Nimiartikkelit

[ Artikkelin loppu ]

Piirteitä sukunimistön kehittymisestä Tampereen seudulla

Sirkka Paikkala

Lauri Viidan Moreenin henkilöiden nimiä voi pitää eräänlaisena avaimena tämän vuosisadan alkuvuosikymmenten tamperelaiseen sukunimistöön. Kirjasta löytyvät niin ulkosekatyömies Iisakki Nieminen kuin Pispalan-Mäkinen eli Mäkisen Eemeli, Pispalan-Saloska - kaikki työläisiä. Mutta Pispalaan pyrkivät myös Lindgren, Lundgren ja Andersson, jotka "suomeksi kysyivät, jopa murretta taisivat". Vauraampaan väkeen kuului Jakobsson, jolla oli huvila ja hautaustoimisto ja joka suomalaisti nimensä Jaakonmäeksi. Oli johtaja Dahlman, kauppias Linkvist ja hautakiviliikkeen pitäjä Silander. Talollisia olivat Korpela ja Rantala, oppineita arkkitehti Talvela ja professori Laht'lehto. Oli myös putkimies Kulmala ja Helmeri Oja ja toimittaja Hämäläinen, joka oli syntynyt Savossa.

Eri yhteiskuntaryhmillä oli siis erityyppisiä nimiä. Se johtui siitä, että ne olivat saaneet nimensä eri aikoina, jolloin oli käytetty eri nimenantamis- tai -ottamismalleja. Ne olivat syntyneet eri muotien vaikutuksesta. On kuitenkin luonnollista, että tiettyihin yhteiskuntaryhmiin pääsääntöisesti liittyviä nimiä saattoi poikkeuksellisesti tavata muiltakin.

Miten nämä erilaiset nimet sitten olivat syntyneet? Koska pohjoisen Hämeen nimistö ei olennaisesti eroa muun Länsi- Suomen nimistöstä, koskee tämä esitys tavallaan suurta osaa kansakunnasta. Paikallisesti on kuitenkin olemassa määrällisiä, ajallisia ja jossain määrin nimien muotoon ja sisältöön liittyviä eroja.

Kuviossa 1. on esitetty suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus ja kehitys aikajanalla vaakasuoraan. Sukunimistö on Suomessa osaksi hyvin vanhaa (itäsuomalaiset vanhat sukunimet), osaksi hyvin nuorta, viimeisen 130 vuoden aikana kehittynyttä. Osaa nimistä on jo vuosisatoja pidetty selvinä sukuniminä: itäsuomalaisen nimistön lisäksi aatelisnimiä vuodesta 1626. Myös porvaris- ja sivistyneistönimet alkoivat jo 1600-luvulla saada pysyvän sukunimen roolin. Nämä olivat asultaan lähes poikkeuksetta vieraskielisiä - siis ei-suomalaisia. Vierasasuisia oli myös valtaosa sotilaiden ja käsityöläisten nimistä, mutta niiden pysyvyys oli Länsi-Suomessa satunnaista. Osalla väestöstä (tavallinen maalaisväestö) ei ollut sukunimeä lainkaan, heidät kirjattiin asiakirjoihin vain pelkällä etu- ja isännimellä tai periytymättömällä lisänimellä - useimmiten jollakin asumuksennimellä. Asumuksennimeä eivät kaikki tulkitse edes lisänimeksi vaan sijainninmääreeksi.

Kun nykyisenlainen käsitys sukunimistä ja niiden käytön välttämättömyydestä alkoi muodostua 1850-luvulta alkaen, alkoivat myös eri suku- ja lisänimityyppien käyttötavat lähestyä toisiaan. Vuosikymmeniä kestänyt - osin poukkoileva - kehitys ja julkinen keskustelu tiivistettiin vuonna 1920 laiksi, joka astui voimaan vuoden 1921 aikana ja joka lopullisesti määräsi kaikki suomalaiset käyttämään sukunimeä ja käyttämään sitä yhtäläisellä tavalla.

Kuvion 1. vertikaaliset nuolet kuvaavat joko nimisysteemien keskinäisiä vaikutuksia (aatelisnimet porvaris- ja käsityöläisnimien mallina, porvarisnimet sotilasnimien mallina) tai ainesosien siirtymiä (sotilaan nimi torpalle ja torpan nimi myöhemmin sukunimeksi).

Nuolikaaviossa olevat nimityypit voidaan ryhmitellä tiivistetymmin nimenomaan Tampereen seudun kannalta seuraavasti:

1. talonnimet sukuniminä
2. vieraskieliset nimet (aateliset, sivistyneistö, porvarit, käsityöläiset, sotilaat...)
3. kansallisen heräämisen kauden aikaiset ja jälkeiset nimet (ns. Virtanen-, Laine-, Sainio- ja Sinisalo-tyypit, otetut sukunimet)
4. muualta tulleiden muualla syntyneet nimet.

2. Suku- ja lisänimistö Tampereen seudulla

Seuraavassa käsitellään vain vierasnimiä ja kansallisen heräämisen kauden nimiä, koska ne ovat seudun sukunimistön kannalta keskeisiä.

Kuvio 1. Suomalaisen suku- ja lisänimistön koostumus.

2.1. Vieraskieliset nimet

Vierasnimien käyttö laajeni Suomessa nopeasti 1600-luvulla, jolloin Ruotsi oli eurooppalainen suurvalta. Mannermaisen aateliston, papiston, virkamiehistön ja porvariston tavat käyttää sukunimiä levisivät tännekin. Suurvaltana Ruotsi yritti myös ruotsalaistuttaa Suomea, ja Suomen säätyläistö ruotsalaistui entistä enemmän niin kieleltään kuin nimiltäänkin. Vieraasta nimestä tuli "status", joka oli välttämätön jokaiselle, joka mieli menestyä. Aateliston mallin mukaan myös porvarien vieraskielisistä nimistä alkoi tulla periytyviä. Erityisten lisänimien käyttö laajeni myös käsityöläisten keskuuteen varsin pian, ja vuonna 1753 laaditulla lailla pakotettiin jo kisällitkin nimen kantoon. Kun sotalaitos 1690-luvulla järjestettiin, tuli erityisistä ruotukohtaisista sotilasnimistä eräs järjestelmän uusi piirre. Vaikka kirjallista määräystä ei asiasta ilmeisesti annettukaan, tuli varsin nopeasti tavaksi, että nimet olivat ruotsalaisia tai joskus saksalaisia tai klassisten kielten johtimin varustettuja.

Tampereen porvaristo ja muut asukkaat

Jalmari Finne keräsi aikanaan tietoja Tampereen ensimmäisistä porvareista (vuosilta 1781 ja 1782). Ensimmäisenä vuonna tontin omistaneesta kaupungin väestä kaikilla oli vierasnimi, mutta kolmella ajurilla neljästä tontinomistamattomasta oli suomalainen nimi. Vuonna 1782 kaikilla oli vieraskielinen nimi. Oli yleinen käytäntö Länsi-Suomen kaupungeissa 1600-luvun alkupuoliskolta aina 1800-luvun puoliväliin asti, että kaikilla porvareilla (tunnetaan vain muutama poikkeus) oli vierasnimi (tässä yhteydessä = ei-suomalainen nimi). Mutta vierasnimi oli usein myös palvelijoilla ja työntekijöillä, joskus taas vain patronyymi tai suomalainen lisänimi eli sen talon tai muun asumuksen nimi, josta he olivat kaupunkiin tulleet tai jossa he kaupungin laitamilla asuivat. Kaupungin kortteleiden talojen nimiä ei Tampereella käytetty lisäniminä.

Ympäröivän maaseudun nimistö

Maaseudullakin esiintyi - paikoin jopa runsaasti - suomalaisten lisänimien ohella myös vierasnimiä. Vierasnimiä kantavaa maallista ja papillista virkamiehistöä oli maalla suhteellisen vähän. Käsityöläisiä ja sotilaita oli sitäkin enemmän. Vierasnimet eivät kuitenkaan tällä seudulla vielä 1700-luvulla kovin usein periytyneet. Esim. Jämsässä vuonna 1781 syntynyt sepän kisälli Mikko Israelin poika alkoi käyttää nimeä Rosenberg. Hänen poikansa Jaakko Juho, joka oli syntynyt 1811, käytti myös aluksi Rosenberg-nimeä, mutta lähti sitten suutarin oppiin ja hänestä tuli Helander. Sen sijaan Messukylän Nurmi-Mikkolassa vuonna 1751 syntyneen Juho Matin poika Långin sotilasnimi näyttää siirtyneen ainakin hänen tyttärelleen. Kurun Suutarilan Jooseppi Juhon poika, joka oli syntynyt 1775, kirjattiin 1801 sotilasnimellä Bollstedt ja seuraavana vuonna Svart. Hän oli tällä välin siirtynyt toisen ruodun täydennysmiehestä toisen ruodun sotilaaksi ja ilmeisesti siksi nimi muuttui. Aika ajoin oli tavallista, että nimi kiinnittyi ruotuun kuten taloon eli samassa ruodussa palvelleet eri sotilaat käyttivät samaa nimeä. Esim. Teiskon Uskalin sotilastorppaan tulleen alkuaan Kukolan torpan poika Jooseppi Eliaan poika poika sai sotilaaksi 1808 ryhtyessään edellisen sotilaan nimen Alt. Tällainen nimen liittyminen ruotuun kiinnitti sen myös torppaan.

Enimmäkseen käytettiin yksi- tai kaksiosaisia tehtyjä nimiä kuten Blom, Lundberg, Helin, Vilander mutta myös säätyläisten keskuudessa levinnyttä uutta nimimuotia: ruotsalaisesta patronyymistä tehtiin uusi lisä- tai sukunimi: etunimen perässä oleva Johansson ei välttämättä merkinnyt, että kyse on Juhon pojasta, vaan Juho saattoi olla isoisän nimi tai oma nimi tai Johansson oli otettu nimeksi noin vain. Tämä muoti ei kuitenkaan levinnyt Tampereen seudulla laajasti. Yksi esimerkki kuitenkin: Teiskon Ilvesniemestä kotoisin ollut Kustaa Henrik (s. 1840), joka oli avioton lapsi, kirjattiin aluksi lisänimellä Johannasson - Johannan poika, siis äidin nimellä. Seuraavaksi hän oli Adamsson - Aatamin poika. Viimeksi hän esiintyi nimellä Andersson, joka tuskin paljastaa isän nimeä, ilmeisesti Kustaa halusi vain peittää syntytapansa ja alkoi siksi käyttää uudenlaista mallinmukaista lisänimeä. - Tapa kirjata aviottomat lapset Adamssoneiksi näyttää Tampereen seudulla olleen yleinen, mutta ei juuri muualla. Tapa muistuttaa ortodoksien aiempaa käytäntöä merkitä avioton lapsi Bogdanoviksi tai Bogdanovaksi ('Herran lahja').

Vierasnimethän eivät niinkään heijastele kielellistä eivätkä kansallista taustaa, vaikka moni sukututkijakin joutuu sellaisia tulkintoja kuulemaan ja pohtimaan. Otettakoon esimerkki. Erään suvun esivanhempien selvittämisen pohjaksi oli olemassa perimätietoon nojaava kirjallinen liuskan mittainen paperi: "Noin 1840 oli eräs tyrvääläinen nahkurinkisälli Gustaf Törnbom matkalla jalkaisin Vaasaan. Ruovedelle tultuaan sairastui hän ja asui sairastamisen ajan useita viikkoja Ruoveden kirkonkylässä Ritoniemen talossa. Kun hän parani ja piti lähteä jatkamaan matkaansa pohjoiseen rupesi silloinen Ritoniemen isäntä tahtomaan häntä jäämään pitäjään nahkuriksi." --- ja lopuksi: "Gustaf Törnbomin isoisä oli sotamiehenä Suomen sodassa, kotoisin Ruotsin Taalainmaalta ja jäi sodan loputtua räätäliksi Suomeen Tyrvään pitäjään." Asiakirjat osoittivat tästä tarinasta osan todeksi, osaa ei. 1847 otti Tampereella nahkurinkisälli Kustaa Törnbom muuttokirjan Vaasaan, jonne hän ei koskaan saapunut. Hän jäi Ruovedelle, kuten tarina kertoo. Kisälli oli syntynyt Tyrväällä, jossa on kyllä aiemmin tunnettu sotilasnimi Törnbom. Tähän tarinan paikkansapitävyys loppuukin. Kustaa muutti 1842 Tyrväältä Tampereelle, ryhtyi nahkurin kisälliksi ja sai siinä yhteydessä, siis vasta Tampereella nimensä Törnbom. Hänellä ei ole mitään suvullista yhteyttä niihin Törnbomeihin, jotka Tyrväällä nimeä kantoivat ruotumiesaikoinaan, ja jotka elivät jo kauan ennen Suomen sotaa. Sen paremmin nahkuri Törnbomin kuin Törnbom-nimisten sotilaittenkaan juuret eivät vie Ruotsiin, jossa samaa nimeä käyttäneitä kuitenkin on ollut ja on. Vierasnimet kertovat siis pikemminkin henkilön säädystä tai ammatillisesta asemasta.

Teollistumisen vaikutus sukunimiin Tampereella

Tampereen tehtaissa tuotettiin paitsi pellavaa ja paperia, myös nimiä: ruotsalaisia sukunimiä suomalaisille maalta tulleille, sukunimettömille nuorille miehille ja naisille.

Unto Kanerva kuvaa tätä asiaa hyvin kirjassaan Pumpulilaisia ja pruukkilaisia (Tampere 1946):

"Newhousen tehtaaseen ottamat lapset vietiin Stålbergin konttoriin, jossa heidät merkattiin tehtaan kirjoihin ja heille annettiin sukunimi, sillä harvalla se oli ennestään. Moni ei tiennyt edes, mitä suku- eli liikanimellä tarkoitettiin. Moni vastasi, ettei hänellä sellaista ollut, sillä isää oli sanottu vain Nikkari-Antiksi. Kotonsa nimen jokainen tiesi ja siitä saattoi tulla alkavalle tehtaalaiselle sukunimi. Suomalaiset sukunimet olivat kuitenkin harvinaisia viime vuosisadalla. Usea saikin tehtaassa jonkin ruotsalaisen nimen. Se oli olevinaan kai komeampi. Tuo Lempäälästä Tampereelle tullut tyttö kertoi:

"Stålbergin konttoriin, yläkonttoriin, vietiin papinkirja. Lempäälän kirkkoherra (arkkipiispa Johanssonin isä) merkkas papinkirjaani vain Juhantytär. Kotini nimi oli Palomäki. Sanon Stoolperille, että kotimökkini on Palomäki ja äitiäni sanotaan Palomäen Kreetaksi. Stoolperi sano, että

se on niin pitkä ja suomalainen, ettei semmosta pitkää suomalaista nimeä panna. Minä vastasin, että veljeni nimi on Linkkreeni, mutta sekin on pitkä. 'Pannaan nimeksi Plummi. Se on lyhkänen ja kaunis', sano Stoolperi. Veljelleni Stoolperi oli esittänyt muutamia ruotsalaisia nimiä ja sanonu, että ota ny niistä joku."

Tällaisia nimiä annettiin ja otettiin muuallakin kuin tehtaissa. Kun teiskolainen torpan poika Juho Erland Kustaan poika (s. 1842) tuli töihin leipuri Palmqvistille hänestä tuli Ceder. Syntyi sellaisia nimiä kuin Ahlbom, Ahlgren, Birkman, Hagbom, Lindroos, Nyman, Nyström, Sjögren, Stenvall ja Vallenius. Sukututkijat voivat hyvin jatkaa luetteloa lähes loputtomiin.

Joissakin lisänimissä heijastuu vanhan kotipaikan nimi, kuten Teiskossa 1813 syntyneen Matti Yrjön pojan nimessä. Hän meni 1836 Orivedelle Ylinen Valkjärvi -nimiseen torppaan kotivävyksi, muutti sitten 1850-luvun lopussa Tampereelle ja oli ajurina nimellä Walin. Sama äänteellisten yhtäläisyyksien käyttö saattoi näkyä myös sotilasnimissä: Suoniemen Maurin talon ruodun sotilaan nimenä oli Mård. Sama koskee myös muita vierasnimiä. Keuruulla lukkari Candell sai nimensä asumuksestaan Kantolasta. Yhtä usein käytettiin sisällöllisiä vastaavuuksia: Keuruun Suolahdesta pappisuralle lähtenyt käännätti nimensä Palanderiksi: lat. palus 'suo'.

Teollistumisen vaikutus maaseudun lisänimiin

Länsi-Suomessa maaseudulle perustetut teollisuuslaitokset lisäsivät myös maaseudun vierasnimiä, sillä niiden työväelle alettiin niitä kirjata kuten Tampereellakin tehtaissa. Esim. Savon ruukeilla ja sahoilla ei tällaista tapaa näytä esiintyneen. Esim. Kurun Ikosessa 1827 syntynyt Elias Eliaan poika oli sahalla ollessaan 1872 Hällfors, mutta seuraavana vuonna Petäjälammin Pohjan torppaa viljellessään hänen nimekseen kirjattiin taas Pohja.

2.2. Kansallisen heräämisen vaikutus sukunimiin

1800-luku toi kuitenkin muassaan yhä uusia muutoksia yhteiskuntaelämään ja ne heijastuivat myös nimiin. Suomenkieli ja -mieli nostivat päätään. Ilmeisesti ensimmäisen rahvaan keskuudesta lähteneen aloitteen suomenkielen oikeuksien parantamiseksi tekivät 29.1.1846 muutamat Tampereen seudun talonpojat lempääläisen rusthollarin, kirkkoväärtin ja laamannioikeuden lautamiehen Juho Matin poika Isotalon johdolla. Tuohon vetoomukseen oli kaikille talollisille merkitty talonnimi ikään kuin sukunimeksi. Eräs heistä kulki kirkonkirjoissa nimellä Sirén, mutta vetoomukseen nimi oli kirjoitettu suomalaisittain Sireini.

Tampereella yhtenä kansallisen heräämisen ajan vaikuttajana oli Tapani Kärkönen, alkujaan vuonna 1833 Savossa Sulkavalla syntynyt Tahvo Kärkkäinen. Hänen nimensä oli vanhalta kotiseudulta lähdön jälkeen hieman mukautunut - lienevätkö syynä olleet vuodet Saimaan kanavan rakennustöissä vai merisotaväessä, jossa hän palveli Tampereeseen tutustuessaan. Vakinaisesti hän muutti Tampereelle 1858 ja meni ensin töihin tiiliruukille Viinikanojan varteen ja sitten varsin pian liinatehtaalle. Merkittäväksi hänet tekee kuitenkin se, että hänestä tuli jo 1860-luvun alussa ehkä Tampereen ensimmäinen sanomalehtimies. Myöhemmin hän vaikutti muutenkin kansansivistyksen parissa. Sukunimistön kannalta oli merkittävää paitsi se, että hänellä itsellään oli sukunimi ja se oli suomalainen, myös se, että hän vei voimakkaasti eteenpäin suomalaisuuden asiaa. Hän oli niitä, jotka esimerkillään ja paatoksellaan herättivät suomalaisen väestön käyttämään sukunimiä - suomalaisia sukunimiä.

Vaikka suomenmielisyys sai reippaan alun Tampereen seudulla, vastustustakin oli. Esim. kun Tampereelle perustettiin ensimmäinen oma lehti Tampereen Sanomat (1866), syytti Tapani Kärkönen, joka itse noihin aikoihin kirjoitti Sanomia Turusta -lehteen, lehteä kielipoliittisesti "verettömäksi". Kärköstä ei pidetty myöskään sopivana miehenä lehden toimitukseen. Vasta vuonna 1878 hän ryhtyi lehden toimittajaksi. Lehti uusiutuikin heti. Kun Aamulehti 1882 perustettiin, siirtyi Kärkönen pian sen palvelukseen uutisten hankkijaksi. Molemmissa lehdissä julkaistiin laajahkoja artikkeleita sukunimien käyttämisen ja suomalaisten sukunimien puolesta sekä muukalaisnimiä vastaan. Mitä ilmeisimmin nämä artikkelit olivat Kärkösen käsialaa.

Esim. vuonna 1880 Tampereen Sanomissa oli pääartikkelina lehden etusivulla Tampere-otsakkeen alla kolmiosainen kirjoitus Sukunimien merkitys. Siinä tehtiin heti alkuun lukijalle selväksi, että se mitä he ovat tottuneet kutsumaan liikanimeksi, onkin sukunimi:

Artikkeli korostaa sukunimien pysyvyyden tärkeyttä. Perusteita silloisen nimistöllisen tilan kohentamiseksi olivat mm.:

- Vierasnimisyys yhdistyy ihmisten mielissä vieraisiin kulttuureihin, ja suomalainen hengenelämä katsotaan muualta tulleeksi.

- Vieraskielisiä nimiä on vaikea lausua ja kirjoittaa.

- Pysyvä sukunimi on tae hyvästä suvusta. "Myytiinhän meiltä lehmä Retta ja on se nyt Viikuna, huomenna saattaa toisessa paikassa olla Tähtike tahi lehmä vaan, ja lypsää aina muonan mukaan. Mutta missä rodun jalostamisesta huolta pidetään, ei edes lehmiä tällä häälyvällä tavalla nimitetä. Tiedetään, että toinen lehmä on vanhastaan hyvästä maitosuvusta syntynyt, eikä suinkaan sallita, että sen arvo, jota se semmoisena on saanut mene hukkaan. Hyvää lehmää, vielä enemmin jaloveristä hevosta seuraa sukutaulu, joka ollesansa puhdas, käy parhaimpana takauksena eläimen hyvyydestä." Kirjoittaja arvelee ihmisten ajattelevan toisin suvustaan, jos he eivät käytä sukunimeä, joka on suvulle yhteinen koti ja henkinen side. "Sukunimi on suvun Baabelin torni."

- Sukunimi on myös tae puhtaasta elämästä. Se pitää kaidalla tiellä paremmin kuin rangaistusten pelko.

- Nimien "hämmennys" on osoitus kansallisesta heikkoudesta ja ajan mittaan lisää yhä tätä heikkoutta, se on osoitus suomalaisten sukujuurien häpeämisestä.

Toinen osa artikkelisarjasta alkaa toteamalla, että "sukunimellä" on monenpuoleinen pyhyys. Ei ole siis muuta kuin kiitettävä se, joka tämmöisen pyhistönä pitää."

Vuonna 1886 Tampereen Sanomat perusteli sukunimien käyttöä mm. sillä, että rikkeitä kirjattaessa kirkonkirjoihin mainetodistuksia varten saattaa sukunimettömyys tai talonnimellä kulkeminen aiheuttaa ikäviäkin sekaannuksia. Kirjoittaja valotti asiaa laveasti eräällä tositapauksella, jossa henkilö tällaisten sekaannusten kautta sai linnatuomion, jonka purkaminen oli monen mutkan takana. Lopuksi kirjoittaja kehoitti: "Ottakaa siis te Matin pojat ja muut Jussinpojat itsellenne soma suomalainen sukunimi. Eihän toki ole liikaa herrastelemista köyhältäkään mieheltä!"

Aamulehti kirjoitti sukunimistä mm. vuonna 1885. Sekin perusteli sukunimien käyttöönoton välttämättömyyttä ja puolsi suomalaisia sukunimiä. Perusteita olivat mm. suraavat:

- Sukunimien puute tuottaa sekaannusta ja rettelöintiä.

- Talollisten kirjalliset sitoomukset on muutettava joka kerta, kun he vaihtavat taloa.

- "Ylöskannon" pitäjien, todistusten antajien jne. on lähes mahdoton tietää, kenestä kulloinkin on kyse.

- Sukunimi on oltava myös säädyllisen tasa-arvon vuoksi.

- Haitallisin sukunimien puute on kuitenkin asevelvollisten kannalta. Luetteloiden laadinnassa ja kutsunnoissa voi sattua sekaannuksia, ja se voi antaa mahdollisuuden vilpistelyyn ja asioiden sotkemiseen.

- Toivottavaa on, että nimet kuten Miinanpoika ja Maijanpoika häviäisivät luetteloista, sillä ne ovat jonkinlainen Kainin merkki.

Kirjoittaja toteaa, että joissakin pitäjissä papit kutsuvat nuoria miehiä luokseen ennen asevelvollisuuskutsuntoja sopiakseen, mikä nimi heille luetteloihin pannaan, ja toivoo tavan yleistyvän pappien keskuudessa. Täten nimet vähitellen tulisivat kaikille - ja perinnöllisiksi.

Kun 1800-luvun lopulla suomalaisen yhteiskunnan käytännön tarpeet ja kansallisuusaate edellyttivät vastedes käytettäväksi nimenomaan suomalaisia nimiä, malli haettiin länteen takapajuisesta Itä-Suomesta, jonka Kalevala ja topeliaaninen Suomi-kuva olivat nostaneet muunkin kansakunnan tietoisuuteen. Kansallisromantiikan kauden suomalaisuuden henkiset johtajat nostivat nen-päätteisyyden koko suomalaisen sukunimistön tunnuskuvaksi.

Kun sanomalehdissä esitettiin malleja tai suoranaisia ehdotuslistoja suomalaisiksi sukunimiksi, nimet olivat säännöllisesti nen-loppuisia, useimmiten jo ennestään käytössä olevia itäsuomalaisia sukunimiä. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet sellaisinaan kovin suurta suosiota Länsi-Suomessa, osaksi varmasti siksi, että niiden merkityssisältö ei ollut tuttu. Sen sijaan syntyi aivan uusi nimityyppi: luontoappellatiiveihin liitettiin -nen-johdin. Nimielementit valittiin yleensä kasviston, maaperän, luonnonilmiöiden mukaan tai topograafisista termeistä. Tätä tyyppiä olen kutsunut Virtanen-tyypiksi sen yleisimmän edustajan mukaan. (Aiheesta enemmän artikkeleissa: Sirkka Paikkala: Finnische Familiennamen auf -(i)nen, Studia Anthroponymica Scandinavica 1988 ja Sirkka Paikkala: Suomalaisuuden laineita ja virtoja, Sukuviesti 5/1987). - Taulukossa 1 ovat nimityypin yleisimmät nimet.

Taulukossa 2 näkyy, miten paljon näitä nimiä omaksuttiin Suomalaisen Virallisen lehden nimenmuuttoilmoitusten mukaan neljässä suuressa kaupungissa ja viidessä läänissä.

Uudennos omaksuttiin nopeimmin kaupungeissa, etenkin Helsingissä ja Turussa. Mutta sen leviämiskeskuksina voi pitää myös Saloa, Raumaa ja Tamperetta, jossa nimityyppi oli 1870- ja 1880-luvulla nimenmuutoksissa suhteellisesti yleisin. Suurena nimenmuuttovuonna 1906 sitä ei enää suosittu.

Lääneistä nimityyppi oli aluksi suosituin Hämeenläänissä. Suosion lasku oli maaseudulla tosin hitaampaa kuin kaupungeissa.

Taulukossa 3 näkyy tyypin nimenkantajien osuus koko väestöstä. (Alueiden nimet tarkoittavat puhelinverkkoalueita). Suosituimpia Virtas-nimet ovat Jämsän seudulla. Kärkialueita ovat myös Pälkäne, Orivesi, Tampere, Toijala ja Ruovesi.

Taulukko 1. Yleisimmät Virtas-tyypin nimet ja nimenkantajien määrät vuonna 1985. - Julkaistu aiemmin Studia anthroponymica Scandinavica 6:ssa 1988 (S. Paikkala: Finnische Familiennamen auf –(i)nen).

Taulukko 2. Virtas-tyypin nimien omaksuminen Suomalaisen Virallisen Lehden nimenmuutosilmoitusten mukaan neljässä suuressa kaupungissa ja viidessä läänissä. - Julkaistu aiemmin Studia anthroponymica Scandinavica 6:ssa 1988 (S. Paikkala: Finnische Familiennamen auf -(i)nen).

Taulukko 3. Virtas-tyypin nimen kantajien osuus koko väestöstä.

Tarkasti ottaen tähän Virtanen-tyypin nimiin voidaan laskea vain noin sata nimeä ja laajastikin tarkastellen alle 300 nimeä. Näiden nimien haltijoiden määrä on sen sijaan huomattava. Noin joka yhdennellätoista (9 %:lla) eli 425000 suomalaisella on Virtanen-tyypin nimi.

Tutkimusta varten olen jakanut maan 80 pienalueeseen (= puhelinverkkoalueet). Seuraavassa on luettelo niistä alueista, joissa Virtanen-tyypin nimiä on eniten suhteessa väkilukuun (koko maan indeksinä on 100); mukaan on laskettu 93 yleisintä Virtas-nimeä:

alle 100:n mm. Kotka, Vaasa, Seinäjoki...

Jos mukaan olisi otettu vain 37 yleisintä Virtas-tyypin nimeä, olisi luettelon kärkipään järjestys säilynyt lähes ennallaan.

Taulukko 4. Luettelossa ovat yleisimmät otetut Laine-nimet, minä vuonna nimi ensimmäisen kerran esiintyy ilmoituksessa,ottojen absoluuttinen määrä ja nimenkantajat 1985 (Väestörekisterikeskuksen tiedoston mukaan). Nimen perässä oleva - merkitsee, että nimen suosio on jo laskussa 1906, + taas ilmaisee suosion nousua.

Laine -	1882	553	18486
Vainio	1876	431	6914
Nurmi	1877	408	8775
Salo -	1880	381	12528
Laakso -	1879	378	9299
Aalto -	1879	366	8490
Lehto	1883	358	9020
Niemi	1882	356	13962
Salmi -	1877	355	7605
Kanerva +	1879	312	2885
Rinne -	1880	262	4161
Halme	1890	260	3016
Lahti -	1886	260	7456
Kallio -	1878	243	9221
Aho -	1888	241	6511
Heino -	1882	225	6352
Vuori	1880	221	3498
Ranta	1885	220	4838
Virta	1880	212	4577
Luoto	1886	202	1991
Saari-	1883	198	7254
Tuomi	1882	192	3237
Koski +	1876	191	6104
Laiho +	1876	165	2189
Elo +	1898	154	2154
Kari -	1876	153	2160
Suvanto +	1897	145	1800
Helle	1897	139	765
Manner -	1877	127	1263
Jalava +	1885	124	1134
Aro -	1886	118	2009
Terho +	1890	113	848
Tammi +	1891	110	1496
Alantere	1897	109	857
Mäki	1884	108	5789
Oksa +	1883	96	1043
Alho +	1892	95	1733
Alanko +	1887	90	2193
Kivi	1891	90	1117
Lampi	1894	88	712
Lehti	1884	86	1975
Kataja +	1890	84	1447
Kunnas -	1891	84	701
Palmu +	1880	83	1281
Valkama	1897	80	2129

Listaa voisi jatkaa seuraavilla nimillä: Tanner, Kaisla, Lumme, Vesa, Koivu, Valo, Murto, Raita, Järvi, Vuokko, Vaahtera, Lilja, Latva, Vahtera, Lehmus, Honka ja Pihlaja.

Teemastoon voisivat kuulua myös mm. Ruis, Kytö, Niva, Käpy ja Haka. Tällaisia harvinaisia nimiä ei välttämättä voi laskea Laine-tyyppiin kuuluviksi, sillä niiden syntyyn ovat voineet vaikuttaa muutkin tekijät kuin tyypin malli ja muoti.

Ensimmäinen Virtanen-tyyppiä seurannut nimimuoti oli sisällöltään sama, mutta nen-johdin ei nimiin enää kuulunut. Vuosisadan lopun suosituimmaksi uudisnimeksi tuli suffiksiton Laine, jonka mukaan olen tämän nimityypin nimennyt. Lisäksi mukaan tuli monia uusia saman aihepiirin sanoja. Nimityypille homonyymisiä sotilasnimiä esiintyi jo 1850-ja 1860-luvulla. Myös Tampereen tehtaalaisten nimissä näitä oli runsaasti lyhyenä kautena 1859-1861. Ilmeisesti tuohon aikaan liittyy Unto Kanervan tallentama erään tehtaalaisen kertomus puuvillatehtaalta (Pumpulilaisia ja pruukkilaisia, Tampere 1946):

Nämä uudet Laine-tyypin nimet alkoivat ilmestyä jo 1870-luvulla, mutta niiden varsinainen ekspansio ajoittuu 1900luvun vaihteeseen. Suurena nimenmuuttovuonna 1906 nimityypin suosio oli jo laskussa kaupungeissa, mutta maaseudulla - myös Itä-Suomessa - tyyppi oli yhä suosittu.

Taulukossa 4 ovat koko maan yleisimmät otetut Laine-nimet, minä vuonna nimi ensimmäisen kerran esiintyy ilmoituksessa, ottojen absoluuttinen määrä ja nimenkantajat 1985 (Väestörekisterikeskuksen tiedoston mukaan). Nimen perässä oleva - merkitsee, että nimen suosio on jo laskussa 1906, + taas ilmaisee suosion nousua.

Viidan Moreenissa ei juuri Laine-tyypin nimiä esiinny - vaikka kirjailija oma nimi tähän luokkaan kuuluneekin. Sekin osoittaa tarkkasilmäisyyttä, sillä Laine-nimet eivät koskaan Pirkanmaan alueella saavuttaneet kovin suurta suosiota. Laine-tyypin innovaatiokeskus oli yksiselitteisesti Helsinki. Tamperekin kuului leviämiskeskuksiin Turun, Viipurin, Kotkan, Vaasan, Oulun ja Kuopion ohella. Tampereella Laine-nimien suosio alkoi vasta 1890-luvun lopussa, mutta lasku tuli nopeasti, 1905 suosio oli suurin, mutta seuraavana vuonna tuli romahdus. Esim. Turussa nimityyppi oli pidempään muodissa.

Hämeen läänin otetuista nimistä 1880-luvulla 40 % kuului Laine-nimiin, mutta vuoteen 1906 mennessä Laine-nimien suosio oli jo laskussa. Suosio on Hämeen läänissä ollut lyhyen aikaa suhteellisesti voimakkainta koko maassa, mutta muodin lyhyt kesto on vaikuttanut siihen, ettei Laine-nimistä ole koskaan tullut Hämeessä yhtä yleisiä kuin paikoin muualla Suomessa.

Otetuiksi nimiksi kutsun viime vuosisadan lopussa ja tällä vuosisadalla vierasnimien tai patronyymien sijaan otettuja nimiä. Näistä nimenvaihdoksista julkaistiin yleensä ilmoitus Suomalaisessa Virallisessa Lehdessä tai jossakin varsinaisessa sanomalehdessä. Uusia nimiä otettiin eniten vuonna 1906 Snellmanin 100-vuotispäivien yhteydessä. 1870-luvulla virallisissa lehdissä oli vain harvoja muutosilmoituksia koko Pohjois-Hämeestä. Tampereella niitä oli jo jonkin verran vuosittain vuodesta 1879 alkaen. 1890-luvulla muutosten määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Ympäristöpitäjissä muutoksia oli vain vähän ennen vuosisadan vaihdetta - itse asiassa nimien suomalaistamisinto alkoi niissä laajemmin vasta vuonna 1906.

Kun James Finlayson 1820 tuli Tampereelle, maaseulta tehtaisiin virtaava työväki ei edes tiennyt, mikä se "sukunimi" oikein on. Lauri Viidan Moreenin kaikilla miehillä ja naisilla sukunimet olivat sen sijaan jo arkisessa käytössä.

Tärkeimmät lähteet:

- Jalmari Finne: Henkilötietoja Tampereen ensimmäisistä porvareista. Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia I.
- Unto Kanerva: Pumpulilaisia ja pruukkilaisia. Tampere 1946.
- Sirkka Paikkala: Finnische Familiennahmen auf -(i)nen. Studia anthroponymica Scandinavica 6. Uppsala 1988.
- Sirkka Paikkala: Suomalaisuuden laineita ja virtoja. Sukuviesti 5/1987.
- Kustaa Vilkuna - Pirjo Mikkonen - Sirkka Paikkala: Uusi suomalainen nimikirja. Keuruu 1988.

Lisäksi on käytetty artikkelissa mainittujen lehtien vuosikertoja, Jarmo Paikkalan sukututkimuskäsikirjoituksia, Jarmo ja Sirkka Paikkalan hallussa olevaa atk-rekisteriä virallisissa lehdissä julkaistuista nimenmuutosilmoituksista (vuosilta 1870-1910).

Lähde: Tampereen seudun sukututkimusseuran vuosikirja 1989, s. 6-16.

© Sirkka Paikkala ja Suomen Sukututkimusseura

[ Artikkelin alku ]