Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Mitä ruotusotamiesrullat kertovat nimistöntutkijalle : Suomen ruotusotamiesten lisänimistä

Pirjo Mikkonen

Kaarle XI:n aikana 1600-luvun lopulla kukin maakunta teki Ruotsi-Suomessa oman sopimuksensa ruotujakolaitokseen yhtymisestä. Suomessa antoivat suostumuksensa vuoteen 1696 mennessä Viipurin, Savonlinnan, Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen läänit. Pohjanmaa hyväksyi uuden järjestelmän vasta 1733. Järjestelmän toteutuessa syntyi Suomen maaseudulle uusi yhteiskuntaryhmä, ruotusotamiehet, joiden osuutta maalaisväestöstämme valaisee jonkin verran tieto, että 2-4 taloa muodosti yhden ruodun, joka ylläpiti yhtä sotamiestä ja torppaa.

Suomen ruotujakoisessa jalkaväessä oli 1700-luvun alussa sotamiehiä ja korpraaleja yhteensä 7200. Rykmenttejä oli 7, kuhunkin pyrittiin saamaan 1025 miestä; Pohjanmaalla päästiin 1200 miehen tavoitteeseen. Koko Suomen väkiluku oli vuoden 1695 paikkeilla noin puoli miljoonaa. Sitten se katovuosien ja aluemenetysten vuoksi väheni tuntuvasti, mutta eipä sotilaitakaan ollut suuren Pohjan sodan jälkeen kuin 1200 miestä. Autonomian aikana ruotujakolaitos järjestettiin vielä kerran 1850-luvulla. Niihin aikoihin koko kansan väkiluku oli yli puolentoista miljoonan, ruotusotamiehiä oli enimmillään 6057.

Kuningas Kaarle XI pyrki saamaan valtakuntaan yhdenmukaisen laitoksen, joten tarkkoja ohjeita annettiin useastikin monista käytännön asioista, harjoituksista, katselmuksista sekä sotamiesten luetteloinnista. Esimerkiksi vuonna 1685 saivat Taalainmaan katselmuskomissaarit ohjeen, jossa sanottiin, että koska Hänen Majesteettinsa halusi yhdenmukaisuutta koko valtakunnan sotamiesluetteloihin eli katselmusrulliin, piti rullat tehdä samalla menetelmällä kuin kuningas itse oli pitämässään edellisessa pääkatselmuksessa antanut tehdä.[1] Sama ohje toistettiin sitten moneen kertaan.

Kun Suomessa alettiin järjestää ruotujakolaitosta vuoden 1680 alussa, annettiin määräys, että luetteloihin tuli merkitä "sotamiesten nimet hyvin ja oikein ottaen huomioon heidän kastenimensä ja isänsä nimi sekä lisäksi talot, joista heidät oli nimetty, sekä myös kihlakunnat ja pitäjät, joissa ne sijaitsevat".[2] Jo seuraavan vuoden lopulla, kun pidettiin "kaikkien vastakirjoitettujen sotamiesten pääkatselmus yli koko Ruotsin", oli ohjeena merkitä luetteloihin ristimänimi, isän nimi ja liikanimi (wedernamn).[3] Samat ohjeet toistuivat sitten aina kunkin maakunnan katselmuksen tultua vuoroon. 1690-luvun instruktioissa on wedernamn-termin tilalla sana Til-namn.[4] Näitä lisänimiä on sanottu sotilasnimiksi.

Myös ruodun numero käskettiin merkitsemään rulliin.[5] Vuonna 1696 määrättiin, että sotilastorpat oli numeroitava miesten komppaniannumeroin, joten miehillä ja torpilla oli sama numero ja tarvittaessa oli helppo löytää oikea sotamies. Niinpä sanoja ruotu ja numero onkin käytetty synonyymeinä mm. kuninkaan kirjeissä 1700-luvulla.

Kuninkaan ohjeet ovat epäilemättä vaikuttaneet sotilasnimien yleistymiseen ja vakiintumiseen Ruotsi-Suomen armeijassa. Siihen taas, että kuningas piti tarpeellisena vaatia merkitsemään luetteloihin sotamiehille lisänimet, saattoi yhtä hyvin vaikuttaa pelkkä käytännöllisyys kuin ulkomainen esimerkkikin. Sotilasnimet olivat käytössä myös Tanskassa ja Norjassa. Saksassa niitä oli käytetty jo aikaisemmin kuin Skandinaviassa, joten Kaarle XI oli saattanut ottaa sieltäkin esimerkkiä, saatiinhan Saksasta muutenkin paljon vaikutteita. Vieläpä Saksasta mainitut esimerkit sukunimen funktioon siirtyneistä sotilasnimistä osoittavat, että keskieurooppalaisilla ja ruotsalaissuomalaisilla sotilasnimillä on ollut yhteisiä piirteitä.[6]

Lisänimiä oli merkitty Ruotsin armeijan sotamiesluetteloihin jo ennen Kaarle XI:n määräyksiäkin, mutta eri rykmenteissä tapa vakiintui hyvin eri aikoihin. Sten Kreüger, joka on yrittänyt kirjoituksessaan Om soldatnamn (1957) luoda yleiskuvan Ruotsin sotilasnimistä, on luetellut esimerkkejä niistä jo 1500-luvulta. Taalainmaan rykmentissä niitä on esiintynyt jo 1630-luvulta lähtien, ja mm. Blekingen laivasto-osastossa lisänimet ovat vakiintuneet vuoteen 1685 mennessä. Suomen puolella Turun jalkaväkirykmentin 1025 sotamiehestä vain 31 esiintyi ilman lisänimeä 1690-luvun puolivälissä.[7]

Siitä, millaisia sotamiesten lisänimien olisi pitänyt olla, ei Kaarle XI näy antaneen mitään ohjeita. Vasta vuonna 1752 kiellettiin antamasta aatelittomille sotamiehille aatelissukujen nimiä.[8] Muita rajoituksia tai ohjeita ei liene annettu. Ruotsalaiset tutkijat ovatkin arvelleet, että komppanianpäälliköt saivat toimia nimenannossa ilman yleispäteviä määräyksiä ja että sotilasnimet ovat kehittyneet spontaanisti käytännön tarpeen vaatiessa ja että ne ovat jääneet komppanioitten tai rykmenttien päälliköitten huoleksi. Kuitenkin tosiasia on, että sotilasnimet olivat hyvin samanlaisia koko valtakunnassa.

Nimien samanlaisuuden syyksi on voinut riittää se, että yleensä luetteloita laadittaessa katsottiin mallia edellisestä katselmusrullasta, kuten kuningas oli kehottanut. Tällöin oli luonnollista, että myös lisänimiin saatiin vaikutteita rullien entisistä lisänimistä. Toinen syy samanlaisuuteen on saattanut olla se, että sotilasnimet ovat Ruotsissa jatkaneet keskiaikaista kansanomaista lisänimiperinnettä, josta nuori sukunimiperinne poikkesi selvästi.

Ruotsissahan ei vielä keskiajalla ollut edes kaikilla aatelisilla sukunimeä. Sama oli tilanne Tanskassa ja Norjassa. Ylimmässä säädyssä sukunimet vakiintuivat Ruotsissa vasta vuoden 1626 ritarihuonejärjestyksen jälkeen. Muu sivistyneistö otti yleensä opiskeluaikanaan lisänimen, roomalais- tai kreikkalaistyylisen, mutta se saatettiin vaihtaa useaankin kertaan, viimeistään jos nimenkantaja aateloitiin. Porvaritkin alkoivat ottaa sukunimiä 1600-luvulla, mutta yleiseksi tapa tuli vasta 1700-luvulla. Talonpoiat noudattivat ylempien säätyjen esimerkkiä vasta 1800-luvulla.

Tietenkin Ruotsissa kuten muuallakin on kansan keskuudessa käytetty erilaisia lisä- ja pilkkanimiä. Esaias Tegnér on jo 1882 esittänyt ajatuksen, että sotilasnimet ovat olleet keskiaikaisen kansanomaisen lisänimiperinteen jatkoa. Tosin eri aikojen muotivirtaukset ja vierasmalliset periytymään ruvenneet sukunimet ovat vaikuttaneet sotilasnimiinkin.[9] Blekingen laivamiesten nimiä käsitellyt Carin Österberg on korostanut Tegnérin ajatusta ja huomauttanut, että porvarillista yhdysnimityyppiä (tyyppi Lundberg, Stenman) edustavat sotilasnimet on erotettava kansanomaisesta perinteestä, sillä niitä on pidettävä uudenaikaisempana ilmiönä.[10] Jo Gustaf Lund on samalla kannalla, kun hän olettaa ensimmäisten Jämtlandin rykmentissä 1660-luvulla merkittyjen sotamiesten lisänimien olleen tovereiden, ei päällystön, antamia.[11]

Kansanomaisia lisänimiä on annettu ammatin, luonteenpiirteiden tai ulkoisten ominaisuuksien tai asuinpaikan mukaan. Aivan samoja perusteita on käytetty sotamiehiä nimettäessä. (Kiintoisa ero on siinä, että sekä Saksassa että Suomessa on tältä pohjalta syntyneitä sukunimiäkin, Ruotsissa yleensä ei.) Etunimien valikoima oli melko suppea, joten isänkään nimi etunimen lisänä ei paljoa auttanut haluttaessa erottaa miehiä toisistaan. Österberg on huomauttanut siitäkin, että vaikka sotamiehillä olikin tunnuksenaan numero, oli luontevampaa puhutella miehiä lisänimillä kuin numeroilla. Sitä paitsi ruotujen numerointi aloitettiin myöhemmin kuin lisänimien käyttö.

Ruotsissa sotilasnimet ovat siis olleet käytännön tarpeen vaatimia. Mutta entä Suomessa, missä ainakin osalla väestöä oli jo vanhastaan ollut sukunimet? - Tultaessa 1600-luvun lopulle, jolloin ruotusotamiehiä alettiin luetteloida, olivat enimmät omaperäiset sukunimet hävinneet ruotsalaisten virkamiesten vaikutuksesta Länsi-Suomessa ainakin virallisesta käytöstä, kirkonkirjoista ja veroluetteloista. Siellä, missä sukunimet säilyivät kansan käytössä, ne olivat vuorovaikutuksessa talonnimien kanssa, sukunimestä saattoi tulla talonnimi tai talonnimestä sukunimi. Nimi ei aina liittynyt ehdottoman kiinteästi kantajaansa, vaan jos taloa muutettiin, saattoi uuden talon nimestä tulla isäntäväen uusi sukunimi. Sukunimen höllyyttä savokarjalaisellakin alueella kuvastaa se, että nimi saatettiin vaihtaa tai käyttää rinnan kahta tai kolmeakin sukunimeä.[12] Toisaalta ainakin Savossa oli kehittynyt useita suursukuja, ja kun miehet yleensä pyrittiin saamaan rykmentin omalta rekrytointialueelta eli muutamasta lähekkäisestä pitäjästä, tuli samaan komppaniaan useita samannimisiä miehiä. Aarne Huuskonen onkin arvellut tästä samannimisyydestä johtuneen, että tarvittiin varsinaisia sotilasnimiä erottamaan miehet toisistaan.[13]

Aikana, jona kaikki muut säädyt paitsi talonpojat ottivat harkiten sukunimiä itselleen yleisesti, ei tuntunut varmaan yhtään oudolta nimetä sotamiehiä. Sitä paitsi elämänmuutoksiin liittyi tavallisesti nimen muutos: aateloitaessa otettiin uusi nimi, samoin opin tielle lähtiessä, niin myös kun saatiin käsityöläiskisällin oikeudet. Miksei myös sotamieheksi ryhdyttäessä uutta nimeä.

Kuitenkin varmasti tärkein syy siihen, että Suomen sotamiehille annettiin uudet, useimmiten ruotsinkieliset lisänimet, oli 1600-luvulla alkanut ja varsinkin 1700-luvulla vauhtiin päässyt ruotsalaistuminen. Siviiliväestö, oppineet, aateliset, porvarit ja käsityöläiset ottivat ruotsalaisia lisänimiä, jotka alkoivat periytyä. Samaan aikaan ylimmät säädyt alkoivat käyttää ruotsia koti- ja kulttuurikielenään. Armeija ruotsalaistui täydellisesti. Upseerit olivat ruotsalaisia tai ainakin ruotsinkielisiä. Komentokieleksi määrättiin ruotsi vuonna 1689. Sitä kuningas piti tarpeellisena siltä varalta, että joskus jouduttaisiin komentamaan ruotsalaisia ja suomalaisia joukkoja yhdessä.[14]

Ei ole siis ihme, että miehistölle merkittiin rulliin nimenomaan ruotsinkieliset lisänimet, kun kerran jonkinlaiset lisänimet piti emämaan mallin ja kuninkaan käskyn mukaan merkitä. Yhdenmukaistamispyrkimyksissä onnistuttiin, ja suomalaiset lisänimet saivat väistyä sotamiesluetteloistakin.

Sotilasnimen määritelmä

Sotilasnimen määritelmä perustui aluksi sisältöön. Esaias Tegnér on maininnut kolme käsiteryhmää, joihin sotilasnimet yleensä voi yhdistää: 1) eläimet, 2) ominaisuudet tai ammatit ja 3) varusteet, erikoisesti sotaiset.[15] Adolf Noreen on luonnehtinut sotilasnimiä sanoen, että ne tavallisesti heijastavat sotaisia ominaisuuksia tai harjoituksia.[16]

Tegnér ja Noreen ovat tarkoittaneet niitä lyhyitä, usein yksitavuisia lisänimiä, jotka poikkeavat selvästi sekä rakenteeltaan että sisällöltään ruotsalaisten 1700-luvun sukunimistä. Tätä poikkeavuutta on suorastaan pidetty sotilasnimien tunnusmerkkinä. Tegnérin esimerkit voi kaikki yhdistää hänen mainitsemiinsa kolmeen käsiteryhmään: 1) Hiorth, Vädur, Haare, Abborre (eläimet), 2) Menlöös, Lustig, Värre, Rödh, Trafvare, Spanior (ominaisuudet ja ammatit) sekä 3) Klinga, Kruus, Nyckiel (varusteet). Noreenin esimerkit ovat hyvin samantapaisia: Starck, Modigh, Böös, Kämpe, Staf, Stake, Malm, Bruse, Bång, Kruus, Ruus, Ruth, Lilja, Sommar ja Winter.

Tällaiset nimet leimaavat eniten sotilasnimistöä, mutta ne eivät ole olleet läheskään yksinomaisia. Lund on huomauttanut, että yleensä on pantu pääpaino lyhyihin nimiin ja sivuutettu "modernia" sukunimityyppiä edustavat yhdysnimet (1700-luvulla yleistynyt tyyppi Lindström, Forsblom). Esimerkiksi Jämtlandissa suurin osa sotilasnimistä on ollut yhdysnimiä koko ruotujakolaitoksen ajan lukuun ottamatta lyhyiden nimien valtakautta 1800-1850.[17] Lund on osunut oikeaan todetessaan, että sotilasniminä on pidettävä kaikkia niitä lisänimiä, joita sotamiehet ovat saaneet palvelukseen astuessaan son-loppuisen tai muun nimen tilalle.[18]

Sten Kreüger on Lundia mainitsematta päätynyt 1957 määritelmään, että sotilasnimillä tarkoitetaan kaikenlaisia lisänimiä paitsi son-loppuisia.[19] Tämä laajennus sotilasnimien käsitteeseen on paikallaan, sillä Kreügerinkin aineistossa tyyppi Lundberg on yleinen. Lisäksi noin puolet Ruotsin sotamiesten lisänimistä on perustunut paikannimiin, yleensä ruotujen nimiin.[20]

Nimistöntutkijan termistössä sotilasnimi onkin mikä tahansa (ruotu)sotilaalle annettu lisänimi tai sellaisesta syntynyt sukunimi, esim. Ek, Hurtig, Svärd, Tjäder. Termien täsmällisen käytön vuoksi on syytä muistaa, että sukunimi on vain perinnöllinen lisänimi.[21] Kreüger on tarkoittanut ruotsalaisten sukunimistä poikkeavia lyhyitä sotilasnimiä ilmauksella tyypilliset sotilasnimet. Ainoastaan tällaiset nimet sisältyvät Tegnérin ja Noreenin määritelmiin.

Sotilasnimien luokituksista

Sotilasnimien luokitukset on tehty etupäässä nimien sisällön perusteella. Laajimmat ja perusteellisimmat tuntemani esitykset ovat ilmestymisjärjestyksessä Carin Österbergin 1939, Gustaf Lundin 1953, Arne Ekmanin 1954[22] ja Sten Kreügerin 1957. Muut paitsi Ekmanin ovat ilmestyneet Ruotsissa. Ne eivät olennaisesti eroa toisistaan, vaan niissä on jokaisessa lueteltu nimiä, jotka sisältävät 1) eläinten nimityksiä kuten Häger, Gröning, Gadd, Falk, Mört, 2) kasvien nimityksiä kuten Allm, Biörck, Hägg, Lindh, Lööf, 3) ominaisuutta ilmentäviä sanoja kuten Ahlmodig, Blanck, Blygh, Fager, Fast, Flinck, Eenfaldig, Swartkopp, 4) ammatinnimityksiä käsitettynä hyvin laajasti, niin että tähän ryhmään on liitetty mm. nimet Bagare, Biskop, Borgare, Dansare, Drabant, Spennare ja Ryttare, 5) kansannimityksiä kuten Blåman, Finne, Giöthe, Hollst, Iuute, Pålack, Tysk; tähän ryhmään ovat Österberg ja Lund yhdistäneet paikannimiin perustuvat sotilasnimet, esim. Dagtorp, Rösund, Fagerhult, Ström, Lund. 6) Kuudentena ryhmänä on mainittu varusteiden nimityksiä sisältäviä lisänimiä, kuten Anckar, Boja, Compass, Fyr, Klinga, Kanon, Hane, Reling, Hjälm. Ainoastaan Österberg ja Lund ovat esittäneet porvarillisten sukunimien tyyppiset yhdysnimet erillisenä ryhmänä: Apelgreen, Bergman, Dahlberg, Friman, Springfelt, Högström, Biörkqwist.

Tällainen semanttinen luokittelu on aina johtanut siihen, että lopuksi on jäänyt laaja sekalaisten ja selvittämättömien nimien ryhmä. Österbergillä on mm. maastotermejä sisältävien nimien ryhmä, esim. Berg, Brandt, Brinck, ainesanoja sisältäviä nimiä, esim. Campher, Korn, Metall ja Saltpetter, vuodenaikoja ja säätä ilmaisevia sanoja sisältävät nimet, esim. Sommar, Storm, Uhrwäder, Winter, etunimiä, esim. Goliath, Kain, Sigge, adverbiaalisia, imperatiivisia ja prepositionaalisia ilmauksia sisältävät nimet, esim. Alltså, Hallo, Håll, Pardon, Randa, Tillkom, Wällkommen. - Ekmanilla on lisäksi joitakin lueteltujen ryhmien alaryhmiä: Sotilaan ominaisuuksia ilmentävistä nimistä hän on pitänyt erillään ruumiinrakenteeseen ja ulkonäköön perustuvat nimet, kuten Liten, Storfot, Truls, Brun, Mörk, Vitlock. Eläimennimitykset Ekman on jakanut 1) villieläimiin: Lejon, Lo, Mård, Räv, Tiger, 2) lintuihin: Anka, Duva, Falk, Fink, Gök, Orre, Stork, Örn ja 3) kaloihin: Abbor, Brax, Gädda, Lax, Sik, Ål. Kasvinnimityksen sisältävistä lisänimistä Ekman on erottanut puunnimityksiin perustuvat Al, Asp, Ek, Palm, Pil, Tall muista, kukkien sekä muiden kasvien tai kasvinosien nimityksiin perustuvista, esim. Blom, Busk, Hallon, Löv, Säv, Törn.

Ammatinnimityksen sisältävät sotilasnimet on Ekmanin mielestä mahdollisesti saatu ruotutalonpoikien ammateista, tai ne ovat olleet pelkkiä mielikuvitusnimiä. Kansannimityksiin perustuvien sotilasnimien Ekman on uskonut johtuneen miesten todellisista kotipaikoista, esim. Holländer, Lapp, Liffländer, Muselman. Myös Österberg on päätellyt, että kun kansannimitys on ruodussa ensi kerran merkitty lisänimeksi, se on todella ilmaissut nimenkantajan kotiseudun, mutta sitten nimi on periytynyt seuraaville miehille ilman nimeämisperustetta.

Viimeisenä ryhmänä Ekman on esittänyt paikannimistä johdetut sotilasnimet. Toisinaan sotamies on saanut ruodun nimen sellaisenaan, toisinaan ruodun nimen pohjalta on keksitty uusi nimi, esim. stn. Hermelin < pn. Härmälä, stn. Kock < pn. Kokkila ja stn. Mänström < pn. Männäis. Joskus suomalainen paikannimi on saatettu osittain ruotsintaa sotilasnimeksi: stn. Oxman < pn. Sonnilahti, stn. Rörvik < pn. Ruokola ja stn. Sund < pn. Salmenoja.

Olen käyttänyt näin paljon tilaa sotilasnimistä julkaistujen kirjoitusten -vaatimattomienkin - esittelyyn, koska en aio tarkastella oman aineistoni nimien sisältöä tai nimeämisperusteita. Semanttiselle luokittelulle ei ole pohjaa, koska mistään ei saa tietoa, millä sotilasnimillä on ollut todellinen perusta, mitkä taas ovat olleet pelkkiä mielikuvitusnimiä. Esitetyissä nimien sisältöön perustuvissa ryhmityksissä ovat muut kuin lyhyet yksijäseniset sotilasnimet jääneet liian vähälle huomiolle; suurin osa lueteltujen sisällön mukaisten luokkien nimistä on typillisiä sotilasnimiä. Ainakin niiden osalta sopivat edellä referoidut sotilasnimien esittelyt kuvaamaan minunkin poimimaani aineistoa, sillä kaikissa rykmenteissä näyttää olleen suureksi osaksi yhteinen nimivarasto. Oman aineistoni käsittelyssä kiinnitän päähuomion nimien rakenteen perusteella erottuvien nimityyppien yleisyyteen ja niiden suosion vaihteluihin 1700-luvun kuluessa ja 1800-luvun puolivälissä.

Eri nimityypit ja niiden suosion vaihtelut 1700-luvulla

Päälähteenäni on ollut Valtionarkiston Militaria-arkiston toinen osa, johon sisältyvät mm. Ruotsin vallan aikaisen ruotujakoisen sotaväen ruodutusluettelot sekä erilaiset katselmusluettelot. Niistä olen poiminut kunkin jalkaväkirykmentin henkivartiokomppanian sekä Kymenkartanon pataljoonan miehistön lisänimet neljältä viideltä ajankohdalta 1700-luvun varrelta.[23] Rykmenteistä käytän yksinkertaistettuja nimiä varsinkin kuvioissa.[24] Alkuaan Viipurin rykmentin rippeitä, monia muutoksia ja nimityksiä kokenutta armeijan osaa, nimitän Uudenkaupungin rauhan jälkeisen tilanteen mukaan Kymenkartanon pataljoonaksi.

1700-luvulta olen käsitellyt 4160 sotamiehen lisänimen, kaikkiaan 2107 eri nimeä. Yleensä kaikissa esimerkkikomppanioissa on merkitty jonkinlainen lisänimi kaikille sotamiehille 1700-luvun alusta lähtien. Laatimissani kuvioissa pylväiden kuvaamat prosenttiluvut olen laskenut lisänimellisten miesten määristä, en siis eri nimien määristä. Sama nimihän saattoi olla usealla miehellä samaan aikaan. Sotilasnimet jakautuvat kielen ja rakenteen perusteella viiteen nimi tyyppiin:

I. Suomalaiset lisänimet

a.2-jäseniset nimet, esim. Saramäki, Mustanoja, Kähäräpä, Luckumies

b.l-jäseniset nimet, esim. Koiwisto, Paljacka, Karhinen, Lauttala, Rastas, Peura, Salmi
II. Ruotsalaiset lisänimet

a.2-jäseniset aatelis- ja porvarisnimien tyyppiset, esim. Rosenfelt, Leijonschöld, Backman, Moberg

b.1-jäseniset suffiksillisten sukunimien tyyppiset, esim. Nylander, Holmerus, Arckelin, Hillden, Baggas

c.ns. tyypilliset sotilasnimet, esim. Hurtig, Stormhatt, Ruthskiägg, Keisare, Gröön, Biörk, Alm, Hast, Hemd, Wick.

1700-luvun alussa suomalaisten lisänimien osuus on ollut huomattava. Kuitenkaan ei aina voi suomalaisia lisänimiä pitää varsinaisina sotilasniminä, siis miesten palvelukseen astuessaan saamina uusina niminä, sillä useimmat suomalaiset lisänimet ovat samoja kuin luetteloista ilmenevät kylien, talojen tai talonpoikien nimet, joten miehillä on saattanut olla lisänimensä jo ennen sotamiehiksi ryhtymistään esimerkiksi perittyinä sukuniminä. Mitään erikoista suomalaisten sotilasnimien tyyppiä ei olekaan voinut erottaa 1700-luvulla, vaan sotamiesten suomalaiset lisänimet ovat olleet samanlaisia kuin suomalaiset paikannimet ja henkilönnimet yleensä.

Yhdyspaikannimiä on merkitty sellaisinaan sotamiesten lisänimiksi esimerkiksi Turun rykmentissä vuonna 1705: Maakasto, Hylckilax, Saramäkj ja Kahloja; Porin rykmentissä 1703: Mustanoja, Ruolaxi, Terfwamäkj ja Wahalaxi. Tällaisia nimiä olen sanonut kaksijäsenisiksi, koska niihin sisältyy kaksi sanaksi käsitettävää elementtiä. Kaksijäsenisiä ovat myös vanhoja suomalaisia henkilönnimityyppejä edustavat bahuvriihiyhdyssanat, joita on ollut erikoisesti Hämeen rykmentissä: Hapakafwio, Karwarinda, Kåriapä, Kähäräpä, Linaharia, Läskjsu ja Påutaparta. Myös mies-loppuiset Luckumies, Såtamies, Käräjämies ja Metsämies liittyvät vanhaan suomalaiseen nimiperinteeseen.

Yksijäsenisiksi olen sanonut nimiä, joihin sisältyy yksi sanaksi käsitettävä elementti, vaikka siihen olisi liittynyt suffiksikin, kuten Turun rykmentin henkivartiokomppanian sotamiesten lisänimissä Kavaldo, Pyhäldö, Koiwisto tai Porin rykmentin lisänimessä Tyrisewä. Hämeen rykmentissä palvelivat mm. Hardicka, Paljacka, Puhaka, Tiricka, Iunkari, Kanturi, Passari, Wauckari ja Rautia. Turun rykmentin aineistosta on poimittu nimet Rungoi, Raucka, Toika, Porin rykmentistä nimet Urmia, Råpoi, Murdoij, Tarkka ja Willoi. Suurin osa suffiksillisista nimistä on ollut nen- tai la-loppuisia: Himoin, Karhinen, Käckoin, Limatain, Pasonen ja Pettinen Savosta, Lauttala, Kaupila, Wästoila, Parrila, Mickola ja Pafwola Porin rykmentistä. Kaksitavuisia kantasanoja on sotamiesten lisäniminä ollut 1700-luvun puolella verrattain vähän. Hämeestä voi luetella runsaimmin esimerkkejä niistä: Hirfwi, Peura, Härckä, Kurcki, Rastas, Ticka, Kiski, Iurri, Kårpi, Sijka, Mulli, Muicku, Sulcka, Saxa, Ucko, Uimi, Partti, Lulla ja Salmi. Eläinten, varsinkin lintujen ja kalojen nimitykset ovat olleet vahvasti edusteilla, mutta sen ei tarvitse olla missään yhteydessä suosituimpiin ruotsalaisten sotilasnimien aiheisiin, sillä ne ovat olleet vanhastaan suomalaisten henkilönniminä yleisiä kuten kaikki muutkin tyypillisten sotilasnimien aihepiirit lukuun ottamatta sotilaselämään liittyvää erikoissanastoa.

Kuvio 1. Suomalaisten lisänimien suhteellinen osuus aineiston komppanioiden sotamiesten lisänimistä 1700-luvun alussa (I), puolivälissä (II) ja lopussa (III)

Kuvio 1

Hämeessä ja Savossa ovat suomalaiset lisänimet pysyneet käytössä kymmenen, parikymmentä vuotta kauemmin kuin Länsi- ja Etelä-Suomen rykmenteissä. Yleensä muutos ruotsinkielisten nimien voitoksi on tapahtunut vuoteen 1719 mennessä. Hämeessä oli vielä vuonna 1728 suomalaisia nimiä 29,3 %, ja vasta 1740-luvulla ne ovat vähentyneet 5,8 %:iin. Savon aineistossa 1719 oli peräti 88,3 % suomalaisia nimiä (aivan vuosisadan alusta ei Savon tietoja olekaan), ja vielä 1758 niitä oli 23,3 %.

Komeasti kalskahtavia ruotsalaisia aatelisnimiä jäljiteltiin nähtävästi tavallisen miehistön keskuudessa liian paljon, koska pidettiin tarpeellisena kieltää ottamasta sotilasnimiksi aatelissukujen nimiä. Niistä lainattiin kuitenkin sekä rakenne, kaksijäsenisyys, että heraldista sanastoa, esim. sanat ström, bjälke, sparre, flycht, spets, stråle, silfver, gyllen. Joidenkin ruotusotamiesten lisänimet soinnahtivat varsin jalosukuisilta: Leijonschöld, Stålfelt, Gyllenbögel, Gyllenåhl, Silfverhan, Silfwerpatron, Silfverström, Ståhlberg, Ståhlsten, Silfverberg, Silfverduk (duk 'lippu'), Lindflykt ja Hellflykt (flykt 'linnun lentoon kohotetut siivet').

Porvariston keskuudessa varsinkin 1700-luvulla muotiin tulleet kaksijäseniset sukunimet erosivat aatelisnimistä siten, että niissä kartettiin ylimmän säädyn suosimia metallin nimityksiä ja sotaisia sanoja. Niihin otettiin alkukomponentiksi mielellään osa jostain kotiseudun paikannimestä, jälkikomponentiksi hyvin usein man tai jokin kasvin tai kasvinosan nimitys. Kolmas mahdollisuus oli valita jälkikomponentiksi jokin maasto- tai vesistötermi, joista tuli kysymykseen vain käytössä rajautunut valikoima. Suomen ruotusotamiesten ruotsalaiset kaksijäseniset lisänimet noudattivat yksitoikkoisuuteen asti ruotsalaisten porvarillisten yhdysnimien melko ahtaita rajoja. Niihin omaksuttiin samat ainekset. Tavanomaisia sotilasnimiä ovat mm. Backman, Bergman, Broberg, Bäckström, Fagerlund, Granqwist, Grönholm, Högbom, Lindqvist, Moberg, Rödholm, Sandberg, Siöberg, Stenbäck, Sundblad, Strandman, Strömberg, Ågren ja Öberg. Jonkin verran lisäväriä saatiin omista suomalaisista paikannimistä, joiden pohjalta sotilasnimiä muodostettiin, esim. Hämeen rykmentissä stn. Sammalfält < kn. Sammalisto, stn. Karckman < kn. Karckula, stn. Kåskenfelt < kn. Kåskenniska, stn. Willström < kn. Willickala, Porin rykmentissä stn. Irrberg < ruotu Iroila, stn. Jumberg < ruotu Jumminniemi, stn. Mustfällt < ruotu Mustanoja, stn:t Sarkman ja Sarkstern < ruotu Sarkola, stn. Tullström < talonpoika Tullu, stn. Wäsenberg < ruotu Wäsundi, stn. Parman < ruotu Parila.

Suomen sotamiesten kaksijäsenisten lisänimien ja Ruotsin porvarisnimien samankaltaisuus ilmenee varsinkin nimien jälkikomponenteissa. Koko 1700-luvun sotilasnimiaineistosta on man-loppuisia nimiä 10 % esim. Turun rykmentissä 1737 Bergman, Biörkman, Brandtman, Dahlman, Dykman, Ekman, Forman, Forssman, Hartman, Hillman, Hirckman, Kloman, Påhlman, Siöman, Ståckman, Ullman, Westman, berg-loppuisia 9 %, esim. Uudenmaan rykmentissä 1743 Blyberg, Boxberg, Drumberg, Essberg, Fagerberg, Fantzberg, Forssberg, Friberg, Granberg jne. Harvinaisempia ovat olleet -ström (3 %), -felt (1,8 %), -qvist (1,5 %), -gren (1,3 %) ja -dal (1,2 %). Kaikkien muiden jälkiosien osuus on jäänyt alle yhden prosentin. Kaikki mainitut paitsi -felt ovat kuuluneet Ruotsissa kymmenen yleisimmän jälkiosan joukkoon; kaikkein tavallisimmat loppuosat Ruotsin siviiliväestön nimissä ovat olleet -berg, -man, -ström ja -gren.[25] Ainoastaan -felt on ollut suhteellisesti yleisempi suomalaisten sotilasnimissä kuin ruotsalaisten sukunimissä, mikä on voinut johtua toisaalta suoraan sen sotilasnimiin erinomaisesti sopivasta merkityksestä 'taistelukenttä', mutta toisaalta myös siitä, että se on ollut aatelisnimissä kaikkein yleisin jälkiosa. Varsinkin Hämeen rykmentissä on ollut vuosina 1747 ja 1767 felt-loppuisia nimiä runsaasti: esim. Blanckenfeldt, Blomfelt, Dunderfelt, Hagelfelt, Koskenfelt, Pampenfelt, Pihlfelt, Reenfelt, Steenfelt, Qwiskfelt, Flinkfelt, Friskenfelt, Järnfelt, Rosenfelt, Tongfelt, Åfelt. Näissä esimerkeissä voi havaita myös sen porvarisnimille vieraan piirteen, että alkukomponenttina on monesti kaksitavuinen sana.

Kuviosta 2 näkyy, että Porin rykmentin henkivartiokomppania on ollut edelläkävijä kaksijäsenisten porvaristyyppisten nimien käytössä. Muissa aineiston komppanioissa tämäntyyppiset nimet ovat olleet enemmistönä 1730-luvulta alkaen aina 1760-luvulle, Pohjanmaalla vielä 1770-luvullakin. Pohjanmaan ja Uudenmaan ruotsalaisseuduilla näyttää näiden nimien suosio olleen suurin ja pitkäaikaisin. Yleisvaikutelmaksi aineistosta jää, että nämä siviiliväestönkin suosimat muotinimet on helpommin omaksuttu Länsi-Suomessa kuin Savossa ja Kymenkartanon läänissa.

Yksijäsenisistä suffiksillisten sukunimien tyyppisistä sotilasnimistä suurin osa on ollut muukalaistettuja nimiä, kuten Nylander, Wärlander, Holmerus, Arckelin, Levan, Hillden, Lexell, mutta on ollut myös joitakin omaperäisillä ruotsalaisilla suffikseilla muodostuneita nimiä, kuten Frising, Siurling, Jyssing, Baggas, Bärtas, Frijtas sekä Nielsson, Larsson ja Simonsson (silloin, kun son-nimi on sotilasnimen paikalla, ei son ole nimen osa vaan suffiksi). Tämän tyypin osuus on kaikissa esimerkkikomppanioissa ollut koko 1700-luvun ajan niin vähäinen, että se on vaihdellut nollan ja yhdentoista prosentin välillä.

Kuvio 2. Ruotsalaisten kaksijäsenisten aatelis- ja porvaristyyppisten sotilasnimien suhteellinen osuus Suomen jalkaväkirykmenttien henkivartio komppanioiden ja Kymenkartanon pataljoonan sotamiesten lisänimistä 1700-luvun alussa (I), puolivälissä (II) ja lopussa (III).

Kuvio 2

Eniten väriä sotilasnimistölle antavat ns. tyypilliset sotilasnimet. Monet niistä ovat myöhemmin siirtyneet sekä Ruotsissa että Suomessa sukunimiksi, joiden joukosta ne on melko helppo tunnistaa. Tyypillisiä sotilasnimiä on esiintynyt siitä lähtien kun sotamiehille on yleensä ruvettu lisänimiä merkitsemään. Useimmissa esimerkkikomppanioissa niitä on 1700-luvun alussa käytetty enemmän kuin esim. kaksijäsenisiä ruotsalaisia nimiä. 1700-luvun loppupuolella (kuvio 3) tyypilliset sotilasnimet ovat yleistyneet niin, että niitä on 1790-luvulla ollut kaikissa esimerkkikomppanioissa 60-100 prosenttia kaikista lisänimistä. Lisäksi 1700-luvun lopulla on todettavissa selvä tendenssi nimenomaan yksitavuisiin nimiin. Vuosisadan alkupuolella on useampitavuisia saattanut olla enemmänkin kuin yksitavuisia, esim. Porin rykmentissä vuonna 1728 mm. Abbor, Dufva, Eenfaldig, Fogell, Funke, Giädda, Godwillig, Hiellte, Humbla, Keisare, Kiempe, Kruskopp, Lifländer, Listig, Medellmåttig, Nordanwäder, Wackerbart. Kuvion 3 III-pylväistä näkyy, kuinka aineiston kaikissa komppanioissa on vuosisadan lopulla päädytty yksitavuisten nimien selvään enemmistöön. Savon rykmentissä palvelivat 1790-luvulla mm. Alm, Arm, Berg, Blixt, Borg, Braf, Dag, Dann, Dyyr, Greek, Green, Haij, Harg, Hast, Hemd, Hock, Hopp, Hölt, Id, Is, Kaap, Kant, Klack, Knäpp, Kratz, Lack, Noll, Puff, Pur, Pönd, Sarf, Satt, Sluth, Teck, Tihl, Torn, Tryy, Tyll, Uhr, Weis, Wick.

Kuvio 3. Tyypillisten sotilasnimien suhteellinen osuus esimerkkikomppanioiden sotamiesten kaikista lisänimistä 1700-luvun alussa (I), puolivälissä (II) ja lopussa (III). Valkoinen viiva osoittaa 1-tavuisten nimien osuuden.

Kuvio 3

Kiinnostavaa on, että Kreügerin[26] mukaan Ruotsissa ovat lyhyet tyypilliset sotilasnimet tulleet enemmistöksi vasta noin vuonna 1800 ja Lundin[27] mukaan Jämtlandin jääkärirykmentissä vasta 1830-1850-luvuilla. Näyttää siis siltä, että Suomen rykmenteissä lyhyiden tyypillisten sotilasnimien muoti on levinnyt aiemmin kuin Ruotsissa.

Aineistosta laskettujen prosenttilukujen kertoman voi koota neljäksi päätelmäksi: 1) Yleensä kaikille sotamiehille on merkitty jonkinlainen lisänimi 1700-luvun alusta alkaen kaikissa rykmenteissä. 2) Armeijan ruotsalaistuessa ruotsalaistuivat myös sotamiesten lisänimet niin, että 1720-luvun loppuun mennessä oli ruotsalaisten nimien enemmistö kaikissa aineistoni komppanioissa. Ruotsalaisseuduilla ja niiden naapuristossa nimien ruotsalaistuminen on ollut nopeampaa kuin Hämeessä ja Savossa. 3) 1700-luvun keskivaiheilla ovat kaksijäseniset aatelis- ja porvarisnimien tyyppiset sotilasnimet olleet muotia, jota on noudatettu Pohjanmaan ja Uudenmaan nuotsalaisseuduilla innokkaammin ja pitempään kuin muualla, Savossa ja Kymenkartanon pataljoonassa vähiten. Kaikkialla ovat samat jälkiosat -man ja -berg olleet suosituimmat. 4) Viimeistään 1780-luvulta alkaen on aineiston kaikissa komppanioissa ollut 60-100 prosentilla kaikista sotamiehistä tyypillinen sotilasnimi "lyhyt kuin pistoolinlaukaus", kuten A. S. Kilpeläinen on sanonut.[28]

Nimeämistavoista

Monissa sotilasnimien kuvauksissa on korostettu sellaista yleisistä nimeämistavoista poikkeavaa tapaa, että ruotuun otettu uusi sotamies on perinyt edeltäjänsä lisänimen. Carin Österbergin mukaan on vasta 1817 ensimmäisen kerran kuninkaan kirjeessä annettu lupa muuttaa ruodussa ollutta sotilasnimeä, mutta silloinkin lupa koski vain pääkatselmuksia. Tästä voisi päätellä, ettei nimen vaihtuminen ruodussa olisi aikaisemmin ollut mahdollistakaan. Todisteeksi siitä, että sotilasnimi on kuulunut nimenomaan ruotuun, Österberg on maininnut, että Blekingen 1. komppaniassa vuonna 1824 avoimessakin ruodussa on ollut miestä varten nimi.[29] Ainakin Taalainmaalla ja Länsipohjassa ruodunnimi on käsitetty samaksi kuin sotilaan nimi.[30] Kreüger on laskenut Taalainmaan rykmentissä olleen vuonna 1806 kaksi kolmannesta lisänimistä samoja kuin 1691; siis yli sata vuotta samat sotilasnimet samoissa numeroissa.

Tapa selittyy luontevasti kuninkaan jo 1685 antamasta ja myöhemimin toistamasta ohjeesta, että katselmusrullia laadittaessa piti edellisen pääkatselmuksen rullaan lisätä tapahtuneet muutokset.[31] Siten tuli ruodussa ollut sotilasnimi aina esille, vaikkei nimenkantajaa olisi enää ollutkaan. Sitä paitsi asumuksen ja asukkaan nimillä on ollut kiinteä yhteys sekä Ruotsissa että Suomessa kansan keskuudessa aivan yleisesti. Jos sotamiehen lisänimeä on käytetty myös torpannimenä, on ollut luontevaa, että torpannimi on pysynyt entisellään asukkaan vaihtuessa ja uusi asukas on saanut tämän nimen.

Toisaalta esim. Kreüger on laajan ruotsinmaalaisen aineistonsa perusteella väittänyt, että sotilasnimen siirtyminen ruodussa mieheltä toiselle on ollut poikkeuksellista. Sitä vastoin jokin entisen nimen osa on sisällytetty uuteen nimeen yleisesti.[32]

Käyttämistäni lähdejulkaisuista tai Militaria-arkistosta 1600- ja 1700-luvulta en ole löytänyt sotamiesten nimeämistapoja koskevia ohjeita tai määräyksiä, mutta itse sotamiesluettelot kertovat jotain nimenannossa noudatetuista periaatteista. Olen saanut esiin kolme piirrettä: 1) vasta hyväksytty sotamies on perinyt lisänimen edeltäjältään, 2) uuden ja entisen miehen nimeen sisältyy jokin yhteinen elementti tai 3) sotilasnimi on muodostettu jonkin ruodussa esiintyneen paikannimen tai kansanomaisen henkilönnimen pohjalta tai paikannimi tahi henkilönnimi on otettu sellaisenaan sotamiehen lisänimeksi. Olen laskenut omasta aineistostani, missä määrin näitä kutakin nimenmuodostustapaa on noudatettu.

Suomessa on 1700-luvulla kaikissa rykmenteissä tunnettu tapa antaa ruodussa ollut vanha sotilasnimi uudelle sotamiehelle. Tapa ei kuitenkaan ole ollut missään rykmentissä eikä minään ajankohtana kovin yleinen, saati yksinomainen. Porin, Pohjanmaan ja Hämeen rykmenttien henkivartiokomppanioissa sotilasnimi on säilynyt ruodussa miehen vaihtuessa keskimäärin koko 1700-luvun aikana noin yhdessä kolmasosassa kaikista miesten vaihtumistapauksista (kuvion 4 k1:llä merkityt pylväänosat). Useimmiten entinen sotilasnimi on hyväksytty uudelle miehelle 1740-1770-luvuilla eli samoina vuosikymmeninä kuin kaksi jäseniset porvaristyyppiset nimet ovat olleet suurimmassa suosiossa. Porin rykmentin prosenttiluvut havainnollistavat kehitystä erittäin hyvin: Vuosina 1762 ja 1763 on Porin henkivartiokomppanian alokkaista 88 prosentille annettu ruodussa ennestään ollut nimi. Silloin on vielä suosittu kaksijäsenisiä porvaristyyppisiä nimiä. Kohta sen jälkeen on muoti alkanut vaatia lyhyempiä, tyypillisiä sotilasnimiä, joten nimet on vaihdettu, ja vuoden 1800 katselmuksessa on 1760-luvun nimistä ollut jäljellä enää 8,7 %. Sitten taas, kun enin osa nimistä oli uuden muodin mukaisia, saatettiin niistä säilyttää miesten vaihtuessa 48 %. Nimimuoti on siis voittanut kaikki muut tendenssit.

Kuten kuvio 4 osoittaa, monissa esimerkkikomppanioissa sotilasnimen säilyminen muuttumattomana ruodussa miehen vaihtuessa on ollut melko harvinaista, Savossa suorastaan poikkeuksellista. Kuitenkin tämä nimeämistapa on ollut keskimäärin hieman yleisempi kuin kaksi seuraavaa.

Kuvio 4. Eri nimeämistapojen keskimääräinen noudattaminen aineiston joukko osastoissa 1700-luvulla
k1 = niiden tapausten keskiarvo, joissa sotilasnimi on säilynyt ruodussa muuttumattomana miehen vaihtuessa
k2 = niiden tapausten keskiarvo, joissa ruodun vanhassa ja uudessa sotilasnimessä on ollut yhteinen elementti.

Kuvio 4

Toisinaan, vaikka sotilasnimi ei olekaan säilynyt kokonaan, siitä on otettu uuteen nimeen jokin elementti. Yhteinen elementti on voinut olla kokonainen nimen jäsen, kuten nimiparissa Järnfelt ja Järnman on jäsen järn tai nimissä Biörklund ja Lund on jäsen lund. Yhteinen elementti on voinut olla toisessa nimessä kokonaisena jäsenenä, toisessa vain nimen vartalona tai kantasanan tynkänä, kuten nimipareissa Willman - Willig, Wäckman - Wäckling, Häckman - Häkkinen. Viimeinen esimerkki osoittaa, että aina ei edes ajateltu nimen ääntöasua, vaan samankaltaisuus perustui kirjoitusasuun. Kun 1700-luvun puolivälissä haluttiin saada kaksijäsenisiä porvaristyyppisiä nimiä, niitä monesti johdettiin entisistä yksijäsenisistä nimistä. Esim. stm. Lax sai seuraajakseen Laxströmin, Asp-nimistä seurasi Asproot, Blanckia Blanckenfelt, Hiort-nimistä Hiortfoth. Entisten kaksijäsenistenkin pohjalta tehtiin uusia kaksijäsenisiä, esim. stm. Törnroosin seuraaja sai nimen Lillieroos, Nystedt-nimisen miehen jälkeen tuli ruotuun Nyström, Lindflyktin jälkeen Lindberg. Kun 1700-luvun loppupuolella haluttiin taas lyhyempiä nimiä, niitä saatiin muun muassa kaksijäsenisistä ottamalla uudeksi nimeksi jompikumpi vanhan nimen komponenteista, esim. Åkerlund > Åker, Dunderfält > Dunder, Stenfält > Steen, Granroth > Roth, Willman > Willig, Rosenfäldt > Rosling.

Enimmäkseen tämäkin nimenmuodostustapa kuuluu kaksijäsenisten porvaristyyppisten nimien kauteen 1700-luvun keskimmäisille kymmenille, mutta silloinkaan tämä nimenmuodostustapa ei ole saavuttanut mitään suurta suosiota (kuvio 4, k2:lla merkityt pylväänosat). Keskimäärin on noudatettu koko 1700-luvulla 1,2-10,3 prosentissa miesten vaihtumistapauksista.

Paljon useammin on uusia alokkaita nimetty samantapaisin periaattein kuin siviiliväestö noudatti 1600- ja 1700-luvulla ottaessaan sukunimiä. Useinhan sukunimen perustaksi valittiin jokin kotiseudun paikan nimi. Tätä tapaa ovat sotamiesten nimeäjät soveltaneet ruotujakolaitoksen oloihin siten, että lisänimen pohjaksi on otettu jokin ruotuun kuulunut paikannimi, useimmiten jonkin ruotutalon tai kylän nimi, joskus myös pitäjännimi tai sotilastorpan nimi, vieläpä ruotutalonpojan suku- tai muu lisänimi. Ruotuun kuulunut kansanomainen henkilönnimi tai paikannimi on saatettu merkitä sellaisenaankin sotamiehen lisänimeksi. Tavallisempaa on kuitenkin ollut kääntää suomalainen paikannimi joko kokonaan tai osittain ruotsalaiseksi sotilasnimeksi, jolloin paikannimessä ja sotilasnimessä on ollut yhteinen merkityselementti. Esim. Hämeessä Kauramaan kylässä on palvellut sotamies Hafverman, Haapakimolassa stm. Asp, Savossa Käenniemen ruodussa eleli sotamies Giök. Paikan nimestä on voitu johtaa sotilasnimi muullakin tavalla: kylännimestä Ansalax on saatu stn. Lax. Kapalan kylän Kapain-nimisen ruotutalonpojan mukaan on nimetty sotamies Kap Savon rykmentissä, jossa myös sukunimestä Tukain on tehty stn. Tuk.

Porin ja Uudenmaan rykmenttien henkivartiokomppanioissa on paikannimiin tai talonpoikien lisänimiin perustuneita sotilasnimiä ollut 1700-luvulla keskimäärin jonkin verran enemmän kuin muissa esimerkkikomppanioissa (kuvio 5). Tätäkin nimeämistapaa on Savon rykmentissä ja Kymenkartanon pataljoonassa noudatettu selvästi harvemmin kuin muualla. Ainakin Savossa ilmiön voi selittää siten, että siellä on sotilasnimiä saatettu johtaa miesten omista sukunimistä samaan tapaan kuin muualla paikannimistä. Tällaisesta menettelystä on joitakin tietoja sekä 1700-luvun lopulta että 1850-luvulta.[33]

1700-luvun alkupuolella suomalaisseuduilla paikannimistä on hyvin usein muodostettu suomalaisia lisänimiä. Tällöin sotilasnimen pohjaksi on usein valittu talonnimi, esim. Hämeen rykmentissä 1719 Hirvelän talon mukaan stn. Hirvi, talonnimestä Iurrila stn. Iurri, talonnimestä Tickala stn. Ticka, Iså- ja Wähä-Hijsälän talojen sotamiehen lisänimi oli Hijsi, 1728 Rantalan talon stm. oli nimeltään Randalindu, Säppälän talon stm. Seppä. Vuosisadan keskivaiheilla on varsinkin kylännimistä johdettu ruotsalaisia kaksijäsenisiä porvaristyyppisiä nimiä. Niinpä Hämeen rykmentissä 1767 Heinämaan kylässä ylläpidettiin sotamies Hömarkia, Wirenojan kylässä stm. Wirmania; Laxström oli Ansalax-nimisen kylän sotamiehiä, stm. Asproth oli nimetty kylännimen Haapakimola mukaan.

1700-luvun loppukymmenillä tyypillisten sotilasnimien erikoisen suosion kaudella ruotuun kuuluneet paikannimet on hylätty lähes kokonaan nimeämisperusteena.

Kuvio 5. Niiden tapausten keskimääräinen suhteellinen osuus, joissa sotilasnimi on perustunut ruotuun kuuluneeseen paikannimeen tai ruotutalonpojan (suku)nimeen. Keskiarvot laskettu kaikista esimerkkikomppanioiden miesten vaihtumistapauksista 1700-luvulta.

Kuvio 5

Autonomian ajan sotilasnimistä

Autonomian ajalla ruotujakoinen armeija elvytettiin vielä kerran 1854 Krimin sodan aikana. Silloin järjestettiin 9 pataljoonaa, joihin kuhunkin pyrittiin saamaan 600 miestä; tosin määrää vähennettiin monesti. Suurimmillaan ruotuväen vahvuus oli 1850-luvulla 6057 miestä. Tätä tarkastelua varten olen käsitellyt 1714 miehen nimen.[34] Pataljoonat lakkautettiin 1867, joten samanlaiseen perusteelliseen sotilasnimien vertailuun kuin 1700-luvulta, ei ole mahdollisuuksia tästä ruotujakoisen armeijan vaiheesta.

Voidaan olettaa, että 1854 ja 1855 lähdettiin siltä pohjalta, mikä jäi, kun ruotuväki hajotettiin 1810. Jälleen merkittiin sotamiehille luetteloihin lisänimet, 1855 enimmäkseen ruotsinkielisiä tyypillisiä sotilasnimiä (taulukko 1). Vuosien 1856 ja 1860 luetteloista näkyy sitten esim. Turun ja Kuopion pataljoonissa jyrkkä muutos: suomalaisten nimien osuus on suuri, jopa 100 % Turun 2. komppaniassa 1856. Tosin samaan aikaan esim. Mikkelin pataljoonan kaikissa 4 komppaniassa nimet ovat lähes yksinomaan lyhyitä ruotsalaisia nimiä. On mainittu, että 1850-luvun ruotuväki oli luonteeltaan kansallinen armeija.[35] Oliko tällä seikalla yhteyttä nimien suomalaistumiseen vai vaikuttiko yleinen suomalaisuuden vahvistuminen?

Taulukko 1. Sotilasnimityyppien suosion vaihtelut Suomessa 1850- ja 60-luvulla.


Ruotsalaiset nimet
Joukko-osasto
Vuosi
Suomalaiset
nimet
2-jäseniset
porvarill.
1-jäseniset
suffiksill.
tyypilliset
sotilasnimet
Yhteensä


kpl
%
kpl
%
kpl
%
kpl
%
kpl
%
Turun pataljoona
l. kompp.
1855
0
0
8
5,3
9
6,0
133
88,7
150
100

1856
82
54,7
8
5,3
5
3,3
55
36,7
150
100

1860
28
31,5
28
31,5
13
14,6
20
22,5
89
100
2. kompp.
1855
2
1,3
76
50,7
42
28,0
30
20,0
150
100

1856
144
100
0
0
0
0
0
0
144
100

1860
43
91,5
0
0
0
0
4
8,5
47
100
Oulun pataljoona

1862-1865
119
66,1
16
6,1
16
8,9
34
18,9
180
100
Kuopion pataljoona
1. kompp.
1855
17
11,5
5
3,4
4
2,7
122
82,4
148
100

1856
ei muutoksia

1860
44
71,0
3
4,8
2
3,2
13
21,0
62
100
Mikkelin pataljoona
1. kompp.
1855-1856
36
25,5
5
3,5
0
0
100
70,9
141
100
2. kompp.
1855-1856
11
7,5
6
4,1
0
0
129
88,4
146
100
3. kompp.
1855-1856
9
6,2
0
0
0
0
136
93,8
145
100
4. kompp.
1855-1856
10
6,2
2
1,2
0
0
150
92,6
162
100

Autonomian ajan sotilasnimistä kiinnostavat nimistöntutkijaa erityisesti suomalaiset nimet. Esim. Turun 1. komppaniassa palvelivat 1856 mm. sotamiehet Salmi, Kotka, Kallio, Kanto, Juuri, Järvi, Lenko, Niemi, Oksa, Kurki, Ranta ja Suomi, 1860 sotamiehet Kivi, Kukka, Miekka, Peura, Ilves, Lehti, Itä ja Laine. Joitakin 1800-luvun suomalaisista sotilasnimistä voisi pitää ruotsalaisia tyypillisiä sotilasnimiä vastaavina; ne ovat erilaisia kuin siviiliväestön sukunimet yleensä: esim. Pitkä, Wahti, Ahven, Toivo, Tuima, Pulska, Into, Sota, Tapa, Rauta, Hyvä, Savo, Torni, Riemu, Tuuli, Silta, Onni, Silmä, Suo, Terä, Ilo ja Siivo.

1700-luvulla havaituista nimeämisperiaatteista ei ole ollut 1800-luvulla paljoakaan jäljellä. Esim. Mikkelin tarkka-ampujapataljoonassa säilyi vuosina 1855-56 ainoastaan yhdessä ruodussa lisänimi muuttumattomana miehen vaihtuessa: 4. komppanian n:o 117 Löf kuoli, tilalle tullut mies sai nimen Löf. Vuosina 1862-65 vaihtui Oulun pataljoonassa 91 miestä, joista 9 sai ruodussa olleen nimen, esim. Kemin komppaniassa n:o 38 Jänkkä erotettiin ja tilalle otettiin Johan Koivuranta, "nu Jänkkä", n:o 75 Honka erotettiin, tilalle tuli Johan Tuppurainen, "nu Honka". Missään muualla tätä tapaa ei enää noudatettu tämänkään vertaa.

Mikkelin pataljoonassa vallinnut tapa, että mies sai sotilasnimen oman sukunimensä pohjalta, teki mahdottomaksi antaa ruodun entistä nimeä. Esim. 1855-56 n:o 6 Wacker kuoli, tilalle astui Mankonen, joka sai nimekseen Mann; n:o 39 Manninen, sotilasnimeltään Mann, kuoli, jolloin ruotuun tuli Närvänen, josta tehtiin Narv; n:osta 48 kuoli Kock, uusi mies Nykänen sai nimen Nyck.

Sotilasnimiä on yleensä aina tarkasteltu omalaatuisena itsenäisenä järjestelmänä, joka on tuottanut siviiliväestön nimistöstä selvästi poikkeavia nimiä. Kuitenkaan sotilasnimet eivät ole mikään irrallinen ilmiö. Ne ovat syntyneet luonnollisesta nimeämistarpeesta, ja niiden vakiintumiseen ja leviämiseen ovat vaikuttaneet historialliset syyt. Ne ilmentävät Ruotsi-Suomen suurvalta-ajan yhdenmukaistamispolitiikkaa. Lisäksi ne kuvastavat oman aikansa käsityksiä sukunimistä ja liittyvät kiinteästi yleisiin nimeämistapoihin. Jopa niiden ainoa varsinainen erikoisuus, tyypilliset sotilasnimet, on sulautunut osaksi siviiliväestön periytyvää sukunimistöä.

Vad berättar soldatnamnen för namnforskaren. Författaren refererar tidigare litteratur om soldatnamnen och där framförda grupperingar, som baserar sig på namnens innebörd. Hon fäster dock huvudvikten vid namnstrukturen. På basen av en granskning av namnen i de finländska infanteriregementenas livkompanier och Kymmenegårds bataljon påvisar hon avsevärda variationer i namnskicket under olika delar av 1700-talet. I början av seklet var över hälften av namnen finska i fem av de sju regementena, i Björneborgs och Savolax regementen rent av 88 %. Endast i Nylands regemente var andelen redan då liten, 7,7 % (livkompaniets rekryteringsområde låg i västra Nylands svenskbygder).

I mitten av 1700-talet var de finska namnens andel obetydlig överallt utom i Savolax, där den ännu var 23 %. Till slutet av 1700-talet sjönk den ytterligare. I mitten av 1700-talet var i stället tvåledade svenska namn av adlig eller borgerlig typ (t.ex. Stålfelt, Bergman, Willström) vanligast. Därefter fick de i sin tur vika, så att majoriteten av namnen - i Björneborgs regemente rent av 100 % - i slutet av 1700-talet var av det slag, som senare har uppfattats som "typiska soldatnamn" (t.ex. Abbor, Blixt, Kiempe, Listig, Torn). Bland dessa ökades dessutom de enstaviga namnens frekvens.

I Björneborgs, Tavastlands och Österbottens regementen ärvdes en avskedad soldats namn i c. 1/3 av fallen av hans efterföljare utan att släktskap vanligen förelåg. I övriga regementen var motsvarande andel 13-16 %, i Savolax dock bara 3,3 %. I Österbotten och Nyland fick dessutom c. 10 % av de nya soldaterna namn, som avvek något från företrädarens, men hade ett gemensamt element (t.ex. Järnfelt-Järnman, Lax-Laxström, Törnroos-Lillieroos).

Soldatnamnen hade ofta anknytning till rotehemmanets eller byns namn, i synnerhet i Björneborgs och Nylands regementen, där detta har påvisats för c. 1/4 av namnen. I början av 1700-talet är det rent av ofta oklart om namnen är nygivna, d.v.s. "soldatnamn", eller om soldaten redan tidigare bar det hemmansnamn som införts för honom i rullan.

Det undersökta materialet för 1700-talet återspeglar dels förändringar i soldatnamnen enligt modeströmningar vid olika tider, dels likheter i de namn, som vid olika tider gavs soldater för samma rote. Av dessa sinsemellan stridiga tendenser var den förra starkare.

De indelta trupperna upplöstes 1809, men återupprättades under Krimkriget 1854 och upprätthölls sedan till 1867. Soldaterna fick till en början svenska namn, men t.ex. i Åbo och Kuopio bataljoner blev de finska namnen dominerande i slutet av 1850-talet. Utvecklingen var emellertid olika i olika förband; i S:t Michels bataljon förblev namnen svenska. Under denna senare period avvek rotesoldaternas namnskick i flera hänseenden från det som rådde under svenska tiden.

Lähteet ja lyhenteet

[1] Gahm Persson I s. 565, 566; Gahm Persson-Kongl. Stadgar, Förordningar, Bref och Resolutioner angående Swea Rikes Landt-Milice til Häst och Fot, uppå Kongl. Maj:ts Allernådigste Befallning til Dess och Riksens Krigs-Collegium, hopsamlade af Sigfrid L. Gahm Persson I-IV. Stockholm 1762-1814.

[2] Gahm Persson I s. 2.

[3] Gahm Persson I s. 134.

[4] Mm. 7.6.1690, Gahm Persson II s. 358.

[5] Mm. 6.6.1692. Gahm Persson III s. 82.

[6] Vrt. Adolf Bach, Deutsche Namenkunde I, 2. Die deutschen Personennamen s. 202, 203. 3., unveränderte Auflage. Heidelberg 1978.

[7] Arvo Viljanti, Vakinaisen sotamiehenpidon sovelluttaminen Suomessa 1600-luvun lopulla, erityisesti silmälläpitäen Turun läänin jalkaväkirykmenttiä, s. 181. Turun yliopiston julkaisuja, sarja B, osa XX Humaniora. Turku 1935.

[8] Stadganden rörande rotehållaren och soldaten wid Indelta roterade Infanteriets Regementer och Korpser 1. och 2. Afdelningarne s. 36. C. D. Forsberg. Stockholm 1844-1855.

[9] Esaias Tegnér, Om svenska familjenamn. Ur språkens värld III s. 149. Stockholm 1930.

[10] Carin Österberg, Båtsmansnamnen i Blekinge och Södra Möre. Blekingeboken 1939 s. 113. Blekinge Musei- och Hembygdsförbunds årsbok 17. årgangen. Karlskrona 1939.

[11] Gustaf Lund, Soldatnamn vid Jämtlands fältjägarregemente. Jämten 1953 s. 69. Heimbygdas tidskrift II. Uppsala 1953.

[12] Esim. Viljo Nissilä, Nimien vaihtumisesta ja häviämisestä. Virittäjä 1957 s. 165. -Nissilä, Suomalaista nimistöntutkimusta s. 54, 55. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toim. 272. Helsinki 1962.

[13] Aarne Huuskonen, Kuninkaallinen Savon jääkärirykmentti vuosina 1770-1810 I s. 180, 181. Yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston julkaisuja II, 1. Helsinki 1927.

[14] Gahm Persson II s. 264.

[15] Tegnér, mts. 148.

[16] Adolf Noreen, Något om våra familjenamn. Spridda studier III s. 6. Populära uppsatser. Stockholm 1913.

[17] Lund, mts. 67.

[18] Lund, mts. 68.

[19] Sten Kreüger, Om soldatnamn s. 6. Skara 1957.

[20] Kreüger, mts. 8.

[21] Nimistöntutkimuksen terminologia - Terminologin inom namnforskningen. Toim. Kiviniemi, Eero - Pitkänen, Ritva Liisa - Zilliacus, Kurt. Castrenianumin toimitteita 8. Vammala 1974.

[22] Arne Ekman, Om soldatnamn. Genos 1954. Helsinki.

[23] Prof. H. Klemetin kopiokokoelma. Kansiot 1, 3-5, 7-9. Valtionarkisto. Alkuperäiset luettelot Ruotsin sota-arkistossa. -Militaria II -arkisto. Kansiot 1, 6, 7, 9, 167, 172, 173, 177, 187, 232, 240 a ja b, 242, 243, 349 a, 352, 354 a ja b, 356 a, 357, 389, 412 a ja b, 413 a, 414, 491, 492 b, 493 ja 556. VA.

[24] Turun rykmentti (~ Turku) = Turun läänin jalkaväkirykmentin henkivartiokomppania (588 lisänimeä); Porin rykmentti ( ~ Pori) = Porin jalkaväkirykmentin henkivartiokomppania (581 nimeä); Pohjanmaan rykmentti (~ Pohjanmaa) = Pohjanmaan jalkaväkirykmentin henkivartiokomppania (655 nimeä); Uudenmaan rykmentti (~ Uusimaa) = Uudenmaan jalkaväkirykmentin henkivartiokomppania (647 nimeä); Hämeen rykmentti (~ Häme) = Hämeen läänin jalkaväkirykmentin henkivartiokomppania (671 nimeä); Savon rykmentti ( ~ Savo) = Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentin henkivartiokomppania (686 nimeä); Kymenkartanon pataljoona = Kymenkartanon läänin jalkaväkipataljoona (332 nimeä).

[25] Tegnér, mts. 125, 126.

[26] Kreüger, mts. 8.

[27] Lund, mts. 86, 87.

[28] A. S. Kilpeläinen, Etuvartio I, II s. 132. Maanpuolustuksen kehityksestä ja vaiheista Pohjois-Karjalassa Ruotsin vallan aikana. Porvoo 1925-1926.

[29] Österberg, mts. 110, 112.

[30] Lund, mts. 72.

[31] Gahm Persson I s. 565, 566 ja IV s. 666.

[32] Kreüger, mts. 11.

[33] Kilpeläinen mt. I s. 132; Ruotuväki vuodelta 1854, Suomen sukututkimusseuran kopiot kirkonkirjoista n:o 797, VA.

[34] Turun (I) ruotujakoisen suomalaisen tarkk'ampujapataljoonan 1. ja 2. komppania 1855, 1856 ja 1860 (Militaria 26/19, 20, 22) 730 lisänimeä; Oulun (III) ruotujakoinen suomalainen tarkk'ampujapataljoona 1862-65 (M 27/9-12) 180 lisänimeä; Kuopion (IV) ruotujakoisen suomalaisen tarkk'ampujapataljoonan 1. komppania 1855, 1856 ja 1860 (M 27/21, 22 ja 24) 210 lisänimeä; Mikkelin (V) ruotujakoinen suomalainen tarkk'ampujapataljoona 1855 ja 1856 (M 27/36 ja 37) 594 lisänimeä. Sota-arkisto.

[35] Olavi Seitkari, Piirteitä Suomen ruotuväen uudelleenjärjestämisestä vv. 1854-1856 s. 186, 196. Histonallinen Aikakauskirja N:o 3. 1937. Helsinki.

kn. = kylännimi
pn. = paikannimi
stm. = sotamies
stn. = sotilasnimi

Lähde: Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja 42(1986), s. 71-92

© Pirjo Mikkonen ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]