Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Toiviaiset: 'luostarinkävijöitä' vai 'Toivonpoikia'

Sirkka Paikkala

Sukunimeen Toiviainen on yleensä katsottu sisältyvän muinaissuomalaisen miehen nimen Toivia (esim.Viljo Nissilä 1975, Suomen karjalan nimistö). Sukuviestin nrossa 8/84 toi Martti Toivianen esiin toisen näkemyksen: nimi selittyisi eräänlaisesta tekijännimityksestä toivija, joka olisi tarkoittanut "pyhiinvaelluksella eli toiviomatkalla olevaa henkilöä" (Hiitolanjoen suulla 1300-luvulla). Mutta koska valamon ja Heinsimän luostareihin vaeltaneissa oli kreikanuskoisia runsaasti, ei tämä vielä riittänyt nimeämisperusteeksi. Niinpä "suvulle nimen antanut kantaisä olikin veneenveistäjä ja Laatokan-purjehtija, joka seurakunnallisena tehtävänään tai muusta syystä kuljetti tulijoita luostariin" (2 14).

Selitys on kiehtova ja vastannee monen nimestään kyselemään toivomuksia. Vaikka kyseisella sukunimellä varmasti on konkreettinen lähtönsä, kannattanee nimeä silti tarkastella hiukan laajemmasta kulmasta.

Jo suvun "kantaisä 1300-luvulta" ja tämän ammatin osoittaminen jää askaruttamaan: verbiä toivia merkityksessä ’olla pyhiinvaelluksella eli toiviomatkalla' ei tiettävästi ole tavattu, joskin Suomen kielen etymologinen sanakirja mainitsee sanan toivikki (Laat. Kar,j.) morsiamen ja hänen seuralaisensa ennen häitä tekemien myötäjäisten keruumatka; tällaiselle matkalle osallistuva henkilö (morsian ja joku hänen lähisukulaisensa, esim. täti täi käly); taloon tuotu miniä (Sakkola'. Suomen murteiden sananakirjan kokoelmiin on puolestaan talletettu Pielisjärveltä sana toivio ’toivo’: "Minä olin siinä toevijossa, jotta suan lehmän perinnöksi, vaen en suanna. Ja vaikka kyseinen verbi olisikin ollut käytössä, ei pelkän samannäkoisen sanan olemassaolo sinänsä riitä vielä henkilönnimeä selittämään. Historian lähteistä ei myöskään löytyne vahvistusta sille, että ammatiltaan tai luottamustehtävältään toivioretkeläisten kuljettajia olisi Laatokan rannoilla ollut.

*Entä muut vanhat Toivia-nimet, joita onesiintynyt muuallakin kuin Laatokan Karjalassa? Olisiko ne kaikki selitettävä vastaavanlaisesta tekijännimityksestä vai löytyisikö niille muuta yhteistä pohjaa?

-ia ~ -iä henkilönnimissä

Niin tässä kuin monessa muussakin sukunimessämme oleva -ia ~ -iä-aines lienee tekijännimitulkintaan suurin syyllinen. vaikka se joissakin nimissä edustaisikin nykykielen tekijännimijohdinta -ja ~ -jä, ei niin ole aina asia. -ia ~ -iä on ollut vanhassa nimistössämme suosittu johdin, jolla on vapaasti ja mallinmukaisesti muodostettu kantanimistö erisävyisiä nimiasuja. Samaan tapaan, johtimien avulla muuntelemme etunimiämme nykyäänkin. Esim. Jormasta voi puhuttelussa tulla Jokke, Jore, Jorri, Jorkka, Jomppa, Joppa ym.

Jo A.W. Forsman kiinnitti väitöskirjassaan Pakanuudenaikainen nimistö (1891) huomiota mm. Toivia-nimen -ia -johtimeen ja luetteli samalla muina esikristillisinä pitäminään miesten niminä asut Tuivio, Utria, Päiviö jne. Forsman huomautti, että vaikka -ia ~ -iä-johtimella muodostetaankin tekijännimityksiä, esiintyvät -ia ~ -iä ja -io ~ -iö paitsi valmista tekoa ja teon tulosta ilmaisevissa sanoissa (esim. ansio, haaskio, huomio) myös adjektiivisen -ea ~ -eä (-ia ~ -iä) johtimen tapaan (aukio = aukea, autio = autia). Hän totesi, että "ia-päätteen toisintuminen io-päätteeksi on, niin kuin näkyy hyvin yleistä, yksin samoissa nimissäkin ja samoilla seuduilla. Niinpä näkee vanhoissa lähteissä saman henkilön nimeä kirjoitettavan milloin toisella, milloin toisella tavalla, esim. Toivia l. Toivio. Tornia l. Tornio jne." (s. 179)

Vaikka toivoa-verbiin tavallisesti liitetty Toivia l. Toivio voitaisiinkin tulkita tekemisen tulokseksi merkityksessä ’toivottu, odotettu, luultu, luvattu, ennustettu' ym. (vrt. Suomen kielen etymologinen sanakirja), ovat niin edellä mainitut kuin monet muut johtimet olleet vanhassa henkilönnimistössämme niin yleisiä, että niillä on muodostettu puhuttelunimiä johtimen mahdollista alkuperää ajattelematta. Prof. Eero Kiviniemi on teoksessaan Rakkaan lapsen monet nimet (1982) todennut tästä mm. seuraavaa: "Myös normaali johtaminen sopii suomen kielen kannalta uusien nimien tuottamiseen, ja näyttää kuuluneen olennaisena osana esikristillisen ajan nimenmuodostukseen. Johtamalla saatin uusien nimien lisäksi ilmeisesti mys erisävyisiä variantteja samasta nimestä. Muutamista asiakirjamerkinnöistä näet paljastuu, että johdin voi vaihdella samaakin henkilöä tarkoittaneessa nimessä (esimerkiksi Toivo = Toivari = Toivettu). Tämä on oikeastaan hyvin ymmärrettävää, sillä tarve tuttavallisempaan tai hellittelevään nimenkäyttöön on varmasti ikivanha. Johtimien tehtävä on tällöin tietysti toinen kuin appelatiivisissa ilmauksissa. (mts. 95).

Forsmanin mukaan esim. Lapin henkiluetteloissa kutsutaan samaa miestä 1500- tai 1600-luvulla Mielikirjaksi, milloin Mieliäksi tai Mielityksi, Aikia Toivonpoika kulkee myös nimellä Aikia Toivetunpoika, Ssorvio Toivonpoika nimellä Sorvio Toivarinpoika jne. (Pakanuudenaikainen nimistö, s. 165). T. I. Itkonen on tiennyt mainita Suomen lappalaisten käyttäminä, joko omaperäisinä, suomalais-karjalaisina tai muina henkilönniminä lukuisia -ia ~ -iä-nimiä kuten esim. Aikia, Amia, Ikiä, Kuivia, Kuivio, Mirsiä, Päiviä, Riikiä, Sarria, Sarvia l. Sarvio, Sovia, Teutia, Vallia ja Viljiä (mm.-Virittäjät 1952 ja 1962 sekä Suomen lappalaiset vuoteen 1945, ll osa). Samaan tapaan on ia-johdinta liitetty kristillisiin nimiin: Parfenijsta on saatu Parhia ja Parvia, Sergeistä Sirkiä ja Pimenistä Pimiä.

Luonnollisesti muunnokset ovat isän tai isännän nimen välityksellä siirtyneet sukunimistöömme. Nimien Toivanen, Toivonen, Toiviainen jne. tyyppistä vaihtelua edustavat sukunimissämme mm. Kaukanen, Kaukonen ja Kaukiainen, Kyyrönen ja Kyyriäinen, Laihanen, Laihinen ja Laihiainen, Laitinen, Laitonen ja Laitiainen, Multia ja Multanen, Palvanen, Polvonen ja Palviainen, Pullinen ja Pulliainen, Poutanen ja Poutiainen, Ratia ja Ratinen, Siironen ja Siiriäinen, Sikeinen ja Sirkiä, Turtinen ja Turtiainen. Ja onpa Viljo Nissilä otaksunut sukunimen Siisiäinen selittyvän ordotoksisesta ristimänimestä Siisiä, venäjässä Sysoi, Sysoiko (Suomen Karjalan ortodoksinen nimistö, s. 129. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita I. Hki 1976), ei suinkaan sanasta siisijä ’metsäsissi’.

"Etunimi" Toivia: totta vai teoriaa?

Palatkaamme kuitenkin Toiviaan. A.V. Koskimies (ent. Forsman) osoittaa 1900-luvun alkukymmenillä keräämissään kokoelmissa lisää mm. Toivia-nimiperheeseen kuuluvaa vaihtelua. Ensiksikin hän sanoo Toivian l. Toivion olleen muinoin varsin yleinen miehennimi Kemin Lapissa. Sodankylästä hän kirjannut kokoelmiinsa nimetTåijuato (= Toivottu) Töwtesson 1569, Hans Toiffuisson (= Toivinpoika) 1567, Hans ja Peder Tåiwijosson l.Toiuiasson (= Toivionpoika l. Toivianpoika) 1565, Tåijviosson (= Toivionpoika) 1566, Taijuatasson 1564 (olm. Toivotunpoika), Kuolajärveltä mm. nimet Toijjwio Toijwiosson (= Toivio Toivonpoika) 1566 ja Toijuara Toiuarsson (= Toivara Toivaranpoika) 1570.

Esimerkit osoittavat selvästi paitsi kansan samastakin henkilöstä käyttämien nimiasujen vaihtelun myös sen, että näitä "muinaissuomalaisiksi" mainittuja nimiä todella on esiintynyt ensimmäisinä niminä. Lapissahan vanha esikristillinen yksilönnimistömme onnistui säilymään pisimpään niin, että siitä on saatu kirjallisiakin tietoja. Muualta maastamme tavatut merkinnät viittaavat kyllä nekin nimen olleen alkuaan "etunimi": Padasjoella kirjattu Anders Toiwanpoika 1480, Tuuloksessa Nicki Toifuan 1468.

Muodot ovat olleet horjuvia vielä sukunimen tapaankin esiintyessään: Parikkalan Anders Toiwonen 1640, Jääsken Kauppi Toiffuo l. Toiffuain (= Toiviainen) 1544 = Kaup Toiffuon (= Toivonen) 1552, Hiitolan Simon Toivoin (= Toivonen) 1641. Kun tähän joukkoon lisätään etymologisen sanakirjan tuntemat asut Toyes (= Toives) 1342, Toyuete (= Toivettu) 1372 ja Howatoye (= Hyvätoive) n.1330 virolaiselta ja Huwedoywo n. 1300 liiviläiseltä taholta, tuntuu luonnolliselta nähdä Toivia samannimisen perheen jäsenenä.

A.F. Forsman on luetellut väitöskirjassaan (s. 161) Toiva-sarjaan kuuluvina miehenniminä asut Toiva, Toivakka l. Toivakko, Toivali, Toivara,Toivari, Toivas, Toivatto (?), Toivettu, Toivi, Toivia l. Toivio, Toivikka, Toivo (< Toivoi) Toivottu ja Toitvolempi (vir.Toyvelembe). Tähän olen Suomalaisessakin nimikirjassa yhtynyt viittaamalla Toiviaisesta artikkeliin Toivia, jossa näiden kielellisesti yhteenkuuluvien nimien sisältöä on selvitetty. Samaa kielellista ei siissuvullista, mikä on eri asia alkuperää ovat Nimikirjassa esiintyät sukunimet Toiva, Toivainen,Toivakka, Toivanen, Toivari, Toivio, Toivo, Toivola, Toivonen ja Toivettula, joskin osa näistä nimistä sisältää myös nuorempaa kerrostumaa.

Lähde: Sukuviesti 1985:2, s. 14-16.

© Sirkka Paikkala

[ Artikkelin alku ]