Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ] [ Referat på svenska ]

Länsisuomalaisista sukunimistä

Sirkka Paikkala

Lauri Viidan "Moreeni" sisältää tamperelaisuudestaan huolimatta kuin pähkinänkuoressa länsisuomalaisen sukunimimaailman sellaisena kuin se oli vuosisadan alkuvuosikymmeninä

Kirjasta löytyvät niin ulkosekatyömies Iisakki Nieminen kuin Pispalan-Mäkinen eli Mäkisen Eemeli, Pispalan-Saloska - kaikki työläisiä. Mutta Pispalaan pyrkivät myös Lindgren, Lundgren ja Andersson, jotka "suomeksi kysyivät, jopa murretta taisivat".

Vauraampaan väkeen kuului Jacobsson, jolla oli huvila ja hautaustoimisto ja joka suomalaisti nimensä Jaakonmäeksi. Oli johtaja Dahlman, kauppias Lindkvist ja hautakiviliikkeen pitäjä Silander.

Talollisia olivat Korpela ja Rantala, oppineita arkkitehti Talvela ja professori Laht'lehto. Oli myös putkimies Kulmala ja Helmeri Oja ja toimittaja Hämäläinen, joka oli syntynyt Savossa.

Nimien erilaisuuden syyt

Suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus
Kuva 1. Suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus

Eri yhteiskuntaryhmillä oli erityyppisiä nimiä, koska ne olivat saaneet nimensä eri aikoina, jolloin oli käytetty eri nimenantamis- tai -ottamismalleja. Ne olivat syntyneet eri järjestelmien ja muotien vaikutuksesta.

On kuitenkin luonnollista, että tiettyihin yhteiskuntaryhmiin pääsääntöisesti liittyviä nimiä saattoi poikkeuksellisesti tavata muiltakin.

Olennainen piirre Tampereen seudun sukunimissä oli niiden nuoruuden lisäksi se, että ne olivat valtakunnallisesti levinneitä muotinimiä, eivätkä juurikaan heijastelleet suoraan seudun kielellisiä erityispiirteitä tai vanhaa nimenantotraditiota. Tilastot osoittavat kylläkin joitakin painotuseroja Länsi-Suomen eri osien välillä.

Suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus

Suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus ja eri järjestelmien kehitys voidaan esittää alla olevan kaavion avulla. Vertikaaliset nuolet kuvaavat joko nimisysteemien keskinäisiä vaikutuksia (aatelisnimet sotilasnimien mallina, porvarisnimet käsityöläisnimien mallina) tai ainesosien siirtymiä (sotilaan nimi torpalle ja torpan nimi myöhemmin sukunimeksi).

Sukunimistö on Suomessa siis osaksi hyvin vanhaa (itäsuomalaiset vanhat sukunimet), osaksi hyvin nuorta, viimeisen runsaan sadan vuoden aikana kehittynyttä. Osaa nimistä on jo vuosisatoja pidetty selvinä sukuniminä: itäsuomalaisen nimistön lisäksi aatelisnimiä viimeistään vuodesta 1626. Myös porvaris- ja sivistyneistönimet alkoivat jo 1600-luvulla saada pysyvän sukunimen roolin. Ne olivat asultaan lähes poikkeuksetta vieraskielisiä - siis ei-suomalaisia. Vierasasuisia oli myös valtaosa sotilaiden ja käsityöläisten nimistä, mutta niiden periytyvyys oli Länsi-Suomessa 1800-luvulle asti harvinaista, eikä niitä voi pitää nykyisessä mielessä sukuniminä. Osalla väestöstä (tavallinen maalaisväestö) ei ollut lisänimeä lainkaan, heidät kirjattiin asiakirjoihin vain pelkällä etu- ja isännimellä tai satunnaisella liikanimellä-tai asumuksennimellä Asumusnimet eivät olleet lisäniminä yhtä pysyviä kuin esim käsityöläisnimet. Asumuksennimeä eivät kaikki tulkitse edes lisänimeksi vaan sijainninmääreeksi.

Talonnimiä ei siis vanhastaan ole käytetty sukuniminä. Eri puolilla Länsi-Suomea talonnimien rooli henkilönnimenä on ollut vahvuudeltaan erilainen. Tämä talon nimen statuksen ero näkyy jossain määrin myös seurakuntien historiakirjojen tavassa merkitä talonnimi. Jos jollakin seudulla talonnimi on pääsääntöisesti merkitty sukunimen tapaan etunimen tai patronyymin perään, se saattaa kieliä myös talonnimen vahvasta roolista lisänimenä. Varsinkin monin paikoin Pohjanmaalla talonnimellä on ollut vahva henkilönnimifunktio. Tosin 1700-luvun alussa oli muutamissa pitäjissä tapana merkitä kirkonkirjoihin talo la/lä-loppuisena ja sen asukas nen-loppuisena tai ilman suffiksia, esim. talo oli Martikkala ja asukas talon mukaan (ei sukunimeltään) Martikainen.

Talonnimien vahvuuden vuoksi Pohjanmaalle eivät 1800-luvun lopun sukunimien omaksumisvaiheen uudet nimityypit kovin laajasti levinneetkään, vaan siellä talonnimi-lisänimistä alkoi muodostua sukunimiä.

Mikä on sukunimi?

Itäsuomalaisia sukuja tutkivan ei juuri tarvitse kyseenalaistaa tämän termin sisältöä ja olemusta. Länsi-Suomen sukujen pariin ei itäsuomalainen sukunimikäsitys enää sovellu. Sukunimi ei enää olekaan itsestäänselvyys.

Nimistön tutkijat ovat joskus määritelleet, että lisänimi voidaan katsoa sukunimeksi silloin, kun se on esiintynyt samassa suvussa kolmessa perättäisessä polvessa. Määrittely ei liene outo sukututkijoidenkaan parissa.

Tämän määrittelyn suurin heikkous on siinä, että

Esim. Suomen ensimmäisen sukunimilain astuessa voimaan vuoden 1921 alussa ei kaikilla suomalaisilla ollut eikä ole nykyisinkään mainitun kriteerin täyttävää sukunimeä. Olennaista onkin, että sukunimiemme nykyisen luonteen, periytyvyyden, määrittelee laki. Nimi on tarkoitettu siirtymään seuraavalle sukupolvelle, vaikka se käytännössä vaihtuisikin.

Siten tulee suhtautua myös menneiden polvien lisänimiin. Sukunimi on sellainen lisänimi, joka on tarkoitettu periytyväksi tai nimi, jolla on haluttu osoittaa suhde sukuun. Ei riitä, että se on käytännössä eli jostain muusta syystä siirtynyt polvesta polveen.

Lisänimien periytyminen varhempina vuosisatoina monienkin polvien yli ei välttämättä - eikä todennäköisesti - ole johtunut siitä, että niitä tietoisesti olisi käytetty sukuniminä, vaan esim. seuraavista syistä:

Sukututkimuksissa on varsinkin länsisuomalaisten talonpoikaissukujen yhteydessä turvallisinta käyttää ainakin 1860-luvulle asti vain termiä lisänimi sukunimen sijasta. Talonnimen voi tutkimuksissa merkitä sukunimen paikalle lisänimeksi, mutta sitä milloin sen tekee, tulisi tarkoin harkita.

Sukunimien käyttöönotto

Usein on väitetty, että lisänimet vakiintuivat vähitellen suvun nimiksi. Sukunimistöömme nivoutuneet nimijärjestelmät ovat kuitenkin syntyneet jokseenkin lyhyen ajan kuluessa siihen rooliin, joka niillä alkujaan on ollut.

Esim. oppineisto- ja porvarisnimien käyttönormisto ei alkuun ollut vielä sukunimenomaista, sillä parvaristolla ja oppineistolla ei ollut sellaisia periytyviä oikeuksia kuin aatelilla. Heidän säätyläisstatuksensa ilmaisuun riitti "yksilöllinen sukunimi", tunnusnimi, josta kuitenkin usein tuli periytyvä. Alkujaan se saattoi jopa vaihtua uran mukana: koulussa, yliopistolla ja virassa oli käytössä eri nimet. Omaa uraa luova poika piti tärkeänä, että hänellä oli oma nimi - hänen tunnuksensa.

Ei voi puhua yhteisesti koko maata tarkoittaen ensimmäisistä pysyvistä sukunimistä, sillä niitä on ollut kolmenlaisia - riippuen siitä mistä väestönosasta puhutaan:

Sukunimien omaksuminen oli innovaatio

Kun nykyisenlainen käsitys sukunimistä ja niiden käytön välttämättömyydestä alkoi muodostua 1850-luvulta alkaen, alkoivat myös eri suku- ja lisänimityyppien käyttötavat lähestyä toisiaan. Vuosikymmeniä kestänyt - osin poukkoileva kehitys - ja julkinen keskustelu tiivistettiin vuonna 1920 laiksi, joka astui voimaan vuoden 1921 aikana ja joka lopullissti määräsi kaikki suomalaiset käyttämään sukunimeä ja käyttämään sitä yhtäläisellä tavalla.

Olen viime vuosina tutkinut juuri tätä kehitystä, joka 1850-luvulta alkaen synnytti nykyisenlaisen sukunimikäsityksen. En ryhdy prosessia, sen syitä ja kulkua tarkemmin esittelemään. Totean vain lyhyesti, että monet yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset yhdessä yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen leviämisen kanssa loivat edellytykset uuden innovaation, sukunimen käyttöönoton omaksumisen Länsi-Suomessa. Uudistus haudottiin yliopistolla, levitettiin opettajien ja pappien mukana sekä lehdistön avulla maakuntiin. Vaikka monesti on korostettu muutaman ylioppilaan sukunimien suomalaistamista vuonna 1876, merkittävämpää on se, mitä tapahtui suurten kansanjoukkojen parissa. Siellä sukunimen antaminen ja suomalaisten sukunimien omaksuminen oli silloin jo pitkällä.

Paineita sukunimien omaksumiseksi

Sukunimi-käsitteen ja sukunimien omaksumiseen ovat siis oppineiston ja aateliston välittämän mannermaisen muodin ohella vaikuttaneet kansallishenki sekä yhteiskunnan lisääntyvä organisoituminen ja julkisten toimien laajentuminen. Suomen kielen aseman kohentamisen yhteydessä alettiin 1800-luvun puolimaissa kiinnittää huomiota myös henkilönnimiin. Paitsi etunimet myös sukunimet alettlin käsittää kansallisiksi symboleiksi. Kansalaisia innostettiin suomalaistamaan vieraskielisiä nimiään, ja samaan aikaan niitä, jotka olivat kirkonkirjoissa vain Antinpoikia, Juhontyttäriä tai joskus Liisanpoikia, kehotettiin ottamaan itselleen sukunimi.

Ensimmäinen malli läntisille sukunimille haettiin takapajuisesta Itä-Suomesta, jonka Kalevala ja topeliaaninen Suomi-kuva olivat nostaneet muun kansakunnan tietoisuuteen. Käytännössä se merkitsi, että kansallisromantiikan kauden suomalaisuuden henkiset johtajat nostivat nen-loppuisuuden koko suomalaisen sukunimistön tunnusmerkiksi.

1850-1880-luvuilla suomalaisessa lehdistössä käytiin ajoittain vilkastakin keskustelua suomalaisten sukunimien käyttöönoton puolesta ja sitä vastaaan. Silloin kun lehdissä esitettin malleja tai suoranaisia ehdotuslistoja suomalaisiksi sukunimiksi, nimet olivat voittopuolisesti nen-loppuisia, useimmiten jo ennestään käytössä olevia itäsuomalaisia sukunimiä. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet sellaisinaan kovin suurta suosiota Länsi-Suomessa, osaksi varmasti siksi, että niiden merkityssisältö ei ollut tuttu. Sen sijaan syntyi aivan uusi nimityyppi: luontoappellatiiveihin liitettiin -nen-johdin. Nimielementit valittiin yleensä kasviston, maaperän, luonnonilmiöiden mukaan tai topografisista termeistä. Olen kutsunut tätä tyyppiä Virtanen-tyypiksi sen yleisimmän edustajan mukaan. Eläintennimitykset eivät sisälly tämän tyypin nimiin, eikä sellaisia nimiä edellä mainittuna aikana juuri syntynytkään.

Monet tyypin nimistä kuuluvat Suomen yleisimpiin sukunimiin. Virtaset, Saloset tai Helmiset eivät kuitenkaan muodosta samanlaista yhtenäistä sukua kuin vaikkapa karjalaiset Hinkkaset tai savolaiset Pietikäiset.

Uusi innovaatio omaksuttiin nopeimmin kaupungeissa, etenkin Helsingissä ja Turussa. Mutta myös esim. Tampere, Rauma ja Salo olivat keskeisiä innovaation leviämiskeskuksia.

Tutkimusteni mukaan kauempana nimityypin innovaatio- ja leviämiskeskuksista Virtanen-tyypin nimiä on otettu käyttöön yleensä vasta 1900-luvun ensi vuosina.

Käsityöläiset olivat yleensä aktiivisimpia nimenottajia. Ammattikuntalaitoksen aikana he olivat jo tottuneet ottamaan itse nimensä. Tavallisella sukunimettömällä rahvaalla ei tällaista perinnettä ollut, vaan se sai nimensä ylemmältä taholta mm. papeilta ja opettajilta.

Kun 1700-luvun puolivälissä käsityöläisille ja kisälleille määrättiin lisänimet pakollisiksi, otettiun mallit nimiin lähinnä porvareilta. Siten käsityöläisnimistöstä oli tullut ei-suomalainen.

Kuitenkin 1850- ja 1860-luvulla alkoivat jotkut käsityöläiset ottaa suomalaisia nimiä. Uusiksi nimiksi otettiin erityisesti Virtanen-tyypin nimiä. Syynä oli varmasti sanomalehdissä käyty keskustelu suomalaisten nimien puolesta, erityisesti August Ahlqvistin kirjoitukset, jossa terävin kärki kohdistettiin nimenomaan kaupunkeihin tuleviin kisälleihin. Suomenmielisten lehti, Uusi Suometar, kertoi joulukuussa 1871, että Helsingissä olivat käsityöläiset alkaneet yleisesti käyttää suomalaisia sukunimiä:

"Pääkaupungin suutarit käyvät mullistuksen etupäässä. Kisälleiksi päästyään eivät tyydy ruotsalaiseen sukunimeen, vaan ottavat itsellensä suomalaiset nimet. Se on varmaa 'fennomaanien' vaikutusta .... nimi, jonka melkein kaikki nimen muuttajat ovat ottaneet on Koskinen. Nain on suutarin ammatissa jo syntynyt puoli tusinaa Koskisia .... Muistakin ammateista kuuluu samaa valitusta."

Senaattori Yrjö-Koskinen olikin oman aikansa nimen valitsijoiden esikuva.

Turun suomalaisen rippikoulun oppilaiden (1850-1882) enemmistöllä oli vielä ruotsalainen lisänimi, mutta 1865 ripille pääsi myös Tamminen, 1869 Nieminen, 1870 Virtanen, 1880 Lehtinen, 1881 Laaksonen ja 1882 Tähtinen. Salon seudulta ensimmäinen havaintoni tästä nimityypistä on Uskelasta, jonne tuli 1870 Turusta värjärinkisälli Antti Heikki Koskinen.

Kuva 2. Perttelin suku- ja lisänimistö 1859-1909 ja 1982.

Oheinen kuva kertoo nimiryhmien osuuksien kehittymisestä Perttelissä vuodesta 1859. Ei-suomalaisten nimien (a) osuus pysyi vuosina 1859-1909 liki samana (n. 45 %). Vuonna 1982 niitä oli enää kuitenkin vain 13,5 %. Ensimmäinen Virtanen-tyyppinen nen-nimi (d) ilmestyi 1875. Nen-nimet yleistyivät nopeasti vuosisadan jälkipuoliskolla, mutta alkoivat vähetä tälle vuosisadalle tultaessa. Suurimmillaan niiden osuus oli liki puolet, nyt noin neljännes. Muiden suomalaisten nimien (c) osuus pysyi pienenä koko viime vuosisadan, mutta tämän vuosisadan alusta ne alkoivat nopeasti lisääntyä muiden ryhmien "kustannuksella". Valkoisella on kuvattu ruotsalaisten patronyymien (b) osuutta, joka alkoi jyrkästi vähetä viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä kadoten kokonaan vuoteen 1909 mennessä. Ruotsalaiset patronyymit vaihtuivat lähinnä Virtanen-tyypin nimiin.

Laine-nimet

Virtanen-nimiä seurasi pian uusi nimimuoti. Se oli teemaltaan sama, mutta nen-johdin ei enää nimiin kuulunut. Lisäks mukaan tuli monia uusia saman aihepiiri sanoja. Vuosisadan lopun suosituimmaksi uudisnimeksi tuli suffiksiton Laine. Nämä uudet Laine-tyypin nimet alkoivat ilmestyä jo 1870-luvulla mutta niiden varsinainen ekspansio ajoittuu 1900-luvun vaihteeseen. Tämän tyypin yleisimpiä nimiä ovat Laine, Niemi, Salo, Laakso, Lehto, Kallio, Nurmi, Aalto, Salmi, Lahti, Saari, Vainio, Aho, Heino, Koski Harju ja Mäki.

Sukunimien suomalaistamisliikkeen suuri manifestaatio ajoitettiin Snellmanin 100-vuotispäivään 1906. 100-vuotisjuhlat synnyttivät myös sukunimien suomalaistamista vaalivan järjestön Suomalaisuuden Liiton, joka varsinkin 1930-luvulla uurasti sukunimien suomalaistamiseksi. Liitto ei ole itse aina noudattanut sitä, mitä opetti. Tunnetun valtiomiehen ajattelumaailmaa ja ajan henkeä valottaa ote hänen SL:n vuosikokouksessa 1927 pitämästään puheesta:

"Mitähän vaikutusta Suomalaisuuden Liitto luulee olevan sellaisella kehoituksella, jossa SL:n nimen kirjoittaa ja alla esiintyy, ei suinkaan suomalaiset nimet, vaan muukalaisnimiset miehet. Minä uskon, että tällaisella kehoituksella; sen jokainen myöntää, ei ole mitään vaikutusta. Jokainen ajattelee, että koska korkeat herrat käyttivat toista nimeä, niin turha on nimeään muuttaa. Minun täytyy sanoa tässä yhteydessä, että jos SL:n johtajat luulevat, että tämä nostaa SL:n arvoa sen ystävien ja vastustajien keskuudessa, niin siinä suuresti erehdytään."

Varatuomari Kekkonen oli myllytyksellään aloittanut oman kansallismielisen kampanjansa.

Muita uutuuksia

1800-luku toi suomalaisten sukunimistöön myös muita uusia nimityyppejä kuin Virtanen- ja Laine-nimet sekä talonnimet. Varsinkin kaupungeissa ja tehtaissa mutta myös lounaisen Suomen maaseudulla alettiin ottaa säätyläis-, sotilas- ja käsityöläisnimien kaltaisia ei-suomalaisia lisänimiä, joista monet miellettiin myös sukunimiksi.

son-loppuiset sukunimet

Son-loppuisia nimiä alettiin käyttää sukuniminä lounaisessa Suomessa hiljalleen 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Aluksi niitä käyttivät etupäässä säätyläiset, myöhemmin niistä tuli lähinnä ruotsinkielisen rahvaan nimiä. Son-loppuiset sukunimet eivät paljoakaan yleistyneet suomalaisalueella - nekin sukunimet, jotka ovat olleet käytössä, on yleensä suomalaistettu. Sen sijaan ruotsinkielisessä saaristossa ja rannikkoalueella niitä on huomattavan paljon - Ahvenanmaalla lähes kaikki.

En tarkalleen tiedä, miten sukututkijat ovat yleensä ratkaisseet sen, milloin Karlsson tai Johansson on vain patronyymi, milloin se on varsinainen lisänimi tai sukunimi. Kun nimeen ei sisälly isän nimeä, asia lienee selvä. Jos nimeen sisältyy isoisän nimi, on tilanne vaikeampi: missä sukupolvessa patronyymi muuttui sukunimeksi?

Naisten nimien tarkkailu auttaa ehkä tässä jonkin verran. Luullakseni seuraavat esimerkit heijastavat melko hyvin koko nimityypin leviämistä - niin aikaa kuin tapaakin - lounaisessa Suomessa. Poimin muutaman son-loppuisen, tytölle merkityn lisänimen Kemiön rippilasten luettelosta: niistä ilmenee, että tyttöjen isillä oli oman isänsä nimestä muodostetut nimet. Tytöillä siitä oli tullut sukunimi.

Ensimmäinen oli Maria Eriksson vuodelta 1872. Mutta koska hänen syntymäaikansa oli epätarkka, en alkanut tarkistaa hänen taustaansa.

1876

Amanda Eriksson, s. 22.7.1861 Degerdal Södergård.
<<
Karl August Eriksson, s. 27.9.1828 Villkär Uppgård oo Edla Sofia Silen, s. 25.5.1835 Karuna.

<<
Erik Johan (Pettersson), s. 4.3.1793 oo Lovisa Joh.dr.

1877

Ida Karlsson, s. 17.3.1863 Wästlax, Vestergård torp.
<<
Gustaf Wilhelm Carlsson, s. 23.11.1823 Linnarnäs S.g. oo Kristina Gabrielsdotter, s. 5.8.1822.
<<
Carl Andersson oo Maja Lisa Träskman.

1877

Lotta (Gustava Charlotta) Gustafsson, s. 9.1.1862 Pederså Norrgård.
<<
Dreng. Karl Johan Gustafsson, s. 14.10.1830 oo Gustava Engblom, s. 8.3.1830.

1883

Engla Antoinetta Eriksson, s. 12.4.1868 Östermark Nedergård.
<<
Viktor Vilhelm Ericsson, s. 11.4.1833 Vestermark Vestergård.
<<
Erik Andersson oo Lovisa Johansdotter.

Vielä pari huomiota son-loppuisista nimistä:

- Johansson tai Karlsson ei aina heijasta isän tai isoisän nimeä, vaan näitä nimiä on muodostettu myös omasta etunimestä tai otettu umpimähkäisesti suosien yleisimmin käytettyjä nimiä kuten Johansson, Jansson jne.

Seuraavat esimerkit ovat Suomalaisen Virallisen Lehden nimenmuuttoilmoituksista:

Omasta etunimestään johti uuden sukunimensä mm. Erikki Ewa-Kaisanpoika, josta 1880 tuli Erikson.

Lehdistä löytyvät myös seuraavat muutokset:

Markusson
>
Johansson
1885
Antson
>
Hansson
1887
Ida Adamsson
>
Andersson
1890
Ulrikasson
>
Ulriksson
1893
Johansdotter
>
Johansson
1884
Ulrikantytär
>
Johnsson
1884
Aatamintytär
>
Eriksson
1884
Isakintytär
>
Isaksson
1886
Taavintytär
>
Andersson
1887
Augustintytär
>
Gustafsson
1891
Nikodemuksentytär
>
Henriksson
1895

Summa summarum

Perusajatukseni on, että uudenaikaista sukunimikäsitystä pitäisi tarkastella innovaationa tai oikeammin useiden peräkkäisten erillisinnovaatioiden ketjun lopputuloksena. Tämä ketjun perusidea syntyi 1850-luvulla, ja se tuotti uusia innovaatioita, kuten että

1800-luvun lehdistöstä löytyy tästä kehityksestä useita silminnäkijöiden kuvauksia. Otan niistä lopuksi yhden esimerkin.

Kesäkuussa 1880 Sanomia Turusta -lehdessä nimimerkki Kainulainen kirjoitti Uudenkaupungin oloista ja puuttui myös nimiin: "Uusia käsityöläisiä on myös ilmaantunut kaupunkiimme ainakin yksi, nimittäin satulamaakari Nikula. - Tässäpä vihdoin suomalainen nimikin! Muuten ovat ne täällä varsin harvinaisia. Miehet, näet, kutsuvat itseänsä mieluisammin joksikin -sonniksi, kuin kantavat suomalaista nimeä ja heidän puolisonsa ovat -sonskoja, kuten Henrikssonni, Jaakopsonni, Juhansonska, Mikkelssonska j.n.e. Saadaanpa vielä umpisuomalaisistakin miesten nimistä vaimoille hienompi -ska-nimi, vaikka Toimi-nimestä Toimiska. Kiitettävän poikkeuksen tämmöisestä ruotsalaisuuden matkimisesta, apinoitsemisesta, tekevät muutamat nuoremmat käsityöläisistämme, sekä mestareista että sälleistä ja oppipojista, jotka ovat pitäneet alkuperäiset suomalaiset nimensä taikka semmoisia ottaneet. Toiselta soi esim. Helminen, Tanner, Silvo, Lehtinen, Koskinen j.n.e kuin joku Tamperk (Damberg), Rautelin, Eerikssonni (Eriksson) yms."

Kainulainen kuvasi aikaansa ja pyrki osaltaan viitoittamaan kehityksen suuntaa.

Lisätietoja aiheesta mm. seuraavissa artikkeleissa:

(Esitelmä Sukutietotekniikka ry:n kokouksessa 21.10.1991)


Referat:

Västfinska släktnamn

Sirkka Paikkala

Artikeln beskriver hur olika samhällsgrupper fått sina släktnamn under olika tider, vilket medfört att olika seder och modeinriktningar inverkat på namnbildningen. Endast adelsnamnen samt allmogenamnen i östra Finland har gamla anor, borgerskapet började anta släktnamn på 1600-talet, men för övrigt är släktnamnen i västra Finland av ungt ursprung. Däremot användes gårdsnamnen rätt allmänt i samband med personnamn men de kan inte betraktas som egentliga släktnamn då de utbyttes i samband med flyttning till ett nytt hemman. Gårdsnamnets status varierade i olika delar av landet. T.ex. i Österbotten hade gårdsnamnet en stark anknytning till personnamnet.

Efter att ha gjort betraktelser över vad som gör ett namn till släktnamn beskriver författaren hur personliga "tillnamn" förvandlades till släktnamn. De borgerliga tillnamnen var inte till att börja med ärftliga släktnamn utan kunde utbytas under karriärens lopp. Hantverkarnamnen, soldatnamnen och namnen i den begynnande industriella miljön följde den icke-finskspråkiga borgartraditionen redan före de stora massorna började ta släktnamn. Det slutliga allmänna bruket av släktnamn kodifierades först år 1920. Från början av år 1921 påbjöd lagen att alla medborgare i Finland bör ha ett släktnamn.

Till sist beskriver författaren de olika typerna av släktnamn och dessas bakgrund som ofta senare sammanföll med utbytet av ett svenskspråkigt tillnamn till ett nytt finskt klingande. Först kom namn på -nen, såsom Virtanen, senare runt sekelskiftet korta namn av typen Aalto, Laine, Niemi etc. De ursprungligen från patronymform kommande släktnamnen som Johansson etc. är fortsättningsvis standard på Åland och rätt allmänna i svensk-Finland men var inte så vanliga på finskspråkiga orter. Senare har största delen av sistnämnda förfinskats.

Lähde: Sukutieto 1992:1, s. 4-8

© Sirkka Paikkala ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]