissakin.

Kansallisuuksien välisten avioliittojen lisääntyessä joudutaan usein miettimään myös nimiketjuissa olevien nimien roolia: mikä on etunimi, sukunimi, välinimi tai muu lisänimi ja mikä nimistä toimii parhaiten hakunimenä. On ratkaistava myös, millä tavoin puolison nimi tulisi kirjata. Ohjeita asiasta ei ole juuri viranomaisillekaan annettu. Suomen lainsäädäntökään ei tunne kuin etu- ja sukunimikäsitteet - ei muissa kulttuureissa käytettyjä, olennaisesti henkilön koko nimeen kuuluvia erityyppisiä nimiä.

Lähde: Sukutieto 1997:4, s. 4-10

© Sirkka Paikkala ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]