Nimiartikkelit



[ Artikkelin loppu ]

Suvuista ja sukunimistä

B. Thilman

Vanhoja sukunimiä

"Jokaisella Suomen kansalaisella tulee olla määrätty sukunimi". Näin kuuluu sukunimestä annetun lain ensimmäinen pykälä. Laki astui voimaan tammikuun 1. päivänä 1921. Lain toinen pykälä kuului: "Se, jolla ei ole sukunimeä, olkoon velvollinen yhden vuoden kuluessa tämän lain voimaan tulemisesta sukunimen ottamaan." Tästä voidaan helposti vetää se johtopäätös, että sukunimi saattaa olla hyvinkin "uusi asia". Tässäkin on paljon totuutta, mutta samalla on todettava, että sukunimi nimenomaan Suomessa saattaa olla erittäin vanhakin asia: jotkut suomalaiset sukunimet ovat itse asiassa maailman vanhimpia sukunimiä!

Muualla Euroopassa sukunimet syntyivät keskiajalla, jolloin läänitysaateli esim. Saksassa tai Ranskassa käytti linnansa tai kartanonsa nimeä sukunimenä von- tai de-prepositiolla varustettuna. 1500-luvulla sukunimien käyttö ulottui myös porvaristoon. Sukunimi saattoi kehittyä isännimestä (Richardin poika oli esim. John Richardson tai John Richards), ja lisäksi nimiä syntyi ammattia kuvaavista sanoista (Taylor, Schneider = räätäli) tai esim. luonnonnimistä (Fox, Hill). Ruotsi-Suomen vanhimmat ruotsinkieliset sukunimet syntyivät myöhäisellä keskiajalla, jolloin aatelissuvut ryhtyivät käyttämään vaakunoistaan johdettuja nimiä, esim. Bielke (= parru). Useimmat aateliset nimemme ovat kuitenkin uudempia, ja niiden takana piilee tavallisesti porvarillinen tai talonpoikainen sukujohto. Rettig muuttui von Rettigiksi vasta 1898, Lempäälän pitäjänapulaisen poika, meriupseeri Henrik Johan Justander sai nimen Standertskjöld 1772 ja eräs tilanhoitaja Augustin Marhein aateloitiin nimellä Mannerheim v. 1693.

Huomattavasti vanhempia ovat Suomen -nen-päätteiset sukunimet - ne ovat itse asiassa niin vanhoja, ettei niiden syntymäajasta ole tietoa. Maamme aikakirjoissa niitä esiintyy jo 1300-luvulla, jolloin aatelikin vielä käytti vain isännimiä ja Turun vähäiset porvarit tulivat toimeen henkilökohtaisilla liika- tai ammattinimillä.

Tämän kirjan toisen luvun kirjoittaja fil. tri O. A. Kallio arveli, että savolaiset -nen-päätteiset nimet ovat syntyneet joko siten, että "vanha pakanallinen kutsunimi on kristillisten etunimien tultua käyttöön -nen-päätteellä - varustettuna muuttunut erityiseksi lisä eli sukunimeksi" (Hirvonen tai alkuaan Hirvoinen, Korhonen jne. Hirvosta ja Korhosta), minkä lisäksi uusia nimiä on syntynyt kristillisistä etunimistä (Heikkinen, Mattinen) sekä "monista muista johtoaineksista". Näitä aineksia olivat esim. kotipaikka (Savolainen, Saarelainen) tai henkilökohtaiset ominaisuudet (Pienoinen, Pitkänen).

Jo 1300-luvulla esiintyy koko joukko -nen-päätteisiä tai niihin viittaavia sukunimiä suomalaisissa asiakirjoissa, lähinnä Länsi-Suomessa - Itä-Suomeen liittyviä näin vanhoja asiakirjoja ei juuri olekaan. 1300-luvun (1324-1400) -nen-päätteisiä nimiä ovat: Aghinen, Ankonen, Askonen, Halikolainen (Halkoladynin), Hatunen, Humarnin, Hutane, Hänikainen, Ingonen, Karpalainen (Karpelain), Kennoinen, Killanen, Koytanein, Motoinen, Mukonen, Mustiainen, Mäkona, Olkonen, Ryttenin, Teronen, Tojanen (Toyalen), Umoinen, Uskinen, Valtamainen, Villainen ja Yltiäinen (Ylteanen). Joku tämän päivän Olkkonen voi siis ylpeillä sillä että muuan "Pavel Olkonen" esiintyy asiakirjoissa jo 1374 ja joku Muukkonen voisi kuvitella "Anders Mukosen", joka mainitaan 1373, olevan hänen kaukainen esiisänsä. "Anders Mukosen" eläessä eivät edes aateliset omistaneet "oikeita" nimiä; sellaiset tunnetut keskiaikaiset "nimet" kuin Bonde ja Garp eivät tuolloin vielä olleet nimiä. Niinpä 1300-luvun tapahtumia koskeva kirjallisuus käyttää näitä nimiä vain selvyyden vuoksi; sukujen omien jäsenten keskuudessa ne tulivat niminä käyttöön vasta huomattavasti myöhemmin. Todettakoon tässä, että tämän päivän Olkkosten ja Muukkosten on tyydyttävä edellämainittuun kuvitteluun, sillä vain yhdessä tapauksessa ulottuu -nen-päätteinen sukujohto noin kauas. Vapaaherrallinen Carpelan-suku polveutuu todellakin niistä Halikon Karpelaisista, joista on maininta jo v. 1400. Myös vanhimpien savolaisten sukujen kohdalla pysähtyy kauimminkin menneisyyteen pyrkivä suku- ja henkilötutkimus viimeistään 1500-luvulle, kuten professori Yrjö Blomstedtin tämän kirjan lopussa olevasta kirjoituksesta ilmenee.

Tässä yhteydessä voi todeta, että liian kauas menneisyyteen pyrkivät sukututkimukset helposti muuttuvat epätodellisiksi aineiston epäluotettavuuden ja löydetynkin sukujohdon pienen merkityksen vuoksi. Esivanhempien lukumäärä kaksinkertaistuu jokaisen polven mukana (meillä on kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa jne.). Jos sukupolven keski-iäksi otetaan 30 vuotta ja vanhempiemme syntymävuodeksi merkitään 1900, huomaamme n. v. 1750 syntyneiden esivanhempien lukumäärän olevan 64, mutta luku moninkertaistuu nopeasti: v. 1600 - 2.048, v. 1510 - 16.384 ja v. 1300 - 2.097.152! Luku tuntuu teoreettiselta, mutta se on täysin todellinen. Jos jonkun onnistuisi laatia luettelo kahdesta miljoonasta v. 1300 syntyneestä esivanhemmastaan, hän huomaisi kuitenkin jatkuvia toistoja, jotka johtuvat väestön sidonnaisuudesta omaan pitäjäänsä tai yhteiskuntaluokkaansa: useimmat pitäjäläiset olivat sukua toisilleen.

Jotkut innostuneet sukututkijat ovat kuitenkin rohjenneet uskoa heikoimpiinkin johtolankoihin. Niinpä professori Ernst Nordström kirjassaan "Genealogiska tabeller" (1904) väittää Nordström-, Ottelin-, Hirn- ja Alopaeus-sukujen polveutuvan sekä Kaarle Suuresta, Alfred Suuresta, Erik Pyhästä että Rurikista, Venäjän valtakunnan perustajasta! Sukujohto kulkee Bonde-suvun kautta, mutta sitä on pidettävä täysin epäluotettavana. Kerrottakoon kuitenkin, että Nordströmin mukaan mainittujen kuninkaiden jälkeläisiä voisi olla mm. suvuissa Ilmonen, Juslin, Parviainen, Relander, Rothström, Salenius, Tallberg, Tanner ja Vilén ...

Aaltosesta Paasikiveen - Nimenmuustosten vaiheita

Jo 1500-luvulla esiintyivät useimmat nykyäänkin suuret savolaiset -nen-päätteiset nimet, esimerkiksi Heiskanen, Härkönen ja Korhonen. Entä sitten Aaltonen, Jokinen, Järvinen, Koivunen, Laaksonen, Oksanen, Salminen ja Virtanen, joista ei juuri puhuta O. A. Kallion savolaisia sukuja käsittelevässä kirjoituksessa? Ovatko nämäkin savolaisia sukuja? Yleissääntö on, että ne eivät ole. Tämäntyyppiset, yleissanoista ja varsinkin luontoon liittyvistä sanoista (aalto, joki jne.) johdetut -nenpäätteiset tai päätteettömät nimet kuten Aaltonen, Aalto jne. tulivat yleiseen käyttöön vasta 1800-luvun loppupuolella. Tällöin moni siihen asti täysin sukunimetön etelä- tai länsi-suomalainen Antti Antinpoika tai Matti Heikinpoika sai (seurakuntansa papilta) tai otti suvun ensimmäisen varsinaisen sukunimen, joka usein oli juuri Aaltonen jne. Matti Heikinpoika oli siis alkuaan Heikin poika, ja hänen isänsä Heikki oli vuorostaan esim. Heikki Yrjönpoika jne. Ruotsinkielisen väestömme piirissä isännimi Heikinpoika eli kirkonkirjojen mukaan Henriksson saattoi sellaisenaan vakiintua nimeksi, mutta isännimi muutettiin myös usein luonnonnimeksi: Lindström, Fagerholm, aivan kuten Ruotsissakin. Täysin suomenkieliselläkin alueella varsinaisen nimen syntymä saattoi kulkea mutkan kautta: syntyi välivaihe, jolloin perheellä tai suvulla oli ruotsinkielinen nimi. Virtanen tai Lehtinen oli näissä tapauksissa kolmas tai peräti neljäs vaihe; joissakin tapauksissa ruotsalainen nimi suomennettiin tai vaihdettiin suomenkieliseksi, jonka helposti tunnistamme "uudeksi" nimeksi.

Muuan esimerkki selvittää asian. J. K. Paasikiven isänisänisä oli sukunimetön oriveteläinen talollinen, nimeltään Antti Juhonpoika (1780-1850). Hänen poikansa, presidentin isoisä otti nimekseen Lymberg. Lymberg oli kenties hieman outo nimi, joka ei helposti iskostunut mieleen. Antti Lymbergin poika, tamperelainen kauppias ja presidentin isä, olikin nimeltään Johan August Hellsten - ja Paasikivi oli suora käännös Hellstenistä. Tämäntyyppisiä käännöksiä on tuhansittain, ja usein on välivaiheena vielä ollut jonkinlainen "Lymberg". Suomenkieliselle talolliselle, rengille tai käsityöläiselle on annettu vaikea, mutta komealta kalskahtava nimi, josta kuitenkin on luovuttu varsinkin suurten nimenmuutosten yhteydessä.

Suomalaiselle väestölle annettujen nimien vaikeusasteesta saa käsityksen esim. Vihdin seurakunnan kirkonkirjoista vuosilta 1840-60, joissa mm. torppareilla on seuraavanlaisia nimiä: Augustin, Blank, Cadenius, Haag, Hartzell, Henell, Kratz, Morin, Nummerander, Silenius, Simstedt, Suckman, Walling ja Wichtberg. Useimmat näistä nimistä ovat kadonneet Vihdin nykyisestä sukunimistöstä.

Kirjailija Johannes Linnankoski kehotti suomalaistamaan muukalaiset nimet J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivänä toukokuun 12. päivänä 1906. Mainittuna päivänä julkaistussa Suomalaisen Virallisen Lehden lisälehdessä noin 24.800 henkilöä ilmoitti suomalaistaneensa nimensä. Nimien suomalaistamista on sen jälkeenkin tapahtunut jatkuvasti, ja huomattavin nimenmuutosliike oli vv. 1935-36, jolloin noin satatuhatta henkilöä otti suomalaisen nimen. Viime vuosien nimenmuutoksissa on kuitenkin myös ollut havaittavissa pyrkimys pois joko sopimattomista tai liian tavallisina pidetyistä nimistä (esim. Virtanen-Virtaniva).

Snellmanin muistopäivänä kuulutetut uudet nimet olivat valtaosaltaan ns. appellatiiveja, yleisnimiä. Vuonna 1906 -nen-päätteiset nimet eivät enää olleet huudossa: Virtasia oli "syntynyt" liian monta jo edellisen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Seuraavantyyppiset nimenmuutokset olivat siis runsainakin vähemmistönä: Aaltonen (mm. nimistä Ahlström, Rosenberg, Roth), Alanen (Hagelberg), Haapanen (Holmgren), Heinänen (Stenman), Honkanen (Sandberg), Jalonen (Stenberg), Jokinen (Blomqvist, Hellman, Manelius), Järvinen (Nyman, Patron, Viik), Kansanen (Eriksson), Kivinen (Juvel), Koivunen (Björk, Hellgren), Koskinen (Grahn, Höglund, Löfberg), Laaksonen (Freedman, Lundell, Lundgren), Lahtinen (Henriksson, Vikberg), Lampinen (Nylund), Laurinen (Laurén), Lehtinen (Grenman, Grönlund, Grönroos, Lundén, Akerblad), Lehtonen (Appelsin, Bäckström, Olin, Striid, Törnroos), Lempinen (Skog), Murtonen (Mecklin), Mynttinen (Vigelius), Mäkinen (Knagg, Lillbacka, Saksberg), Mäntynen (Selin), Nieminen (Lindroos, Lundvall, Till, Wallin), Nurminen (Blåman, Enholm), Ojanen (Gustafsson), Oksanen (Lundström, Lönnqvist, Silander, Tacklin, Utter), Pajunen (Palmroos, Vilén), Peltonen (Helenius, Johansson), Rantanen (Eliasson, Ström, Veckman), Rautanen (Jernberg), Rintanen (Sved), Saarinen (Grönroos, Strömberg, Valliander), Salminen (Alm, Franck, Helenius, Sandgrén, Stigell), Salonen (Blomroos), Suominen (Post, Stålhammar, Trofast), Syrjänen (Svahn), Tamminen (Davidsson, Ek, Grönlund, Lindfelt), Teiskonen (Juslin), Teränen (Forsström), Toivonen (Ståhlberg), Tuominen (Friiman, Hägg, Löfman, Nyström, Vikström), Tähtinen (Davidsson), Viljanen (Gren, Hjort), Virtanen (Ahlgren, Kihlström, Svenskberg) ja Vuorinen (Fineke, Grönlund, Hellman, Lindholm).

Kaikki nimet eivät olleet onnistuneita. Kiviruusu (Stenroos), Kumahdus (Kumenius) ja Ongelma (Hagelin), joitakin esimerkkejä mainitaksemme, taisivat nekin jäädä välivaiheeksi nimiemme historiassa. Toisissa tapauksissa uudet nimet merkitsivät pelastuksen häpeästä. Sukunimettömillä seuduilla aviottomien lasten syntyperä oli ollut kiusallisen ilmeinen: "sukunimenä" oli ollut Henrikssonin ja Heikinpojan tapaan vain esim. Annaliisanpoika. Vuoden 1906 suuressa nimenmuutoksessa oli tällaisiakin tapauksia.

Varsin suosittuja nimiä olivat vuoden 1906 nimenmuutoksessa Aarnio (mm. nimistä Ahlstedt, Andersson, Enoksson, Forsström, Hansson, Rosenlöf), Elo (Ceder, Enqvist, Grönholm, Lindgren, Rosendahl), Halme (Forssell, Haring, Heideman, Helenius, Lindfors, Lindström, Nilsson, Strandius) ja Rinne (Josefsson, Mehnlös, Ringbom, Rosenberg, Rosengren, Rundgvist). Luettelemme tässä muutamia muitakin vuoden 1906 nimistä, mutta kustakin mainitsemme vain yhden entisen nimen, vaikka monet uudet nimet Aarnion tai Elon tapaan otettiin useidenkin erilaisten vierasperäisten nimien tilalle: Aalto-Gustafsson, Aho-Friman, Ahoranta-Ananiasson, Ahti-Blomberg,, Ahto-Liljeroos, Ahtola-Renman, Airio-Ahlgren, Aitio-Nyman, Alanko-Dahlström, Alanne-Adamsson, Alho-Ahlberg, Anttila-Andersson, Aro-Frisk, Auer-Sjöroos, Autere-Byskata, Eerola-Eriksson, Hannula-Karlsson, Harjula-Kuhiman, Heimo-Hagman, Heino-Hammar, Helle-Hellgren, Hurme-Byman, Irjala-Ignatjeff, Jaakkola-Skogström, Jalava-Sevon, Jalo-Johansson, Joutsela-Johansson, Jussila-Ivanoff, Järvi-Ringman, Kallio-Nummelin, Kanerva-Kyrklund, Kanervo-Ivanoff, Kari-Kling, Karpio-Glumerus, Kaski-Lindroos, Kataja-Kjellin, Kauppila-Hildén, Kivi-Sten, Koivisto-Klinga, Koivu-Karlsson, Korte-Lindeberg, Koskela-Stenfors, Koski-Hjelt, Koste-Tschedajeff, Kunnas-Limnell, Kuusela-Granlund, Kuusisto-Aberg, Laakso-Boman, Lahti-Nyman, Laiho-Lindqvist, Laine-Mård, Laito-Albertsson, Lampi-Lindén, Latva-Lunden, Laurila-Laurén, Lauste-Lindeberg, Lehmus-Lindberg, Lehti-Grundström, Lehto-Lundstedt, Leino-Bernström, Leivo-Lindholm, Lepistö-Lindberg, Lieto-Lilius, Louhi-Lindfors, Lumme-Lovén, Luoto-Ohman, Lyly-Leonardsson, Manner-Martelin, Mantere-Lind, Maunula-Karlsson, Metsola-Tjäder, Mikkola-Michailoff, Murto-Strömberg, Mäki-Lindholm, Niemi-Åbeberg, Niemistö-Näsman, Nuotio-Dahlman, Nurmela-Karlsson, Nurmi-Nordfors, Oja-Liiman, Oksa-Holländer, Paasio-Lisander, Peltola-Åkerblad, Puisto-Dahlberg, Ranta-Grönstrand, Rantala-Arprén, Raunio-Lindell, Rautio-Johansson, Roine-Hammaren, Saarela-Lindström, Saari-Lindholm, Saaristo-Johansson, Saarnio-Sivenius, Salmela-Sallmén, Salmi-Grahn, Salo-Skogfelt, Salomaa-Stenberg, Salopuro-Maximoff, Salovaara-Rikman, Siimes-Salin, Sinisalo-Lagerström, Suomela-Kylander, Suvanto-Sarén, Taipale-Tallgren, Tammela-Ekvall, Tammi-Ekholm, Terho-Mårtenson, Tervo-Skytén, Toivola-Lindeman, Tuomi-Sjöblom, Törmä-Grönsten, Vainio-Wallenius, Valkama-Wikström, Valo-Helenius, Vuokko-Vikstedt, Vuori-Lamberg ja Väre-From.

Monessa tapauksessa nimenmuutokset noudattivat "Hellstenin-Paasikiven linjaa": Lindberg-Lehmuskallio, Ström Virta. Tehtiin suoranainen käännös. Toinen linja oli lievempi: uusi nimi muistutti vanhaa, mutta oli silti suomalainen. Leideniuksesta tuli Leikola, Lydenistä Lyytiö. Ja kolmas linja muodostui yllämainittujen esimerkkien tapaisista muutoksista. Usein myös harvinaiset nimet käännettiin liiankin tavallisiksi. Muuan vanhaan aateliseen Lohjelm-sukuun kuulunut Ernst Lohjelm otti nimekseen Järvinen, ja hänen veljestään tuli Laakso. Senaattori August Järnefeltin pojanpoika Ivar otti nimekseen Keto. Tavallisempi ja arvokkaammalta sointuva käännös tässä tunnetussa suvussa on kuitenkin ollut Rauanheimo. Voimme myös todeta, että monet vanhat ruotsinkieliset nimet sisälsivät piilevän "merkityksen", jonka olisi suonut säilyvän uusissa nimissä. Sellaiset tyypilliset sotilasnimet kuin Tapper ja Trofast (urhea, uskollinen) olivat kenties olleet miesten luonnekuvauksia, ja moniin luonnonnimiinkin sisältyi vanha paikannimi (esiin. Kjellgren Kelkkalasta).

Kaikkia yhden vuosisadan aikana suoritettuja nimenmuutoksia emme valitettavasti voi luetella. Tyydymme tässä vain muutamiin esimerkkeihin, jotka mm. koskevat eräitä melko tunnettuja sukuja: Ahlman-Aulamo, Andersin-Anttinen, von Becker-Virrantalo, Blåfield-Talaskare, Brander-Paloheimo, Bremer-Honka, Calamnius-Kianto, Caselius-Routamo, Chydenius-Kytöniemi, Durchman-Turkama, Enberg-Kivikataja, Fabritius-Honkasalo, Falck-Havu, Forsman-Koskimies, Granfelt-Kuusi, Grotenfelt-Kotkatlahti, Gyllenbögel-Kahakorpi, von Haartman-Harteva, Hartzell-Hara, Heikel-Heikinheimo, von Hellens-Hirvikanta, Hertz-Sydänheimo, Tertti, Hohenthal-Harima, Högman-Rihtniemi, Jakobsson-Kulovaara, Johansson-Airo, Kaila, Jurvelius-Jurva, Juvelius-Juva, Kihlman-Kairamo, Landgren-Kalima, Lundahl-Salovaara, Löfgren-Lounasmaa, Malmberg-Malmivaara, Masalin-Maasalo, Neovius-Nevanlinna, Nordenswan-Norosmaa, Palander-Suolahti, Pippingskjöld-Parrukoski, Rengvist-Reenpää, Rydman-Ritavuori, Schadewitz-Harmaja, von Schrowe-Sore, Schulman-Koulumies, Sevon-Seeve, Snellman Virkkunen, Svinhufvud -Saanikari, Taube-Tavo, Thomasson-Tanner, Thulé-Tulenheimo, Törnqvist-Tarjanne, Wallenius-Valanne, Wallin-Walli, Wallinheimo, Valtasaari, Voionmaa, Wasastjerna-Vaasantähti, von Weissenberg-Veisterä ja Wichmann-Vihma. Luettelo on lyhyt, mutta melko kuvaava: nimenmuutosliike ulottui kaikkiiin kansankerroksiin. Ylläolevaan luetteloon mahtuvat myös kaikki Suomen Ritarihuoneeseen kuuluvia sukuja koskevat nimenmuutokset.

Ottakaamme vielä joitakin kuvaavia esimerkkejä -nen-linjalta. Kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen isä, räätälimestari Matti Aaltonen (1860-1925) oli ensimmäinen Aaltonen omassa varsinaissuomalaisessa suvussaan. Suku oli aikaisemmissa sukupolvissaan käyttänyt mm. Blomster-nimeä. Räätälimestarin isä Jaakko Kustaanpoika (1826-82) oli kuitenkin sukunimetön torppari Karinaisten Suutarlan kylän Saunanperän torpassa. Jaakko Kustaanpojasta käytetään tosin myös nimeä Saunanperä - asuinpaikkaa osoittava "maininta", joista enemmän jäljempänä.

Eliel Saarinen, kuuluisa arkkitehtimme, syntyi tosin "nen-seudulla", Keski-Savon Rantasalmella, mutta hänen isänsä, rovasti Juho Saarisen (1846-1920) kotipitäjä oli hämäläinen Sysmä. Juho Saarisen isä oli mäkitupalainen Joonas Olavinpoika (1814-82). Juho Saarinen sai sukunimensä Grahnin ala-alkeiskoulussa Jyväskylässä v. 1859, kertoo sukututkija P. J. Voipio. Juho Saarinen lieneekin ollut maamme ensimmäisiä "uusia" Saarisia. Varsin monet "uudet" Aaltoset, Saariset jne. ovat nimensaamisvaiheessa olleet sukunimettömiä tulevan rovasti Saarisen lailla - hän oli tietysti Juho Joonaanpoika kouluun tullessaan.

Voimakkaan sytykkeen -nen-päätteisten luonnonnimien käyttöönottamiseen antoivat jo viime vuosisadalla jotkut tunnetut suomenmieliset sivistyshenkilöt. Esimerkiksi Y. S. Forsman, historiantutkija ja valtiomies, ryhtyi käyttämään kirjailijanimeä Yrjö Koskinen, josta sittemmin, hänen tultuaan vuonna 1884 aateloiduksi, tuli hänen uusi vapaaherallinen sukunimensä Yrjö-Koskinen. Toisen tunnetun sysäyksen antoi kirjailija August Ahlqvist, kirjailijanimeltään A. Oksanen. Mainittakoon, että myös Aleksis Kivi oli kirjailijanimi - kansalliskirjailijamme oli kuolemaansa saakka virallisesti Stenvall.

Vaikka "luonnonnimet" usein ovat melko uusia, voivat niiden omistajat silti tietysti ryhtyä sukuansa tutkimaan. Sukututkimus saattaa tuoda esille esimerkiksi vanhan kauniin tilannimen, joka on hyvä vaihtoehto mahdollista nimenmuutosta harkittaessa, tai yhteenkuuluvuuden johonkin nykypolvelle tuntemattomaan sukuun. Korostettakoon tässä yhteydessä, että vanhimmatkaan sukunimet eivät välttämättä kerro omistajiensa keskinäisestä sukulaisuudesta. Esimerkiksi vanhoja Helenius-, Hilden- ja Selin-sukuja on useita, ja niiden alkuperä on täysin erillinen. Tämä pätee myös esim. Heiskasiin ja Korhosiin, joita on ollut niin kauan ja niin monta, että sukujen kokonaisselvitys lienee melko mahdoton tehtävä.

Todettakoon vielä, että Suomalaisuuden Liitto (os. Aurorankatu 7 A, Helsinki 10) antaa mielihyvin neuvoja nimenmuutosta suunnitteleville. Liitto pitää sukunimikortistoa, joka sisältää ns. "suojatut sukunimet". Näitä on tällä hetkellä noin 60.000. Viranomaiset eivät saa hyväksyä sukunimen muutosta, jos uusi nimi tiettävästi on toisella suvulla. Kortiston perusteella Suomalaisuuden Liitto antaa lääninhallitukselle lausunnot kaikista maassamme vireillä olevista nimenmuutoksista.

Suomalaisuuden Liitto julkaisi ensimmäisen Sukunimioppaansa vuonna 1907, ja vuonna 1963 ilmestyi viimeisin laitos (Sukunimiopas 9). Kirjasessa on yhteensä noin 5.000 nimiehdotusta nimenmuutosta suunnittelevia varten. Toisin kuin aikaisemmissa oppaissa yhdeksännessä laitoksessa ei ole juuri lainkaan "tehtyjä" nimiä, vaan miltei kaikki ehdotukset ovat ennestään käytössä kansankielessä joko paikan- tai yleisniminä. Näinollen on ajateltu myös niitä, jotka haluavat liian tavallisen suomalaisenkin nimen tilalle paremmin sointuvan tai helpommin mieleenjäävän. Uusien nimien järjestely maakunnittain helpottaa valintaa. Nimet on poimittu Sanakirjasäätiön murre- ja paikannimikokoelmista. Runsain valikoima paikannimiä on Peräpohjolasta ja Lapista peräisin. Oppaan yleisnimet eli appellatiivit ovat enimmäkseen vanhojen työtapojen, maanviljelyn, metsästyksen ja kalastuksen piiristä. Oppaassa on yhteensä noin 5.000 nimiehdotusta.

Joitakin esimerkkejä: Aitovainio, Jylhävä, Karrinaho, Routomaa (Varsinais-Suomi), Hakkuri, Huhkamo, Rasakallio, Tyrniluoto (Satakunta), Arranmäki, Huhtijärvi, Kirkjärvi, Luolaja (Häme), Ahmonkylä, Hatukka, Kerkki, Ritoonmäki (Uusimaa), Arrakallio, Karajoki, Naukkari, Sankare (Kymenlaakso), Ahmaskari, Juottinen, Kiilakka, Kärkkäälä (Savo), Huopari, Kojonmäki, Paasikko, Sakkali (Karjala), Häikkä, Karhinoja, Pahlanen, Riekonlahti (Keski-Suomi), Autiokylä, Kontionmaa, Määtänaho, Rautionkylä (Pohjanmaa), Hannonaho, Kaariskangas, Malivaara, Sääskeläinen (Kainuu ja Pohjois-Karjala), Ahteenmaa, Antinniva, Joutsiselkä, Kiirakka, Raunanniemi (Peräpohjola ja Lappi). Appellatiivien esimerkkejä: Einäranta, Hiihtäjä, Ikiturso, Jaarikka, Kajavainen, Länkki, Pyyttö, Vaahterinen. Nimenmuutoksia on nykyään tuhannen verran vuosittain, ja siksi muutamat edellä mainitut esimerkit saattavat jo olla käytössäkin.

Sukunimioppaassa on myös ohjeita nimenmuuttajille.

"Vanhoista" Koskisista, poimintoja sukutauluista ja vähän savolaisista nimistä

Useimmat Aaltoset, Jokiset jne. ovat siis "uusia" Aaltosia ja Jokisia. Näinolleen he eivät yleensä ole sukua keskenään - sukujuuret ovat täysin erillään toisistaan. Mutta kaikki luonnonnimet eivät välttämättä ole uusia. O. A. Kallion esityksestä löydämme sellaiset uudentuntuiset nimet kuin Koivunen, Koskinen, Lampinen ja Rantanen ilmeisesti "vanhoina" niminä. Esimerkiksi presidentti Urho Kaleva Kekkosen isänpuoleisen isoäidin Anna Liisa Koskisen (1835-1909) karttulalaiset esi-isät olivat Koskisia jo 1700-luvulla. Tuomisia esiintyy Mikkelissä 1840-luvulla. Jäljempänä selostetussa vuoden 1571 Savon hopeaveroluettelossa esiintyy sekä Mäkinen että Rantanen.

Länsi-Suomen talonpoikaisväestön sukunimien käyttö oli häilyvä. Miehen nimi saattoi muuttua asuinpaikan mukaan. Savon ja Karjalan talonpoikaisväestön nimet ovat sen sijaan säilyneet muuttumattomina vuosisadasta toiseen.

Presidentti Urho Kaleva Kekkosen esivanhempaintaulu, jonka on laatinut sukututkija Heikki Soininvaara, on otettu tähän kirjaan sekä malliksi että savolaisnimien sitkeyden kuvaksi. Se sisältää esimerkiksi kuudennessa polvessa eli viidennessä esivanhempainpolvessa (jossa esivanhempia on jo 32) sellaisen savolaisten nimien yhdistelmän, jonka nykypäivänä, 200 vuotta myöhemmin, saattaisi varsin hyvin löytää vaikkapa kuopiolaisen (tai helsinkiläisenkin) kerrostalon porraskäytävän nimitaulusta. Mainitussa polvessa on peräti 27 -nen-nimistä henkilöä, ja erilaisten -nen-päätteisten sukunimien lukumäärä on 21. Nimet ovat Hokkanen, Huuskonen, Jääskeläinen, Karhunen, Karttunen, Kekkonen, Kolehmainen, Koskinen, Lampinen, Manninen (4 kpl), Moilanen, Nojonen, Nousiainen, Nuutinen, Puttonen, Pylvänäinen, Tarvainen, Tiitinen (3 kpl), Tolonen (2 kpl), Vainikainen ja Vetelinen. (Tämän luettelon perusteella voitaisiin oikeutetusti väittää, että presidentissämme on enemmän Mannisten kuin Kekkosten verta - mutta nimi periytyy tietysti aina isän mukaan, joten presidenttimme on sittenkin ensisijaisesti Kekkonen). Presidentin sukujuuret ovat varsin voimakkaasti Savossa (Karttula, Kangasniemi), ja niinpä esiintyvät hänen esivanhempiensa nimien joukossa vielä sellaiset vanhat savolaisnimet kuin Tissari ja Toivakka (Kangasniemi). Laukaalla on kuudennessa polvessa kaksi sukunimetentä esivanhempaa, pariskunta Esaias Laurinpoika ja Liisa Juhontytär, ja Kangasniemellä ainoa vierasperäinen nimi: erään Mannisen vaimo, joka oli omaa sukua Wilskman.

Presidentti Kekkosen sukutaulu on täysin talonpoikainen. Eräänlaisena vastakohtana voimme mainita, että Suomen Marsalkan C. G. E. Mannerheimin sukutaulussa, jonka on laatinut Hjalmar Krook, esiintyy viidennessä esivanhempainpolvessavain yksi varsinainen rahvaanmies. Hän oli Ruotsin Sörmlannissa sijaitsevassa Österåkerin pitäjässä elänyt maalaisräätäli nimeltään Jonas Olofsson (k. 1708 tai 1709). Hänen virkamiespojastaan polveutuu suomalainen von Julin-suku. Marsalkan äiti oli omaa sukua von Julin. Useimmat muut esivanhemmat mainitussa polvessa olivat aatelisia: Armfelt, Borgström, Bång, De Carnall, Cronstedt, Gjös, Grubbe, Jägerhorn af Spurila, Jägerskjold. von Knorring, Leijonstedt, Mannerheim, Posse, von Schantz, Sederberg, Söderhjelm, Taube, Törngren, von Willebrand ja von Wright.

Myös presidentti Pehr Evind Svinhufvudin esivanhempaintaulu on hyvin säätyläisvoittoinen. Ukko-Pekan kaikki 1700-luvulla eläneet esivanhemmat olivat joko upseereita, korkeita virkamiehiä tai pappeja. Viidennessä esivanhempainpolvessa esiintyvät seuraavat sukunimet: Armfelt, von Becker, Berner, Björkstén, Blåfield, Boisman, Boije, Carlquist, Forell, Gebauer, Gyllenspång, Ingman, Järnefelt, von Kraemer, Krook, von der Pahlen, Pahlman, Rehbinder, Ruuth, Sander, von Schildt, Stjerncrantz, von Snoilsky, Svinhufvud, Taube, Teetgren, Tuderus, Wadsten, Wessler (Uuden-kaarlepyyn pormestari Lars W., josta sivumennen sanoen myös Sakari Topelius polveutui), Wetterberg ja Woivalenius.

Svinhufvud ja Mannerheim olivat kaukaista sukua keskenään. Marskin äidin isoäidin isä ja presidentti Svinhufvudin isän isoäidin äiti olivat sisaruksia, eversti Johan Reinhold Tauben lapsia.

Myös K. J. Ståhlbergin esivanhemmat olivat säätyläisiä. Viidennessä esivanhempainpolvessa on vain yksi verrattain alhainen virkamies, Paltamon kanttori Snicker, jonka vaimo oli Lukkar(a)inen. Muut nimet tässä polvessa ovat Ahllund, Albogius, Braunerhielm, Cajanus, Castrén, Enroth, von Essen, Falander, Forbus, Forsström, Frosterus, Garvolius, Groen, Groop, Högman, Kranck, Laurinus, Leufstadius, Planman, Rode, Roering, Schroderus, Snellman, von Streitbach, Strömmer ja tietysti Ståhlberg. Presidentti L. Kr. Relanderin esivanhempaintaulu on samantapainen. Ainoa suomalainen sukunimi viidennessä esivanhempainpolvessa on Tarvainen (Hirvensalmen lukkarin, Erik Relanderin vaimo Anna T.). Muut nimet ovat Ahnger, Alopaeus, Armfelt, Aspman, Carlquist, Gräsbeck, Herkepaeus, Järnefelt (myös Svinhufvudin esivanhempaintaulussa esiintyvä nimi; Relanderin äidin isoäidin isä ja Svinhufvudin äidin isoäiti olivat sisaruksia, Savon jalkaväenrykmentin luutnantin Olof Anders Järnefeltin lapsia), Krogius, Kyander, Lackman, Olsonius, Savander, Schildt, Schwindt, Silfversvärd, Sirelius, Tujulin, Törne Wahlberg, Wallenius ja Wattolin.

Äskeiset Osmo Durchmanin laatimiin esivanhempaintauluihin perustuvat esimerkit osoittavat, että säätykierto oli maassamme melko vähäistä 1700-luvulla. Verrattain harvat suvut olivat saavuttaneet merkittävän aseman yhteiskunnassamme, ja niiden lapset avioituivat yleensä vain omaan säätyyn tai yhteiskuntaluokkaan kuuluvien kanssa. Kuuluisa Genealogia Sursillianateos, josta Yrjö Blomstedt kertoo lähemmin jäljempänä, on tavallaan sekin tämän ilmiön kuvaus. Sursilliana ilmestyi vuonna 1850, ja sen noin 2.000 sukunimeä käsittävään rekisteriin mahtui vain noin 200 suomalaista nimeä, olkoonkin, että useat ruotsalaistuneet sivistyssuvut myös olivat kotoista alkuperää. Suuria Sursill-sukuja olivat mm. Aejmelaeus, Alcenius, Backman, Brenner, Cajanus, Calamnius, Castrén, Falander, Forbus, Forsman, Frosterus, Keckman, Lagus, Lithovius, Mathesius, Nylander, Roos, Schroderus, Sinius, Snellman, Sovelius, Stenbäck ja Wegelius: Kirjan rekisteristä löytyvät seuraavat melko selvästi suomenkieliset nimet: Ahia, Ahola, Alatalo, Alavuotila, Annanperä, Anttila, Berttunen1), Danskala, Erikkilä, Eskola, Filppunen, Haapalainen, Haapaniemi, Haapasaari, Haara, Haavisto, Hakiala, Halonen, Hannila, Hannula, Hannuxela, Heikkola, Heininiemi, Hemmi, Hemmilä, Hermainen, Hihnala, Hildunen, Hilli, Hillilä, Himango, Hirvinen, Nivala, Holsti, Honganen, Houru, Hourula, Huhmarniemi, Huhtala, Huikuri, Huotari, Huovila, Huusko, Hyryläinen, Härkönen, Härönoja, Immonen, Jaakkola, Jatkola, Johonpieti, Junara, Junnikkala, Junttila, Jutila, Juutinen, Jylkkä, Kaino, Kaisula, Kallio, Kananen, Kannus, Kapanen, Kaparila, Karhula, Karjula, Karppanen, Kataja, Katila, Katku, Kauhainen, Kekkonen Kempainen, Ketola, Kilpelä, Kittilä, Kiviniemi, Kiviniitty, Klemetti, Klemettinen, Koistinen, Kokko, Komujärvensivu, Komulainen, Korhonen, Korkolainen, Korppila, Korppinen, Koskela, Krapu, Kuha, Kuikka, Kuusisto, Kynyh, Kähkönen, Kärnälä, Langila, Lapo, Laticatar (= Laatikainen), Latikkala, Laukka, Lenginen, Leppäluoto, Leppälä, Lijas, Liuskela, Lukkari, Lukkarila, Lukkarainen, Lukkarinen, Lumukka, Lutsio, Maijala, Manginen, Markula, Matilain, Matopöllä, Mattila, Maunula, Meriläinen, Metsälä, Monekan, Monkkanen, Muikkula, Mustakallio, Mustola, Myllysaari, Mänkainen, Mäkelä, Määttä, Nabbala, Niemi, Nikumatti, Niska, Niskanen, Nissilä, Nivala, Nurka, Ohukainen, Ojanmatti, Ojanperä, Okkonen, Oravakangas, Pahikkala, Pahkala, Pajala, Pardanen, Pasanen, Peldo, Philppunen, Philpula, Pietilä, Posti, Pottala, Prittinen, Procko, Pukemaa, Pulkkinen, Purainen, Pussinen, Pyljyä, Pyykölä, Pöyhtäri, Rahkola, Rajaniemi, Randaskoski, Ranta Annala, Rautio, Riekki, Riihijärvi, Rimbiläinen, Rislachi, Ristijärvi, Rusanen, Räihä, Rännäri, Rääsiö, Rönkkö, Saarela, Sammallahti, Sarpola, Seppä, Seppälä, Sirviö, Sivonen, Skulti, Soini, Sorvari, Sorvisto, Sovio, Suni, Suomala, Suutari, Tanhuala, Tervo, Tervonen, Tiirikangas, Tiirola, Tolonen, Tolpo, Turula, Tybäkinoja, Törkkö, Ullmonen, Urpiala, Waikko, Wienaho, Wierimaa, Wiinamaa, Wiippa, Wiitanen, Wiitavesi, Wilmi, Wirkkula, Wironoja, Wuotila, Wähälangila, Wäisänen, Wäänänen, Yrjänäinen ja Ängeslevä.

Monet nimet olivat pohjalaisia talonnimiä (esim. Rajaniemi, Sorvisto). Eräissä tapauksissa suomalaisia nimiä käyttäneet "sursillit" kuuluivat alkuperäiseen suomalaiseen talonpoikais- tai porvariväestöön, jonka suomalaiset nimet katosivat (tai jäivät eloon vain suvun talonpoikaisten jäsenten keskuudessa) suvun jäsenten noustua yhteiskunnan arvoasteikossa. Tällainen esimerkki on Sovio-Sovelius: raahelaisen kauppiaan Johan Sövion raatimiespojasta tuli 1700-luvulla Sovelius. (Kirjasta ilmenee lisäksi, että Sovion jälkeläisiä on mm. suvuissa Brander, Myrberg ja Ramsay).

Joissakin tapauksissa suomalaiset nimet tulivat Sursillianaan sukujen "talonpoikaistumisen" vuoksi tai avioliittojen kautta. Sotkamon nimismiehestä Johan Schroderuksesta (k. 1742) polveutuu Schroderusten lisäksi esim. Swahneja, Elfvingejä ja Durchmaneja, mutta Sotkamoon jääneen suvun haaran kautta myös esim. Haapalaisia, Karppasia, Komulaisia, Okkosia ja Rusasia.

Mutta siirtykäämme nyt savolaisiin nimiin, jotka ovat maamme vanhimmat suomalaiset sukunimet. Kuvan siitä, miten yleisiä -nen-päätteiset nimet olivat Savossa toistasataa vuotta sitten - tilanne on jossakin määrin muuttunut, koska muuttoliikettä on tapahtunut myös Savoon päin ja koska liian tavallisina pidettyjä nimiä on muutettu "mielenkiintoisemmiksi" - saamme tutustumalla esim. Heinäveden seurakunnan vihittyjen luetteloon vuodelta 1850. Tuona vuonna vihittiin 45 pariskuntaa, siis 90 ihmistä. Vain yksi on sukunimetön "-poika". Vierasperäisiä nimiä esiintyy viidessä tapauksessa: Burman, Kröger, Lybeck, Skrikberg ja Svahn. Muita nimiä ovat Huusko, Karhu ja Liukko. Muut nimet, 90 %, ovatkin -nen-päätteisiä. Useimmin esiintyvät Pakarinen (6 kertaa), Kettunen, Koikkalainen ja Luostarinen (4) sekä Heiskanen, Koponen ja Pesonen (3). Muut nimet muodostavatkin tyypillisen otoksen savolaisesta sukunimistöstä: Eronen, Halonen, Hartikainen, Hyttinen, Hyvärinen, Ikäheimonen, Jääskeläinen, Karvinen, Kekkonen Keränen, Kiiskinen, Kilpeläinen, Kinnunen, Kolehmainen, Konttinen, Kosonen, Kotilainen, Kuosmanen, Kutvonen, Kymäläinen, Kärkkäinen, Lappalainen, Lautiainen, Lavikainen, Metelinen, Mikkonen, Muhonen, Mustonen, Natunen, Nikkinen, Nilonen, Nykänen, Pasanen, Pehkonen, Pietarinen, Puurtinen, Pääskynen, Pöllänen, Rahkonen, Rautiainen, Räisänen, Taskinen, Tolvanen, Tuomainen, Turunen ja Törrönen.

Eräs Kaarlo Teräsvuoren korostama mielenkiintoinen yksityiskohta itäsuomalaisten nimien yhteydessä on mainitsemisen arvoinen. Itäsuomalaiset naiset käyttivät muinoin isänsä sukunimeä -tar tai -tär-päätteisenä koko ikänsä, naimisiin mentyäänkin. Niinpä jonkun Pekka Korhosen tytär oli kuolemaansa saakka esim. Valpuri Korhotar, vaikka hänen miehensä nimi olisi ollut Juho Huttunen.

Myöhemmät tutkimukset ovat täydentäneet joitakin O. A. Kallion esittämiä tietoja Savossa esiintyneistä suvuista, joihin tulemme tämän kirjan seuraavassa kirjoituksessa. Yrjö Hormia on todennut Säämingin Behmsuvun polveutuvan sikäläisestä Fallentin Behm-nimisestä nimismiehestä, joka esiintyy aikakirjoissa vv. 1619 -51. Samasta nimismiehestä polveutuu myös se suvun haara, joka v. 1903 aateloitiin nimellä von Boehm - maamme nuorimpia aatelissukuja. Savolainen Falck-suku polveutuu todistettavasti kapteeni Abraham Falckista (s. 1675?), josta myös v. 1830 aateloitu Falck-suku polveutunee. Savossa esiintyvä Munck-suku polveutunee Liistonsaaren neljänneskunnan nimismiehestä Anders Munckista, jonka nimi esiintyy 1580-luvulla. Mainitut suvut ovat Hormian sanontaa käyttääksemme "talonpoikaistuneita säätyläissukuja".

Toisaalta eräät Itä-Suomesta lähtöisin olevat sivistyssuvut, joiden opintielle lähteneet esi-isät aikoinaan ottivat uuden ja vieraantuntuisen nimen, ovat täysin "kotoista" juurta. Näitä esimerkkejä ovat Purtanen-Porthanus, Ignattila-Ignatius, Sinkko-Amnorin (Jaakkimasta), Pakkanen-Paganus (Jaakkima), Hintsanen-Heintzius (Kerimäki), Teperi-Brusin (Ruokolahti), Laukkanen-Welling (Kirvu), Asikainen-Aschan, Kukkonen-Renqvist jne., kuten Gunnar Sarva on osoittanut. Prokuraattori J. M. E. Johnsson, joka aateloitiin v. 1904, otti uudeksi nimekseen Soisalon-Soininen, sillä hänen sukunsa oli alkuperäiseltä nimeltään Soininen (Leppävirran Mustinmäeltä).

Savolaisia nimiä muualla - ja sukunimistä Savom ulkopuolella

Savo oli liian ahdas asuma-alue savolaisille jo 1500luvulla. Väestön kasvu oli nopeata ja toimeentulo niukkaa. Kuopion tienoiden ja Keski-Suomen asuttamisen jälkeen ei enää ollut vallattavia maita muualla kuin Käkisalmen läänissä. Karjalaisia oli aikaisemmin siirtynyt Pohjanmaalle ja Vienaan; nyt savolaisia siirtyi Karjalaan. Tohmajärven pitäjän historiikissa kertoo Veijo A. Salonheimo pitäjän taloluvun v. 1645, olleen 113. Talollisista oli savolaisia 16 ja karjalaisia 97. Kuusi vuotta myöhemmin 44 taloa 149:stä oli savolaisia. Tulokkaiden joukossa oli jo useita myöhempien tohmajärveläisten valtasukujen kantaisiä: Hirvonen, Hyvärinen, Kaartinen, Kankkunen, Lajunen, Niiranen, Nupponen, Paakkunainen, Raninen ja Turtiainen. 1500-luvun tohmajärveläisissä nimissä oli vielä puhdas karjalainen ja myös ortodoksinen leima: Iivana Akkanen, Danila Jouhkonen ja Maksima Tausainen.

Savolaisia nimiä tapaa kaikkialta Pohjois-Karjalasta. Niinpä löydämme esim. Ilomantsin seurakunnan kirkonkirjoista 1840-luvulla pääasiallisesti -nen-päätteisiä nimiä. Tavallisimmat nimet olivat Hassinen, Huovinen, Ikonen, Kainulainen, Karvinen, Kettunen, Kortelainen, Kuivalainen, Leppänen, Määttänen, Partanen, Parviainen, Penttinen, Pesonen, Piipponen, Pussinen, Räty, Sivonen ja Tahvanainen. Muita -nen-päätteisiä nimiä Ilomantsissa olivat tuolloin Ahonen, Airaksinen, Eronen, Haapalainen, Haaranen, Hartikainen, Heinonen, Heiskanen, Hiltunen, Honkanen, Hurinainen, Hämäläinen, Härkönen, Ihalainen, Jormanainen, Karjunen, Karreinen, Karttunen, Kastinen, Kauppinen, Kekkonen Keränen, Koponen, Korhonen, Kuokkanen, Kuosmanen, Kuronen, Kurvinen, Laakkonen, Laatikainen, Lauronen, Lehikoinen, Leinonen, Lintunen, Luostarinen, Majurinen, Matilainen, Meriläinen, Moilanen, Mononen, Mähönen, Nissinen, Nuutinen, Palviainen, Pennanen, Pienoinen, Pikkarainen, Puumalainen, Puustinen, Pääkkönen, Romppanen, Ronkainen, Ryhänen, Rynänen, Rytkönen, Saarelainen, Sihvonen, Silonen, Sorjonen, Takkunen, Tarnanen, Tarvainen, Taskinen, Tolvanen, Toropainen, Toroskainen, Tossavainen, Turpeinen, Turunen, Vaittinen, Vartiainen, Vatanen ja Väänänen. Karjalaistyyppisiä tai muuten -nen-päätteettömiä olivat Ahokas, Harakka, Hulkko, Ihanus, Kiiski, Kontturi, Kuikka, Loikas, Määttä, Puhakka, Repo, Sorsa, Suihko, Sykkö, Tikka, Valjus, Varis ja Vänskä.

Sakkolasta, Karjalan kannakselta, löydämme taas 1850-luvulla esim. sukunimet Loponen, Pekkanen, Pitkänen ja Paakkarinen, mutta täällä olivat enemmistönä seuraavantyyppiset nimet: Hatakka, Kekki, Kelo, Kemppi, Kiuru, Kuisma, Kukko, Kuuppo, Käppi, Lamppu, Lemetti, Liira, Luukko, Naskali, Nuora, Paaso, Pajari, Paukku, Pekki, Pusa, Rastas, Ruuna, Sikiö, Silvasti, Susi, Torikka, Tuokko ja Viskari.

Hämeestä otamme tässä pienessä historiallisessa katsauksessa esimerkkiseurakunnaksi Hauhon, jonka kirkonkirjoissa useimmista henkilöistä toistasataa vuotta sitten käytetään vain isännimeä, esim. "Adam Carlsson", taikka joilla eräissä tapauksissa esim. 1850-luvulla on ruotsalaiset sukunimet: Eklund, Grönroos, Hillberg, Malmsten, Rosendahl, Sahlsten, Saxlin (räätäli!) ja Sundell. Tällaisten nimien omistajat olivat useimmiten käsityöläisiä. Vasta 1850-luvun keskivälissä ilmestyy suomalaisia sukunimiä: Nisula, Penttilä, Rekola ja Seppälä. Nämä nimet viittaavat suoraan omistajiensa kotitaloihin.

On muuten todettava, että -nen-päätteisiä nimiä on vuosisatojen kuluessa esiintynyt kaikkialla Suomessa, vaikka niiden varsinainen tyyssija onkin Savo. Turun tuomiokirkon tileissä on 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä esim. nimet Hunkkainen, Hyryinen, Kalonen, Koponen ja Tarkinainen. Paljon tyypillisempiä olivat kuitenkin tuolloin Turussa sellaiset nimet kuin Eskola, Hollo, Härmä, Lähteenkorva ja Ojala.

Lounaissuomalaisessa Halikossa tilanne oli viime vuosisadalla suurin piirtein sama kuin Hämeen esimerkki-pitäjässä..1840- ja 1850-luvulla esiintyy torppari Lindberg, suutari Lindfors ja sorvari Lindgren. Vain muutama suomalainen nimi erottuu: Rajala, Seppä, Huhtala, Aro, Mäkilä, Ketola.

Helsingin kaupungissa esiintyy Erik Ehrströmin laatiman luettelon mukaan 1600-luvulla pääasiassa ruotsalaisia tai saksalaisia nimiä. Selvästi suomalaisia nimiä olivat vain Kalkkoinen, Kalljärvi, Karskola, Kaura, Kipu, Kornala, Kotka, Kärnälä, Melkko, Metsäkylä, Mäkilä, Napiala, Nukari, Pajala, Pakkala, Pätä, Ryttälä, Salmi (varsin "uudentuntuinen" nimi!), Sankari, Santa, Suomies, Terroinen, Tervonen, Tolpo ja Viisas.

Pohjanmaalla sukunimet liittyivät asuinpaikkaan. Otamme esimerkiksi Kauhavan seurakunnan, jossa on 1840-luvulla mm. seuraavat nimet: Annala, Autio, Hannuksela, Jokela, Korkeakoski, Kosola, Kumpu, Lahti, Mannermaa, Mattila, Perälä, Saarikoski, Saarimaa, Viinikka ja Ylitalo. Lisäksi Kauhavalla esiintyy tyypillisiä pohjalaisia, talojen jakojen yhteydessä syntyneitä nimiä: Yli-Pelkola, Ala-Kantola. Kampinen, Pulkkinen ja Pelkonen edustavat -nen-päätteisiä nimiä, jotka ovat ehdottomana vähemmistönä.

Nämä nimet olivat kuitenkin sukuniminä epävakaita vielä 1840-luvulla. Sidonnaisuudesta asuintaloon kertoo esim. merkintä "Jacob Jac.s. Kalliokoski el. Sippola"; tämä Jaakko Jaakonpoika asui merkintähetkellä (1845) loisena Kauhavan Sippolassa, mutta hän oli ilmeisesti aikaisemmin asunut Kalliokosken talossa - siitä nimi.

Sukunimiksi vakiintuneet taloihin tai kyliin liittyvät nimet ovat kauniita ja mielenkiintoisia, ja ne voivat johdattaa omistajansa vaikkapa kotiseuturetkille esi-isien maille. Länsisuomalaiset -la ja -lä-päätteiset nimet ovat useimmiten juuri tällaisia talonnimiä. Toisaalta uusia -la ja -lä-päätteisiä nimiä on syntynyt myös nimenmuutosten yhteydessä, ja monessa tapauksessa uusilla nimillä ei ole taustaa muinaisessa kyläyhdyskunnassa. Aikaisemmin mainittujen -la ja -lä-muunnosten lisäksi mainittakoon esim. Byström-Kylälä, Helenius-Rahola, Karen-Kaarela ja Limnell-Väinölä.

Maassamme on satojatuhansia sukunimiä. Jokaisella nimellä on oma tarinansa. Uuden nimen taakse voi kätkeytyä vanhempi nimi, ja vanhemman taakse vielä vanhempi. Papiston tyypillisiä nimiä olivat muinoin -us-päätteiset sukunimet; Kettusesta tuli Kettunius. Nämä nimet ovat vuorostaan suomalaistuneet; Gummeruksesta on tullut Pihkala. Omat ja esi-isiemme sukunimet kietoutuvat mielenkiintoiseksi ketjuksi, joka on osa maamme historiaa. Ja sukunimet johdattavat meidät sukututkimukseen, joka vuorostaan antaa perustan oman maamme historian paremman tuntemiseen ja esi-isien kunnioittamiseen. Olemme kaikki esi-isiemme summa; sukunimi on sekin eräs jatkuvuuden symboli ihmisen elämässä.

Sukunimien luettelo

Tämän kirjan lopussa on "Sukunimien luettelo", joka samalla toimii kirjan aakkosellisena hakemistona. Siihen sisältyy myös luettelo niistä sukunimistä, jotka esiintyvät v. 1571 tehdyissä Savonlinnan läänin hopeaveroluetteloissa tai muissa saman vuoden tilikirjoissa. Nimet esiintyvät luettelossamme nykyisessä muodossaan. Nämä sukunimet on varustettu H-tunnuksella.

Lähteenä on käytettty Hannes Gebhardin teosta "Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571" (1889). Ahoset, Airaksiset jne., jotka luettelossa näkevät H-kirjaimen nimensä jälkeen, voivat todeta kuuluvansa sukuihin, jotka samannimisinä esiintyivät maamme vaiheissa jo 400 vuotta sitten. Kirjamme luettelosta on vain jätetty pois ne Gebhardin luettelemat nimet, jotka eivät esiinny nykyisessä nimistössämme.

Yleisen mielenkiinnon vuoksi on luetteloon otettu mukaan myös kolme muuta ryhmää. Ne ovat: 1. Ne suvut, joista esiintyy lyhyehkö sukuselvitys jo uraa uurtavassa teoksessa "Biografinen nimikirja" (1879-83). Nämä suvut ovat yleensä useiden sukupolvien edustajien kautta esittäneet huomattavaa osaa maamme historiassa jo menneitten vuosisatojen aikana. Näiden tärkeiden sukunimien jälkeen on B-kirjain. 2. Ne suvut, joista on tarkempi sukuselvitys Axel Bergholmin niinikään uraa uurtavassa teoksessa "Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja" (1892-1901). Nämä suvut ovat yleensä pappis- tai muita sivistyssukuja, ja nekin ovat luettelossa mukana historiallisen tärkeytensä vuoksi. Näiden nimien jälkeen on S-kirjain. 3. Ne suvut, jotka vuoden 1950 (myöhempiä täydellisemmän) aateliskalenterin mukaan olivat edustettuina Suomen Ritarihuoneessa. Nämä suvut on merkitty A-kirjaimella. A-kirjaimen jälkeen esiintyvät vuosiluvut kertovat ajankohdan, jolloin ao. suku aateloitiin. Vanhimmista suvuista ei tiedetä tätä ajankohtaa, ja ulkomailta Suomeen siirtyneiden aatelissukujen kohdalla ei myöskään ole tätä merkintää. Sukupuuttoon kuolleet aatelissuvut samoin kuin Ritarihuoneeseemme kuulumattomat aatelissuvut (esim. von Hertzen) tai "talonpoikaistuneet" vanhat rälssisuvut (esim. Gardemeister) eivät sisälly A-merkintöjen piiriin.

B-, S- ja A-merkinnät viittaavat näin ollen myös sukututkimuskirjallisuuteen, jossa on lähempiä tietoja näihin ryhmiin kuuluvista suvuista.

Kaikki "tärkeät" ja maamme historian kannalta merkitykselliset suvut eivät valitettavasti sisälly tähän tunnettujen sukujen "BSA-luetteloon", joka parhaimmillaankin on vain viitteellinen.

Sukututkimuksen kannalta tärkeitä teoksia ja tutkimuksia on ilmestynyt sadoittain Biografisen nimikirjan ja Sukukirjan jälkeen. Näistä mainittakoon vain Tor Carpelanin "Ättartavlor", jossa käsitellään autonomian aikana aateloituja tai muuten Ritarihuoneeseen otettuja sukuja, O. I. Collianderin "Suomen kirkon paimenmuisto", jonka ilmestyminen kuitenkin keskeytyi ensimmäisen maailmansodan aikana, Atle Wilskmanin "Släktbok" sekä Erik Lindhin "Släktbok. Ny följd". Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjat I-XXXVIII, saman seuran Genos-lehti (vuodesta 1930 lähtien) ja edelleen saman seuran julkaisusarja I-XXVI, johon mm. kuuluu Uusi Sukukirja I-III, ovat myös erittäin tärkeitä tutkijoille. Alf Brennerin "Sukututkimus" (1956) on tärkeä ohjekirja.

Gunnar Sivénin laatima "Suomalainen sukuhakemisto" (Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja XV, 1943) on täydellisin sukuhakemistomme. Sekin on valitettavasti epätäydellinen. Siihen sisältyy noin 7.000 sukunimeä. Hakemistossa on luettelo näitä sukuja käsittelevästä, etupäässä painosta julkaistusta aineistosta. Kaikki "BSA-suvut" ovat mukana Sivénin hakemistossa, ja siksi näiden nimien jälkeen ei tämän kirjan hakemistossa ole lisätty uutta tunnusta. Sen sijaan luettelossamme on X-merkintä niistä muualla kirjassamme käsiteltyjepa tai vain sukunimiluettelossa mainittujen (vanhojen savolaisten) sukunimien jäljessä, joista Sivénin mukaan oli olemassa tutkimuksia vuonna 1943. Näin ollen X merkitsee B:n, S:n ja A:n lailla, että lisätietoja suvuista on saatavissa Sivénin teoksen viitteitä seuraamalla. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. X ei aina merkitse, että ao. suvusta olisi olemassa täydellinen tai osittainenkaan tutkimus. Niinpä esimerkiksi Ahvenaisen nimen jälkeen esiintyvä X osoittautuu Sivénin teoksessa vain viittaukseksi teokseen "Suomen lääkärit 1940" - suvun kokonaisselvitystä ei ollut ainakaan Sivénin tiedossa v. 1943. Toisaalta X, siis Sivénin teos voi antaa varsin arvokkaita kirjallisuusviitteitä. Esimerkiksi Karvisen kohdalla esiintyvä X viittaa äsken mainittuun lääkärimatrikkeliin mutta myös Väinö Karvisen erikoisteokseen "Karvisen suku. Sukuhistoriallisia hajatietoja" (Kuopio 1935). Tämä kirja ei kenties ole kaikkien nykyisten Karvisten tiedossa, mutta sen löytää kuitenkin maamme täydellisimmistä kirjastoista, joita tietysti ovat yliopistojen kirjastot. Myös Sivénin teos on vielä tilattavissa esim. kaupunkien tai kuntien kirjastoihin.

Sukututkimuksesta kiinnostuneille suosittelemme kaikkien saatavissa olevien, valmiiksi laadittujen tutkimusten hyväksikäyttöä arkistotutkimusten lisäksi. Arkistotutkimuksista ja sukututkimuksen menetelmistä tekee Yrjö Blomstedt selkoa tässä kirjassa olevassa kirjoituksessaan.

Olemme aikaisemmin todenneet, ettei sukunimi sellaisenaan ole sukulaisuuden merkki - Virtasia on monta, ja esimerkiksi Bergejäkin on hyvin monta. Luettelossamme Berg-nimen kohdalla on A, mutta maassamme elävä, Liivinmaalta polveutuva kreivillinen Berg-suku (aikaisemmin von Berg) käsittää vain muutamia harvoja jäseniä, jotka kaikki varmasti ovat tietoisia syntyperästään. Tämän mainitsemme siksi, ettei "Sukunimien luetteloa" pidettäisi hakemistona, josta vain nimen perusteella voi löytyä aatelinen tai muu "mielenkiintoinen" alkuperä. Sukuselvityksen aikaansaaminen on maassamme yleensä melko helppo asia, mutta siihen vaaditaan kyllä aina edes joidenkin tietojen hankkimista väestörekisteristä. Tässä yhteydessä on kuitenkin myös korostettava, ettei sukututkimuksen tarkoituksena suinkaan ole löytää "hienoja" tai muuten mielenkiintoisia esivanhempia. Useimpien suomalaisten esivanhemmat ovat Väinö Linnan kuvaileman Pentinkulman kaltaisten viljelmien raivaajia, joista kirkonkirjoihin on jäänyt vain lyhyet merkinnät syntymästä, vihkimisestä lasten kasteesta ja kuolemasta. Oma mielikuvituksemme luokoon ulkonaiset puitteet sukututkimusten avulla löytyvien, usein varsin niukkojen paikallis- ja aikatietojen ympärille.

Katsellessani erään tuttavani kanssa hänen esivanhempiaan koskevaa sukuselvitystä kiinnittyi huomiomme siihen, miten monet hänen esivanhemmistaan olivat kuolleet vuonna 1868, nälkävuotena. Joukossa oli eräs varakaskin talollinen, kirkonisäntä ja kunnallislautakunnan varaesimies. Siellä oli erään talollisen vaimo, saman talon vanhaemäntä ja vielä kolmannen talon viljelijä. Tuoni oli käynyt Porvoon pitäjässä, Nurmijärvellä ja Pyhäjärvellä kolmessa talossa juuri sata vuotta sitten. Lapset olivat jääneet eloon - "enhän minä muuten olisi noiden ihmisten jälkeläinen", totesi tuttavani.

Noista Antintyttäristä ja Heikinpojista keskustelimme tuttavani kanssa vielä vähän, ja tulimme siihen lopputulokseen, että näiden sukuselvityksen valmistumiseen asti hänelle tuntemattomien ja nimettömien ihmisten paras perintö oli viereisessä huoneessa temmeltävien pikku helsinkiläislasten, jälkeläisten olemassaolo. Olihan se mahdollinen vain noiden esivanhempien uhrausten vuoksi. Esivanhemmat tiedettiin ja heidät muistettiin kiitollisuudella. Siinä olikin mielestämme koko sukututkimusharrastuksen ydin.

1 Tämän kirjan rekisteriin on Sursill-nimet otettu oikeakielisinä, mikäli mahdollista: Perttunen, Tanskala jne.

Lähde: Suomalaisia sukuja ja sukunimiä. Joka perheen sukunimi- ja sukututkimusopas. Toim. Börje Thilman. 1968, s. 7-39.

[ Artikkelin alku ]