Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Paneelissa puhuttua Finlandia-talossa 13.4.1986

Pirjo Mikkonen

Vuoden 1986 alussa voimaan tulleen sukunimilain laatijoiden ajatuksena on ollut koota kaikki sukunimeä koskevat säädökset samaan lakiin; niitähän on ollut paitsi vanhassa sukunimilaissa myös perheoikeudellisissa laeissa kuten avioliitto ja isyyslaissa. Uuden lain avulla on myös haluttu yhdenmukaistaa suomalaista sukunimikäytäntöä muiden Pohjoismaiden käytännön kanssa.

Lain tavoitteet

Uuden sukunimilain tavoitteena on ollut

Uusi laki ei siis tule ilmeisesti aiheuttamaan itse nimistöön, suuriakaan muutoksia. Sukunimeä ei voi nyt muuttaa perusteetta, kuten ei voinut vanhankaan lain aikana. Uutta on se, että aviopuolisoilla on naimisiin mennessään entistä enemmän vaihtoehtoja.

Muuttumattomuuden periaate toteutuu siinä, että vaimo voi säilyttää oman sukunimensä. Siten on myös mahdollisuus pitää elossa muuten häviämässä oleva harvinainen nimi. Nimi, joka olisi ennen vaimon tyttönimenä saattanut kokonaan kadota käytöstä, "kuolla", voidaan nyt ottaa vaikka koko perheen nimeksi tai vain äidin ja lasten nimeksi. Sen periytyminenkin, on siis mahdollista.

Paljon on puhuttu uusista yhdistelmänimistä, niitä kun nyt voi muodostaa myös aviomies. Jos niitä alettaisiin nyt käyttää erityisen paljon, voisi sanoa, että uusi sukunimilaki vaikuttaisi itse nimistöön. Kuluvan vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana kaksoisnimet eivät kuitenkaan ole sanottavasti lisääntyneet: 3257 vihityn parin aviomiehistä 5 (0,15 %) ja vaimoista 218 (6,7 %) on ottanut uudeksi sukunimekseen oman ja puolison nimen yhdistelmän. Kun vaimolla on nyt mahdollisuus säilyttää ennen vihkimistä käytämänsä nimi, ei ole samaa tarvetta ottaa kaksoisnimiä kuten entisen lain aikana, jolloin kaksoisnimi oli ainoa keino saada pidetyksi käytössä ns. tyttönimi.

Väärinkäsitykseen perustuu pelko, että syntyisi moniosaisia rimpsunimiä. Niitä ei voi muodostua, koska omasta ja puolison nimestä muodostetut kaksoisnimet ovat ainoastaan henkilökohtaisia. Ne eivät ole koskaan koko perheen nimiä, eivätkä ne voi periytyä.

Sekä yksilön että yhteisön etu

Sukunimiä koskevan lainsäädännön tehtävänä on turvata toisaalta julkisia eli yhteiskunnan etuja, toisaalta yksityisten kansalaisten etuja. Yhteiskunnan etuja ovat, että jokaisella sen jäsenellä on riittävän erottelukykyinen nimi ja että nimeä ei voi vapaasti muuttaa. Oikeastaan yhteisön etu on alkujaan synnyttänyt koko sukunimijärjestelmän. Vuosisatoja sitten tarvitsivat lisä- ja sukunimiä hallintoviranomaiset pystyäkseen identifioimaan hallitsijan alamaiset tai kirkon jäsenet. Myös kyläyhteisö tai pitäjän väki tarvitsi lisänimiä, kun kaste tai ristimänimet eivät olleet tarpeeksi erottelevia, yksilönimiä.

Yksityinen etu ei ole yhtä selväpiirteinen asia. Hallituksen lakiesityksen perusteluissa (1984) todetaan, että toisinaan on lainsäädännön päätehtävänä pidetty suojata niitä etuja, joita yksityisellä henkilöllä tai suvulla "on nimensä osalta valvottavana". Varhaisimpien käsitysten mukaan oikeus nimeen on ymmärretty eräänlaisena omistusoikeutta muistuttavana suojattuna oikeutena, jonka kohteena nimi on. Mm. aatelisukujen nimiin on suhtauduttu siten. Nykyaikana lähtee samalta pohjalta ajatus nimien suojaamisesta maksua vastaan siten, että vain maksun suorittaneella suvulla on oikeus käyttää suojattua nimeä.

Myöhemmin on syntynyt käsitystapa, että henkilöllä ei ole oikeutta nimeensä samoin kuin esim. aineelliseen varallisuuteen. Sen sijaan laki turvaa hänelle yksilön persoonallisuuden loukkaamattomuuden. Oikeus sukunimeen on haluttu rinnastaa sellaisiin persoonallisuuden turvaamiseksi säädettyihin oikeuksiin kuten henkilökohtaisen vapauden ja koskemattomuuden sekä kunnian turvaan tai yksityiselämälle taattuun suojaan. Periaate toteutuu lain 12. pykälässä, jonka mukaan nimeä muutettaessa ei uudeksi sukunimeksi voida hyväksyä nimeä, jonka yleisesti tiedetään vakiintuneen määrätyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi, ellei ole olennaisia erityisiä syitä. Näitä syitä ovat, että muutoksenhakija osoittaa esivanhempiensa laillisesti käyttäneen hänen esittämäänsä nimeä tai että perhesuhteissa tapahtunut muutos perustelee esitetyn nimen antamista.

Ennen Suomen ensimmäistä sukunimilakia 1920 olivat kaikki muut paitsi aatelisnimet vapaasti käytettävissä. Ne olivat yhteistä omaisuutta, niin kuin esim. etunimet, tai ne määräytyvät joidenkin vakiintuneiden tapojen mukaan kuten Länsi Suomessa, missä sukunimenä käytettiin talon tai torpan nimeä. Tyypillisiä vapaasti valittavia ja muutettavia nimiä olivat porvaris- ja sotilasnimet.

Menneinä aikoina sukunimiin on suhtauduttu aivan eri tavalla, kuin nykyisin. 1980-luvulla voi joku sanoa, että esimerkiksi vaimon on naimisiin mennessään "tuskallista vaihtaa nimeä" ja että hänen identiteettinsä kärsii siitä. Ennen on nimeä muutettu omasta halusta mm. yhteiskunnallisen aseman osoitukseksi papit, virkamiehet, aateliset tai yhteiskunnallisen aatteen osoitukseksi kuten nimensä suomalaistajat. Käytännössä nimen yleensä ratkaisi tarkoituksenmukaisuus. Niinpä Itä-Suomessakin, missä on läpi vuosisatojen käytetty käytetty miespuolisesti periytyviä sukunimiä, saattoi vävy periä appensa nimen. Sukuyhteys ei ole ollut samaa kuin samannimisyys ainakaan koko Suomessa. Sukunimen luonteesta 1900-luvun alussa on eräs lounaissuomalainen kansanmies osuvasti kirjoittanut: "Vanhoista asioista puhuttaessa koko nimitys sukunimi tuntuu oudolta. Harvoin se osoitti mitään sukua, paremmin sitä, missä asianomainen asui". Sitä sanottiin liikanimeksi, ja luonteeltaan se olikin lähempänä liika- kuin sukunimeä.

Yhteiskunnallisen heräämisen vaikutus

Mikä on muuttanut suomalaisten asennoitumisen sukunimiin niin perusteellisesti, että sukunimilain uusimiseenkin tarvittiin toistakymmentä vuotta, koska hanke herätti niin vahvoja ja ristiriitaisia tunteita ja kannanottoja? Ei kai nykysuomalainen voi samaistaa itseään nimeensä sillä tavoin primitiivisesti, että ihminen ja nimi olisivat yhtä?

Historia osoittaa, mistä on kysymys. Aateliset alkoivat käyttää sukunimiä keskiajalla, sivistyneistö 1600-luvulla, porvarit 1700-luvulla ja tavallinen kansa 1800-luvulla. Sitä mukaa kun jokin yhteiskunnallinen ryhmä alkoi saada merkitystä ja sen jäsenet alkoivat tiedostaa asemansa, sen keskuudessa alettiin yleisesti käyttää sukunimiä. 1800-luvulla suomalaiset alkoivat käsittää olevansa kansakunta. Kansa ei ollut enää harmaa joukko Matti Heikinpoikia ja Liisa Antintyttäriä, vaan kukin oli isänmaansa kansalainen, arvokas itsessään, 1900-luvun puolella muun muassa äänestäjä vaaleissa.

Itä-Suomessa sukunimen historia on toisenlainen. Siellä niiden käyttö ei ole riippunut kansallisesta heräämisestä, mutta niihin on suhtauduttu samalla tavoin kuin muuallakin. Ne eivät ole olleet muuttumattomia, vaan esimerkiksi yhteiskunnan portaissa noustessa on talonpoikainen suomalainen nimi halulla ruotsinnettu tai latinaistettu.

Mitä heikommin ihmiset ovat tiedostaneet olevansa yhteiskunnan jäseniä, sitä useammin he ovat passiivisina tyytyneet sukunimeen, jonka joku muu, usein pappi, on heille antanut, merkitsemällä sen kirkonkirjaan. Mutta mitä valveutuneempi yhteiskunnallisesti tai kulttuurisesti ihmiset ovat olleet, sitä tärkeämpi on heille ollut sukunimi ja sitä enemmän he ovat kiinnittäneet huomiota siihen, millainen heidän nimensä tulisi olla. Nimen valinta on ollut tietoista ja harkittua, tai perityn nimen säilyttämisestä on tullut tavoite.

Lähde: Sukuviesti 1986:6-7, s. 20-21.

© Pirjo Mikkonen

[ Artikkelin alku ]