Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Sen nimi kenen lammas. Naisten sukunimistä Savossa

Sirkka Paikkala

Savolaisia sukuja tutkineille ovat asiakirjoista tuttuja sellaiset naisten sukunimet kuin Halotar, Heiskatar, Kauhatar, Leinotar, Sonnitar ja Valtiatar. Samalla tutkijat ovat voineet havaita, että nämä nimet on johdettu isien sukunimistä, ei puolisoiden. Esim. Paltamossa (1674) arfwed Karhun leskeksi on merkitty Kaisa Pååhlsdotter , Pieksämäeltä mainitaan 1700-luvun puolivälissä Walborg Mustotar, joka oli Mårthen Ropoisen vaimo. Silloinkin kun savolaiselle vaimolle ei asiakirjoihin tar-loppuista sukunimeä kirjoitettu, esiintyi hän aina isänsä, ei miehensä sukunimellä. Käytäntö alkoi murtua hiljakseen vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja vasta voden 1929 avioliittolaki pakotti vaimon käyttämään miehensä nimeä mihin ei vielä vuoden 1920 sukunimilaki velvoittanut.

-tar-/tär-loppuisia sukunimiä käsiteltäessä viitataan usein A. V. Forsmanin väitöskirjaan (Pakanuuden aikainen nimistö, 1891: s. 182), jossa kerrotaan, että "Karjalassa kulkee hoennainen:

mies on -nen,
nainen on -tar,
orja on -kka,
talo on -la".

Kalevalasta ja tallennetusta kansanrunoudesta tunnemme, joukon miesten nimiä, jotka ovat nen-loppuisia (llmarinen, Joukahainen, Lemminkäinen, Väinämöinen). Pohjolan emäntää taas saatettiin kutsua myös Ilpottareksi. Kansanrunous kertoo myös lovettaresta, syöjättärestä, mammatteresta, launvattaresta, hempiättärestä, kekritärestä, mikottaresta.

Naisen maailmat

Vaikka Forsmannilla lorun "nainen on -tar" ei ilmeisesti tarkoitakaan sukunimiä, vaan yksilönnimistä arkipäivän puhekielessä käytettyjä "hellittelymuotoja" ja appellatiivisiä nimityksiä, kannattaa silti lähemmin tutustua Forsmanin kuvaukseen vuosisatojen takaisesta ajasta. Se valaisee omalla tavallaan sitä, miksi itäsuomalaisilla naisilla oli isiltään perityt sukunimet: "Naisella on muinaissuomalaisesta yhteiskunnassa ikään kuin kaksi eri maailmaa, elettävänä. Toinen on syntymäkotinsa, se ympäristö, se seutu, ioka hänellä täällä avautuu; toinen on se uusi, joskus kenties kaukana lapsuuspolven tutuilta poluilta sijaitseva koti, minkä hän naituna saapi; täällä hän on outona vierasten vanhempain, vierasten veikkojen ja siskojen parissa, jotka tulokasta arvostelevat kotoisen katsantotapansa kannalta ja sen mukaan hänelle vaatimuksiaan asettavat. Vielä suurempi saattoi erotus olla niinä aikoina, jolloin vaimo säännöllisesti otettiin vieraasta heimosta, usein väkinäisellä ryöstöllä" (s.58). Forsman perusti ajatuksensa osin kansanrunouteen. Larin Paraske lauloi vielä 1891 seuraavasti erään vaimon tarinan:

Kun olin ison kotoni,
kasvoin luona kantajani,
olin luona luojaseni,
tieett' ei tytön nimeä:
iso kutsui kuuvaloksi,
emo päivän nousennaiseksi,
velloni ve'en kalaksi,
sisoni sinikeräksi,
tulin toisehen talohon,
yli kynnyksen kylähän,
yli pellon naapurihin,
muutuin mustaksi siaksi,
käännyin kärsän kantajaksi.

"Ison kotona"

Forsman jatkaa: "Nimet ovat ajatustapojen ja olojen ilmimuotoja. Luulisi sen vuoksi muinaissuomalaisten naisnimistönkin niihin juurtuvan kuin luonnolliseen maaperäänsä. Edellä sanotun johdosta pidän otaksuttavana, että ne nimetkin, mitkä naiselle annettiin olivat erilaiset omassa ja vieraassa kodissa.

Mielipiteeni on se, että monet näistä ja näiden laatuisista sanoista olivat todellisia nimiä, jotka tytölle annettiin jo omaistensa huostassa, hän ei sen parempaa nimeä tarvinnut, keskuudessaan hän oli tunnettu noilla mairittelevilla mainesanoilla" (s. 58-59).

Miehelässä

"Sitä vastoin kun hän miehelään joutui, nimitettiin häntä etusijassa sen suvun mukaan, mistä oli uuteen kotiinsa otettu. Sukunsa mukaan miniän arvo jo muinaisuudessakin lienee mitattu. Naisen asemaa, mimmoiseksi se miehelässä muuttui, seurasi arvellakseni se tapa, että häntä siellä animmiten kutsuttiin vaan sukunimeltään, sen tai suvun jäsenenä, josta hän uuteen sukuun oli liittynyt. Vaimon puolesta käytettynä sai tuo sukunimi tar-päätteen, jotenka sellainen nimi oikeastaan vaan tarkoittaa sen tai sen suvun, taikka alkujaan sen tai sen isän tytärtä" (mts. 60).

Forsmanin käsityksissä naisen asemasta heijastuu luonnollisesti 1800-luvun alkupuoliskolla Suomessa omaksuttu patriarkaalinen ajattelutapa: nainen oli miestä varten. Forsman ei osannut ajatella, että naisen sukunimi sattoi olla merkki hänen itsenäisyydestään ja tasavertaisuudestaan. Ennen romantiikan aikakautta kuitenkin perheessä äidin "suku oli yhtä tärkeä kuin isänkin, mikä näkyy vaikkapa 1600-luvun vainajien muistokirjoituksissa: niissä mainitaan haudatun äidinäidinäiti siinä kuin isänisänisäkin" (Anneli Mäkelä: Ajattele historiaksi, s.130. Pieksämäki 1986). Forsman oli jopa taipuvainen ajattelemaan, ettei tytöille muinoin annettu varsinaista rituaalein vahvistettua yksilönnimeä kuten pojille.

Nimi edusti perintöä

Osuvamman lähtökohdan naisten nimiin saamme ehkä Väinö Voionmaallta (Suomen karjalaisen heimon historia. Helsinki 1915), joka on todennut karjalaisen vaimon omaisuuden olleen miehen omaisuudestä erillään. Nainen ei kotoaan lähtiessään perinyt maata, vaan hänen omaisuutensa koostui erilaisista taloudessa tarvittaivista esineistä ja muusta irtaimistosta (mm. arvoesineistä). Siksi hänen omaisuutensa pysyi myös uudessa kodissa erillään miehen omaisuudesta. Vaimo vastasi itsenäisesti myös kaikista talous- ja pihatöistä. Hän pysyi tavallaanmiehensä suvun ulkopuolella ja edusti sen parissa isänsä sukua. Sen sijaan poika kotivävyksi mentyään otti joskus uuden perheyhtesön nimen, hänestä saattoi tulla perheen pää ja veronmaksaja. Hän saattoi kotivävynäkin saada pojan ja perillisen oikeudet, jolloin hänelle tuli perintöoikeus myös appensa kiinteään omaisuuteen tai hän saattoi ostaa vaimonsa siskojen osuudet appensa tilasta. Omaisuus kuului talossa asuville ja jakautui työnjaon mukaan: maatalouteen liittyvät työt kuuluivat miehelle, joten hän peri maankin. Oli käytännöllistä, että mies kirjattiin kotivävynä samalla nimellä kuin talo ja talon muu miesväki.

Uusi savolaismuotiko?

Mutta olivatko -tar-nimet savokarjalaisia? Kaarlo Teräsvuori huomasi aikanaan (Savottarien sukunimistä Kuopion pitäjässä 1700-luvun alussa. Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja 37.), että "Ei liene tarkemmin tutkittu missä osassa maatamme tämä käytäntö oli vallalla ja milloin se eri seuduilla loppui. Joka tapauksessa se säilyi kauan Pohjois-Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Kajaanin kihlakunnassa, siis savolaisten asuttamilla alueilla". Luotettettavasti asiaa on vaikea tutkia, sillä samassa seurakunnassa on saatettu naiset kirjata yhtenä vuotena tar-loppuisin sukunimin, toisena taas ilman johdinta. Minkäänlaista johdonmukaisuutta ei ole noudatettu. Kirkonkirjoja edeltävän ajan asiakirjoissa naisia ja heidän nimiään ei juuri esiinnykään, tai esim. tuomiokirjoissa heistä mainitaan vain etunimi ja heidät määritellään sen ja sen tyttäreksi, vaimoksi tai leskeksi. Ensimmäiset naisten sukunimet asiakirjoissa liittyvät tapauksiin, joissa nainen esiintyy itsenäisesti: taloa hallitsevana leskenä, perheettömänä palvelijana, noitana tms.

-tar-nimien levinnäisyyden selvittämiseksi tarkistin pistokokein muutamia sellaisten seurakuntien historiankirjoja, joiden pito on alettu 1600-luvun lopulla tai pian 1700-luvun alussa. Kivennavalta tar-nimiä ei löytynyt. Useille ei siellä edes ollut merkitty sukunimeä vaan pelkkä patronyymi. Myöskään Hiitolasta ja Käkisalmesta ei tar-nimiä löytynyt. Kurkijoellakin ne olivat harvinaisia, ilmeisesti savolaislähtöisiä, Kiteellä ja Liperissä tar-loppuisia nimiä oli jo runsaammin. Eteläisen Savonkin kirkonkirjoissa "-ttaret" ovat harviaisuuksia, sen sijaan Pieksämäen ja Rautalammin seudulla näitä nimiä tapaa runsaasti, samoin Pohjois-Savossa ja Kainuussa (kuten Teräsvuorikin oli todennut) sekä jonkin verran Savoon rajoittuvissa pohjalaispitäjissä. Länsi-Suomessa nimityyppi oli tuntematon jo pelkästään sen vuoksi, että siellä ei talonpoikaisto käyttänytt tuolloin sukunimiä.

Asiakirjoista voisi päätellä, että tar-nimet olivat yleisimmillään savolaisten keskuudessa 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuoliskolla . Tosin esim. Paltamossa vielä 1800-luvun ensi vuosikymmenellä melkein jokaisen naisen sukunimi merkittiin tar-loppuisena. 1500-luvulta sen sijaan ei liene tiedossa yhtään selvää tar-nimeä, ellei sellaisiksi tulkita

tuomiokirjoissa esiintyviä nimimuotoja Helka, Kerffuins dotter (Helka Kervitär?) 1561 Juva; Maijsa, Asecka dotter(Maisa Asekatar?) 1563 Rantasalmi ja Ablum, Cauppins dotter (Ablum Kaupitar?) 1563 Joronen. Ensimmäiset yksiselitteiset merkinnät ovat vuodelta 1601, jolloin mainitaaan mm. Seikka Kaupitar ja Anna Rissatar Rantasalmen latokartanon naispuoliseeni palveluskuntasn kuuluvina (Kauko Pirinen: Savon vanhimmat tuomiokirjat ja Pirinen: Savon historia II:l). Voisi ajatella, että tar-loppuisten sukunimien käyttö oli vasta uuden ajan alussa Savossa virinyt muoti, jolla oli esikuvansa kansankielessä ja -perinteessä. Karjalaisten keskuudessa nimityyppi pysyi lähes tuntemattomana.

Kantanimien tunnistaminen

-tar/tär on niitä harrvoja johtimia, joiden perustana oleva sana voidaan tunnistaa. Se oli ilmeisesti lyhentymä balttialaisesta lainasnasta tytär. Tytär-sana taipuu poikkeuksellisesti (tytär: tyttären), minkä on arveltu johtuvan siitä, että akuperäisen balttilaisen sanan -kt- on lainattaessa korvattu tt:llä. Tällä on ollut vaikutuksensa myös tar-nimiin:

taipuuhan esim. nimi Launotar muodossa Lanottaren. Poikkeuksellinen taivutus oli vaikuttanut myös itse nimen vartaloon: Hiltunen > Hillutar, Sipinen > Sivitär, Koponen > Kovotar, Happonen > Hapotar, Partanen > Parrtar, Julkunen > Julkutar. Jos tätä tar-nimien kieliopillista heikkoasteisuutta ei oteta huomioon, voi kantanimen tutinistaminen vaikeutua, esim. nimen Kovotar/Kovatar voi helposti tulkita Koposen sijasta Kovaseksi.

Koska savolaismurteissa on t:n heikkoasteisena vastineena kirjakielen d:n sijasta tavallisesti kato (pata, paan), joskus j tai v näkyvät nämä piirteet tar-nimissäkin. Esim. Laitisen tytär on Laitar (> Laijtar/Laijitar pro Laiditar: tosin asiakirjoissa esiintyvät myös muodot Laijtar ja Laiditar), Natusen tytär Nautar (pro Nadutar), Sutisen tytär Suetar (pro Sudetar asiakirjoissa myös muoto Sutitar), Vatasen tytär Vaatar (pro Vadatar). Jos vokaaleja on näin kertynyt usempia peräkkäin, ne ovat asiakirjoissa lyhentyneet: Jaatinen > Jaitar (pro Jaaditar), Knuutinen > Knuitar (pro Knuuditar).

Joskus koko lainen-johdin on korvattu tar-lopulla: Kainulainen > Kainutar, Lappalainen > Lapitar (myös Lappalatar), Savolainen > Savotar (myös Savolatar), Suomalainen > Suometar (myös Suomalatar). Joskus lienee nimen vartalon viimeinen tulkittu johtimeen kuuluvaksi: Tuppurainen > Tuputar, Liimatainen > Liimatar tai vartalo on muuten lyhentynyt Huovinen > Huotar.

Joskus nimen vartalon Viimeinen vokaali voi muuttua samalla tavalla kuin vastaavanmuotoista sanaa tavutettaessa: Torvinen > Torvetar. Vielä 1700-lluvulla nen-loppuisten sukunimien johdinta edeltänyt i puuttuu -tar-nimistä lähes aina. Vain harvoin asiakirjoista löytyy sellaisia muotoja kuin Varoitar.

Erilaisista muutoksista johtuen on samanasuinen tar-nimi voitu johtaa erilaisistakin nimistä: Lempinen, Lempiäinen > Lemmetär: Lyytikäinen, Lyytinen > Lyytitär (myös Lyytinen > Lyitär pro Lyyditär); Lappalainen, Lappi, Lapveteläinen > Lapitar (myös Lapveteläinen > Lapvetelätär).

Kuten viimeisestä esimerkistä huomaamme, ei tar/tär-johtimella korvattu vain nen-loppuista johdinta, vaan se voitiin liittää myös nimeen, jossa sellaista ei ollut: Kokko > Kokotar, Husso > Hussotai-, Torikka > Torikatar, Kärnä > Kärnätär, Liukko > Liukotar; Krouvari > Krouvaritar, Haataja > Haatajatar, Kunnari > Kunnaritar tai talonnimestä kehittyneeseen sukunimeen (Perälä > Perätär). Johdin voitiin liittää myös vierasnimiin (sotilas- ja käsityöläisnimiin, ehkä säätyläisniimiinkin, jos suvussa oli aleneva säätykiertoa): Gång > Gångitar, Lustig > Lustigtar, Oxman > Oxmannitar, Montanus > Montanitar.

Kuitenkin klassisten kielten mukaiset nimet pysyivät useimmiten joko maskullisiinina tai saivat niiden feminiinimuodon: Monnius > Monnia, Osolanus > Osolana, Arbelius > Arbelia, Marin > Marina, Glumerus > Glumera, Forsander > Forsandra. Samallakin henkilöllä saatettiin feminiinisyyttä ilmaista niin kotoisella kuin vierailla johtimella: Ursin(us) > Ursina, Ursinatar, Ursinitar.

Miehen nimelle

Vaimon kirjaaminen miehensä nimelle alkoi Ranskasta 1700-luvulla romantiikan aikakaudella, jolloin mm. naisen asemaa arvioitiin uudelleen. Nainen alistetiin tiukemmin miehensä alaituuteen, ja samalla alettiin säätyläisnaisia kutsua miehensä nimellä. Sieltä muoti levisi Suomeen, aluksi säätyläispiireihin. Tosin 1700-luvun lopulle asti ei Suomessa aatelisrouvilla ollut edes oikeutta käyttää miehensä nimeä.

Heikki Suitiala (Oulun sukututkija 1/1987) on pannut merkille naisten nimien kirjavan käytännön Oulaisten kappalaisen Alarik Gustaf Castrénin (1787-1854) perunkirjassa. Siinä kappalaisen vaimot Johanna Sofia Lagus (1801-1831) ja Annette Forsenius (1799-1884) merkitään miehensä yhteydessä omilla sukunimillään, mutta kun leski mainitaan virkkeessä yksin ilman miesvainajaansa, niin hän on "Annette Castré född Fonselius" (kun mainitaan myös hänen lapsipuolensa) tai "Annette Castrén" (kun hänet mainitaan yksin vastuullisena pesänselvityksestä), jossa muodossa hän itsekin perunkirjan allekirjoitti.

Savon perukoille muoti saapui jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Esim. Kiuruvedellä apulaispappi Åkermannin rouva kirjattiin nimellä Marttina Maria Åkerman, född (=syntyisin) Lyra eli siis sekä miehensä että oman sukunsa nimellä. Vielä 1827 tämä papin vaimo kirjattiin rouva Lyrana, mutta vuodesta 1829 rouva Åkermanina, lisämaininnalla syntyisin Lyra. Toisena uuden ajan airuena pitäjissä oli rouva Julia Weisell, synt. Järnefelt (s. 1812).

Tapa ei kuitenkaan rahvaan keskuudessa nopeasti yleistrnyt. Uuden käytännön omaksumisvaiheessa vaimo saatettiin kirjata joko isänsä tai miehensä nimellä asiakirjan luonteen tai asiayhteyden mukaan. Vielä 1870-luvulla syntyneidem ja kastettujen luettelossa savolaiset maalaisvaimot kulkevat äiteinä isänsä sukunimellä (edustivat isänsä sukua), mutta esimerkiksi kummeina (korostettiin puolisoiden yhteistä kummivastuuta) heidät on saatettu kirjata samalle nimelle kuin miehensä. Ja esim. heinäkuussa 1891 julkisti Petter Heikkinen Nilsiästä Suomalaisesta virallisessa lehdessä ilmoituksen vaimolleen Stina Korhoselle.

Vielä 1910-luvullakaan ei ollut harvinaista, että vanhemmat emännät kulkivat isänsä, eivät miehensä nimellä. Tällaista käytäntöä voi havaita esim. kauppakirjoista, joissa puolisot esiintyvät tasavertaisena parina joko myynnissä tai ostossa. Esim. Vuonna 1913 silloisen Pielaveden Joutsenniemen kylän Talliniemeä myyvä vanhempi pariskunta esiintyi omilla sukunimillään, mutta nuoret ostajat yhteisellä sukunimellä.

Lähde: Sukuviesti 1989:4-5, s. 4-7.

© Sirkka Paikkala

[ Artikkelin alku ]