Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Kiuruvetisiä nimiä ja sukuja: Nimimuoteja II

Sirkka Paikkala

"On se kumma kun tytöelle ee ennee nykyaekana miehen nimi kelepoo!"

Lausahdus lienee monille tuttu. Ollaanko perinteestä kevytmielisesti luopumassa? Miksei entinen enää kelpaa kun on kelvannut tähän asti, ehkä vuosisatoja? Vai onko?

Etunimien lisäksi on muoti vaikuttanut myös sukunimien käyttöön. Perinteestä poikkeava kummallisuus ilmestyi kiuruvetiseenkin sukunimistöön 1800-luvun alkupuolella: kahta säätyläisvaimoa ei enää kirjattukaan omalla vaan miehensä sukunimellä eli samoin kuin nykyinen laki (vuodelta 1930) vaatii.

Tyttäret isänsä, vävyt appensa nimellä

1800-luvulle asti oli Itä-Suomessa kansanomaisena tapana kirjata tyttäret kehdosta hautaan isänsä nimellä ikään kuin osoitukseksi siitä, että he avioiduttuaankin kuuluivat isänsä sukuun. Sen sijaan pojat saattoivat vävyinä omaksua vaimonsa sukunimen.

Tähän nimen periytymiseen tai vaihtamiseen lienee ensisijaisesti vaikuttanut maaomaisuuden periytyminen. Väinö Voionmaa on todennut (Suomen karjalaisen heimon historia) esim. karjalaisen vaimon omaisuuden olleen miehestä erillistä. Nainen ei kotoaan lähtiessään perinyt yleensä maata, vaan hänen omaisuutensa koostui erilaisista taloustarvikkeista ja muusta irtaimistosta. Hän saattoi periä myös vähän karjaa, muutaman lehmän, lampaita ym., sillä naisellehan karjanhoito pääasiallisesti kuului.

Kotivävystä saattoi puolestaan tulla perheen pää ja verotuksen kohde. Hän saattoi saada apeltaan täydet pojan ja perillisen oikeudet ja näin myös oikeuden appensa kiinteään omaisuuteen. Talon omaisuus kyllä kuului talossa asuville, mutta jakaantui työnjaon mukaan: maatalouteen liittyvät työt kuuluivat miehelle, joten hän peri maankin. Niinpä maan perijää sitten mieluusti verotettiinkin samalla nimellä kuin edellistäkin talon isäntää.

Säätyläisrouvat miehensä nimelle

Vaimon kirjaaminen miehensä nimelle sai ilmeisesti alkunsa Ranskassa 1700-luvulla romantiikan aikakaudella, jolloin mm. naisen asemaa arvioitiin uudelleen. Nainen sidottiin nyt tiukemmin mieheensä, ja samalla alettiin säätyläisnaisia kutsua miehensä nimellä. Vielä 1700-luvun lopulle asti ei meillä esim. aatelisrouvilla ollut edes oikeutta käyttää miehensä nimeä.

Kun muoti muuttui, alkoi säätyläistö muuallakin pikkuhiljaa omaksua uutta tapaa. Esim. Kiuruvedellä apulaispappi Åkermanin rouva kirjattiin nimellä Martina Maria Åkerman, född (= syntyisin) Lyra eli siis sekä miehensä että oman sukunsa nimellä. Vielä v. 1827 tämä papin vaimo kirjattiin rouva Lyrana mutta vuodesta 1829 rouva Åkermanina, lisämaininnalla syntyisin Lyra. Toinen uuden muodin airut paikkakunnalla oli rouva Julia Weisell, synt. Järnefelt (s. 1812).

Tämä tapa ei kuitenkaan nopeasti yleistynyt. Vielä 1870-luvulla syntyneiden luettelossa vaimot kulkevat isänsä sukunimellä, mutta esim. kummeina heidät on saatettu kirjata samalle nimelle kuin miehensä. Kuitenkaan vielä 1910-luvullakaan ei ollut harvinaista, että vanhemmat emännät kulkivat isänsä, eivät miehensä nimellä. Tällaista käytäntöä tapasin mm. syntymäkotini Rytkyn Tallinniemen kauppakirjoissa vuodelta 1913.

Yhden nimen laki

Vuonna 1920 säädettiin nykyinen sukunimilakimme, joka velvoitti jokaisen käyttämään sukunimeä, mutta vain yhtä, sillä siihen asti saattoivat jotkut halutessaan ja tarpeen mukaan käyttää vaikkapa neljää eri "sukunimeä." Oli myös paljon niitä, joilla ei tuolloin ollut sukunimeä ensinkään; he kulkivat kirjoissa vain vaikkapa Matinpoikina tai Liisantyttärinä.

Kiuruvedellä ei näitä neljän sukunimen kantajia liene ollut, mutta 1800-luvun loppupuoliskolla oli paljon kaksinimisiä. He olivat lähinnä Pohjanmaalta tulleita ja kantoivat esimerkiksi sekä alkuperäisen kotitilansa (Laitinen) että siellä myöhemmin isännöimänsä talon (Iikkala) nimeä. Joskus Kiuruvedeltä Pohjanmaalle muuttanut ja takaisin palannut isäntä saattoi kantaa savolaista sukunimeään (Knuutinen) ja pohjalaista talonnimeään (Kiviaho) rinnan tänne takaisin tultuaankin. Myös sotilasnimi ja isältä peritty sukunimi saattoivat esiintyä yhdessä: Markkanen eli Luoti, Komulainen eli Klaar.

Varsinaisesti sukunimettömiä Länsi-Suomen tapaan ei Kiuruvedellä ole juuri ollut. Aina ei Pohjanmaan puolelta tulleille vaimoille tosin täälläkään kirjattu minkäänlaista sukunimeä. Näin kävi eräälle Niemiskylästä Pyhäjärvelle avioituneelle Marketta Forssillekin, joka ensimmäisen miehensä (Antti Heinonen) kuoltua meni Pyhäjärvellä naimisiin Kustaa Kanasen (sittemmin Kossi eli Heinosen) kanssa ja palasi sitten isänsä taloon Niemiskylälle. Hänen toinen miehensä kantoi aiemmin viljelemänsä pohjalaisen talon (Kossi) ja Marketan ensimmäisen miehen nimeä (Heinonen) Kiuruvedelle tultuaan, mutta Marketta itse kulki enää vain Marketta Paavontyttärenä isänsä etunimen mukaan.

Vuoden 1921 alusta voimaan tullut "yhden nimen" sukunimilaki ei kuitenkaan vielä määrännyt vaimoa miehensä nimelle, vaan tämä uutuus ilmestyi vasta vuoden 1930 avioliittolakiin. Kansan käyttämään tapaan verrattuna merkitsee ensi vuoden alusta voimaan astuneva uusi sukunimilakikin siten vain osittaista paluuta vuosisadan takaiseen käytäntöön.

Lähde: Kiuruvesi 31.7.1985

© Sirkka Paikkala ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]