Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Suomalaisten sukunimien syntyvaiheista

Pirjo Mikkonen

Aluksi on syytä tarkastella, mikä on sukunimen luonne. On kiinnitetty monestikin huomiota siihen, että sana sukunimi on kansankielessä nuori. Ensimmäinen kirjallinen merkintä siitä on peräisin vuodelta 1680, ja vanhoissa sanakirjoissa se esiintyy vasta Gananderilla 1787. Murteissa on käytetty sanoja liikanimi, lisänimi, huutonimi, kölli tai költti. Sana huutonimi viittaa nimen viralliseen käyttöön: pitäjänkokouksissa tai kinkereillä on kutsuttu esiin eli "huudettu" vuorollaan kunkin talon tai perheen edustajat. Sanat liika- ja lisänimi sisältävät ajatuksen, että nimi on vain toisen lisänä, tarkentamassa sitä. Ainoa varsinaisesti yksilöiva nimi on etunimi. Professon Eero Kiviniemi onkin nimittänyt sitä kirjassaan "Rakkaan lapsen monet nimet" (1982) päänimeksi. Sukunimen tehtävä ei ole yksilöidä, vaan osoittaa kuuluminen johonkin yhteisöön: talon väkeen, perheeseen, sukuun. Nykysuomalaisen kielitajun mukaan sana "perhenimi" olisikin osuvampi (vrt. ruotsin familjenamn, saksan Familienname).

"Nimistöntutkimuksen terminologiassa" (1974) määritellään sukunimi perinnölliseksi lisänimeksi. Vaikeus on siinä, etteivät meidän vanhimmat kirjalliset lähteemme riitä osoittamaan nimien periytyvyyttä. Tutkijan, joka haluaa käyttää termejä täsmällisesti, on turvallisinta puhua lisänimistä, jollei hän varmasti tiedä yksilönnimen lisänä olevan nimen periytyneen.

Sukunimen syntyä selvitettäessä ei kuitenkaan ole ratkaisevaa, ovatko esim. keskiaikaisissa lähteissämme esiintyvät lisänimet periytyneet tai eivät. Tärkeämpää on, että, nykyisetset sukunimemme ovat kehittyneet juuri noista nimistä. niitä tukimalla voidaan selvittää sukunimistömme alkuperää ja alkuvaiheita.

Sekä sukututkijoita että nimistöntutkijoita on pitkään kiinnostanut kysymys, mistä alkaen suomalaisilla on ollut käytössä sukunimet. On pohdittu, ovatko suomalaiset sukunimet pakanuudenaikaisia. Aiemmista kannanotoista on syytä mainita mm. Hannes Gebhardin tutkimus "Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571" (1889), koska jotkut edelleen ajattelevat kuten Gebhard: Pakanuuden aikana suomalaisilla oli vain yksi nimi, jota käytettiin myös talosta. Kun he saivat kristillisessä kasteessa uudet nimet, ristimänimet, jäivät entiset pakanalliset yksilönnimet talon sukunimiksi.

Tähän on huomautettava, että pakanuuden ja kristillisen ajan raja on hyvin häilyvä. Mitään yhtäkkistä voimakasta kääntymystä tai käännytystyötä tuskin tehtiin, vaan uudet aatteet, käsitykset ja tavat on omaksuttu vähitellen kauppiailta ja muilta tulokkailta viimeistään 1000-luvulta alkaen, jopa aiemminkin. Pohjois-Euroopassa liikkuneista kristillisistä vaikutteista kertovat mm. arkeologien tutkimat haudat. Esim. Gotlannissa on 700-luvulle hautoja, joissa on viitteitä kristilliseen lähetystyöhön. Ilmeisesti kristillistä nimistöä on omaksuttu vähitellen, ovathan nimet kielen herkimmin lainautuvia aineksia. Kun historiasta tunnetut ristiretket maahamme tehtiin, oli kansalla lomittain käytössä vanhaa omaperäistä nimistöä, vanhaa germaanista lainanimistöä sekä uudempaa kristillistä nimistöä. Mitään kovin suurta murrosta ei kristinuskon omaksuminen eivätkä ruotsalaisten järjestämät "ristiretket" ole nimistössämme aiheuttaneet. Eero Kiviniemi on mainitussa kirjassaan lisäksi huomauttanut, ettei ole mitään tietoja siitä, että katollinen kirkko olisi pakottanut kansaa luopumaan kansallisista nimistään. Se olisikin ollut mahdotonta esim. Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa, missä osasta kansallisia nimiä tuli pyhimysnimiä.

Sukunimen käyttöönotosta puhuttaessa on muistettava seikka, jonka jo nimistöntutkimuksen uranuurtaja A.V. Forsman 1891 on sanonut; sukunimet syntyivät, koska niitä tarvittiin. Niillä on ollut oma tehtävänsä. Ne eivät kehittyneet sattumalta, vaan niillä kuten muillakin nimiaineksilla on tehtävänsä nimitsysteemissä. On siis mietittävä, miksi ja millaisissa oloissa sukunimiä tarvittiin. Tuskin muutaman kymmenen hengen kyläyhteisössä arkisessa yhteistoiminnassa.

Yksilökohtaisia lisänimiä on varmasti ollut käytössä esihistoriallisenakin aikana eri syistä. Mitä tiuhempi asutus on ollut, sen suurempi on ollut tarve lisänimien avulla erotella ihmiset toisistaan. Viimeistään kristillisten pyhimysnimien levittyä on alkanut olla haittaa samanimisyydestä. Suomessakin alkoi olla tiuhassa Olleja, Niiiloja, Jusseja, Laureja jne. Heidät pystyi erottamaan lisänimien avulla. Kansanomaissta kehitystä yleisti ja vakiinnutti ulkoapäin tullut vaikutus: hallinto ja oikeuslaitos, joka alkoi keskiajalla kirjallistua. Alettiin laatia käräjillä tuomiokirjoja, tehtiin sakkoluetteloita, kymmenysluetteloita ja maakirjoja. Varsinkin yhä uudelleen laadittavat veroluettelot edistivät lisänimien sälymistä samoina polvesta toiseen. Oltiin siirtymässä varsinaisiin sukunimiin. Suurinta osaa vanhoista sukunimistämme voimmekin jäljittää ensimmäisiin verokirjoihin 1540-luvulle.

Ei ainoastaan verottaja tuntenut tarvetta osoittaa, mihin sukuun kukin kuului, vaan oli kansalle itselleenkin tärkeää osoittaa esim. oikeus maan permiseen tai verovapauteen. Omasta suvusta naimisen kieltoja noudatettaessa lienee noudatettaessa myös ollut apua sukunimistä.

Muiden seikkojen lisäksi vaikutti merkittävällä tavalla muoti. Suomi ei ollut keskiajallakaan täysin eristyksissä elävä maankolkka, vaan yhteydet olivat vilkkaat mm. Itämeren eteläpuolelle. Niinpä sukunimiäkään ei voi tarkastella katsomatta, miten ne muualla Euroopassa kehittyivät. Keski Euroopassa alkoivat sukunimiä käyttää ensin aateliset, joille oli tärkeää osoittaa vapaasukuisuus ja oikeus maaomaisuuteen. Läänitysten tultua perinnölliksi (esim. Ranskassa 877, Saksassa 1037) kehittyivät myös periytyvät sukunimet. Italiasta ja Ranskasta sukunimiä tavattaan jo 700-luvulta, Saksasta 1100-luvulta alkaen. Kuten moni muoti-ilmiö aikojen kuluessa on sukunimien käyttö edennyt yläluokist allaspäin, aatelistostla oppineistoon ja porvaristoon, lopulta talonpoikiin. Keski-Euroopassa, Ruotsissa ja Venäjällä talonpoikaisväestöllä ei ollut vielä 1800-luvullakaan sukunimiä. Virallisessa käytössä riitti isännimi yksilönimen lisänä.

Tässä olikin yksi syy. Miksi on arveltu suomalaisten olleen sukunimien käytössä muita edellä. Meillähän ensimmäisistä lähteistä alkaen näyttäisi olevan muita kuin son-loppuisia patronyymejä yksilönimen rinnalla, varsin usein nykyisten sukunimien näköinen nen-loppuinen lisänimi. Sukunimien muinaissuomalaisuutta on perusteltu suomensukuisten kansojen erikoisella sukurakkaudella, joka on saanut ilmauksensa mm, vainajienpalvonnassa. Silti voimme sanoa, että esim. slaavilaiset tuskin jäävät suomalaisista jälkeen sukurakkudessa. Ratkaisevampaa on ollut yhteiskunnallinen kehitys. Siellä, missä esim. maaorjuus on vallinnut, eikä sukunimillä ole ollut hallinnollista ja taloudellista merkitystä.

Mihin sukunimemme perustuvat?

Vanhat sukunimemme ovat vähitellen vakiintuneet erilaisisista lisänimistä. Kaikki vanhat lisänimityypit ovat mahdollisia myös sukuniminä. Sukunimen perutana voi olla 1 ) talonnimii (tai kylännimi), 2) isännimi, 3) liikanimi, 4) ammattinimitys.

Näiden lisäksi on oppineisto ja porvaristo harkiten ottanut 1600- ja 1700-luvulla vierasmallisia ja -kielisia nimiä, jotka usein perustuivat kotipaikan nimeen, mutta saattoivat olla myös aivan sattumanvaraisesti mallin muukaan valittuja (esim. Calamnius, Argillander, Juselius, Molin, Allén, Bergman, Lindqvist). Näiden mallin mukaan ottivat sukunimiä myös käsityöläiset. Erikoisryhmänä oii mainittava sotilasnimet, jotka ovat lisänneet supisuomalaisen rahvaan vieraskielistä sukunimistöä. Koko sukunimistöstämme on n. 27 % vieraskielistä. Huomattava osa siitä periytyy ilmeisesti ruotsalaistumisen vuosisadoilta, 1600-1700-luvuilta.

Nykyisen sukunimistömme olennainen osa oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa mallin mukaan otetut nimet, kuten Virtanen, Lehtinen,Tuomi, Kuusi, Lahti, Anttila, Kuusela, Mäkelä, Hietalahti, Kivimäki. Nuorin ryhmä ovat 1900-luvulla tehdyt nimet, jotka näyttävät suomalaisilta, mutta jotka eivät sanoina merkitse mitään esim. Aerto, Harlos, Aantio, Lehimo.

Tunnettuna totuutena pidetään, että Itä-Suomessa taloa kutsutaan sukunimen mukaan, Länsi-Suomessa suku on saanut nimensä talon mukaan. Tästä onkin mm. Viljo Nissilä luetellut historiillisesti varmoja esimerkkejä. Esim. Kangasalan Köyrän kylässä Eerola-nimisen talon kaikilla omistajilla on ollut sukunkunimi Eerola. Alkuaan talo on 1600-luvun alussa saanut nimensä isännän ristimänimen mukaan.Hyvin monet vanhat talonnimet sisältävätkin perustajaisännän yksilönnimen. Tosin vanhimmatkin talot on voitu nimetä paikan mukaan (Liinamaa, Humalamäki, Harjunpää). Kun poika yleensä peri talon, on luonnollista, että talonnimi lisänimenä pysyi polvesta toiseen samana. Tässä on yksi periytyvän sukunimen tekijä.

Liikanimistä voisi herkimmin periytyviksi olettaa asuinpaikkaan, kansallisuuteen, heirmoon tai ammattiin viittaavavat nimitykset, kuten Ahokas, Ahonen, Suokas, Hietamies, Jokimies, Suomalainen, Vänskä, (< tyske), Tyyskä, (< tyske), Herttua,(ehkä alkuaan herttuan palvelija), Härkä (härän kasvattaja ja -myyjä). Harvemmin ovat periytyneet henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai omituisuuksin perustuneet likanimet, mutt niistäkin on selviä esimerkkejä, kuten Hölttä, Pitkänen, Pikkarainen, Veripää, Mustonen (ehkä tummatukkainen tai -ihoinen).

Ammattinimitykset on käsitettävä tässä yhteydessä hyvin laajasti. Niihin liittyvät läheisesti viittaukset säätyyn. Ryhmä on yleensä selvärajainen. ja erottuu esim. 1500-luvun lähteissä selvästi. Tavallisia ovat ruotsalaisperäiset nimet, kuten Pakarinen (leipuri), Parkkali (nahkuri), Sorvali ja Piiparinen (sotaväen pillinsoittaja). Vähemmän on suomenkielisiä tämän ryhmän nimiä eihän ammattiakaan yleensä merkitty suomeksi muuten ruotsinkielisiin luetteloihin. Sukuniminä meillä kuitenkin ovat mm. Seppä, Seppo, Rautia, Kankuri, Peltomies, Koulumies, Kupari, (< kupariseppä). Poika peri monesti isänsä ammatin, joten ammatinnimitys on pysynyt samana polvesya toiseen. Tämä merkitsi askelta periyvien sukunimien suuntaan. Ruotsinkieliset ammatinnimitykset antavat yhden vihjeen sukunimiemme iästä. Ne on helppo kirjallisten lähteiden avulla ajoittaa keskiaikaan ja 1500-luvulle.

nen-johtimen alkuperästä

Isännimeen perustuvat sukunimet ovat kiintoisia, koska niihin kuuluu yleensä suomalaisten sukunimien varmin tuntomerkki nen-loppu, joka on alkuaan deminutiivijohdin. Alun perin nen-nimi on ollut yksilönnimen attribuutti ja pääsanan edellä, kuten suomen kielessä atribuutti yleensä on. Vielä 1800-luvulla Vienassa näitä nimiä on käytetty sillä tavoin, esim. 1846 Iknattaini Homa, 1872 Lesoni Iknatta. Näissä tapauksissa neni-nimi ei ole penriytynyt sukunimi vaan isännimi, kuten osoittaa Arhippa Perttusen pojan nimi Arthippani Miihkali = Mihail Arhippainein.

On huomattava, että vielä 1500-luvun lähteissä vaihtelevat -nen, -poika ja -son aivan samassa tehtävässä: neljäs vaihtoehto on, ettei isännimeen ole liitetty mitään suffiksia. Esim. Vesulahdella on Henrik Albrektinpoika merkitty seuraavasti: 1541 Hen albretzsson, 1550 Hen albrictin, 1551 Hen albrictinen, 1552 Hen albrectinca (=Albrektinpoika), 1553 hen albrectinen, 1556 Henrich albricth. Karjalassä esiintyy, lisäksi venäläinen -off, esim. Kurkijoella 1640 Pekka Häckuroff = Pecka Hindersson = 1646 Per Heikurain. Tämä nimikäytäntö osoittaa, että varsinaisia sukunimiä voidaan pitää enintään keskiaikaisina. Monet savolaisetkin sukunimet ovat kehittyneet vasta 1500-luvulla. Jos periytyvät sukunimet olisivat vakiintuneet jo esihistoriallisella ajalla, olisi meillä oltava nykyistä enemmän muinaissuomalaisiin yksilönnimiin perustuvia sukunimiä ja vähemmän sukunimiä, jotka sisältävät keskiajalla ja 1500-luvulla yleisimpien ristimänimien muunnoksia.

On hyvä muistaa myös se, ettei -son tai -poika ole aina liittynyt isän ristimänimeen vaan talon- tai kylännimeen, jopa liikanimeen. Näitä esimerkkejä on runsaasti Aulis Ojan artikkelissa "Keskiajan poikaloppuiset liikanimet" (Kalevalaseuran vuosikirja 52, 1972). Esim. 1416-1424 Petrus Lolason. Peder Lolanpoyca < Raisiossa Luolajan yksinäistalo, 1413 Olaf Pilconpolca < Raision Pilkolan yksinäistalo, 1447 Mikael Ruskonpoica < Ruskon pitäjä, 1466 Paeder Clockarsson < Lukkari-niminen talo Tyrväällä, 1435 Lorens Sawolaisenpoika Janakkalassa, isä Savosta kotoisin, 1504 Oulussa Jacob Henricson Sedaenpoyca (Sedänpoika). Tällaiset tapaukset osoittavat, että -son ja -poika eivät ole alkuperäisessä merkityksessään, vaan ne on käsitetty yleensä nimeä muodostavaksi elementiksi. Sama kehitys on tuottanut liikakanimistä -nen-loppuisia sukunimiä, esim. Rautaparta > Rautanen tai Partanen, Jauhopää > Jauhonen tai Pääkkönen. Savossa on systemaattisesti lisätty nen kaikkiin nimiin kun Karjalassa on Karhu, Hiiri, Holappa, Lyytikkä niin Savossa tavataan Karhunen, Hiirinen, Holopainen ja Lyytikäinen. Sukunimiinkin ovat siis vaikuttaneet tietyt rakennemallit. 1900-luvulla ovat länsisuomalaiset käyttäneet nen-mallia ottaessaan sukunimekseen esim. nimen Virtanen, Nieminen, Mäkinen, Koskinen tai Järvinen. Muita sukunimijohtimia vanhan henkilönnimimallin mukaisia tai uusia ovat mm. -mo, -io ja -s (Karemo, Kintamo, Aarnio, Aaltio, Rompio, Arhos, Jalos, Sailes).

Yleinen käsitys on, että Länsi-Suomessa on nuoria la-loppuisia sukunimiä ja Itä-Suomessa vanhoja nen-loppuisia. Asiakirjat osoittavat kuitenkin, että Länsi-Suomessakin on keskiajalla ollut nen-ninimiä, esim. Loimaalla 1506 Lauri Leykinen, Pälkäneellä 1506 Lauris Hampaynen; Kangasalla 1540-luvulta alkaen sukunimi Vatiainen, Oriveden Ruokosessa Ruokonen, Messukylässä talon ja sukunimet Kirjavainen, Turtonen ja Vaininen. Läntisiä nen-nimiä on säilynyt varsinkin kylien ja pitäjien niminä, kuten Ahlainen, Askainen, Hiittinen, Ikaalinen, Nousiainen jne. Kustaa Vilkuna on 1965 kiinnittänyt huomiota (Virittäjä 69, s. 107) näiden taivutukseen: Ahlaisissa, Askaisissa, Hiittisissä jne. Tämä taivutus osoitti Vllkunan mielestä sen, että kyseessä ovat vanhat sukunimet paikannimenä tällaista nimeä on käytettävä monikollisena "koska nimen omistajia samassakin talossa on useita". Alkuaan henkilönniminä useimpia

näistä onkin syytä pitää, onhan yleisesti tunnettua, että vanhimmat talot ja kylät on useimmiten nimetty, perustajiensa mukaan. Eri asia on, voiko näitä nimiä sanoa sukunimiksi. Näiden perusteella joka tapauksessa on päätelty, että kaikilla muinaissuomalaisilla alueilla on ollut sukunimiä, mutta ruotsalainen hallinto on sitten hävittänyt ne Länsi-Suomesta. Uskottavalta tuntuu Kiviniemen kanta (1982), että läntiset nen-nimet ovat olleet periytymättönilä lisänimiä. Eiväthän itäisetkään nen-nimet alkuaan olleet periytyviä.

Miksi vain Itä-Suomessa kehittyi nen-loppuinen sukunimistö?

Miksi sitten nen-loppuiset lisänimet ja muutkin lisänimet säilyivät ja muodostivat vähitellen vakiintuneen sukunimi systeemin Itä-Suomessa, mutta Länsi-Suomessa käytettiin virallisesti vain tyyppiä Heikki Juhananpoika, Henrik Johansson? Syyksi on epäilty ruotsalaista hallintoa ja ruotsinkielisiä virkamiehiä: Ruotsin hallinnon ote oli varhempi tiukempi Suomen länsi kuin itäosissa. Jos oletamme vasta kirjallisen hallinnon vakiinnuttaneen sukunimet, ei tämä selitä kehitystä. On arveltu myös savo-karjalaisen suurperhejärjestelmän vahvistaneen sukunimen käyttöä. 1500-luvun puolivälin tienoilta on laskettu suurperheiden määriä (mm. Eino Jutikkala. Hämeen historia ll. 1 s. 192) ja saatu esim. Lappeelta prosenttiluku 31, Jääskestä 6,6. Kaikista pariskunnista kuului suurperheeseen Karjalassa noin puolet, Hollolassa 54 %, Hattulan kihlakunnassa 33 % ja Sääksmäellä 28 %. Tapa on siis tunnettu myös Hämeessä, jopa Satakunnassa, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Enemmistönä olivat kaikkialla kahden pariskunnan suurperheet. Suurperhejärjestelmä ei ole siis voinut ratkaisevasti vaikuttaa sukunimien syntyyn.

Jos yhdistämme sukunimien vakiintumisen hallinnon ja oikeudenkäytön kirjallistumiseen, tuntuu uskottavammalta, että veroluettelot ovat ratkaisseet länsi- ja itäsuomalaisen nimikäytännön eron. Kauko Pirinen on havainnollisesti Savon historiassaan (1982) eritellyt erotuksen luonnetta Itä- ja Länsi-Suomessa. Lännessä oli jo varhain kiinteät talot, joita verotettiin maa-alan mukaan. Se, kuka talossa asui, ei ollut tärkeintä. Itä-Suomessa talo ei ollut vielä 1500-luvullakaan yhtä kiinteä kokonaisuus. Verotettiin oikeastaan henkilöitä, jotka harjoittivat kaskiviljelyä. Verokin määräytyi huhdan ja sadon mukaan. Verottaja jousti monessa asiassa; tärkeintä oli, että saatiin mahdollisimman tehokas verotus. Kun yksi luhta oli loppuun käytetty, kaadettiin uusi, ja lopulta, talonpoika joutui siirtämään talonsakin lähemmäs viljelmiään. Ja verottaja tuli perässä. Tällä tavoin itse talonpoika tuli tärkeäksi, ja hänen nimensä merkitys korostui. Sukunimellä hänet ja hänen talonsa tunnistettiin.

Sukunimen käyttöä vakiinnuttavaan suuntaan vaikutti ilmeisesti myös Pohjois-savon asuttaminen. Kun etelämpää alkoi tila loppua siirtyivät talojen pojat pohjoisemmas isiensä eräomistuksille kaskeamaan. Yhteys emäpitäjään ja emätaloon säilyi aluksi mm. verotuksessa. Sukunimellä voitiin osoittaa, kellä oli oikeus käyttää eräpalstoja ja kuka vastasi veroista.

Kahdesta sukunimestä ja nimen vaihtumisesta

Sukunimien nuoruutta on perusteltu niiden vakiintumattomuudella. Vielä 1800-luvulla sama henkilö on voitu tuntea jopa kolmella eri nimellä, kuten lissä 1824 Matti Kestilä eli Leisto eli Junnila. Viljo Nissilä on kiinnittänyt tähän huomiota mm. teoksessaan "Suomalaista nimistöntutkimusta", (1962). Jopa Karjalassa ja Savossa näyttää sukunimi liittyneen kantajaansa melko höllästi. Esim. 1800-luvulla eli Raudussa suku, jolla oli nimet Sokka, Suurhousu ja Keripata, Leppävirroilla yhden suvun nimiä olivat Latva, Lappeteläinen sekä Möykkynen. Tarkemmin tarkastellessa paljastuu yleensä selvä syy moninimisyyteen. Nimet eivät ole olleet samanveroisia eikä niillä ole ollut samaa tehtävää. Puheessakin tuskin on käytetty yhtä useampaa sukunimeä. Toinen nimistä voi olla selvä liikanimi. Esim. Savossa 1541 erotti nimitys Paavo Kärsä-Laitinen Kotalahden Paavo Laitisen Leppävirran Paavo Laitisesta ja Pekka Pieksä-Halosen talo sijaitsi Pieksäjärven lähellä Pieksän kylän paikkeilla. Samantapainen liikanimen ja varsinaisen sukunimen yhdistelmä lienee Leppävirroilla 1500-luvulla eläneen Antti Kirppu-Koposen nimi.

Ammatti on saattanut aiheluttaa lisänimen sukunimen rinnalle, kuten monissa Seppä-nimissä on ilmeistä, esim. Savossa 1500-luvulla Seppä-Turunen, Seppä Lintunen ja Seppä-Tarkiainen.

Kaksinimisyys voi olla myös aivan näennäistä. Huomiota ansaitsevat mm. Kauko Pirisen Savon historiassa (ll, 1, 1982) esittämät tapaukset, joissa maakirjaan onkin itse asiassa merkitty kahden miehen nimi: esim. Juvalla merkintä Olli Paavonpoika Kiiskinen eli Kyllönen tarkoittaa sitä, että tilalla asui sekä Kyllönen että hänen lankonsa Kiiskinen.

Sukunimi nätttää vaihtuneen silloin, kun kotivävy omaksui appensa nimen. Pirisen mukaan tämä on ollut yleinen nimenmuutoksen syy Savossa 1500-luvulla. Maanomistussuhteet ovat siis vaikuttaneet sukunimeen enemmän kuin sukusiteet. Tähän verrattava on länsisuomalainen tapa, että talon omistaja otti sukunimekseen talon nimen ja jos hän muutti taloa, vaihtui myös sukunimi. Näissäkin tapauksissa on kirjoihin voinut tulla muistiin kaksi nimeä, sekä entisen että uuden talon nimi. Tältä pohjalta ovat syntvneet esim. lissä kaksoisnimet Kukko-Liedes, Jakku-Hiivala, ja Kalevi-Jaara.

Kahden sukunimen systeemistä ei kuitenkaan ole syytä puhua. Yleensä vakiintui käyttöön melko pian yksi lisänimi: entinen sukunimi, uusi liikanimi, ammatinnimitys tai uuden talon nimi. Leppävirroilla 1550-luvulla eläneet Matti Möttösen vävyt Karjalainen-Möttö ja Kolehmainen-Möttö esiintyivät muutaman vuoden päästä pelkkinä Möttöinä tai Möttösinä; Kärsä-Laitisesta tuli Kärsäläinen, Kimppa-Suihkosesta pelkkä Kimppa. Länsi-Suomessa taas oli luonnollista, että entisen talon nimi putosi pois ja käyttöön jäi sen talon nimi, jossa isäntä asui. Esim. kun eteläläiläinen Anders Hirmu (s. 1840) sai Hirvelän torpan, hänestä tuli Anders Hirvelä; myöhemmin hän muutettuaan Suutarinniemeen sai nimen Antti Suutarinniemi.

Olipa syy nimenmuuttoon mikä tahansa, tällaiset tapaukset osoittavat, että sukunimen ovat ratkaisseet ensimmäiseen sukunimilakiin asti käytännön syyt. Sukunimi ei ole ollut samalla tavoin erottamaton osa ihmisen identiteettiä kun nykyisin.

Nimien järjestyksestä

Alkuaan lisänimi on ollut päänimien edellä kuten puhekielessä nykyisinkin, esim. Pekan Mikko, Heikkilän Lauri, Lahdenperän Kauppi; niin myös Laukkasen Matti ’Laukan eli Laurin taloon tai perheeseen kuuluva Matti’. On huomattava, että kirjallisissa lähteissä sällyneet muodot eivät monestikaan osoita kansanomaista käytäntöä. Koska suomalaisten henkilönnimet tullivat muistiin vuosisatojen ajat vain latinan- tai ruotsinkielisiin teksteihin, vaikutti näiden kielten rakenne myös nimien järjestykseen.

Meillä esiintyy latinalaisittain tyyppiä Anders de Koskenpaæ, Jacobus olaui de andila ja ruotsalaisittain Bengt i Tennilä, Jacop Heino i Panelia. Näihin on mukautettu suomen elatiivin sisältävä merkintä Heinrich Nilsson Laiticalast, Jacop Heioi Paneliast sekä genetiivimäärite, joka normaalisti kuuluisi päänimen eteen, esim. Reko Muikkulan, Lasse Ingilän, Simon Kuningasten, Knut Vähä Koijon, jopa Knut Koijon vähä. Lopulta lisänimi on vain lisätty, päänimen perään taivuttamatta sitä mitenkään. esim. Heicki Syrientaka, Peer Grellsson Muikkula (vrt. edellä Reko Muikkulan).

Myöhemmissä lähteissä kehitys näkyy hyvin selvästi. esim. lissä 1631 Hemmin Sigfredh = hustru, mutta Sigfredh Hemmi; Kempeleellä 1650 Harianpää Thåmmas = Thomas Harjapä. Näin päädyttiin nykyiseen käytäntöön.

Tapa, jolla henkilöt on merkitty vuosisatojen kuluessa asiakirjoihin, on ratkaisevasti vaikuttanut sukunimijärjestelmämme muotoutumiseen; lisänimen käyttö sinänsä on ollut kansanomaista.

Lähde: Sukuviesti 1983:2, s. 16-18 & 1983:3, s. 8-10.

© Pirjo Mikkonen

[ Artikkelin alku ]