Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Erä- ja kaskikulttuurin jälkiä Kiuruveden nimissä

Sirkka Paikkala

Kun nykykiuruvetisten ensimmäiset kantaisät ja -äidit tulivat uudelle kotiseudulleen 450-500 vuotta, ehkä jo 550 vuotta sitten, oli seudulla vain järviä, niitä yhdistäviä jokia ja puroja, havumetsää ja soita. Metsä ja muu kasvisto oli liki koskematonta. Vain kulo oli joskus puustoa tuhonnut, mutta uudet taimet olivat jo nousemassa.

Seutu ei ollut kuitenkaan tyystin tuntematonta. Ikimuistoisista ajoista alkaen olivat seudulla liikkuneet lappalaiset ja varhaiselta keskiajalta alkaen myös hämäläiset. Lappalaisia asui Ylä-Savossa vielä niinkin myöhään kuin 1600-luvulla.

Hämäläisten asumista savolaisten rinnalla on vaikeampi seurata, koska kirjurit eivät veroja kannettaessa tätä heimollista eroa kirjoihin merkinneet toisin kuin lappalaisten osalta. Lappalaiset olivat kuitenkin seudun ainoita vakinaisia asukkaita hämäläiset vain erästivät. Mutta kun savolaiset alkoivat asuttaa vanhoja hämäläisten eräsijoja, alkoi vähäistä asutusvirtausta tulla myös Hämeestä päin. Jotkut eräsijatkin säilyivät hämäläisten hallussa vielä 1500-luvun puoliväliin saakka eli ajankohtaan, josta alkaen voi jo asiakirjoistakin havaita Kiuruveden asutusta. Tai oikeammin pitäisi puhua vain Tavinsalmen pitäjän Savilahden, sittemmin Pielaveden neljänneskunnan Niemisjärven ja Sulkavan kylistä. Pian ilmestyivät asiakirjoihin myös Hautajärven, Kiuruveden, Luupuveden (vanhastaan Luupue), Nälännön ja Osmagin nimet.

Häme on käsitteenäkin monitulkintainen, sillä lähes tyystin savolaisten asuttama Rautalammin pitäjä kuului Hämeeseen aina vuoteen 1775 asti. Kun Rautalampeen kuului myös osa Pielavettä aina Koivujärven kulmille saakka, ei Hämeen raja ollut kaukana myöhemmän Kiuruveden asukkaille. Muutamat sukunimet kertovat suvun lähtösijaksi Hämeen: Niskaset, Oksaset, Ritvaset, Tossavaiset, Herraset -tai Satakunnan: Saastamoiset.

Oksankaan risahtamatta

Mutta siihen aikaan, kun metsä oli koskematonta, riista runsasta ja kalaa riitti, olivat erämaiden haltijoina ja nauttijoina hämäläiset. Eränkävijöinä he eivät millään tavoin muuttaneet eräpaikkansa luontoa, vaan yrittivät rikkoa luonnon rauhaa mahdollisimman vähän. Pyydykset naamioitiin. Pieni erämaja tai maakota, jalka-aitta ja talas sulautuivat ympäristöönsä. Kirveen iskut olivat harvinaisia ja vaimeita, nuotiot pieniä ja melkein savuttomia honkapilketulia. Yksinäinen erämies liikkui kuulumattomin askelin, meloi äänettömästi tarkkaillen riistaa ja petoja.

Tuo kulttuuri, elämisentapa, oli pohjana myös niille nimille, joilla erämies ympäristöään kutsui. Aiheena saattoivat olla pyyntitavat, riista tai oma asumus. Esim. syntymäkotini sijaitsee Salinjoen varrella. Jokisuus Haaranjärvestä savijärveen muodostaa eteläiseen vesireittiin kuin kannaksen, josta eläinten on ollut helppo ylittää vesistöt ita-länsi suunnassa. Vielä nykyisinkin hirvien reitit kulkevat Salijoen poikki. Hämäläinen erämies tunsi tämänkin paikan ja asetti satimensa sopiviin paikkoihin. Nimiin Sali(n)joki ja Salimäki sisältyykin juuri kirjakielen sadin-sanan hämäläismurteinen muoto salin.

Eteläpitäjältä tapaa myös muita mahdollisia merkkejä hämäläisen eräilytalouden nimistä: Pirttimäki ja Talaskangas sekä levikkinsä perusteella myös Kilpijärvi (kilpi 'lumme, erit. lumpeenlehti') ja mahdollisesti Sulkavanjärvi. Hämäläinen sanalaina esiintyy Sahinperän nimessä (sahi=pieni koski).

Pyyntikulttuuriin saattavat viitata nimien määriteosissa myös mm. hangas, hanka (mm. 'hirvien ja peurojen pyyntiin käytetty pitkä johdeaita, jonka aukkoihin sijoitettiin ansoja'), majoo ('majava'), maiva ('pieni kala') ja saukko. Tosin osa tälaisista nimistä voi olla hyvinkin nuoria.

Metsä ryskyy

Kokonaan toisenlaista kuin hämäläisten "hissuttelu" oli tänne työntyneen savolaisen elämä kaskeamattomissa metsissä. Kustaa Vilkuna on kuvannut sitä seuraavasti (Savolaiset erämaiden valloittajina. Kotiseutu 2/1960): "Kun hän tuli, niin hän jo vuosikymmentä ennen kävi läiskimässä suuret pilkat ja uurteet puiden kylkiin, karsi huolettomasti alaoksaisia kuusia, kaateli nuoria puita. Jokainen metsänasukas höristi korviaan. Hukka ja repo, ilves ja näätä saattoivat todeta, että onpa siinä raivonnut se kummallinen kaksijalkainen siivetön elukka, ihminen, sietääpä varoa moista paikkaa. Ja kun muutamia vuosia oli ihmetelty pykälikköä, sitten vasta yltyi hirveä ja ennenkuulumaton meno. Kirveet alkoivat paukkua, puut kaatuivat rymisten, syntyi valtava tulimeri, jonka katku levisi kymmenin virstoin ja pelottava savupatsas paistoi peninkulmien päähän. Siellä raivosi erämaita valloittava savolainen, hän asutti erämaan, hän painoi koskemattomaan luontoon inhimillisen viljelyksen mestävät merkit."

Merkit noista valloitustouhuista näkyvät nykyisillä peruskartoilla paitsi asianomaisina kartanmerkkeinä (peltoina, aukioina, niittyinä), myös niihin painetuissa nimissä. Ne kertovat karsikoista, murroista, paloista, pykäliköistä, raivioista, ahoista, kydöistä.

Savolaiset kaskitalonpojat jäivät erämaihinsa. Pirtti, sauna, riihi salvottiin nopeasti raatteelle, ia jos paikka oli edullinen, muodostui samalle konnulle kantatalo, josta taas rakennettiin uusia metsäriihiä, metsäsaunoja ja uusia tupia.

Ensin asutut vanhat eräpaikat tai kauempaa viljellyt kaskimäet olivat jo aiemmin saaneet nimensä joko erä- tai kaskikulttuurin käsitteistä. Suurin osa Kiuruveden vanhimmista asutusnimistä on tämän kaltaisia. Sen sijaan pysyvämmän asutuksen myötä syntyneet kantatalot saatettiin nimetä jo omistajasukunsa mukaan.

Kiuruveden kylien nimet eivät heijastele asuttajien nimiä. Vain kolmen rekisterikylän (yhteensä niitä lienee 17) nimeen sisältyy sukunimi: Laukkala (joka itse asiassa kuului aiemmin osana Pielaveden samannimiseen kylään), Remeskylä ja Rytky.

Viimemainitussa ei ilmeisesti ole edes kyse asutuskauden nimestä, vaan mahdollisesti erä tai kaukaisen kaskinautinnan merkitsemiseksi annetusta omistusnimestä tai niiden siirrynäisestä. Nimi oli ehkä olemassa jo ennen kuin ensimmäinen Rytkönen asettui seudulle pysyvästi asumaan.

Eränkävijöiden nimiä

Varhaisista Kiuruveden erämaiden hyväksikäyttäjistä kertovat myös muutamat muut nimet:

Toiviaisjärvi sisältää ilmeisesti sukunimen Toiviainen, jota historiallisena aikana on kuitenkin tavattu vain suppealla alueella Parikkalan seudulla. Kiuruvedellä heidän on täytynyt siis olla joskus keskiajalla. Samoista Toiviaisista kertonee myös Kiuruveden työntyvä Toivasenniemi. Tuntuisi uskottavalta, että vaikka Toiviaiset ovatkin supistuneet historiallisena aikana paikalliseksi karjalaisuudeksi, kuuluisivat Kuopion Siilinjärven seudun Toivaset samaan Toiviaisten sukuun. Onpa tässä Toivasen suvussa esiintynyt satunnaisesti nimeä Toiviainenkin, ja eräässä sukuhaarassa siitä on tullut pysyvä nimi. Toiviaisjärven rantamilla käyskennellyt erämies lieneekin kuulunut tähän Kuopion sukuun. Ellei hän sitten ollut hämäläinen, sillä keskiajalla ori Hämeestä joitakin mainintoja lisänimessä Toiviainen.

Toinen esimerkki on Kämäräisistä, joista tuli toki yksi Kiuruveden merkittävistä asuttajasuvuista, toisin kuin Toiviaisista. Kämäräiset saapuivat pysyvästi Kiuruvedelle ehkä vuonna 1584, mutta viimeistään 1608. Mutta jo aiemmin vuoden 1561 maakirjassa tai oikeammin siitä myöhemmin tehdyssä kopiossa esiintyvät Hiutajoella vieläkin tunnetut paikannimet Kämäräniemi ja - järvi. Nämä paikat eivät ole mitenkään liittyneet Kämäräisten sukuun. Niiden nimet ilmeisesti kielivät Kämäräisten keskiaikaisesta nautintaoikeudesta noihin paikkoihin. 1561 ne kuuluivat kuitenkin jo Pekka Kärkkäisen ja Niilo Kaikkosen arviokuntaan.

Vuonna 1561 maapaikkojen nimissä esiintyivät myös sukunimet Kärkkäinen (Kärkkään luhta ja Kärkkään saaret) ja Koistinen (Koistoisen mäki). Ilmeisesti Kärkkäisillä ja Koistisilla on ollut nautintoja seudulla jo keskialla. Kärkkäisistähän on ollut nautintoja seudulla jo keskiajalla. Kärkkäisistähän tuli pysyvä suku, mutta Koistisista ei.

Savolainen know-how

Savolaisilla oli taloudellisen pakon ohella sellaista tietoa erämaassa selviytymiseksi, jota peltoviljelyyn siirtyneillä hämäläisillä ei ollut. He tuntivat nimittäin erämaiden viljelystekniikan.

Kustaa Vilkuna kirjoitti em. artikkelissa: "Savolaiset erämaiden kaukokasket" sellaisia seudun ensimmäiset kasket olivat ovat enimmäkseen olleet suurkaskia, jolla nimellä voimmekin kutsua näitä rintamaiden pienten kaskien vastakohtana. Ne ovat olleet aina myös havupuukaskia tai sekametsäkaskia. Yhtenäiset kovan maan koivikot, lepikot- ja haavikotkin ovat vasta kaskenpolton seurausta.

Ulkoiselta olemukseltaan neitseellinen havumetsä on sellaista, että siihen ei luulisi yhdenkään ihmisen pystyvän. Metsä on enemmän tai vähemmän tiheä ryteikkö. Mutta merkittävintä on se, että maan pinnan peittää kaikkialla paksu kosteikko kuntta eli raakahumuskerros puolimätää sammalta, kanervaa, risuja, puolukan tai mustikan varpuja, minkä läpi on varsin vaikea päästä käsiksi maan kamaraan, jonne siemen olisi kätkettävä. Toisin on lehdossa, jossa multava humusmaa on heti jalan alla. Havumetsien raakahumuskerroksen, kuntan voittaminen oli suurkaskiviljelyn tärkeimpiä tehtäviä. Se voitettiin yksinkertaisella, mutta aikaa ottavalla menetelmällä pyältämällä.

Tämän menetelmän mukana Kiuruveden metsiin ilmestyivät myös ensimmäistä kertaa Pykälä-, Pykälikkö- ja Kolo-nimet.

Metsä palaa

Vilkuna jatkaa: "Pykälikkö oli metsäalue, jonka perhe tai kaskiyhtiö" Kiuruvden asuttajat olivat perustaneet nimenomaan tälläisiä ilmeisesti aviositein vahvistettuja kaskiyhtiöitä, joiden omistamien arviokuntien nimet ovat sittemmin siirtyneet mm. monille kalavesien jakokunnille "oli vallannut itselleen lyömällä merkit puihin. Samalla he olivat hakanneet uurroksia ja pykäliä ympäri suurimpien puiden ja kaataneet pienempiä puita, jotta auringon säteet voisivat päästä maahan saakka. Tällaisenä pykälikkö sai seista 10 vuotta tai kauemminkin. Suuret pyälletyt puut olivat silloin kuivuneet pystyyn, olivat kuolleet, mutta sitä ennen ne olivat kuivanneet myös juurensa ja koko juurihuoviston ympäristön". Näistä kuivuvista pykäliköistä kertonevat taas sen kaltaiset nimet kuin Pitkäpetäikkö. Tälläinen kuivumaan jätetty pykälikkö oli usein aiheena myös mm. Murto-nimille, Raiskioille ja ehkä Karsikoillekin, joskin niillä on toinen yleisemmin tunnettu lähtökohta: karsikkopuut olivat merkittävien tapahtumien muistopuita.

Myöhemmin seuranneeseen kasken polton vaiheeseen liittynevät useimmat Palo-, Roivio-ja ehkä jotkut Tuli- ja Musta-nimetkin. Kaskeamiseen tai sen seurauksiin muitakin nimiä, sillä kasket muuttivat huomattavasti luontoa ja maisemaa. Syntyi metsäaukioita, ahoja, koivikkoja, haavikkoja ja lepikkoja, joita ei ennen juuri tunnettu. Niistä tuli aiheita uusiin nimiin, jollaisia ei voitu antaakaan. Kukaan hämäläinen ei vielä voinut käyskennellä aholla eikä siten nimetäkään mitään paikkaa esim. Salakka-ahoksi tai Haapakummuksi. Kaskikulttuuri toi muassaan myös savuriihet, saunat ja tuvat sekä Saunakankaat ja Hirsikankaat.

Savolaisten elinkeinot kuitenkin kehittyivät: myös soita alettiin raivata viljelykseen ja taas oli tarvetta nimetä uusia paikkoja. Uusien nimien aiheetkin löytyivät luontevasti uusista toimista sekä niiden mukanaan tuomista tuloksista ja vaikeuksista. Syntyi raivioita ja kytöjä, ja paikat saivat nimekseen Viertoahon, Kytöpellon, Ukonsuon, Akonkorven, Hallamäen, Virkkusenraivion ja Heinämäen. Elinolojen ja elinkeinojen edelleen kehittyessä alkoivat uudet asiat heijastua nimistöön.

Kaskimiehiä

Keitä sitten olivat tämän seudun ensimmäiset koskemattoman metsän pyältäjät, uuden kultuurin airuet. Ensimmäisten nimiä ei välttämättä tiedetä. Mutta ensimmäisten kirjallisten lähteiden (1548-1561) mukaan täällä asuivat seuraavat kaskimiehet perheineen (oheisella kartalla heidän oletetut asuinpaikkansa):

Härkölänniemellä asuivat Tahvo ja Henrikki Härkönen, ja samalla paikalla myöhemmin Tahvo Rottinen ja Pekka Heikkurinen.

Tuomas Hyvärinen asui Niemisenjärvellä ja hänen yhtiökumppaninsa Pekka Hyvärinen ilmeisesti vanhalla kotiseudulla Juvalla.

Niko Kaikkonen asui ilmisesti jossain Ryönänjoen seutuvilla ja hänellä oli yhtiömiehenään Ihanus Remeksinen, joka kuitenkin asui vielä Rantasalmella ja oli sittemmin Pekka Kärkkäisen kanssa samassa kaskiyhtiössä. Samaan arviokuntaan Kaikkosen kanssa kuului myös Pekka Kärkkäinen.

Nälännön seudulla (Tihilänahossa) asui Tuomas Tihinen ja ilmeisesti samalla paikalla hieman myöhemmin Matti Hakulinen ja Pekka Leskinen. Samaan arviokuntaan Tihisen kanssa kuului myös Heikki Lappalainen, joka kuitenkin asui Iisalmen Haapavedellä, vaikka omista maita Kiuruvedenkin puolelta.

Rytkyllä lienevät asustelleet Paavo ja Pekka Rytkönen ja Sulkavalla Niko Pietikäinen.

Kiurujärven eteläpäässä oli taas Mikko Kiiskisen (Pietikäisen yhtiömies) talo. Kiiskisen paikalla ilmestyivät sitten 1600-luvulla Tikkaset, joten asuinpaikka on voinut t olla joko Tikkaniemessä tai jos se sukutarina pitää paikkansa, että Kiiskinen sai Pietikäis-appensa vanhan kotipaikan niin Piekkääläniemessä.

Lauri Pärnäsen asuinpaikkaa ei tiedetä eikä hänen arviokuntansa tarkkaa sijaintiakaan. Koska kuitenkin maat kuuluvat Savilahden neljänneksen ensimäisen kymmeneskuntaan, on oletettavaa, että hänkin asui Kiuruvedellä eikä Hautajärven seudulla.

Sulkavan seudulla sattoivat myös Lauri Lappalaisen ja Lauri Karpp(a)isen asumukset sijaita nykyisten kunnanrajojen sisäpuolella, sillä Lauri Lappalaista edelsi arviokunnassa Pekka Suomalainen, jonka hyvällä syyllä otaksua asuneen Suomalaniemessä Rytkyn Haarajärven etelärannalla. Aivan naapurissa asui Lauri Tenhunen joko nykyisen Haaran talon paikkeilla Aittojärven rannalla Haapaniemessä. Karppaisen asuinpaikkana on voinut olla Salmenkylän Karppaalanniemi.

Tenhusellaoli yhtiökumppanina Heikki Kolehmainen, joka ilmeisesti asui kyllä nykyisen Pielaveden puolella vaikka omisti yhdessä Tenhusen kanssa laajoja maa-alueita Rytkyn-Salmenkylän ja Sulkavan seudulla. Hänen nimensä on muutenkin tässä yhteydessä mainittava. Kolehmaisten suvunjälkiä ei Kiuruveden peruskartalta löytyne, mutta tuosta Tenhusen ja Kolehmaisen arviokunnasta muodostui myöhemmin ns. Kolemalan jakokunta, jonka vesillä monet eteläpitäjäläiset tänäkin päivänä kalastavat.

Paikannimistö heijastelee jo tosin monesti sattumanvaraisesti elinympäristömme menneisyyttä. Paikannimet ovat aitoa perinnettä. Niihin kätkeytyy monesti jotain meidän omista juuristamme.

Lähde: Sukuviesti 1989:4-5, s. 4-7.

© Sirkka Paikkala

[ Artikkelin alku ]