Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Inarinlappalaiset sukunimet ja suvut

Ilmari Itkonen

Käydessäni selostamaan otsakkeessa mainittua ainetta, en ole tahtonut rajoittua yksinomaan nykyään elävien sukuihin. Kuitenkin on käsittelynalaiseen aikaan nähden takanapäin olevaksi rajakohdaksi ollut lähteiden puutteen takia otettava vuosi 1731, koska vasta siitä asti on käytettävissäni ollut inarinlappalaisia sukuja koskevia yhtämittaisia tietoja, nim. kirkonkirjoista saatuja. Tosin on valtioarkistossa, mikäli olen saanut selville, vuosilta 1556-1616 säilyssä parisenkymmentä Keminlapin vero- ja manttaaliluetteloa, joissa Inarinkin huonekuntien päämiehet ovat nimeltään mainitut, mutta paitsi sitä, että tässä viitattu luetteloiden vaillinaisuus jo sellaisenaan vaikeuttaisi sukusuhteiden joutumista näin kauas, käy tämä aivan mahdottomaksikin siitä syystä, että puheenaoleviin aikoihin ei suvuilla vielä ollut yhteistä tuntomerkkiä, nimeä, jollainen syntyi vasta myöhemmin. Sukunimen muodostumisen otan seuraavassa ensiksi puheeksi, se kun samalla antaa aihetta kosketella lappalaisten nimistön kehitystä yleensä.

Vielä sanottuihin aikoihin, 1500-luvun puolimaissa, jolloin muuten silloisessa Suomen Lapissa ja semminkin sen etäisimmässä kolkassa, Inarin kylässä, asuvat lappalaiset lienevät olleet paatuneita pakanoita, oli lappalaisilla yhä käytännössä varmaankin jo ammoisista ajoista periytynyt tapa eroittaa henkilö toisestaan pääasiassa vain yhdellä nimellä, pelkällä henkilönimellä, joka lähinnä vastasi meidän ristinimeämme. Niinpä oli yhden inarilaisen nimi Valle, toisen Päiviä, kolmannen Mieliä jne. Tämä näkyy myös varhaisimmasta "Mantalet öffuer Kimi lappemarck", vuosilta 1556-57: (Valt. ark. n:o 4973.) Siinä luetelluista Inarin 28 veronmaksajasta on nim. yli 20:lle merkitty vain tuollainen paljas henkilönimi. Varsinaisia sukunimiä ei lainkaan tunnettu eikä sellaisten puute alkuperäisissä oloissa ja vähälukuisina eläville lappalaisille saattanut tuottaakaan sanottavaa hankaluutta, varsinkin kun heillä oli käytettävissään melkoinen valikoima noita henkilönimiä. Mutta jos sittenkin oli tarpeen lähemmin tietää, mitä sukua joku oli, tai jos tuli tehdä ero samannimisten välillä, tarjoutui siihen lappalaisillekin alkuperäisenä ja luonnollisena keinona isännimen apuna käyttäminen. Tätä osoittavat veroluettelotkin. Osaksi jo äskenmainittuina vuosina, ja sitten melkein poikkeuksetta aina vuoteen 1616 asti, ruotsalaisten veronkantajat, tietystikin suuremman täsmällisyyden saavuttamiseksi, kirjoittivat nimittäin asianomaisen henkilönimen jälkeen -(s)son(n)-, harvoin -poic(h)a-, päätteisen.isän nimen, esim. Aijmo Mijelkirijasson, Quijfue Karijalasson, Beivesari Ijkepeijve poicha, noudattaen siis tässä sekä Ruotsissa että länsiSuomessa vallinnutta tapaa. Tämä merkitsemistapa myös eittämättä osoittaa, että puheenalaiset etunimet todellakin olivat pelkkiä henkilönimiä. Mutta sitävastoin ei ole mitään syytä luulla, että lappalaiset itse olisivat käyttäneet samaa nimijärjestystä nimiä lausuessaan. Päinvastoin on jokseenkin varmaa, että he ilmaisivat sukuperän liittämällä isän (poikkeustapauksessa äidin) tai useammankin esi-isän nimen asianomaisen oman nimen eteen. Näin he näet tekevät vielä nytkin, milloin ei ole kysymys virallisista toimituksista; siten nykyään erästä inarilaista Uula Saijetsia kutsutaan Saara-Vuollin-Juhanin-Uulaksi, muuan toinen on Paavalin-Junnin-Matti jne. Ainakaan Inarissa ei ole harvinaista, ettei henkilö, joka noin tietää luetella pitkän sarjan jonkun esivanhempia, tunnekaan samaisen lähimmäisensä virallista sukunimeä.

Kun näin ollen edellämainittujen veroluetteloiden kasittämänä aikana ei Inarin enemmän kuin muidenkaan kylien lappalaisilla vielä ollut oikeita sukunimiä ja kun pitkin laajaa Lappia Kitkajärveltä Inariin asti esiintyy samoja henkilönimiä, olisi turha yritys koettaa sellaisten ja vajanaisten lähteiden avulla ulottaa määrättyjen sukujen seuraaminen aina näille ajoille asti. Mahdottomuus käypi vielä selvemmäksi, kun ottaa huomioon, että lappalaisilla lisäksi oli tapana erinäisten pakanallisten kasteiden kautta tietyissä tarkoituksissa mielin määrin muutella nimiään toisin kuuluviksi1, niinpä verotusluetteloissakin havaitsee samojen henkilöiden usein kulkeneen eri vuosina eri nimisinä.

Vaikka joissakin kohden joudun ehkä poikkeamaan hieman syrjään varsinaisesta aineestani, en malta olla mainitsematta muuatta sanaa siitä ensi silmäyksellä omituiselta tuntuvasta seikasta, että silloisten lappalaisten, inarilaistenkin omat nimet, joita oli kylläkin runsas varasto, suunnilleen puoleksi olivat kieliasultaan suomalaisia tai oikeammin karjalaisia, kuten esim. Aikia, Joutsi, Mielitty, Ikäpäivä, Mielikirja. Koska ei mielestäni kuitenkaan olisi historiallista eikä muutakaan uskottavaa tukea oletuksella, että noitten nimien omistajat itseasiassa olisivatkin olleet (suomalaisia tai) karjalaisia asukkaita2, täytyy heidät katsoa lappalaisiksi, jotka juuri nimistään päättäen kyllä olivat olleet huomattavassa vuorovaikutuksessa ylemmällä kehitysasteella olleitten karjalaisten kera3. Milloin tuo vaikutus oli alkanutkin, viittaa kuitenkin jo nimilainojen ilmeinen tuoreus siihen, ettei se vielä puheenaolevaan aikaan ollut pitkien aikojen takainen, jopa että sitä todennäköisesti silloin yhä jatkui. Muuten tämä karjalaisten painostus, jonka olemassa olleisuuden tukena on muitakin seikkoja, tuskin oli laadultaan kovinkaan rauhallista, koska kuten sanottu, nähdäkseni puuttui rauhan tärkein tae karjalaisten paikallinen, jopa läheinenkin asutus. Päinvastoin on luultavinta sen monasti kohdanneen lappalaisia pakkoveroituksen, ryöstön ja muullaisen väkivallan kouraantuntuvassa muodossa. Tarvitsee vain muistaa, että juuri kysymyksenalaisinakin aikoina ja etupäässä lappalaisten alueitten kautta kuljettiin niillä karjalaisten ja pohjalaisten välisillä ryöstöretkillä, joista Vesaisen nimeen liittyvät ovat tunnetuimpia. Sanomattakin on tiettyä, että tielle joutuneet lappalaisrievut ne sen nahoissaan tunsivat. Pienenä todistuksena tästä mainittakoon kuitenkin ohimennen, että 1594 vuoden veroluetteloon on kolmen "Kola Jerffui" kylän asukkaan nimen kohdalle tehty paljon puhuva muistiinpano: "dödhe för fienden skul", ja että seuraavana vuonna on Inarin 30 huonekunnan päämiehistä kokonaista seitsemän merkitty kuolleiksi, nähtävästi saman kohtalon saavuttaneina. (Valt. ark. n:o 4987.) Sitäpaitsi lienevät ainakin osittain nimenomaan tältä ajalta peräisin ne lukuisat.sotatarinat, jotka kertovat lappalaisten milloin milläkin viekkaudella tuhonneen - kuinkas muuten! - kokonaisen karjalais - tai vihavenäläisliudan. Mutta vaikka lappalaisten ja karjalaisten keskeinen suhde olisikin näin ollut suureksi osaksi vihamielistä, ei sen äskenmainittu vaikutus lappalaisten nimiin mielestäni ole liioin kummeksittava, sillä samaan verrattava oli myös lappalaisten ja ruotsalaisten (tai ylimalkaan skandinavien) väli, ja kuitenkin he näiltä, kuten alempana nähdään, omistivat toisen nimirykelmän.

Viimeksi puheena olleitten karjalaisten nimien rinnalla esiintyy paljon varsinaisia lappalaisiakin nimiä, jotka enimmäksi osaksi näyttävät alkuperäisiltä, osaksi ovat karjalaisten muotojen käännöksiä ja muodostelmia sekä, jos saisi luottaa verovoutien oikeinkirjoitukseen, vielä enemmän niiden mitä eriskummallisimpia väännöksiä.

Esimerkkejä ovat alkuperäisistä Naama l. Nijmma, Piltsa, Taute; käännöksistä Beive ( = Päivä), Miela ( = Mieli), Taukka 1. Taukoma ( = Joutsi); sompiolainen nimi Jiejohzi, jota Inarissa vastasi sen puolikäännös lentaucka, oli sellaiseksi vääntynyt Ikäjoutsesta, Mellekere Mielikirjasta jne. Molempien sanottujen nimiryhmien ohella oli käytännössä monia skandinavialaisia, osittain ehkä jo hyvinkin varhain lainattuja nimiä, kuten Einari, Halartti 1. Harald, Helke, Helge, Hind, Rasald. Mutta kysymyksessäolevana aikana alkaa jo yhä useammin ilmestyä henkilönimiä sellaisia kuin Anders, Hans, Matts, Oluf, Pehr jne., joiden kummeina ilmeisesti ovat veroluetteloiden laatijat olleet, yhtäältä arvatenkin vississä isänmaallisessa tarkoituksessa, toisaalta siksi, etteivät pystyneet kunnollisesti kirjoittamaan eivätkä lausumaan noita korviinsa peräti vierailta kaikuvia ja useinkin pitkiä paikallisia nimiä, mistä seikasta veroluettelot kaunopuheisesti todistavat. Ainakin vielä 1600-luvun alkupuolelle saakka pysyivät kuitenkin isona enemmistönä kansalliset nimet, joiksi lappalaisten ohella silloin saattoi jo karjalaisperäisiäkin kutsua. Inarista, silloisesta suurimmasta lappalaiskylästä, karttuu niitä useinmainittujen luetteloiden mukaan, joihin, kuten sanottu, on merkitty vain huonekuntain päämiehet, yli 50 ja koko Keminlapista vähintään satakunta.

1600-luvusta ja varsinkin sen loppupuolesta näkyy sitten koituneen melkein täydellinen tuho tuolle lappalaisten kansalliselle nimistölle. Kuten äsken viittasin, olivat voudit kirjureineen turmiolle tehneet hyvän alun, mutta vasta kristinuskon levittäjäin, pappien, asiaksi jäi sen täydentäminen. Nämä ymmärrettävästi kammoivat kaikkea, mikä muistutti pakanuutta, ja oivalsivat, että alkuperäisten nimien hävittämisellä, jos millään, oli heidän tarkoituksiensa toteuttamiseksi oleva vähintäin yhtä suuri merkitys kuin noitarumpujen maailmasta saattamisella. Aikeissaan he onnistuivatkin niin mainiosti, että noitta harvoitta luetteloitta jälkimaailmalla olisi verrattain vähän tietoja lappalaisten muinaisista ja eritotenkin heidän sujuvista ja kuvarikkaista karjalaisista nimistään . (nim. miesten, sillä naisten nimet ovat tietääkseni, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, jo unheeseen vaipuneet.) Tätä vahvistaa, esim. mitä Inariin tulee, vanhin säilyssä oleva eli 1731 vuoden. kirkonkirja, josta turhaan etsii ristimänimenä käytettyä entistä henkilönimeä.

Mutta samalla kuin papit pakanallisten nimien sijalle toivat kristillisperäisiä Henrikkejä, Pauluksia ja Pettereitä, samalla he päällisiksi loivat lappalaisille oudon uutuuden, sukunimet. Olihan luonnollistakin, että sellainen sekaannus ja epämääräisyys, joka toisiin tapoihin tottuneiden pappien kannalta kieltämättä haittasi pelkkien henkilönimien käytäntöä, ei saattanut tyydyttää heitä, joiden oli pidettävä tarkkaa lukua seurakuntansa jäsenistä, Sen sijaan saattoi verovoudeille olla verrattain yhdentekevää, minkä niminen se henkilö oli, joka huonekunnan verot maksoi. Niinpä siis pappien toimesta heidän poistamiseksi vakiinnutettiin, ehkäpä suorastaan määrättiinkin kullekin suvulle oma erikoinen nimensä. Inariin nähden olivat asiat tässä suhteessa ainakin jo v. 1731 verrattain mallikelpoisella kannalla.

Henkilönimien häviön ja sukunimien synnyn on lausuttu mailmassa yleensä tapahtuneen siten, että edelliset ensin supistuivat niin pieneksi valikoimaksi, ettei tällä ilman jälkimäisiä tule yhteiskunnallisten olojen kehittyessä enää toimeen4. Säännönmukaisesti saattaa niin ollakin, mutta sellainen ei kuitenkaan nähdäkseni ja sikäli kuin edellä on esitetty ollut asiain kulku lappalaisiin katsoen, sillä heillä, joita puheenalaisina aikoina koko Keminlapissa oli enintään 100 huonekuntaa, olisi vielä ollut varaa panna oma erikoinen nimi likipitäen joka toiselle miehelle. Tässä kohden tarvitsee vain muistuttaa varsinkin karjalaisten nimien melkein ehtymättömästä aarteesta, esimerkin vuoksi mainitsemalla, että yksin "mieli" sanasta, joka esiintyy nimenä sellaisenaankin, oli eri päätteiden ja yhdistelmien avulla muodostettuja nimiä käytännössä kumminkin seuraavat: Mielikirja, Mielikki, Mielipäivä, Mielipää, Mielitty, Mieliä, ja Ikämieli, puhumattakaan samojen nimien kymmenistä muunnelmista ja väännöksistä. Ja toiselta puolen eivät myöskään lappalaisten oma kehitysaste ja heidän olonsa vielä silloin vaatineet sukunimien näyttämölle astumista, minkä vuoksi heidän nimikehityksensä, vaikka se lopulta viekin jokseenkin tavallisiin tuloksiin, sekä alkoi että jatkui melkeinpä heidän myötä vaikutuksettaan.

Edellisen nojalla tahtoisin saada lyhyesti lausutuksi, että. siis Lapissa yleensä vielä 1600-luvun alussa olivat käytännössä etupäässä pakanalliset henkilönimet, joiden joukkoon. kuitenkin kruunun veronkantajain vaikutuksesta oli alkanut ilmestyä tavallisia kristillisperäisiä nimiä, ja että, sen jälkeen kuin papit sanotun sataluvun keskivaiheilla alkoivat Lapissa seurakunnallisen toimintansa, sepitettiin yhteiset sukunimet, joiksi kyllä osittain jäi vanhoja pakanallisiakin nimiä, henkilönimien sitävastoin läpeensä vaihtuessa tavallisiin kristikunnassa käytettyihin ristimänimiin.

Mitä sitten erityisesti Inariin tulee, on arvattavaa, että puheenalainen nimien uudistus tässä täydellisemmässä muodossaan siellä alkoi heti kun, kirkon valmistuttua 1647 vuoden vaiheilla, sinne saapui ensimäinen pappi ryhtyen kastetoimituksiinsa, mutta sen kehityksen menosta ei kirkonkirjojen puutteen vuoksi ja syystä, että Lapin silloiset veroluettelotkin lienevät Ruotsin arkistoissa, ole lähteitä ollut käytettävissäni. Mutta kuten edellä on viitattu, näkee jo 1731 vuoden kirkonkirjassa tämän uudistuksen tarkoin perille vietynä.

Vaikeata on äskenmainitun lähteiden puutteen vuoksi varmuudella sanoa, mikä seikka oli määräävänä kunkin suvun saadessa erityisen, joskin alussa hiukan horjahtelevan nimensä. Sillä jollei aivan sattuma saanut asiaa ratkaista, niin eipä luulisi olleen niinkään helppoa entisestä rikkaasta varastosta valita nimiä kouralliselle sukuja. Ja vaikkakaan tällöin ei kokonaan hyljätty muinaisia nimiä, näyttää kuitenkin siltä, että niihinkin nähden etusija annettiin entisaikoja vähimmän muistuttaville, vississä katsannossa värittömille muodoille. Mutta joka tapauksessa on tällä nimenmuuttokaudella tärkeä merkityksensä sinä rajakohtana, josta saakka alkaa toisistaan kunnollisesti eroitettavien, määrätyn nimen yhdistäminen lappalaisten sukujen aika, sukujen, jotka siis tässä mielessä ovat alkaneet elämänsä varhaisintaan 1600-luvun puolimaissa. Inarissa oli niitä . vuonna 1731 kirkonkirjain mukaan 15, mutta nykyään elää niitä vain 11 nim. Aikio, Kuuva, Mattus, Morottaja, Mujo, Musta, Paadar, Paltto, Saijets, Sarre ja Valle; hävinneet ovat Sauva, Tankum, Uddais ja Skienk suvut.

Vastamainituista elävistä suvuista kertyvät inarinlappalaiset, jotka eroitukseksi muista sukulaisistaan ja "lantalaisista" kutsuvat itseään "inarilaisiksi", ovat, kuten tunnettua, muinoin ympäri Suomea samoillen vanhan lapinheimon lopuksi pohjanperille sortuneitten jäännösten lisääntyneitä jälkeläisiä. Samalla kuin he rotuominaisuuksien ja tapojensakin puolesta huomattavasti eroavat muista lappalaisista, on heillä myös oma, äänteistä suomea rikkaampi ja muista lapinmurteista tuntuvasti poikkeava kielensä, inarinkieli, jossa siinäkin vielä eroitetaan kaksi alimurretta, itä- ja länsi-Inari. Eläen pääasiassa kalastuksella, minkä vuoksi heitä kirjallisuudessa nimitetäänkin kalastaja- eli vielä tarkemmin järvilappalaisiksi, asustavat he hajallaan suuren emonsa Inarijärven ja sen vesistöjen rannoilla kiinteissä asuntopaikoissa, jotka luonteeltaan nykyään enimmäksi osaksi ovat kruununmetsätorppia ja uutistaloja, jotkut perintötilojakin. Vaikka inarilaiset etupäässä viime vuosikymmeninä ovat enenevällä innolla ja menestyksellä ruvenneet, samassa pitäjässä asuvien serkkujensa tunturilappalaisten tavoin, harjoittamaan poronhoitoa, joka monellekin on käynyt tuottavaksi ja samalla välttämättömäksi sivuelinkeinoksi, ovat he sentään ylimalkaan sangen vähävaraista, mutta siitä huolimatta oleviin oloihin tyytyväistä väkeä. Seuraavassa sukuja koskevassa selonteossa aion rajoittua vaan huomautuksiin sukujen nimistä ja nykyisestä suuruudesta sekä viittauksiin niiden kasvamisen kulusta, puuttumatta sen sijaan niiden muihin

vaiheisiin, koska nämä nyt puheena olevien 180 vuoden kuluessa pääpiirteissään ovat supistuneet vain siihen, että sukujen jäsenet ovat tavallisessa järjestyksessä syntyneet, eläneet ja sitten kuolleet, jättäen perillisensä elämää jatkamaan.

Luettelossa kunkin suvun nykyistä suuruutta osoittava luku on merkitty sellaiseksi kuin se oli kirkonkirjain mukaan 1910 vuoden lopussa, ja ovat naimisissa olevat tai olleet naiset lasketut kuuluviksi niihin sukuihin, joista ovat syntyneet. Kuitenkaan ei pitkät ajat muualla, so. etupäässä ulkomailla asuneita seurakunnan nimellisiä jäseniä ole otettu laskelmiin.

AIKIO.

Nimi tavataan jo varhaisimmissa veroluetteloissa Inarista Kitkajärvelle saakka tav. muodossa Aikia (Aichia, Ajkia, Aijkija.) Se on Aika (myös Aicke, Aijke) nimen johdannainen ja pidennysmuoto. (Sama henkilö saattoi rinnan käyttää nimenään kumpaakin muotoa.) Kirkonkirjoissa se nähdään alusta saakka Aikiona (joskus Aickiona). Eräs suvun jäsen sanoi kerrotun, että nimi olisi alkuaan ollut Äijih ( = Ukko), mutta tässä arvelussa ei nähtävästi ole mitään perää.

Aikion sukukuntaa oli v. 1749 8, 1800 11 ja 1850 13 huonekuntaa5 sekä 1900 10 huonek. ja niissä 82 henkeä; 1910 oli Aikioita 103 henkeä.

KUUVA.

Nimen hyvin yleinen päämuoto veroluetteloissa on Kuivia (Quiffuia), mutta tapaa niissä myös Kuiva, Kuive, Kuivi, Kuivio (ja Kuvia) muodot tarkoittamassa useimmiten samoja henkilöitä kuin nimen päämuotokin. Kirkonkirjoissa on nimi vakiintunut Kuuvaksi (Cua, Kufwa, Kuuvva). Fellman arvelee, että nimi on sama kuin lapp. sana "kuive", joka merkitsee oppimatonta, tyhmää, ja että se kaiketi on jollekin muinoin annettu sopivaksi pilkkanimeksi6.

Sukuun kuuluu vain 25 henkeä. Vuonna 1749 oli sitä 6, 1800 4 ja 1850 2 huonek. sekä 1900 niinikään 2 huonek. ja 19 henkeä. Siis noin 150 vuoteen se ei ole suurentunut, mutta syynä siihen on ilmeisesti ollut se, että suvussa aina näkyy syntyneen naispuolisia jäseniä enemmän kuin miehisiä ja sitten naituina eivät ole jättäneet nimeään jälkeläisilleen. Kirkonkirjoista päättäen on aivan sama vitsaus näihin saakka vaivannut myös Mujon, Mustan ja Palton sukuja.

MATTUS.

Tässä muodossa, joka nimellä aina on ollut kirkonkirjoissa, ei sitä vanhoista veroluetteloista vielä löydy. Sen sijaan mainitsevat nämät Inarissa esim. v. 1581 asuneen Mattes (Olsonn) ja v. 1616 Mathis (Akisarson) nimisten miesten. Ja varmalta tuntuukin, että sukunimi sittemmin on nykyiseen muotoonsa kiteytynyt juuri tuollaisista verovoutien Lappiin tuomista Matts nimen muunnoksista. Inarin vanha lukkari Heikki Mattus arvelikin, että Mattus alkuaan lienee merkinnytkin "pikku Mattia", mikä nykyisellä inarinkielellä on Mattidš.

Mattukset, joita karttuu 65 henkeä, ovat tasaisesti lisääntyneet, sillä sukua oli 1749 3, 1800 4 ja 1850 5 huonek. sekä 1900 8 hk. ja 48 henkeä.

MOROTTAJA.

Paitsi näin, esiintyy nimi Inarinkin veroluetteloissa 1560-luvulta alkaen moninaisina muunnoksina, kuten Moratta, Moredt, Morot, Murutta, Muratha, Murottaia jne. Kirkonkirjoissakin on se vasta viime vuosisadalla pysähtynyt nykyiseen muotoonsa. Puheen oleessa nimen merkityksestä, viittasi eräs inarilainen "morrotije" sanaan, mikä merkitsee henkilöä, joka maitoa, mätiä t. m. s. keittäessään juoksuttaa sen (morroa = juosta, kokkaroitua.) Selitys on kuitenkin enemmän kuin epäiltävä.

Morottajain suku olisi Inarin laajimpia, jos siihen luettaisiin kaikki ne, jotka nimeltään oikeastaan olisivat Morottajia. 1790-luvun alussa meni nim. Akujärvellä, lähellä Ivaloa asuva Jouni Morottaja naimisiin Kyrönkylän suomalaisen asutuksen alkajan Heikki Kyrön tyttären kanssa ja perusti uutistalon, minkä jälkeen suvun tämä haaraus on yhä enemmän suomalaistunut, koska sen miespuoliset henkilöt ovat säännöllisesti naineet suomalaisia tai suomalaistuneita. Tämän haaran jäsenet, noin 70 henkeä, eivät enää taidakaan lappia ja asuvat Ivalon varrelle perustamissaan kyläkunnissa, jo nimittäenkin itseään asuinpaikkaansa mukaan Akujärveksi, Mannermaaksi, Kiviniemeksi, Kyröksi ja Huhtamellaksi.

Puhtaasti lappalaiseen Morottaja sukuun lukeutuu 73 henkeä. Koko sukua koskevia numeroita: 1749 9, 1800 12 ja 1850 13 huonek. sekä 1900 myös 13 hk. ja 125 henkeä.

MUJO.

Fellman mainitsee nimen olevan Kustaa Vaasan aikuisissa veroluetteloissa.7 Allekirjoittanut ei kuitenkaan ole sitä niissä havainnut. Kitkajärveltä mainitaan kyllä nimi Muko, mutta kun se esiintyy rinnan Musko ja Muskoij muodon kanssa, ei siitäkään mielellään Mujoa johtaisi. Sjögrenin mukaan tavataan Mujo sukunimenä Kuolajärven kirkonkirjoissa ensi kerran v. 1698.8 Inarin kirkonkirjoissa kohtaa varhemmilta ajoilta Mujon rinnalla myös muodot Mojo, Måjo ja Moijo. Fellman viittaa tarinaan että nimi olisi alkuaan ollut pilkkanimi (lapin "mojo" näet on hymy, pila.)9

Mujon suku, jonka kanta-isä nähtävästi on etelä-Lapista uudisasutuksen tieltä väistyen saapunut Inariin, on sikäläisistä luvuista pienin, käsittäen vain 12 henkeä. Sukua oli 1749 2, 1800 2 ja 1850 vain 1 huonek. sekä 1910 1 hk. ja siinä 11 henkeä. Se ei siis ole sanottavasti lisääntynyt eikä vieläkään osoita sellaisia oireita, syystä että siinä aina näyttää vallinneen miesten puute.

MUSTA.

Kuten arvata sopiikin, ei Musta ole vanhimpia nimiä, eivätkä veroluettelotkaan sellaista vielä mainitse.

Jälkeen vuoden 1733 muutti Inariin Sodankylän Sompiosta, luultavasti sinne työntyneiden uutisasukkaiden jaloista, eräs Anders Musta, ja hänestä juontaa alkunsa nykyinen Mustan 30 sielua käsittävä luku, jota 1749 oli 1, 1800 3 ja 1850 7 huonek. sekä 1900 5 hk. ja 32 henkeä. Tässäkin suvussa on ollut naisia suhteellisesti enemmän kuin miehiä.

PAADAR.

Kirkonkirjoissa milloin Padarina, milloin Paadarina esiintyvää nimeä ei sellaisena näy veroluetteloissa, vaikkakin Fellman huomauttaa senkin niissä olevan.10 On kuitenkin todennäköistä, että Paadar on vähitellen sellaiseksi muodostunut verovoutien tuomista Per ja Peter nimien mainituissa luetteloissa jo tavattavista Päder ja Pedari muunnoksista, joita esim, nykyisessä inarinkielessä vastaisi Piattar. Mainittakoon tässä, että länsi-Inarissa on myös Paadar niminen isohko järvi.

Kun 1749 Paadareita oli vain joku yksinäinen henkilö, oli heitä 1800 3 perhettä (jotka käyttivät myös Aikio nimeä); 1850 oli heitä jo 8 huonek., 1900 7 hk. ja 39 henkeä sekä 1910 49 henkeä.

PALTTO.

Tämänkin nimen kertoo Fellman näkyvän vanhoissa veroluetteloissa11. Allekirj. ei ole niistä sitä löytänyt. Kirkonkirjoissa se on alusta pitäen i?alttona, joskus Paltona. Nimen merkityksen johdosta mainittakoon, että "paltolla" (inariksi pålttuh) ymmärretään otusta, joka on palttunut tai paltutettu, s. o. niin aristunut ja varovainen, ettei käy pyydykseen eikä muutenkaan anna puijata itseään. Arkaa ja pelkuria ihmistäkin sanotaan joskus paltoksi. Joku sattuma lienee siis Palttojenkin nimenantaja.

Sukua, jonka jäseniä nyt on kaikkiaan 29, oli 1749 5, 1800 2 ja 1850 6 huonek. sekä 1900 4 hk. ja 26 henkeä. Tavallista vähemmän on siinäkin ollut miesväkeä.

SAIJETS.

Saijetsinkin sanoo Fellman olevan veroluetteloissa,12 mutta siinä muodossa nimeä sieltä turhaa etsii. Sen alkuperästä lausuu Sjögren: "Sajets on puhtaasti venäläinen nimi ja sana, joka merkitsee jänistä" (= заяць13). Vaikka tämä otaksuma kuulostaa aluksi uskottavalta, on se mielestäni kuitenkin epäiltävä. Sillä kun ottaa huomioon, että veroluetteloiden mukaan Saija 1. Saije oli tavallinen inarilainen henkilönimi (jollainen vielä 1733 kummittelee kirkon kastekirjassa muutaman vieraspaikkakuntalaisen sukunimenä), on luotettavampaa katsoa Saijetsin johtuneen juuri Saijesta, esim. aivan säännönmukaisena diminutiivimuotona,. jonka vastine nykyiselläkin inarinkielellä olisi Saijeds "(Saijasta Saijads)" Kirkonkirjoissa näkee myös muodot Saijats, Saiets ja Sajets.

Tasaisesti lisäytynyt Saijets suku, johon kuuluu 86 henkeä, on laajuuteen nähden 4:nnellä sijalla. V. 1749 oli sitä 5, 1800 3 ja 1850 7 sekä 1900 myös 7 huonek, ja 68 henkeä.

SARRE.

Veroluetteloissa on tällä etupäässä inarilaisella nimellä useita eri muotoja: Sare, Saria, Sarie, Sarre, Sarri, Sarria.14 Sana tavataan myös yhdysosana pakanall. nimissä Aikasar ja Peivesar. Kirkonkirjoissakin nimi ensi aikoina horjuu (Sari, Sarje, Sarrio.). Sana lienee muuten ikivanha (vrt. Kalevalan Sariola!). Lappalaisten mielestä on se sama kuin "sare" = mustikka.

Suku, jota nyt on 122 henkeä, on muihin verraten kaikkein ripeimmästi kasvanut. Siihen kuului 1749 1, 1800 4, 1850 13 ja 1900 11 huonek. ja 83 henkeä.

VALLE.

Tässä asussa on nimi jo 1556-57 vuosien veroluettelossa. Sittemmin esiintyy sen rinnalla kenties tavallisempana Vallia, muutamasti Valla, Vallitu sekä tämän lisäksi eräässä käräjäpöytäkirjassa vlta 1723 Vallie (jo sukunimi) ja kirkonkirjoissa Valli ja Vallio muodot. Nimi johtuu käsittääkseni lapp. sanasta "valje" = vilja (runsaus) ja siis kenties on suora käännös tästä nimenäkin käytetystä sanasta. Tätä on mielestäni omiaan tukemaan mm. se seikka, että sekä Valla (Ickemielesonn) että Vilija (Sårwijsonn) nimiset miehet samalla kertaa näkyvät v. 1563 asuneen Kitkajärven kylässä.

Vallen suku, käsittävä kokonaista 142 jäsentä, on Inarin laajin. Siihen kuului v. 1749 17, 1800 myös 17, 1850 21 sekä 1900 13 huonek. ja 123 henkeä.

Vuoden 1749 lopussa, jolloin kirkonkirjoihin on ensi kerran toimitettu seurakunnan jäsenten yhteenlasku, oli inarilaisia kaikkiaan 323 henkeä (niistä 140 miestä ja 183 naista) jakautuneina 57 huonekuntaan. Ja 1910 vuoden lopussa oli edellämainittuja sukuja yhteensä 736 henkeä. Se seikka, että huonekuntain lukumäärä v. 1900 oli huomattavasti pienempi kuin 1850, ei tietysti johtunut väestön vähenemisestä, vaan syy tähän on etsittävä siitä, että sanotulla 50-vuotiskaudella tapahtunut asumusten entistä enemmän kiinteiksi muuttuminen pakoitti erillään eläviä pieniä huonekuntia jossakin määrin yhtymään yksiin olinpaikkoihin. Niinpä oli 1749 huonekunnassa keskimäärin 5,7, mutta 1900 sen sijaan jo noin 7,8 henkeä.15

Kuten edellä on ohimennen sanottu, ovat seuraavat kirkonkirjoissa mainitut pikku suvut Inarista jo hävinneet.

SAUVA.

Nimellä ei liene mitään tekemistä suomen "sauva" sanan kanssa. Luultavampaa on sen johtuneen jo veroluetteloista (esim. v. 1563) Inarin kylän kohdalla tavattavasta henkilönimestä Sawa (joka kenties on sama kuin niissä tavallisempi Soffua ja Sova). Kirkonkirjoissakin on nimestä myös muoto Sava (ja Savva Utsjoella).

Vuonna 1731 eleli Inarissa eräs Per Sauva, jonka pojanpojan 5 pojasta viimeinen 1827 muutti 2 veljensä perässä Norjaan, yhden sitä ennen mentyä Utsjoelle, jossa sitten sukua eli joitakin vuosikymmeniä.

TAUKUM.

Taukoma ja Taukona muotoina löytää nimen jo vanhoista Inarin veroluetteloista. Kuolajärvellä se oli Tauko. Yhdysosana muissa nimissä on se milloin -taucka, milloin tauku. Kirkonkirjat näyttävät siitä vain muodot Taukum ja Tauckum. Nimi, jota nykyisessä norjanlapissa vastaisi "davgge", inarinkielessä "tävggi", on nähtävästi käännös hyvin tavallisesta pakanallisesta Joutsi nimestä.

Vuosilta 1731-40 on sukua kirkonkirjoissa vain yksi, Jonas Taukumin, perhe, joka sekin viimemainittuna vuonna muutti Norjaan.

UDDAIS.

Niin oudolta kuin saattaa näyttääkin, piilee luultavasti Uddais nimessä 1500-luvulla koko silloisessa Keminlapissa yleisesti, joskin lukemattomina väännöksinä käytetty ainakin puoleksi karjalaisperäinen henkilönimi Udijoutsi (Udhi-, Udhn, Vdu-, Uti-, Utti-; myös lappalaisempana Uduioxu). Sillä kun ottaa huomioon, että jo veroluettelot tuntevat sanotusta nimestä Inarissa muodot Wdijoss ja Wddios; ei saata liioin epäillä, että myöskin Uddais on sen typistymä. Kirkonkirjoissa esiintyy Uddais myös muodoissa Udais, Utais, Uttais ja Uutais. Nimen merkitys on tuntematon; Forsman (Koskimies) selittää sen Utujoutseksi.16 Onko Uddais nimen, samoin kuin monen ennemmin mainitun, muotokehitys tapahtunut niin kuin esityksessä on kerrottu vai eikö, olisi arvatakseni helppo todeta vuosilta 1616-1731 peräisin olevien veroluetteloiden avulla. Huomauttamista sietää nim. että edellä usein mainituita veroluetteloita silmäillyt käsittää huokeasti, että ns. kielenlakien osaa nimien .muuntuessa ja vääntyessä toisiksi puheenaolevina aikoina näyttelivät etupäässä verovoudit kirjureineen.

Kirkonkirjain mukaan oli Uddais sukua Inarissa ainakin vuosina 1673-1800. Ensiksi mainittuna vuonna eli vielä Thomas Uddais, jolla oli 2 tytärtä ja poika Jöran; tällä taas oli 4 tytärtä ja 3 poikaa. Pojista Eliaksella oli vain 5 tytärtä, Matts muutti perheineen Norjaan ja Thomaksella oli 2 tytärtä ja 2 poikaa, joista. toinen kuoli lapsetonna, toinen Matts, muutti Norjaan v. 1800. Näin hävisi Inarista Uddais suku. Ilmeinen akkavalta ensikädessä ja toiseksi Norjaan eli Ruijaan siirtyminen ovat monen muunkin pikku suvun suonta tuntuvasti iskeneet.

Paitsi näitä mainittuja sukuja eli Inarissa 1700-luvun alkupuolella piskuinen Skiänck 1. Skienk (lue: ~enk) suku, joka skandinaavilaiselta kuulostavasta nimestään päättäen, jollaista veroluetteloissa ei näy, kenties ei alkuperältään ollutkaan keminlappalaista. Siihen kuuluivat veljekset Anders ja Jacob, joista edellinen jätti vain tyttären ja jälkimäinen 2 poikaa; näistä toinen kuoli lapsetonna ja toinen, Olof, on 1736 "bortförd i fängelse". (On mahdollista, että sama nimi alkuaan on ollut sillä tunturilappalaisella Sschanka-suvulla, joka sittemmin vuosina 1824-36 on ollut Inarin kirkonkirjoissa, mutta 1837 muuttanut Kuolan kihlakuntaan Arkangelin kuvernementissä.)

Lopuksi haluaisin lausua muutaman sanan lappalaisia ja heidän mukanaan inarilaisia läheltä koskevasta kysymyksestä, nim. siitä, ovatko he sukupuuttoon kuoleva heimokunta, jonka kieli sitäkin ennemmin on tuomittu häviämään. Vastaahan kirjallisuudessakin sangen yleisenä esiintyvä mielipide, hartaasti uskoen asiansa oikeuteen, tähän kysymykseen myöntävästi. Mihin perustuu sitten tämä usko? Rajoittuen nyt vain omaan maahamme, on kyllä heti myönnettävä, että lappalaisia vielä viitisensataa vuotta sitten lie vaeltanut Hämeessäkin ja että heitä sittemmin, esityksessä lähemmin kosketeltuina aikoina, yhä asui Kitkajärvellä asti sekä vihdoin, että heitä nyt on vain pohjan äärillä. Mutta tämän muinoisen lappalaisalueen supistuminen ei silti vielä merkitse kansan sukupuuttoon kuolemista. Kuten tunnettua, ovat lappalaisten ja suomalaisten uutisasukkaitten edut ja elinehdot aina olleet jyrkässä ristiriidassa, ja siinä onkin lyhyesti sanottuna pääsyy, joka on pakoittanut edelliset valitsemaan

toisen kahdesta pahasta: joko sulautumisen voimakkaimpiin ja hallituksen suosimiin uutisasukkaisiin tahi tieltäväistymisen. Mitä Keminlappiin tulee, ovat lappalaiset siellä menetelleet molemmin tavoin ja todellakin hävinneet laajoilta aloilta. Kuitenkin heidän sydänjoukkonsa vielä jäi pohjoisimmille perukoille, ja sinne heidän vuosisatoja kestänyt peräytymisretkensä on pysähtynytkin kahdesta toisiansa täydentävästä syystä: takaa-ajo on lakannut ja tie loppunut. Suomalainen uutisasutus maanviljelyksineen on nim. saavuttanut pohjoisen rajansa, jonka tuolla puolen se ei enää pysty kilpailemaan lappalaisten kera, varsinkin kun nämät, riistäen aseet tältä ahdistajaltaan, ovat tavallaan hekin ruvenneet uutisasukkaiksi, heittämättä siltä entisiä pääelinkeinojansa. Uutisasutusvaaralta lienevät siis lappalaisemme jo verrattain hyvässä turvassa.

Katsokaamme sitten, onko heidän kuoleminen sukupuuttoon lukumääränsä vähenemisen vuoksi. Vuoden 1600 paikkeilla oli heitä koko Keminlapissa korkeintaan 100 huonekuntaa, joihin saattoi kuulua noin 500 henkeä, ja 150 vuoden päästä, 1749 vuoden lopussa asui heitä yksin Inarissa 323 henkeä, mutta 1910 vuoden lopussa karttui sieltä lappia äidinkielenään puhuvia, tunturilappalaisia lukuunottamatta, jo 736 henkeä. Näin ollen on 160 vuodessa varsinaisten inarilaisten luku enemmän kuin kaksinkertaistunut, niin että heitä nyt on tuntuvasti enemmän kuin ennen oli asukkaita koko Keminlapissa. Ainakin tähän nähden on siis puhe lappalaisten, so. tällä kertaa inarilaisten sukupuuttoon kuolemisesta vallan käsittämätöntä.

Lappalaiset ovat kieleltään suomalaistumassa, lienee ennustelijain vakavin valtti. Mitä Inariin tulee, on kyllä totta, että suomalaisia, joiden sikäläinen asutus alkoi vasta 1750-luvulla, nyt jo on siellä suunnilleen yhtä paljon kuin lappalaisia kaikkiaan, mutta tämä on johtunut vain suomalaisten luonnollisesta sikiämisestä sekä paikkakunnalle siirtymisestä eikä suinkaan lappalaisten suomalaistumisesta. Esimerkkejä viimemainituista on jokseenkin vähän,17 kun sen sijaan tosiasiaksi jää, että inarinkieltä äidinkielenään puhuvien lukumäärä on näihin saakka karttunut ja yhä karttuu. Toistaiseksi ei liioin näy oireittakaan päinvastaiseen suuntaan, koskapa sitäkään ei voi pitää lapin häviämisen merkkinä, että suomen taito lappalaisten keskuudessa on paranemaan päin, sillä tämä edistys ei vielä ole tapahtunut heidän oman kielensä kustannuksella. Ei tunnu senvuoksi lainkaan harkitulta pessimistisen lapinystävän prof. Rosbergin kategoorinen väite, että "nyt on jo Inarin kieli, sukupuuttoon häviämässä"18, nyt, jolloin sitä kuitenkin puhutaan enemmän kuin milloinkaan maailmassa! Niinpä se, joka tietää, missä määrin inarilaiset jokapäiväisessä elämässään suomea viljelevät sekä miten he yleensä ja varsinkin heidän vaimoväkensä, jonka asia on antaa nousevalle sukupolvelle ensi kieliopetus, sitä ymmärtävät ja puhuvat, voikin ainakin vielä hymyillä sille uskolle, että lappalaisemme olisivat kielensä häviämisen vuoksi kansallisuutensa menettämäisillään. Eri asia sitten on, että vastaisuudessa saattaa meidän suomalaisten kannalla heidän kieli- ja kansallisuusasiassaan puoleen tai toiseen olla ratkaisevakin merkitys, syystä että nämät herättäjäänsä kaipaavat sukulaisemme onnettomuudekseen vielä ovat siksi kehittymättömässä tilassa, että tunto omasta kansallisuudesta heillä vasta on vaistota olemassa.

1 Ks. tästä lähemmin A. V. Forsman: Tutkimuksia Suomenkansan persoonallisen nimistön alalta. I. H:ki 1891, siv. 21-22.

2 Vrt. J. H. Vennola: Muistiinpanoja Suomen Lapin nimistöstä 1570-luvulta, Virittäjä 1899.

3 Ks. vastamain. Forsmanin teosta.

4 Ks. Forsmanin edellämain. teosta, joka myös Lappiin nähden koskettelee näitä kysymyksiä.

5 Vaikka huone- 1. ruokakuntien, s. o. kirkonkirjain mukaan yhteisessä taloudessa elävän yhden tai useamman perheen, lukua osoittavat numerot eivät läheskään aina näy olevan suhteellisia suvun koko henkilömäärään samoina aikoina, voi niiden johdolla kuitenkin joitakin vertailuja tehdä.

6 J. Fellman, Anteckn. under min vist. i Lappm. III, 152.

7 Ed. main. teos, III, 337.

8 A. J. Sjögren: Anteckn. om församl. i Kemi Lappm. s.139.

9 Ed. main. teos. III, 152.

10 Ed. main. teos. III, 337.

11 Ed. main. teos. III, 337.

12 Ed. main. teos. III, 337.

13 Ed. main. teos. siv. 229.

14 Fellman mainitsee nimeä tavattavan Kuolanlapissakin (ed. main. teos. I, 336.)

15 Paitsi nyt kerrottuja inarinlappalaisia sukuja elävät Inarissa vielä seuraavat sinne eri aikoina, pääasiassa viime vuosisadan jälkipuoliskolla, Utsjoelta ja Ruijasta muuttaneet tunturi- ja porolappalaissuvut, nim. Helander, Högman, Jomppanen (Jompan), Kitti, Lensman, Magga, Nuorgam, Panne, Siiri ja Vest, joihin on vielä lisättävä jokilappalainen Eira suku sekä pari jokilapp. Tuutio sukuun kuuluvaa henkilöä. Näitä oli 1910 vuoden lopussa kaikkiaan noin 180 henkeä.

16 Ed. main. teos.

17 Ei käy vetoaminen suomalaistuneeseen Morottaja sukuun, sillä tämähän on vain yhden miehen perikuntaa.

18 J. E. Rosberg: Lappi, H:ki 911, siv. 162.

Lähde: Jouko. Pohjois-Pohjalaisen osakunnan kotiseutujulkaisu II. 1914, s. 297-316.

[ Artikkelin alku ]