Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Sukunimien käyttöönotosta Salon seudulla

Sirkka Paikkala

Sukunimien käyttöönotosta Salon seudulla

Suuri osa länsisuomalaisista sai sukunimen vasta 1800-luvun loppupuoliskolla tai viimeistään vuoden 1921 alusta, kun nykyinen sukunimilakimme astui voimaan. Siksi onkin hämmästyttävää, kuinka vähän kirjallista tietoa sukunimien käyttöönotosta on. Sukututkimuksista, seurakuntien arkistoista, erilaisista matrikkeleista ja tilastollisia vertailuja tekemällä voi tuota kehityskautta jotenkin hahmottaa. Toki muitakin menetelmiä on, mutta käsittelen tässä nyt asiaa lähinnä edellä mainittujen keinojen avulla. Milloin sitten sukunimiä otettiin Länsi-Suomessa yleisesti käyttöön, eli milloin erilaiset Iisänimet, erityisesti talonnimet, saivat sukunimen roolin? Pohjoismaisessa henkilönnimistöntutkimuksessa on sukunimeksi määritelty lähinnä sellainen lisänimi, joka on todistettavasti periytynyt vähintään kolmessa polvessa (V. Wegener, NORNA-rapporter 8, 1975 s. 26).

Kriteeriä ei voi pitää kovin onnistuneena, sillä sukunimistö on oma nimijärjestelmänsä, joka toimii omien säännönmukaisuuksiensa ja tunnusmerkkiensä mukaan ja jolla on oma selkeästi määriteltävä käyttäjäkuntansa. Viimeksi mainitulla seikalla tarkoitan sitä, että sukunimi- (savolaiset sukunimet, aatelisnimet) tai jotakin muuta erityistä lisänimijärjestelmää (sotilasnimet, talonnimet jne.) on käyttänyt aina jokin tietty ihmisjoukko (kansa, heimo, tietyn alueen väki, sosiaalinen ryhmä) yhtenäisesti. Ei siis voida sanoa, että tuo talonpoikasperhe tai -suku olisi ilman muuta sukunimellinen vain sen perusteella, että se on useamman polven ajan asuttanut samannimistä taloa, kun taas ne naapuruston talonpojat, joiden asuinpaikka on vaihtunut, eivät sitä olisi.

Talonnimet ovat yksi ryhmä suomalaista lisänimijärjestelmää, jossa on monia paikallisia muunnoksia. Länsisuomalaisen rahvaan lisänimijärjestelmistä se on tärkein muttei ainoa. Sotilas-, käsityöläis- ym. nimet muodostavat omansa.

Yhtenäinen suomalainen sukunimijärjestelmä otettiin käyttöön vasta v. 1921. Sen kehityshistoria on yhtä pitkä kuin lisänimienkin käytön historia, vaikka muutos monista eri lisänimijärjestelmistä yhtenäiseen sukunimilakiin olikin nopea. Heijastuksia uuden järjestelmän muodostumisesta on havaittavissa jo 1850-luvulta, mutta vauhtiin tämä kehitys pääsi vasta 1870-luvulla.

Entisaikojen lisänimistöä

Tarkastelen nyt tätä kehitystä Aulis Ojan ja Paavo Kärenlammen Turusta 1966 ilmestyneen kirjan "Salonseutulaiset PiintiIän, Junttilan, Yli-Jaman ja Haikion suvut" avulla sekä seudulta tekemieni nimistötilastojen valossa. Sukukirjassa olevien henkilöiden nimikäytäntöä en sen sijaan ole enää kirkonkirjoista tarkistanut.

1800-luvun puoleen väliin asti kulkivat mainittujen sukujen jäsenet patronyymillä, talonnimellä tai jollain muulla sosiaalista asemaa ilmaisevalla lisänimellä. Kun Halikon Nikkilän Alastalon pojasta tuli muurarin renki, hän sai nimen Helander. Juha Florentinia kutsuttiin Eskoliniksi hänen ollessaan Eskon talon myllärinä. Kuusjoella syntynyt Erkki Erkinpoika käytti räätälinä nimeä Tallberg. Yli-Jaman poika Karl Vilhelm sai Turkuun mentyään nimen Palenius, hänen somerolainen serkkunsa otti puolestaan pappisuralla nimen Helenius. Junttilan talon Risto käytti Turun katedraalikousussa v. 1761-69 mm. nimiä Juntelin, Jundelius, Juntelius ja Hamrén, hänen veljensä Matti v. 1751-53 mm. nimiä Juntin, Jundelin ja veljenpoika Heikki 1773-75 nimeä Juntelius.

Eli aseman muuttuessa otettiin uusi nimi uuden nimijärjestelmän sisältä. Taloa vaihdettaessa vaihtui myös lisänimi. Siten tällaisissa länsisuomalaisissa suvuissa oli tyypillistä, että lähisukulaisilla oli eri lisänimiä. Pari kaavamaista esimerkkiä uusien lisänimien ilmestymisestä saman kantaisän perillisille sukupolvittain:

1800-luvun lopulla voi lisänimistössä havaita muutamia tärkeitä kehityspiirteitä:

1800-luvun jälkipuoliskolle asti perusteet nimien muutoksille löytyvät asuintalon vaihtumisesta tai sosiaalisen aseman muutoksista. 1800-luvun lopulle ja vielä 1900-luvun taitteellekin oli tunnusomaista, että sisarusparvella oli osin samoja, osin eri lisänimiä. Nämä lisänimet eivät kuitenkaan välttämättä liittyneet sosiaalisen aseman muutoksiin tai talonvaihdoksiin, vaan ne olivat eräänlaisia yksilöllisiä lisänimiä, joilla katsottiin ilmeisesti jo tuolloin olevan sukunimen rooli tai tuo tehtävä niille varsin pian omaksuttiin. Tätä erinimisten sisarusparvien jaksoa seuraavissa polvissa oli nimittäin sisaruksilla yleensä jo yhtenäinen nimistö. Tätä tosin rikkoi vielä 1930-luvulle asti nimien suomalaistaminen ja muodinmukaistaminen.

Uusia nimiä

Toiseksi nuo lähinnä 1800-luvun viimeisen neljänneksen aikana ilmestyvät uudet nimet olivat joko vieraskielisiä tai sellaisia suomalaisia nimiä, jotka eivät olleet talonnimiä. Uudet suomalaiset nimet edustivat kahta tyyppiä: 1) useimmiten kaksitavuisia, maasto- tai muun luontosanan sisältäviä nimiä kuten Rinne, Mäki, Helle, Virta, Koski, Lahti, Vahtera, Laine, Honka, Niemi, Laakso, Kataja (myös muita lyhyitä kuten Suomi) tai 2) vielä runsaammin samoista aineksista nen-johtimella muodostettuja nimiä kuten Saarinen, Lehtonen, Jokinen, Oksanen, Vaskinen, Koskinen, Tuominen, Mäkinen, Honkanen, Aaltonen, Iltanen, Lehtinen, Laaksonen, Lähtinen. Mukana oli myös joitakin käsitteellisiä nimiä kuten Jalonen, Toivonen, Suominen ja Siitonen, ja muodostettiinpa seudulla tuolloin sellaisiakin savolaisnimien kaltaisia nimiä kuin Sihvonen.

Mainituilla nimillä ei yleensä näytä olleen minkäänlaista asuinpaikkaan tms. liittyvää nimeämisperustetta, vaan niiden sisältö on valittu tietystä teemastosta, mikä sellaisenaan tuo mieleen jo 1850-60-luvun suomalaisen ja vastaavan ruotsalaisen sotilasnimistön luonto aiheiset teemat, esim. Niemi, Saari, Lahti tai Holm, Berg ja Lind. Joskus aiheena on tosin ollut talon- tai kylännimi, esim. nimeä Koski on otettu käyttöön Sauvon Kosken kylän mukaan, nimeä Laurinen Marttilan talonnimestä Laurila, nimeä Piintiläinen talonnimestä Piintilä. Kahdessa viimeksi mainitussa nimessä on ilmeisesti haluttu korostaa suku- tai lisänimen ja talonnimen erillisyyttä. Nimen sisällöllä lienee ollut merkitystä myös silloin, kun seppä on omaksunut nimen Vaskinen.

Sukunimen käyttöönoton myöhäisyyttä voisi ajatella mitattavan juuri Virtanen-tyypin nimien osuudella nykyisestä alueen sukunimistöstä. Virtanen-tyyppiset nimethän ilmaantuivat juuri sukunimien yleisen omaksumisen yhteydessä. Tosin Salon seudulla tulivat samanaikaiset käyttöön myös johtimettomat, luontosanan sisältävät Laine-tyyppiset nimet.

Nykynimistöstä saataviin mittaustuloksiin vaikuttavat paikoin Etelä-Suomessa runsas siirtokarjalainen asutus ja sen jälkeinen muuttoliike sydänmailta teollisuus-suomeen (tosin Salon seudulla ei viimeksi mainitulla seikalla ole juuri merkitystä). Ottamalla huomioon näiden vaatimat korjaukset voi Virtanen-tyyppisten nimien osuutta vertailla alueen kaikkien sukunimien määrään. Vuonna 1982 kantoi 37:ää yleisintä Virtanen-tyypin nimeä 18 % Salon seudun asukkaista (93:a yleisintä 19 %). Perttelistä löytyi kaikki nimet laskien tämäntyyppisiä nimiä 24,4 prosentilta pitäjäläisiä. Muita suomalaisia nen-nimiä oli pertteliläisistä 9,9 prosentilla, Laine-tyyppisiä 12,5:llä, otettuja 14,2:lla, kaksiosaisia avionimiä 0,1:Ilä, vierasnimiä 13,5:llä ja talonnimen sisältäviä 22,1 prosentilla.

Olen kehitellyt indeksiä, joka kuvaisi Virtanen-tyyppisten nen-nimien runsautta. Jos koko maan keskimääräistä tyypin nimien runsautta kuvataan luvulla 100, Salon alueella indeksi olisi 202. Tämä luku on laskemistani 80 alueesta 10. suurin, edellä ovat vain Pirkanmaa, Sydän- ja Päijät-Häme sekä Rauman seutu ja Vakka-Suomi.

Salon seudun Virtas-nimistä yleisimmät ovat (suluissa nimen yleisyysindeksi Salon seudulla verrattuna koko maan lukuun 100): Virtanen (323), Lehtinen (324), Laaksonen (445), Tuominen (307), Heinonen (250), Lehtonen (234), Toivonen (442), Suominen (438), Saarinen (247) ja Järvinen (197).

Miksi ja miten nämä nen-nimet ovat syntyneet, on osin vielä selvittämättä. Ilmeistä kuitenkin on, että niitä ei voi pitää varsinaisina ns. otettuina sukuniminä. Esim. vuoden 1906 Snellmanin päivän tienoon nimenmuuttajista vain 9,2 % valitsi selvästi Virtas-tyyppiin kuuluvan nimen ja 1,8 % muun nen-loppuisen nimen.

Touko-kesäkuussa 1906 muuttajat valitsivat tyypin nimistä harvinaisempia, yleisimmät eivät olleet enää kovin suosittuja. Suurpiirteisessä suosittuusjärjestyksessä tyyppiä edustivat nyt Heinonen, Saarinen, Tamminen, Ruohonen, Oksanen, Tuominen, Suominen, Elonen, Koskinen, Mäkinen ja Peltonen. Eli lista on varsin erilainen kuin seudun Virtanen-tyyppisten nimien yleisyyslista.

Muita sukunimien tunnusmerkkejä

Kolmas havainto koskee patronnyymisten lisänimien muuttumista sukupolvesta riippumattomiksi, sukunimen luonteen saaneiksi nimiksi. Myös tämä piirre ajoittuu pieniä poikkeuksia lukuunottamatta 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille (Eliasson, Gustafsson).

Neljäs merkittävä piirre on itsenäisten lisänimien ilmaantuminen perheen tyttärille, jotka saattoivat nyt veljiensä tavoin kantaa vanhempien nimestä riippumatonta sukunimen kaltaista lisänimeä. Tämä nimi ei kuitenkaan ollut välttämättä sama kaikilla sisaruksilla.

Viidettä seikkaa, joka liittyy sukunimien käyttöönottoon, ei valitettavasti voi sukututkimuskirjallisuuden avulla yleensä selvittää: milloin pelkät, ei periytyvät patronyymit (tai niatronyymit) katoavat? Monestihan sukututkimuksissa asuinpaikan (talon, torpan tms.) nimi kirjataan vakiintuneeksi lisänimeksi, vaikka kirkonkirjojen käytäntö ei sellaisesta kertoisikaan. Myöhemmin seuraavassa tilastoerittelyssä olen pyrkinyt tarkastelemaan tätäkin seikkaa Salon seudun osalta.

Kuudes sukunimikäsitteen ilmaisin voisi olla itse sukunimi-sanan ilmaantuminen alueen yleiseen kielenkäyttöön, mutta tähän seikkaan en tässä yhteydessä aio puuttua.

Lisänimien kehitys sukunimiksi ei aiheuttanut muutoksia vain suomenkielisen väestön nimiin, vaan muutokset kohtasivat myös ruotsinkielisiä. Esim. Kemiössä papit kirjasivat tiettävästi talollisille sukunimiksi muita kuin heidän talojensa nimiä, joskin uudet nimet useimmiten muistuttivat muodoltaan kaksiosaisia talonnimiä (esim. Ahlstrand, Sjöstrand). Ruotsalaisen väestön käyttämät patronyymit saivat samalla usein periytyvän roolin ja vakiintuivat sukunimiksi.

Jos Salon seudun sukunimikehitystä tarkastellaan yleisemmin (ei siis vain Ojan-Kärenlammin teoksessa käsitellyn sukurypään kannalta), näyttää joidenkin pitäjien nimien kehitys seuraavanlaiselta:

Pertteli

Oheiseen kuvioon on koottu eri nimiryhmien osuuksia (vihityt miehet) viiden vuoden välein ajanjaksolta 1856-1909 sekä v:lta 1982. Vierasnimien osuus (a) pysyy likimain samana (n. 45-46 %) koko jakson ajan, v. 1982 se on 13,5 %. Ensimmäinen nen-loppuinen nimi (d) ilmestyy v. 1875 (Hämäläis el. Härri drengen Johan Gustaf Salminen). Suurimmillaan on Virtanen-tyyppisten nimien osuus v. 1895 (43,7 %), josta se on laskenut nykyiseen n. 24,4 prosenttiin.

Koska luvut ovat vihittyjen luettelosta, taulukko kuvaa lähinnä nuorten miesten nimiä, ei koko väestön, jonka osalta kehitys oli ollut tasaisempi. Taulukosta näkyy kuitenkin nen-niminen suosion huipun ajoittuminen vuosisadan vaihteeseen.

Muiden suomalaisten nimien (c) osuus pysyy vähäisenä lähes koko jakson ajan. Kasvu alkaa vasta vuosisadan vaihteesta, mihin lienee ainakin osaksi syynä nimien suomalaistaminen.

Väliin jäävä kiila (b) sisältää tapaukset, joissa henkilöillä on sekä suomalainen että vieraskielinen nimi. Pääasiassa se koostuu kuitenkin patronyymeista (tai matronyymeista). V. 1905-09 kaikilla oli jo sukunimi ja patronyymit olivat kadonneet.

Uskela

Uskelassa vierasnimiä on v. 1851-79 reilusti yli 90 %:lla, 1880-luvulla hieman yli 80 %:lla ja 1890-luvulla vähän yli 70 %:lla lisänimien kantajista. Mutta jos tilastoon otetaan myös patronyymilliset miehet, pysyy vierasnimisten osuus koko ajan n. 2/3:n suuruisena.

Ensimmäinen nen-loppuisen nimen saa Mäenalan torppari Carl Henrik Töykkönen (1851), ilmeisesti torpan mukaan. Seuraava mainitaan vasta 1870 Turusta tulleella värjärinkisällillä Antti Heikki Koskisella. Nen-ninmen suosion hyppäys osui 1880-luvun ensi puoliskolle (2 %° 15 %), jonka jälkeen kasvu heikkeni. Muiden suomalaisten nimien osuus pysyi koko jakson 1851-1897 noin 6-7 %:n suuruisena. Patronyymien osuus väheni ratkaisevasti (n. 28 %° 5) samalla kun nen-nimet ilmaantuivat; 1890-luvulla niitä oli enää n. 4 %:lla.

Samantyyppistä kehitystä voi havaita myös muista Varsinais-Suomen pitäjistä:

Koski

Tl. Koskella patronyymien osuus v. 1870-95 vähenee 65 %:sta 19 %:iin, vierasnimien osuus pysyy n. 25 %:n suuruisena. Ensimmäinen nen-nimi (Wirtanen) ilmaantuu 1878, ja tyypin nimien määrä kasvaa jakson loppuun mennessä lähes neljännekseen. Myös muiden suomalaisten nimien osuus lisääntyy n. 15%:sta 30%:iin.

Kuusisto

Kuusistossa vuosien 1851-1929 viimeinen patronyymi esiintyy 1902, ensimmäinen nen-loppuinen nimi (Kaartinen) 1886, sitten 1894 Suominen. Suomalaisten nimien osuus on kaiken kaikkiaan ennen 1890 luvun viime vuosia lähes olematon, mutta vuoden 1905 jälkeen niistä tuli jo enemmistö.

Marttila

Taulukko: Lisä- ja sukunimien prosenttinen osuus nimenkantajista v. 1856-1910.

vuodet

patro-
nyymit

vieras-
kiel.

vierask.
+ suom.

Virtanen-
tyyppi

Laine-
tyyppi

muut
suom.

yht
%


1856-60

59

25

1

15

100

1861-65

58

24

17

100

1866-70

55

23

22

100

1871-75

74

14

12

100

1876-60

59

24

3

14

100

1881-85

51

15

12

3

11

100

1886-90

49

17

1

24

1

10

100

1891-95

39

19

1

23

4

15

100

1896-1900

19

26

30

11

15

100

1901-05

15

33

21

7

24

100

1906-10

9

8

1

28

12

42

100

Marttilassa kehitys oli ollut hyvin samantyyppinen kuin Perttelissä. Joitakin satunnaisia poikkeamia tosin on, jotka johtuvat osin kirjaamistavoista, osin absoluuttisten määrien pienuudesta (viisivuotiskausittain 100-156, viimeisessä jaksossa vain 65 vihittyä.)

Kiintoisa seikka on myös kirkonkirjojen kielen muuttuminen. Marttilassa vihittyjen luetteloa alettiin kirjoittaa vuoden 1882 alusta suomeksi ja samalla patronyymiset lisänimet muuttuivat son-loppuisista poika-loppuisiksi (Johansson Juhonpoika). Perttelissä kieli vaihtui 1883, Uskelassa 1888, TI. Koskella jo 1875. Kielen vaihtumisen jälkeen esiintyviä son-loppuisia nimiä olen pitänyt jo ruotsalaisina sukuniminä.

Vaikka Salon seutu omaksuikin sukunimien käytön 1800-luvun lopulla, ei nimien rakenteen kehitys pysähtynyt eivätkä uuden "käyttösäännöt" olleet vielä selvät.

Sukunimien ja yleisvaltakunnallisen sukunimikäsitteen omaksuminen kulki ainakin osin yhtä jalkaa kansallisuusaatteen kanssa, vaikka muitakin syitä uuden nimikäytännön omaksumiseen toki oli. Siksi juuri nimien suomalaisuus liittyi olennaisesti tähän kehitykseen. Kampanjanomaisen luonteen nmien suomalaisuus sai Snellmanin päivänä 1906. Tuona päivänä suomalaistetuista nimistä osui 12% Salon seudulle, jonka väkiluku oli vain 1,5 % koko maan väestöstä ja 2,7 % neljän eteläisen läänin (Turun, Hämeen, Viipurin ja Uudenmaan läänit) alueesta, jonne nimenmuutoista keskittyi 82,2 %. Koko maan väestöstä tuolla alueella asui 56 %. Esim. Salossa oli mainitun nimenmuuton aikoihin vähän yli 1 000 asukasta ja nimenmuuttoja ilmoitettiin 118, joten ilmeisesti useampi kuin joka kolmas salolainen sai tuona päivänä uuden, suomalaisen sukunimen. Salon seutu kuului siis suomalaisuusliikkeen kärkialueisiin, joskin osa suomalaisista sukunimistä tuli nyt suomalaisten tai ruotsalaisten patronyymien tilalle.

Vahvan panoksensa seudun nimien suomalaistamisintoon toi Johannes Linnankoski. Hänen tulisieluiset puheensa ja kirjoituksensa suomalaisuuden puolesta saivat laajaa vastakaikua eteläisestä Suomesta, oltiinhan hänen Uusimaa-lehteänsä luettu kaukana Porvoon seudun ulkopuolellakin. Henkilökohtaisen herätteen nimien suomalaistamiseen (1905) hän sai Salossa asuessaan. Hän toimi myös Salon-Uskelan Suomalaisuuden Liiton ensimmäisenä puheenjohtajana. Järjestö oli Suomalaisuuden Liiton alajärjestö. Itse Suomalaisuuden Liittohan syntyi juuri jatkamaan ja organisoimaan nimien suomalaistamisaatteen toteuttamista Snellmanin päivänä 1906.

Linnankosken mottona oli "suomalaisuus voittoon kaikilla elämän aloilla". Snellmanin päivänä v. 1906 hän julisti Salossa Mäntyniemellä: "Tämä on huutavan äänen päivä tämä toukokuun kahdestoista valmistakaa suomalaisen sivistyksen tietä, kaikki rotkot pitää täytettämän ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alentaman."

Nimien suomalaistamisinto laimeni kuitenkin pian koko Suomessa. Uutta tuulta se sai vasta 1930-luvulla, erityisesti Kalevalan riemuvuonna 1935. Tuolloin Salon seudulla suomalaistettiin 625 nimeä, kun 1906 määrä oli lähes nelinkertainen.

Salonseutulaisten sukukirja sisältää lukuisan joukon suomalaistettuja tai muuten vaihdettuja nimiä. Uuden nimen valintaa ovat ilmeisesti ohjanneet mm. seuraavat seikat (ryhmittely on vain suuntaa-antava; monet nimet voisi sisällyttää useampaan kuin yhteen ryhmään):

a) äänteellinen likeisyys:
Ahlgren - Alijoki
Dahlgren - Talkamo
Ekqvist - Ehala
Helander - Halava
Helenius - Helsola, Halavaara
Hellevaara - Helaniemi
Helin - Helle
Lagström - Lakio
Malmberg - Mallo
Palmen - Parlamo
Viberg - Virtamo, Veistola
Wilen - Wirta

 

b) runollisuus, kansallisromantiikka:
Almarsund - Airekari
Caven - Sinisalo
Grönlund - Innamaa
Karlstedt - Arpalahti
Laaksonen - Meretoja
Linden - Solsamaa, Luvijoki
Lindholm - Leino
Nyberg - Nyyrikki
Palenius - Karhulinna, Lyly
Saarinen - Pailinna
Sallman - Suovarjo
Wallenius - Vaalasvirta
Viberg - Louhi

 

c) aiemman nimen sisältö (myöskin
osittaisia käännöksiä)
Ekroos - Tammisto
Ekström - Tammivirta
Lindström - Lehmusvirta
Ahlberg - Angervuori

 

d) kotitalon nimi:
Helen - Paijo, Kavila
Hollmen - Piintilä (myös vaimon tyttönimi)
Lehtinen - Äijälä
Palenius - Jama
Toivonen - Ruska

 

e) pyrkimys yksinkertaisiin tai
neutraaleihin nimiin:
Ahlroos - Elo
Eskolin - Erjanto
Hellsten - Huhti
Johansson - Halme
Kekäläinen - Karinto
Lindberg - Paajanto
Lindholm Lahti
Lindroos - Soilamo
Miadoff - Merviä
Olin - Kannosto
Vikström - Vaulamo

Varsinkin neutraaleihin nimiin pyrittäessä, mutta myös muista syistä nimeä vaihdettaessa suosittiin mm. seuraavia, modernintuntuisia johtimia kuten mo, nto, sto, io, ia ja iä. Esim. talonnimiperuinen Haikia sai väistyä Haikiontieltä, sillä jo loppu oli vuosisadan alun nimissä varsin suosittu. Samoin nimi Ylhäisi muuttui Vaskioksi, Klaavusta tuli Kuusio. Taloudellisuus ja yksinkertaisuus näkyivät myös talonnimiperusteisten sukunimien lyhenemisessä: Yli-Jamasta tuli Jama, Ali-Harmista Harmi, Torkkomäestä Mäki. Tosin Varsinais Suomen sukunimistössä on säilynyt paljon kaksiosaisiakin talonnimiä kuten Kylä-Krause, Pelto Pajala, Mäki-Tanila.

f) muita syitä:

Urheilumies Lindgren - Reimala koristeveistäjä, sittemmin autonkuljettaja Sortuva - Erpi.

Varhaisina vuosisatoina ovat sukujen ja yksilöiden lisänimet jatkuvasti muuttuneet. Itse nimeämisperusteet, -tavat ja nimijärjestelmät sen sijaan muuttuvat harvoin. Ensimmäinen lähes koko maan väestöä koskettava nimijärjestelmän muutos alkoi 1800-luvun puolen välin jälkeen ja huipentui vuoden 1920 sukunimilakiin. Vähäisempi, joskin vielä varsin näyttävä myllerrys ajoittui 1930- ja 1940-luvulle (avioliittolaki, Kalevalan riemuvuoden ja karjalaisten nimenmuutokset). Tähän runsaan 50 vuoden ajan vallinneeseen rajuun nimistölliseen murrokseen verrattuna vuoden 1986 alusta voimaan astuvan sukunimilain sisältävät muutokset ovat varsin vähäisiä, käytännössä tuskin havaittavia.

Tärkeimmät lähteet

Lähde: Sukuviesti 1985:9, s. 24-25, 30-31 & 1985:10, s. 16, 18-19.

© Sirkka Paikkala

[ Artikkelin alku ]