Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Sukunimien suomalaistamisesta. Hieman historiikkia ja periaatteita

Hannes Teppo

Yleisesti tiedetään, että varsinkin itäsuomalaisella alueella kansamme ikivanhat sukunimet ovat säilyneet halki vuosisatojen. Länsi-Suomessa sen sijaan tällä alalla on eräinä vuosisatoina käynyt halla: kotoinen nimistö on suuressa määrin hävinnyt, väistynyt vieraiden nimien tieltä.

Historiantutkijaimme julkaisemat tiedot osoittavat, että vielä 1600-luvulla myös läntisten kaupunkiemme porvaristolla suureksi osaksi oli suomalaiset sukunimet. Esimerkin ottaaksemme: tammikuussa v. 1882 pidetyssä Suomen Historiallisen Seuran kokouksessa J. R. Aspelin luki 115 nimeä käsittävän kokoelman Turun ja Uudenkaupungin henkikirjoissa 1600-luvun jälkipuoliskolla esiintyviä suomalaisia nimiä (Hist. Arkisto VIII) ; siellä on sellaisia tuttuja nimiä kuin Hollo, Härmä, Kara, Karhu, Korpi, Kärki, Linko ja Tammi, vähemmän tunnettuja esim. Hanka, Karva, Lintu, Porho, Porsas, Talja, Tokko, Ujakka ja Varsa; nykyaikana kenties hieman oudoilta tuntuvat seuraavanlaiset nimet: Hakasaapas, Kokkapää, Luupää, Mustasuu, Piruntappaja, Puujalka, Puusäkki, Savusilmä, Tervakauha ja Vääräjalka. Ei siis hävetty meidän mielestämme halveksuviakaan nimiä. Tässä valossa ymmärrämme entistä paremmin sanan siitä, ettei nimi miestä pahenna: luultavasti useassa tapauksessa soimanimi omaksuttiin vakinaiseksi nimeksi ja siten ajan oloon katkaistiin pilkan kärki. Ovathan kirjaan pantaviksi kelvanneet mainitulta ja varhaisemmalta ajalta sellaisetkin nimet kuin Tomuhousu, Karvatasku, Tyhjätasku, Sarvileuka ja Vesipiimä (A. V. Forsman: Tutk. persoonallisen nimistön alalta 117).

1700- ja 1800-luku olivat nimien suhteen voimakkaan taantumuksen aikaa. Jo 1500-uvulta lähtien esim. opintielle joutuneilla on vieraita nimiä, mutta 1700-luvulla nimistö alkaa suuressa mitassa muuttua vieraskaikuiseksi, suomalainen nimi latinoidaan tai vääristellään mitä irvokkaimmin, ja useimmissa tapauksissa annetaan tai otetaan aivan muukalainen tunnus. Kotoinen nimiaines syrjäytyy sekä sivistyneistön että porvariston piirissä. Emämaan vaikutus painaa leimansa kaikkialle. Eikä ole unohdettava, että maahan muuttaneiden vierasmaalaisten nimet luonnostaan olivat vieraat ja lisäsivät muukalaisen nimistön määrää ja vaikutusta.

Ja kun sitten »yhteisen kansankin» piiriin työntyi kaksi merkittävää nimivirtausta, ammattilaisten ja sotilaiden pakollinen ja- miltei poikkeuksettomasti ruotsalainen taikka jotakin vierasta sekoitusta oleva nimistö, ei varsinkaan länsi-Suomessa vanha omapohjainen sukunimi enää ollut suurenarvoinen. Tietysti se siellä täällä ja joissakin piireissä säilyi, mutta sen merkitys supistui yhä vähäisemmäksi. Kansan suurella osalla oli outo »herras»-nimi, jota ei ymmärretty ja jota tuskin aina osattiin kunnollisesti lausua. Omat vanhat nimet alkoivat näyttää halvoilta, ja vain se oli »oikea» nimi, joka oli kirjoissa. Suotta ei Abraham Poppius viime vuosisadan puolivälissä pilaillut »valistuksen vaikutusta», joka pani kunniallisen mestarin Niilo Luopoisen muuttamaan nimensä Niklas Luuvermaniksi taikka Reijon kehittelemään nimensä parin väliasteen kautta Retkenbergiksi. Ja suotta ei Pietari Hannikainen pian 100-vuotiaassa »Silmänkääntäjä»-näytelmässään tee pilaa turhanaikaisesta herrastelusta, joka näyttäytyy mm. siinä, että Oluvisesta tulee Oluveliniuslander. - Tänä päivänä on todettava, että meillä vielä on jäljellä tuhansia tuolta aikakaudelta peräisin olevia, mielivaltaisesti saatuja nimiä käytännössä yhdeksättäkymmentä vuotta sitten aloitetusta herätys- ja valistustyöstä ja yli puoli vuosisataa kestäneestä nimien suomalaistamisesta huolimatta. Se osoittaa selvästi, miten pitkälle nimistömme muukalaistuminen oli ehtinyt.

Jo vuonna 1857 Wolmari Schildt-Kilpinen puhuu Suomi-kirjaan kirjoittamassaan artikkelissa siitä, miten »Varsinni oli papit ja sotaherrat kiivaat niitä [kansan suomalaisia sukunimiä] sortamaan». Selvästi hän jo tuolloin lausui vakaumuksen kansallisen nimistön merkityksestä: »Niinkuin kieli, tavat ja la'it ynnä muuta, niin ovat myös kansan omat nimetkin kalliita kansallisuuden kannattajia tahi kumminni sen osottajia».

Seuraavana vuonna, 1858, Yrjö Koskinen »Suomettaren» kirjoituksessaan pohtii mm. sukunimien suomalaistamisen periaatteita (ks. Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I 226). Ja v. 1859 hän kirjoittaa »Suomettareen» lyhyen mutta merkitsevän kirjoituksen ruotusotamiehille annettavista nimistä. Hän esittää vaatimuksen, että on vihdoinkin ruvettava antamaan sotamiehille suomalaiset nimet, »joita miehet itse osaisivat lausua ja joita ei Suomalaisen tarvitsisi hävetä». Kun oli puolustettu sotamiesten ruotsalaisia nimiä niiden lyhyyteen ja kaiketi siitä johtuvaan käytännöllisemmyyteen vedoten, kirjoittaja haluaa osoittaa, että »on moni kaksitavuinen sana suomenkielessä yhtä lyhyt ja vikkelä kuin yksitavuinen ruotsalainen».

Käytännöllisesti todistaakseen väitteensä hän oli hätäpikaa laatinut 120 ehdotusta käsittävän luettelon lyhyitä, sukunimiksi kelpaavia suomen sanoja, teräviä, ytimekkäitä ja merkityksensäkin puolesta sotamiehille sopivia. Luetelma on pieni, mutta »helppo on lisäksi löytää sadottaisin uusiakin»; yksitavuisia ehdotuksia on 8, melkein kaikki muut ovat kaksitavuisia. Tietääkseni tämä on lajiaan ensimäinen meikäläinen yritys, sekä perustelut että komean sarjan oivia ehdotuksia sisältävä »sukunimiopas». Nimistön kelpoisuuden todisteeksi riittänee se, että ilman yksityiskohtaisia tarkistuksiakin saattaa tuntea siitä joukon toista sataa nimeä nykyisin käytännössä oleviksi; sellainen menestys ei ole tullut minkään myöhemmän nimiehdotuskokoelman osaksi. (Ks. Kansall. ja yhteisk. kirj. I 232.)

Vuoden 1860 Suomi-kirjassa August Ahlqvist-Oksanen julkaisi laajahkon kirjoituksen »Suomalaisten suku-nimistä». Aiheen hän oli saanut siitä, että jotkut Oulun kisällit olivat ilmoittaneet muuttaneensa suomalaisen sukunimensä ruotsalaiseksi. Hän asettaa tehtäväkseen selvittää, ovatko meikäläiset sukunimet jollakin tavoin huonompia kuin vieraat, muiden kansojen nimiin verrattuna arvottomampia, kun tuollaisia kansallisen mielen puutetta osoittavia ilmiöitä vielä saattaa esiintyä. Lueteltuaan ryhminä sadoittain sekä suomalaisia että vastaavia ja vastaavanlaisia muiden kansojen sukunimiä hän toteaa, että suomalaiset ovat itselleen nimiä muodostaessaan menetelleet aivan samalla tavalla kuin muutkin, ja kirjoittajan mukaan »harvassa muussa kielessä löytyy niin kevyt-sanaisia ja kaiullisia nimiä kuin Suomessa». Nimiainesta on saatu monilta tahoilta: luonnon esineiden ja olentojen nimistä, eläimiä, kasveja, maanpinnan erilaisia muodostumia, ihmisen ruumiillisia ja henkisiä ominaisuuksia merkitsevistä sanoista, säätyjen, toimien, työvälineiden, erilaisten talousesineiden, sukulaisuussuhteiden ym. nimityksistä sekä sangen runsaasti ristimänimistöstä. Tästä yhteisestä vallitsevasta nimenottoperiaatteesta seuraa, että suomalaisten omat nimet ovat »yhtä arvolliset ja yhtä arvottomat kuin muiden».

Näin oli 1860-luvun taitteessa sukunimikysymystä esitetty nimenomaan suomalaiskansallisesta näkökulmasta sekä suuren yleisön keskuuteen leviävissä sanomalehdissä että tieteellisluonteisissa julkaisuissa. Vei kuitenkin vielä puolitoista vuosikymmentä, ennenkuin ajatus alkoi kehkeytyä teoiksi: vuoden 1876 aikana ainakin 16 silloiseen nousemassa olevaan sivistyneistöömme lukeutuvaa perhettä virallisesti suomalaisti sukunimensä ja siten pelottomasti liittyi suomalaiseen kansanainekseen myös ulkonaisella tunnuksellaan. Muistamista ansaitsee, että tällöin otettujen nimien joukossa ovat esim. Mela, Äyräpää, Kivekäs, Raitio ja Päivärinta, jotka sittemmin ovat arvokkaasti esiintyneet suomalaisen sivistyselämän eri rintamilla. Tämä muutto tapahtui useassa erässä, joten sillä ei ollut sellaista joukkoliikkeen merkitystä, että se olisi temmannut laajoja rivejä mukaansa tai huomattavasti vaikuttanut esimerkkinä sivistyneistönkään piirissä. Mutta rohkeana tiennäyttäjäin tekona voimme sitä pitää ja kunnioittavasti muistaa sen toteuttajain ennakkoluulotonta ratkaisua.

Kolmen vuosikymmenen kuluttua tuosta nimenmuuttovuodesta pantiin toimeen suuri sukunimien suomalaistaminen »huutavan äänen päivänä», Snellmanin syntymän 100-vuotispäivänä. Lasketaan, että tuolloin, 1906, Johannes Linnankosken herättäjänhuudon vaikutuksesta sata tuhatta suomalaista otti suomalaisuuden kasteen, tunnustautui nimeltäänkin suomalaiseksi. Valtavana kansanliikkeenä muuttoinnostus levisi ympäri maan, ja siitä päivästä jäi kansamme kaikkien piirien keskuuteen muistomerkki, joka elää kansallisen herättäjämme työn todistajana sukupolvesta toiseen.

Vuonna 1920 säädetty sukunimilaki tosin järjesti sukunimeä, sen ottoa ja käyttöä koskevia oikeudellisia seikkoja, mutta mitään voimakasta sysäystä tai yleistä nimien suomalaistamisliikettä se ei saanut aikaan. Joissakin länsi-Suomen pitäjissä oli annettava vakinainen sukunimi niille, jotka edelleen olivat vain sen-ja-sen poikia tai tyttäriä - eräissä tapauksissa pappi toimitti nimenannon kaikessa hiljaisuudessa. Sikäli siis laki vei eteenpäin itse nimen ottamistakin. Mutta äsken saavutettu valtiollinen itsenäisyys vaati voimia niin paljon ja niin kauan toisaalle, että tämäntapaisiin kysymyksiin ei liiennyt suurta liikkeellepanevaa voimaa ja innostusta ennen kuin vasta viime vuosikymmenen puolivälissä. Silloin, Kalevalan 100-vuotismuiston aikoihin - kun taas vietettiin suomalaiskansallisen sivistyselämän. merkkijuhlaa - saatiin jälleen Suomalaisuuden Liiton toimiessa järjestävänä elimenä kymmenien tuhansien »vierasta lippua» seuranneiden kansalaisten tunnus kansalliseksi. Meni siis kolme vuosikymmentä, ennenkuin ensimäisen suurrynnistyksen jälkeen seuraavan kerran päästiin samanmittaiseen tulokseen kuin Linnankosken päivinä.

Milloin hiljaisempana, milloin vilkkaampana nimenmuuttovirtaus on jatkunut näinä vuosikymmeninä. Vieraiden nimien luonnottoman runsauden vuoksi on yhä - kuten jo edellä mainittiin - tuhansia perheitä, joilla kaikesta huolimatta on muukalainen kilpi. Nimien suomalaistamisliike on siis edelleen keskeneräinen: täysin suomalaisia kulkee keskuudessamme vieläkin sankoin joukoin tunnuksenaan nimi, joka on vieras heidän kansallisuudelleen. Paljon on vieläkin hereille ravistettavia ja ratkaisuun opastettavia.

Käytännölliset seikat eivät muodosta yli pääsemätöntä estettä suomalaisen sukunimen ottajalle, kun vain on tahtoa ja harrastusta. Kustannukset saattavat jollekulle tuntua esteeltä. Mutta sille, joka asioita katsoo pitemmästä näkökulmasta, menojen ei pitäisi olla voittamattomana haittana: tekoa, jonka kantavuus ehkä ulottuu tuleviin vuosisatoihin, ei saa joidenkin satamarkkasten takia jättää seuraavien sukupolvien toteutettavaksi.

Painavin seikka on nykyisin ymmärtääkseni toisaalla: nimien suomalaistaminen on historiallisesti katsoen tapahtunut sittenkin lyhyessä ajassa niihin vuosisatoihin verraten, joina vieras nimistö on meillä vakiintunut, ja niin on uuden nimen löytäminen ja valinta tullut monessa tapauksessa työlääksi pulmaksi. Hyviä sopivia nimiä ei ole enää rajattomiin valikoitavana. On tultu siihen, että nimeksi valittavia sanoja - vanhoja nimiä, entisestään kielessä olevia ja uusia sanoja - ei ole tarjolla sellaisia määriä, että jokainen saisi sen, minkä mieluimmin haluaa.

Periaatteena on, että otettavan nimen tulee olla vapaa, s.o. ennestään käytännössä olevaa nimeä ei saa ottaa (paitsi tietysti niissä tapauksissa, jolloin oikeus johonkin nimeen voidaan pätevästi perustella). Parhaat, vanhan nimistön valtaosa ja jokapäiväiskäytöstä tutut ja muuten käyttökelpoiset, merkitykseltään soveliaat sanat on jo moneen kertaan käytetty, vieläpä ennen sukunimilakia niin mielivaltaisesti, että »kaimoja» on välistä liikaakin ja sekaannusten välttämiseksi jotkut ovat joutuneet uudelleen muuttamaan nimensä. Tiedetäänhän esim. ainakin neljän Salosen viime aikoina ottaneen uuden nimen, ja jossakin hämäläisessä asutuskeskuksessa voi olla puoli tusinaa erisukuista Saarista tai Järvistä, jotka kylän kesken erotetaan toisistaan melko siekailemattomilla lisänimillä. Sopivia vanhoja »todellisia» nimiä (esim. paikannimiä) on enää varsin vähän vapaina otettaviksi, mutta mikäli niitä on ja mikäli ottajalla tai hänen suvullaan on jotakin suhdetta johonkin tuollaiseen menneiltä polvilta säilyneeseen muistomerkkiin, ne olisi ensin käytettävä, ennenkuin ruvetaan muovaamaan aivan uutta nimeä. »Keksitty» nimi saattaa sellaisenaan olla hyvä, se saattaa olla jotakin merkitsevä sana tai kokonaan mekaanisesti muovattu äänneyhtymä, ja se saa aikanaan sisällyksen käyttäjästään, mutta on varoittavia esimerkkejä siitäkin, että tätä tietä voidaan päätyä merkillisiin erikoisuuksiin, jopa hassunkurisuuksiin.

Nimen valinnassa ori helposti niin monta mieltä kuin miestäkin. Sen vuoksi näkee toisen ottavan nimen, jota tai jonka tyyppistä toinen ei ottaisi millään ehdolla. Toisen mielestä nimen täytyy välttämättä »merkitä» jotakin, siis kuulua kielen varsinaiseen sanastoon. Toinen taas vaatii, ettei hänen nimensä ennestään merkitse mitään - hän haluaa itse olla sen ainoana sisällyksenä. Nämä lienevät pääsuunnat, mutta toki kaikki eivät asiaan suhtaudu ollenkaan näin teoreettisesti.

Nimen sananmukainen tai ainakin osittainen suomentaminen on eräs ja paljon käytettykin keino, mutta ei ehkä sittenkään aina paras. Vieras nimi, olkoonpa vaikka monen polven käyttämä, ei useinkaan ole saatu itse nimettävälle mitään merkitsevän periaatteen mukaan, vaan aivan mielivaltaisesti. Milloin taas tiedetään jonkin seikan (ammatin, kotiseudun, jonkin ominaisuuden) vaikuttaneen nimenantoon, otettakoon kernaasti tämä huomioon uutta nimeä valittaessa. Mutta vieraan merkityksen ei yleensä pitäisi antaa orjuuttaa uuden nimen ottajaa, eikä mihinkään helisevään koreuteen tai onttoon mahtipontisuuteen myöskään olisi pyrittävä. Aateliston nimet ovat tulvillaan mitä uljaimpia sotaisia käsitteitä, metalleja ja tähtiä, mutta älköön se houkutelko meitä pöyhistelevyyteen. Kaikki kiiltävä ei ole kultaa eikä mikä tahansa päähänpisto kestä tulevien vuosikymmenien ja -satojen varrella. Harkintaa ja neuvonpitoa kaipaa tällainen asia jos mikään: nimi, joka uutena omitaan, edustaa tulevien polvien päivinä aivan muuta kuin tänään, ja ehkä enemmän kuin me tänään osaamme aavistaakaan. Nimi on tosin vain ulkonainen asia - mutta niin olennainen osa ihmistä, että sen valitsijan on tunnettava vastuunsa historian edessä.

Myönnettävä on, että pyrkimys säilyttää jokin yhteys entiseen nimeen tai suvun vaiheisiin on arvokasta, vaikkapa se ei selvästi osoittautuisikaan esim. liittymisenä johonkin kotiseudun paikannimeen tai nimen käännöksenä. Usein kuitenkin tuo yhteys supistuu ulkonaiseen seikkaan: otetaan samalla äänteellä alkava nimi kuin entinenkin (taikka joskus vain äännöshahmoltaan samankaltainen). Niin suurta käytännöllistä merkitystä tällä valintaperiaatteella ei liene kuin on totuttu luulemaan, mutta ymmärtääkseni ajatuksen pohjalla piilee jatkuvuuden säilyttämisen halu, ehkä vaistomaisena, tietoisesti kehittymättömänä. Uuden nimen alkuoutous tietysti jonkin verran lievenee, kun sen »kellokkaana» oleva alkuäänne ja erittäinkin sen mukaan monella tavalla ratkaisevana tunnusmerkkinä toimiva alkukirjain on sama kuin entisen nimen.

Ilman minkäänlaisia laskelmia pidän todennäköisenä, että ,kaksi- ja kolmitavuiset nimet lukumäärältään muodostavat suomalaisen sukunimistön valtaosan. Yksitavuisia ei liene edes kahdeksaa niinkuin Yrjö Koskisen luettelossa oli, ja melko runsas nelitavuisten ryhmä ei päässe lähellekään noita lyhyempien ryhmiä. Viisitavuisia on vielä vähemmän, ja kuusitavuisia ja sitä pitempiä voitaneen pitää poikkeuksina (kaksijaksoiset yhdysnimet lasken omaan ryhmäänsä). Pisin tuntemani nimi on pääkaupungista (v:lta 1920): eräässä liikekilvessä komeili nimi Kalevanheimolainen; siinä on aineksia enemmän kuin kolmeen »tavalliseen» nimeen (Kaleva, Heimo, Laine).

On monesti huomattu, että sellaiset kielemme sanat, joiden vartalossa tapahtuu astevaihtelun johdosta tai muuten taivutuksen yhteydessä muutoksia, eivät sukuniminä aina luonnukaan yleiseen taivutustapaansa, vaan näyttävät siirtyvän jonkin toisen tyypin taivutukseen. Niinpä esim. Rinne-nimeä taivutetaan melko yleisesti: Rinnen, Rinnelle; Vannasnimen yleinen taivutus lienee: Vannaksen, Vannakselle; hyvin tuttu on Tanner-nimen taivutus: Tannerin, Tannerille. Tuskin kukaan näitä sanoja appellatiivisesti, yleissanoina käyttäessään taivuttaisi näin. On tehty ilmeistä väkivaltaa kielen omalle elämälle, kun sen sanat on näin temmattu luonnollisilta juuriltaan ja ikäänkuin uudelleen istutettu toiseen, vieraaseen maaperään. Vaikkapa kaikki tällaiset sanat eivät sukuniminä irtaudukaan taivutustavastansa, olisi nimeä otettaessa harkittava tätäkin seikkaa. Sana, jonka taivutuksessa ei ole mitään vartalonvaihtelua, on kieliopilliselta kannalta tietenkin ihanteellinen sukunimenainekseksi. Mutta onneksihan suurin osa vaihtelevavartaloisiakin sanoja sopeutuu niminä »omaan» muotosarjaansa (esim. kaikki nen-loppuiset!), joten sentään aste- tai muun vaihtelun ei tarvitse liiaksi peloittaa.

Myös nimen sopeutumista kielen sanojen yleiseen luonteeseen on vaadittava. Tosin harvoin sattuu, että haluttu nimi on kielenvastainen, mutta mainittu vaatimus on kyllä jätetty huomioon ottamattakin.

Edellä mainitusta syystä nykyisin enää melko harvoin voidaan nimeksi ottaa jokin yhdistämätön kielen perussana. Sen, joka haluaa lyhyen, lähinnä kaksi- tai kolmitavuisen nimen, on turvauduttava johtamalla, toisten sanojen esikuvan mukaan jostakin kanta-aineksesta muodostamalla saatuun, keinotekoiseen, »keksittyyn» nimeen. Missä jokin erityinen paikannimi tyyppion tuttu, siellä voi koettaa juurtua siihen muovaamalla uuden nimen sen »vierestä» esim. samaa johdinainesta käyttäen. Niinpä sellaiset nimet kuin Hautaa, Sappee, Vehkoo, Kytäjä, Tarhia, Jormua, Havanka ja Jäminki saattavat antaa erinomaisia lähtökohtia (jo Ernst Lampén aikoinaan kiinnitti useaan otteeseen huomiota hämäläistyyppeihin -aa, -ee, -ao, mutta epäilemättä muut tässä mainitut ovat yhtä kauniita). Sopivan kanta-aineksen valitsemiseen vaikuttaa suuresti se, jos ottaja haluaa uuden nimen äännöksenä jollakin tavoin olevan lähellä entistä. Esim. joku Nordberg. haluaa, että hänen uudessa nimessään on entisen kaikua: lähtökohdaksi tarjoutuu norja-aines; johtopäätteitä on kosolti, eräitä tavallisia mainitaksemme: -io, -ma, -mo, -o, -s, -sto, -va; panemme ehdolle muutamia johdannoksia: Norjio, Norjama, Norjamo, Norjakka, Norjos. Ehkäpä Norjama parhaiten tyydyttää tuota tähänastista Nordbergiä - hän valitsee sen, ottaa selvää, onko se vapaa, ja jos on, varaa sen itselleen, panee muuttoasian virallisen puolen vireille ja on määräajan kuluttua Norjama. Uskomme Yrjö Koskista ja Oksasta: Norjama ei ole pitempi kuin Nordberg, vaikka on kolmitavuinen. - Tavallisimmat johtimemme -nen ja -la on tietenkin pidettävä muistissa ja harkittava niiden tarjoamaa apua.1

Johdetun nimen rinnalla yhtä suosittu on yhdistetty, kahden sanan muodostama kokonaisuus. Jokseenkin kaikki luonnonmuodostumia merkitsevät yksinäissanat (esim. vuori, kallio, laakso, salmi, järvi, kari jne.) ovat aikoja sitten nimiksi omaksuttuja, samoin niiden tavalliset johdannaiset, nen- ja la-loppuiset mainitakseni, mutta jäljellä on lähes rajaton mahdollisuus tehdä yhdistelmiä: salmen eteen saattaa panna määreosaksi ehkäpä satamäärin sanoja (Väli-, Kala-, Kaita-, Palo-, Sulasalmi jne.), ja salmi-sanaa määreosana käyttäen saa niinikään nimiehdotuksia parvittain (Salmisaari, -virta, -kari, -luoto jne.). Kun tähän topografiseen sanastoon liitetään esim. erilaiset viljelyksen alaan kuuluvat sanat, niin mahdollisuudet - ainakin teoreettisesti - kasvavat moninkertaisiksi. Pellot, vainiot, ahot, halmeet, rasit, ojat jne. tarjoavat yhdistelymahdollisuuksia suurin määrin. Ja esim. eläin- ja kasvikunnan nimistöissä sekä murteiden varastoissa on vielä sangen paljon »käypää tavaraa» tältäkin alalta. Pulma on siinä, että noista »piilevinä» mahdollisuuksina olevista sarjoista on työlästä löytää juuri ne yhdistelmät, jotka ovat luontevia, nimeksi sopeutuvimpia. - Eikä vain luonto sellaisenaan ole tarjoamassa lähtökohtia. Ympärillämme ja kielen aitoissa on enemmän kuin luulemmekaan ainekseksi kelpaavaa; vanhastaan on esim. runsas nimiaines, jonka perusosana on -pää; sitä voi yhä käyttää lähtökohtana, niinkuin eräät viime aikoina otetut nimet osoittavat (Visapää, Sukapää, Reenpää) ; muita samantapaisia ovat esim. -maa, -pohja, -suo ja -taus - niitä on käytetty sangen onnistuneesti viime aikoinakin. Luullakseni Koskimiesten jälkiä ovat käyneet monet myöhemmät -miehet [itse Yrjö Forsman tyytyi Koskiseen - ja sai valtavan joukon kaimoja ympäri maan; olen itse todennut, että nimenomaan suuren suomalaisuusmiehen nimi on ollut vaikuttamassa Koskisen valitsemiseen]. - Eräänä aikana harrastettiin -heimoja ja mentiin jo tarpeettomaan komeuteen asti; se on uljas nimityyppi, mutta sen valitseminen vaatii paljon. Samoin -linna lienee nykyisin uutena nimenä melko harvinainen; myös sitä on harkiten käytettävä, jottei myöhempien polvien tarvitse parsia tämän polven tekoja. Liikaa suurellisuutta on vältettävä samoin kuin liiallista lennokkuutta ja runollisuuttakin. Sinisaloja on paljon, samaten Salokanteleita, eikä toki niiden runollisuus haittaa - mutta joka nyt jotakin samantapaista havittelee nimekseen, sitä väijyy hempeyteen ja haihatteluun joutumisen vaara. Jokin järeä Sorasmaa tai Kelokas on tulevaisuudessa omistajalleen varmaan yhtä oma ja rakas kuin sanokaamme jollekulle Runolehdolle omansa.

Kokemus on osoittanut tässä niinkuin monissa muissakin asioissa, että samanlaisista edellytyksistä syntyy eri tahoilla toisistaan riippumatta samanlainen tulos. Moni keksii nimen, joka jo on käytännössä, onpa sattunut, että suurestakin ehdotuskokoelmasta enemmän kuin puolet on ollut käytännössä olevia, vaikka laatija ei ole tietensä pannut luetteloon ainoatakaan muiden nimeä, vaan mm. seulonut erilaisia nimistöjä välttääkseen jo käytetyn aineksen ottoa. Tämän vuoksi olisi nimeä otettaessa ajateltava useita ehdotuksia siltä varalta, että tarkistus osoittaa halutun nimen jo olevan muilla. Tietenkin siinä kekseliäisyys saattaa joutua koetteelle mutta jos tulos on hyvä, niin sen tuottama tyydytyskin on sitä suurempi.

Toimitus tietää edelliseen lisätä, että kirjoittaja jo 1919 laati muutamia satoja sukunimiehdotuksia sisältävän kokoelman ja että hänet 1921 hyväksyttiin NVL:n kotiseuduntutkijain harrastuspiiriin 500 nimiehdotusta käsittävällä kokoelmalla, joka on jotenkin tyysti otettu, käytäntöön.

1 Esitän tässä joukon »uudenaikaisia» johdin- ja sananloppuaineksia, joiden avulla erilaisia kantaosia vartalona käyttäen voi muovata uusia, enimmäkseen kolmitavuisia nimiä. Muutamat ovat varsin tuttuja ja runsaasti käytettyjä, toiset taas harvinaisempia ja »vaikeampia». Esimerkeistä osa on niminä käytännössä. (Huomattakoon lisäksi, että a:llisen rinnalla on aina ä:llinen, o:llisen rinnalla ö:llinen ja u:llisen rinnalla y:llinen.)

-e (Arhe)

-lina (Lahdelma)

-nko (Sulanko)

-rmo (Salermo)

-ia (Varpia)

-lo (Vinkalo)

-nne (Ouranne)

-ro (Okero)

-io (Outio)

-lva (Orelva)

-nta (Vesunta)

-rva (Sanerva)

-ja (Sarmaja)

-ma (Arama)

-nti (Ojanti)

-rvo (Lummervo)

-kas (Jalokas)

-mo (Kajamo)

-nto (Nivanto)

-s (Hiilas)

-kka (Artikka)

-mus (Karimus)

-o (Permo)

-sto (Karasto)

-kki (Valokki)

-nka (Valanka)

-ri (Kovari)

-ua (Soilua)

-kko (Sorakko)

-nki (Teränki)

-rma (Oterma)

-va (Harjava)

Lähde: Suomalainen Suomi 1942:3, s. 105-113.

[ Artikkelin alku ]