Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Nimenselitys on eri asia kuin sananselitys

Pirjo Mikkonen

Sukuviesti on saanut Juhani J. Korhoselta kirjoituksen, jossa hän esittää toivomuksen, että sana korho selvitettäisiin perusteellisesti. Oikeastaani hän kuitenkin tarkoittaa nimen Korhonen selvittämistä. Hän suhtautuu epäillen monesti manittuun ja yleisesti hyväksyttyyn selitykseen, että Korho-nimiin sisältyy huonokuuloista merkinnyt sana korho/korhu. Hän nojaa professori Alfred Salmelaan, joka on vuonna 1970 kirjoittanut: "Nämä kaikki (= Helsingin Korhonen-nimiset) eivät ole sukua keskenään, vaan nimi on todennäköisesti balttilainen laina ja merkinnyt vanhaa, kylänvanhinta, -päällikköä, niin kuin venäjän kielestä lainautunut Tarastikin."

Lainattu virke sisältää oudon rinnastuksen ja käsitteiden sekaannuksen. Nykysuomalaisten keskinäisellä sukulaisuudella ja sanan korho etymologialla ei ole tekemistä toistensa kanssa. Ei voi myöskään sanoa, että nimi Korhonen olisi balttilainen laina. Vaikka vanhojen nimien selityksistä jää paljon avoimeksi, sen voi sanoa varmasti, että sukunimi Korhonen, tai lisänimi Korho on syntynyt suomen kielen pohjalta Suomen maaperällä. Eri asia oli, jos kantasuomeen on joskus ennen Kristuksen syntymää omaksuttu balttilainen lainasana, josta suomen murteisiin oli kehittynyt sana korho. Suomalaisia sukunimiä voi pitää korkeintaan viisisataa vuotta vanhoina. Salmelan mukaan "alkuperäinen muoto" on korho, mutta niinhän ei voi olla, jos sana oletetaan balttilaiseksi lainaksi. Suomen suhteellisen myöhään kehittynyt h-äänne on korvannut balttilaisissa lainasanoissa alkuperäisen suhu s:n.

Koska olen nimistöntutkija enkä sanojen etymologi, en ryhdy itse etymologioimaan suomen sanaa korho. Todelliset etymologit, arvostetun suomen kielen etymologisen sanakirjan tekijät, ovat valmistelemassa sanakirjasta uutta laitosta. Otin selvää, tuleeko siihen täydennyksiä sanan korho artikkeliin. Tämän sanan selitys ei tule olennaisesti muuttumaan nykyisestä. Balttilaisesta lähtökohdasta ei mainita mitään. Suomen sanalle mainitaan vastineita vain lähisukukielestä, kuten virosta ja lyydistä, ja eri merkityksistä paljastuu yhteinen piirre "koholla oleva" (heinä, jää, hiukset, karvat, tms.)

Sanat elävät kielessä elämäänsä, ja nimet syntyvät sanoista, mutta nimiin on yleensä aina jokin järkevä selitys. Sana korho merkityksestä "kuiva heinä" on vaikea kivitella ihmisen lisänimeen. Sen sijaan ihmisen selvästi huomattava omaisuus, kuten huono kuulo, helposti antaa aiheen lisänimeen. Yhtä luontevasti on voinut sukunimen pohjana ollut lisänimi tai talonnimi syntyä erityisasemassa olleen yhteisön jäsenen siis vaikkapa kylänvanhimman nimityksestä. Rinnakkaistapauksia ovat mm. Posti, Kievari, Mylläri, Lukkari ja Seppä.

Suuressa suomalaisessa kirjassa oli tyydytty vain toteamaan, että lisänimen korho aiheena on katsottu olleen huonokuuloisuuden, koska selitys on niin luonteva, ettei ole tuntunut olevan syytä epäillä sitä. Jos mainittuun kirjaan olisi ollut mahdollista panna lähdeviitteet tieteellisten tutkielmien tapaan, olisi Korhosen selvityksessä voinut mainita esim. Alpo Räsäsen Kainuun murteen ja nimistön oppaan (1982, s. 121). Esitetty nimenselitys kestää kyllä tarkastelun.

Vaikka suomen yleiskielessä ei käytetä sanaa korho, se on murteissa laajalti tunnettu. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa säilytettävien murresanakirjan kokoelmien mukaan yleisin merkitys on "huonokuuloinen", joka on merkitty monesta pitäjästä Lounais-Suomesta, Satakunnasta, Hämeestä ja Savosta. Paikoin mainittu merkitys ''vähän tyhmä, homaamaton, kömpelö" (Urjala, Pertteli, Vammala) lienee huonokuuloisen merkityksestä edelleen kehittynyt, tekeehän huonokuuloinen ihminen helposti vaikutelman, jos hänen vammaansa ei tiedetä tai ymmärretä. Peräpohjolassa (Pello, Turtola)tunnettu merkitys "ylpeä, rikas ja leuhka" sopii etymologisessa sanakirjassa mainittuun koholla olemaan (heinään, jään tm.) merkitykseen ja Karjalan kielen sanakirjan verbiin korhottaa "Olla tai liikkua pystynä, pää pystyssä, kohottaa, heristää, höristellä": käveleehän ylpeä ihminen pää koholla vartalo suorana.

Huittisissa, Ikaalisissa ja Orivedellä korho on ollut iso mies, mikä sopii sekin koholla, pystyssä olevan merkitykseen, samoin Pöytään korhopää "pörröpäinen" ja Ylistarosta muistiin merkitty korholaiho "pystyssä kasvava laiho".

Entä kuinka huonokuuloinen yrittää saada paremmin selvää ympäristönsä äänistä? Hän kohottaa päätään ja ns. heristää korviaan eli hänkin on jotenkin koholla. Näissä kaikissa tapauksissa voi olla kyse samasta korho-sanasta. Mikään ei estäisi sitäkään, että kohdetta hyvin kuvaavan yhden ominaisuuden, huonokuuloisuudenmukaan olisi alettu nimittää koko kohdetta, eli huonokuuloinen korho mies = vanhus. Merkitystä "vanha" tai "kylänvanhin"ei vain ole mainittu misään suomen murteessa, joten sitä ei voi ottaa nimenselityksen pohjaksi. Ainoa järkevä valinta on perutaa selitys niille sanoille ja merkityksille, joita on tunnettu ja käytetty. Vuosisatoja vanhan koko maahan levinneen lisänimen tarkkaa, yhtä ainoaa merkitystä on turha ruveta peräämään. Sanalla korho on useita lisänimeksi sopivia merkityksiä. Eri seuduilla on lisänimellä siis voinut olla hieman eri sisältö. Tuskin tarvitsee olettaa, että kaikki Suomen parikymmentätuhatta Korhosta polveutuu yhdestä ainoasta Korho-lisänimen saaneesta esi-isästä. Koska Korhonen kuitenkin on vankasti savolainen sukunimi, jää todennäköisemmäksi, että nimeen sisältyy Savossa yleisesti tunnettu merkitys "huonokuuloinen".

Alpo Räisänen on kirjassaan Kainuun murteiden ja nimistön opas ilmoittanut (s.119), että itäsuomalaisista sukunimistä on Korhonen yleisin. Matti Kuusen luokituksessa (Kalevaseuran vuosikirja 52, 1972 s. 108) Korhonen sijoittuu "varsinaisiin savolaissukuihin", ja sata vuotta sitten se onkin ollut Savon toiseksi yleisin sukunimi Hämäläisen jälkeen.

Korhosia oli asunut Savossa huomattavan paljon jo 1500-puolivälissä Pellosniemellä, Vesulahdella ja Rantasalmella, 1600-luvun alkupuolella myös Juvalla, Säämingissä ja Tavinsalmella eli kaikissa Savon kolkissa. Savolaisten vilkkaan muuttoliikkeen ansiosta Korhosia tavataan 1500-luvun jälkipuoliskolla Rautalammilta, Ruovedeltä ja Pohjois-Pohjanmaalta sekä 1600-luvun alusta alkaen Kainuustakin, missä siitä on tullut maakunnalle tyypillinen sukunimi, kuten Alpo Räisänen (1982) on todennut. Korhosia on myös sekä etelä- että pohjoiskarjalalaisia juuria, esim. Viipurin pitäjässä 1550 p(er) Korhoine(n), Jääskessä 1545 Olli Korho, 1555 Olli Korhoin(en), Käkisalmella 1618 Jöns Korhone, Kurkijoella 1641 Jussij Kårhoinen, Uukuniemellä 1631 Nils Korhoin, Pielisjärvellä 1641 Anders Kårhoinen.

Talonnimeen perustuvaa sukunimeä Korhola esiintyy harvakseltaan siellä vanhastaan ainakin Joutsenossa, Savitaipaleella ja Ristiinassa, mutta myös mm. Inarissa.

Lopuksi palaan Korhosen kirjoituksen kohtaan "maininta, että nimen on selitetty tarkoittavan jotakin, ei ole mikään tieteellinen selitys", koska tähän liittyy kysymys, mikä on nimen, mikä sanan selitys eli etymlogia. Olisiko nimen Korhonen selvitys tieteellisempi, jos siinä olisi mukana sanan korho etymologia? Suomalaiset lisänimet ovat syntyneet joko suomen sanoista tai suomessa käytettyjen muiden kielten ruotsin, venäjän, saksan, lapin sanoista tai valmiista nimistä, joita tänne on vierasmaalaisten mukana tullut. Suomalaisen nimen selitys loppuu siihen, kun tunnistetaan nimeen sisältyvä sana tai toinen nimi sekä nimeämisperuste. Pitkät sanaetymologiat eivät lisää tietoa nimen synnystä. Jos esimerkiksi selvitetään sukunimeä Kalliola, on mm. tutkittava, onko nimen takana talon tai torpan nimi, onko jokin luonnonpaikka, todellinen kallio, vaikuttanut nimeen vai onko nimi vain otettu tai saatu mallin mukaan. Mutta se, että suomen sana kallio on germaaninen laina, on sukunimen kannalta merkityksetön tieto.

Lähde: Sukuviesti 1987:1, s. 10-12.

© Pirjo Mikkonen ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]