Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Uusi suomalainen nimikirja - anti sukututkijalle

Sirkka Paikkala

Uusi suomalainen nimikirja. Etunimet: Kustaa Vilkuna avustajinaan Marketta Huitu ja Pirjo Mikkonen. Sukunimet: Pirjo Mikkonen ja Sirkka Paikkala. 1031 sivua. Keuruu 1988. Ovh. 285 mk.

Keväällä 1984 ilmestyi suomalaisen henkilönimistön laaja hakuteos Suomalainen nimikirja. Nyt vasta reilut neljä vuotta myöhemmin saatiin teoksesta uudistettu laitos Uusi suomalainen nimikirja. Vuonna 1984 teos ilmestyi Suomen kielen sanakirjat-sarjassa, nyt itsenäisenä kirjana, joten esim. sukututkijat voivat sen helpommin hankkia.

Etunimet

Teoksen yli tuhannesta sivusta 228 ensimmäistä kertoo etunimistä. Etunimet-osan on kirjoittanut akateemikko Kustaa Vilkuna ja se ilmestyi erillisenä kirjana jo 1976. Samankaltaisia etunimikirjoja on Vilkuna joko yksin tai yhdessä Hannes Tepon kanssa julkaissut jo 1940-luvulta alkaen. Etunimet-kirjassa ovat Vilkunaa avustaneet Marketta Huittu ja Pirjo Mikkonen, joka on saattamut nimien yleisyystiedot tähän uuteen laitokseen vuoden 1984 tietojen tasalle. Muuten Etunimet-osa on jätetty lähes ennalleen: uusia nimiartikkeleita on kirjoitettu kymmenkunta ja joitakin selviä virheitä korjattu.

Etunimet-osassa ovat hakusanoina kaikki sekä suomen- että ruotsinkielisten almanakan nimet. Suomenkielinen almanakka sisältää 361 naisennimeä ja ruotsinkielinen 263. Miesten nimien määrät ovat vastaavasti 354 ja 264. Myös almanakasta poistetut nimet esitellään kirjassa. Artikkeleiden sisältä löytyvät virallisten nimien paikalliset muunnokset, samoin virallisten nimien rinnalle yleistyneet kutsuma- ja hellittelymuodot. Hakemistossa on noin 6 500 eriasuista nimeä. Sukututkijat huomasivat varmasti nopeasti, että monet harvinaisemmat ehkä alueellisesti yleisetkin nimet (Prudentia, Siion) puuttuvat kirjasta. Historiallisena aikana suomalaisilla on ollut käytössä useita kymmeniä tuhansia eri ristimänimiä. Pelkästään vuosina 1965-1979 elossa olleilla suomenkielisillä oli käytössään 34 000 erilaista etunimeä.

Perusajatuksena on etunimet-osassa ollut antaa tietoja etunimien alkuperästä, merkityksestä, käytön vaiheista ja levinneisyydestä. Myös sukututkijat voivat käyttää sitä lähdeteoksenaan ratkoessaan tutkimustensa myötä tulleita ongelmia.

Esivanhempain nimet

Vaikka hakusanoihin ei sisällykään nimien kaikkia niitä kirjoitusasuja joita sukututkijat löytävä selatessaan vanhoja aisiakirjoja, voi kirjan avulla monesti tarkistaa, voiko kaksi eriasuista nimeä kenties tarkoittaa samaa henkilöä. Jos syntyneiden liettelossa on vaimon nimenä esim. joskus Elin ja joskus Helena, ei varsinkaan aloitteleva sukututkija osaa pitää niitä saman nimen eri rinnakkaismuotona. Ruotsinkielisissä kirkonkirjoissa voi Helena esiintyä myös asuissa Ellen, Helga ja Lena.

Etunimien normaalistaminen on sukututkijoille ja erityisesti sukujulkaisujen laatijoille melko hankala kysymys, eikä nimien normalistamisohjeita ole helppo laatiakaan. Toistaiseksi on viisainta käyttää valtion humanistisen toimikunnan asettaman etunimitoimikunnan suositusta, joka on julkaistu SKS:n Tietolipas-kirjassa (nro 44): Taito Piironen (toim.): Historian etunimistöä, Helsinki 1967. Tämän suosituksen käyttöä helpottavat Uuden suomalaisen nimikirjan Etunimet-osan artikkeleissa esiintyvät tiedot nimien paikallisista ja eriaikaisista muunnoksista. Esim. alkuaan kreikkalaisesta Stefanos nimestä on Itä-Suomessa käytetty kansanomaisesti mm. muotoja Tahvo ja Teppana. Länsi-Suomessa Tapani; lisäksi eri puolilla maata muotoa Teppo. Kirjasta löytyvät helposti ortodoksisen ja läntisen kirkon mukanaan tuomien nimien yhteydet: esim. Flippa-nimi on ortodoksien välittämänä säilynyt asussa Hilppa ja Länsi-Suomessa muodoissa Vilppu.

Myös monelle talonnimelle löytyy selitys etunimiartikkeleista. Kauppala- tai Kauppila-nimisen talon historiasta ei tarvitse etsiä merkkejä kaupanpidosta, vaan sitä on todennäköisemmin isännöinyt joskus joku Jaakko (Jaakob), jota kansan kielessä on kutsuttu Kaupiksi. Talonnimeen Lavi löytyy selitys artikkelista Olavi ja Impolaan kohdasta Immanuel.

Sukunimet

Monien talonnimien selvitykset löytyvät kuitenkin suoraan kirjan 800-sivuisesta Sukunimet-osasta. Sen ovat kirjoittaneet Pirjo Mikkonen (artikkelit A-L) ja Sirkka Paikkala (M-Ö). Uusia artikkeleita edelliseen laitokseen on noin 200, joten nimiartikkeleiden määrä on nyt yli 5000. Hakemistossa on kaikkiaan yli 12 000 nimeä joista yli 90 % suomalaisen nimen kantajista löytää omansa. Artikkeleiden pääsisältö on jokseenkin sama kuin esimmäisessä laitoksessa. Lukijoilta, mm. monilta sukututkijoilta tulleen palautteen ansiosta on pystytty täsmentämään monia nimien syntyyn ja levikkiin liittyviä asioita. Myös tekijöiden omat tutkimukset ovat aiheuttaneet muutoksia ja lisäyksiä artikkeleihin. Tiedot nimenkantajien määristä ovat vuodelta 1985. Edellisen laitoksen nimien frekvessit olivat vuodelta 1970. Ne olivat keskimäärin noin 10 % liian suuret. Nyt esityt tiedot ovat luotettavat.

Edelliseen laitoksen verrattuna tämä laitos on ehkä yhtenäisempi esim. 1800-luvun uudisnimistö oli nyt paremmin esitelty.

Tarkoituksena on ollut nimien, iän, levikin ja lähtösijan selvittäminen sekä varhaisempien nimenkantajien mainitseminen. Lisäksi on pyritty selittämään mahdollisimman monen nimen syntytapa ja sisältö.

Artikkeleissa esiintyvät esimerkit 1700-1800-luvulta on poimittu lähinnä seurakuntien ns. historiankirjojen lehdiltä. Ne on pyritty valitsemaan siten, että yleisten nimien osalta mahdollisimman hyvin kattaisivat nimen esiintymisalueen eli kertoisivat osaltaan levikistä, mutta ilmaisisivat myös nimien lähtö paikkakuntia. Harvinaisemmissa sukunimissä on nimen lähtösija ilmaistu usein juuri esimerkin avulla. Eli laajasta, useita satoja tuhansia nimiä käsittävässä nimikortistosta on esimerkit valittu harkiten eikä sattumanvaraisesti, vaikka lyhyissä artikkeleissa asiat sanotaan niukasti.

Sen sijaan 1500-1600-luvun lähinnä itäsuomalaisten sukunimien esimerkit on valittu hieman toisin perustein. Nimimainintoja on kirjattu kaikista niistä paikoista (tai ainakin nimen esiintymispaikkakunnat on lueteltu), joissa tekijöiden peruslähteistön mukaan nimeä on uuden ajan alussa esiintynyt. Tälläinen tapa ei tietenkään suvun tai nimen senaikaista eikä myöhempääkään levikkiä oikein painotettuna. Joissain tapauksissa vanhojen itäisten sukujen levinneisyyttä on kyllä sanallisesti selvitetty. Nimen vanhimmat maininnat saattavat kyllä edesauttaa sukututkijoita hakemaan uusia asiakirjoja tai hakemaan aiemmin oletetun kantakodin sijasta uutta lähtökohtaa. Tulee kuitenkin muistaa, että johtopäätösten teko pelkästään tämän kirjan avulla ei ole mahdollista. Se voi toimia korkeintaan hakemistona (joskin puutteellisena) ja idean antajana.

Joistakin artikkeleista löytää suoranaista tietoa, mistä päin jonkin nimen suku on peräisin tai miten suku on saanut alkunsa (Meskus, Mäntykenttä, Nielikäinen, Pietiläinen, Rantonen). Sukututkijat ovat joskus kirjasta löytäneet vihjeitä, mistä päin heidän tutkimalleen alueelle on joku outoa sukunimeä kantanut voinut ilmestyä.

Monet sukututkijat ovat sukujensa vaiheiden lisäksi kiinnostuneita sukunsa nimen synnystä. Kirjata löytyykin nimeänsä pohtineille suoria vastauksia. Olen nähnyt joihinkin painettuihin sukuselvityksiin liitetyn osalta otteita kirjan edellisen laitoksen sukunimiartikkeleista. Vaikka tutkijan suvun nimeä ei kirjasta löytyisikään, voi hän kirjaan panutumalla yrittää ratkoa nimensä ongelmaa.

Kokonaiskuva sukunimistä

Sukututkijalle kirjan parasta antia eivät mielestäni olekaan yksittäiset nimiartikkelit vaan se kokonaisnäkemys, mikä tekijöille on syntynyt suomalaisesta lisä- ja sukunimistöstä nimiaineistoa käsiteltäessä. Tämä näkemys on yritetty tallentaa mahdollisimman hyvin 16-sivuiseen selvitykseen Suomalaisten sukunimistä. Siinä kerrotaan, kuinka nykyiseen sukunimistöömme kuuluvat eri aikoina ja eri tavoin syntyneet nimet ovat saaneet alkunsa. Artikkelissa selvitetään paitsi maamme suomenkielisten nimisysteemien syntyä myös muunkielisten nimistömme alkutapa. Jos lukija tutustuu lisäksi erilaisiin nimiartikkeleihin, voi hänelle hyvinkin muodostua kokonaiskuva sukunimistämme. Esim. sellaisissa artikkeleissa kuin Martinkauppi, Matero, Myllys, Mäki, Mäkikyrö, Mäkinen, Nikkari, Ollonen, Onnela, Paloheimo, Piippo, Päivinen, Rytkönen, Saarinen, Sinisalo, Sotkasiira, Tahvanainen, Tenkula, Vanhatalo, Vimpari, Vuorio, Ylikulju, Ylilammi ja Ylinampa on kerottu paitsi kyseisistä nimistä myös monia tärkeitä asioita koko suomalaisesta sukunimistöstä.

Maamme sukunimistöön kuuluu runsaasti myös muita kuin suomenkielisiä nimiä. Monet ovatkin kyselleet miksi ne eivät sisälly tähän hakuteokseen. Kysymys on varmasti aiheellinen kun kirjoittajien opiskelualana on ollut suomenkieli ja erityisesti suomalaisten nimistön tutkimus, on rajaus luonnollinen. Kun kirjaa ryhdyttiin aikoinaan valmistamaan, ei esim. ruotsinkielisen sukunimistön käsittelyyn olisi juuri ollut valmiuksia. Nyt tällaista kykyä ahkä alkaisi hieman ollakin. Vireillä tosin kovin ajatusasteella lienee vastaavan ruotsinkielisenkin kirjan aikaansaaminen.

Joitakin vuosi sitten pidin esitelmän suomalaisten ja ei suomalaisten sukunimien selvittämisen, sisällön ja syntapojen eroista. Ehkä sekin olisi syytä julkaista Sukuviestissä, jotta lukijat näkisivät, kuinka maamme suomalainen ja ei suomalainen sukunimistö poikkeaa toisistaan niin sisällöltään, rakenteeltaan kuin syntytavaltaankin.

Joka tapauksessa valaistusta tarvittaisiin vierasnimiinkin, sillä monet sukututkimusta harrastavat tulkitsevat näitä nimiä liian mielikuvituksellisesti. Turhan usein vierasnimiset tutkitaan lähtökohdaltaan ulkomaalaisiksi vaikka siitä on kyse vain aniharvoin. Edes sellaiset kansallisuuden nimitykset sisätävät nimet kuin Fransman tai Polack eivät kerro nimenkantajansa synnyinseudusta vaan erään nimenantamismallista.

Tietojen hyödyntämisestä

Varsinkin itsenäisten sukujen tutkimusta harrastavilla olen joskus havainnut pari muutakin yleistä virhekäsitystä, joita voi tarkistaa kirjaa lukemalla. Ensiksikin usein kaikki samannimiset tulkitaan ilman muuta samansukuisiksi. Toinen virhe on etymologioida nimet nykyisten tai sanakirjoista löytyvien appelatiivien pohjalta ajattelematta, miten kyseinen sana olisi voinut päästä sukunimien peruselementiksi ja sopiiko moinen kehitys yhtään yhteen sukunimien yleisten syntytapojen kanssa. Nimeä etymologioitaessa tulisi aluksi selvittää, mihin nimijärjestelmään se kuuluu ja minkälaisista aiheista tuon nimisysteemin nimet ovat aineksensa ottaneet. Esim. valtaosa vanhimmista itäisistä sukunimistä on muodostettu vanhojen yksilönimien pohjalta.

Vielä on varoitettava eräästä yleisestä tulkinnasta: kun suomalaiseen sukunimeen on selitetty sisältyvän maassamme historiallisena aikana tuntemattoman tai harvinaisen yksilönnimen tai oikeammin sen kansanomaisen asun, oletetaan, että se suvun kantaisä, jolla oli tuo nimi on ollut, on alkuperältään ulkomaalainen. Näin ei asia kuitenkaan yleensä ole. Nimet muovautuvat yleensä helposti kielestä toiseen. Valtakulttuurit ovat levittäneet Suomenniemelle omaa nimistöään esim. kauppayhteyksien mukana. Nimien siirtyminen uudelle seudulle ei välttämättä edellytä mitään muuttoliikettä.

Kun kirjan nimiartikkeleissa on runsaasti vanhoja henkilönnimitietoja Länsiä-Suomesta ( esim. Jons Sommalainen 1476 Rauma tai Olli Nårri 1454 Laitila), ovat monet erehtyneet tulkitsemaan niitä sukunimiksi. On kuitenkin korostettava, että nämä nimet eivät olleet periytyviä vaan lisänimiä, jotka sisälsivät yleensä talonnimen (joskus muun asuinpaikan ilmauksen, kuten kylän nimen) tai jonkin liikanimen. Monet talon- ja liikanimet saattoivat olla kyllä nen-loppuisia, mutta se ei riitä todisteeksi sille, että ne olisivat periytyneet sukuniminä. On muistettava, että Länsi-Suomessa talonnimiä alettiin käyttää periytyvinä sukuniminä hiljalleen vasta 1850-luvulta alkaen. Sitä ennen ei länsi-suomalaisilla ollut ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta käytössä suomenkielisiä periytyviä sukunimiä.

Uuden suomalaisen nimikirjan tiedot eivät vanhene nopeasti. Kirja on tarkoittu pitkäaikaiseksi hakuteokseksi, jossa esitettyä tietoa niin nimistön kuin sukututkijatkin voivat ajan mittaan täsmentää ja täydentää. Kirjan merkitys saattaa tulevaisuudessa korostuakin, kun etelän keskuksiin muutaneiden perheiden ja siirtokarjalaisten ajallinen etäisyys sukunsa vanhoihin asuinseutuihin lisääntyy. Tulevat polvet saattavat jopa kokonaan menttää yhteyden vanhaan sukuseutuun. Tieto suvun lähtösijastakin saattaa kadota. Tällöin kirja kuten tietysti varsinaiset sukujulkaisutkin saattaa olla suora viesti menneisyydestä: tuolla se vanha kotiseutu ilmeiseti on; sieltä minun on juuriani alettava etsiä.

Lähde: Sukuviesti 1988:10, s. 24 & 26-27.

© Sirkka Paikkala

[ Artikkelin alku ]