GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Tohtori Samuel Roos

(1792-1878)

Professori Y. S. KOSKIMIES, Hämeenlinna [1]

Äskettäin muistettiin julkisessa sanassakin, että suomalaisen sanasepon ja valistuskirjailijan tohtori Samuel Roosin kuolemasta oli marraskuun 14 päivänä 1978 kulunut sata vuotta, onhan Roos sähkösanan ja eräiden muiden luonnontieteiden alaan kuuluvien yleiseen käyttöön päässeiden uutissanojen isä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kunnioitti Samuel Roosin muistoa hänen kuolemansa satavuotispäivänä laskemalla kukkia hänen haudalleen Vehmaan kirkkomaalla ja viime itsenäisyyspäivää vietettiin Vehmaalla hänelle omistettuna juhlatilaisuutena. Samuel Roosin vahvasti omaleimainen persoonallisuus riittänee esityksen aiheeksi myös Suomen Sukututkimusseurassa, - kuuluuhan henkilöhistoriakin seuramme tutkimusohjelmaan.

Samuel Roosin elämäntyö on ymmärrettävästi joutunut samalla työkentällä myöhemmin toimineiden kansallisten merkkimiestemme, ennenkaikkea Elias Lönnrotin varjoon, mutta ei silti unohduksiin. Jo 1879 Julius Krohn esitteli hänet Biografisessa Nimikirjassa "suomalaisena rahvaankirjailijana", Tor Carpelan 1903 Finsk Biografisk Handbokissa ja Aarne Anttila 1932 Kansallisessa Elämäkerrastossa. Anja Aalto on Suomi-sarjassa 1959, julkaistussa tutkimuksessaan selvittänyt hänen asemansa ja merkityksensä suomenkielen varhaisena käyttäjänä ja kansanvalistajana sekä esittänyt pääpiirteet hänen elämänvaiheistaan.

Tähän puoleen Samuel Roosin elämäntyötä ei senvuo,ksi ole aihetta tässä enempää puuttua. Samuel Roosin suvustakin, jota erotukseksi muista samannimisistä genealogisessa kirjallisuudessa sanotaan Eurajoen Roos-suvuksi, on Tor Carpelanin tekemä selvitys Wilskmanin Släktbokissa. Kun siihenkään ei ole oleellisesti uutta esitettävänä, ei ole aihetta toistaa siinä esitettyjä tietoja. Mutta sensijaan hänen autobiografiset muistiinpanonsa, joita säilytetään käsikirjoituksena Valtionarkistossa, [2] lääkintöhallitukselle vuosittain lähettämänsä kertomukset toiminnastaan piirilääkärinä sekä hänen käsikirjoituksensa ja kirjeenvaihtonsa, osittain Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osittain jälkeläisten hallussa, tarjoavat käyttämätöntäkin aineistoa, jonka perusteella voi joillakin piirteillä elävöittää hänen henkilökuvaansa ja elämänpiiriään sekä työtään valtion terveyden- ja sairaanhoitotoimen johdossa silloisen ja nykyisenkin Suomen kehitysalueilla Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa.

Omaa elämänkertaansa Samuel Roos ryhtyi kirjoittamaan elämänsä lopulla, 85 tai 86-vuotiaana. Vanhuus ei kuitenkaan näytä hänen kerrontaansa haittaavan, se on pirteää, paikoitellen huumorilla höystettyä, muistikuvat eloisia ja selväpiirteisiä. Ne siirtävät lukijan aluksi Roosin lapsuudenkotiin, Nurkin taloon Eurajoen pitäjän Rikantilan kylään, keskelle 180 vuoden takaista elämänmenoa. Nurkin isäntänä on Juhani Juhaninpoika, joka äskettäin on saanut talon haltuunsa isältään Juhani Åkenpojalta, ja emäntänä hänen naapurikylän Tapalasta tuomansa vaimo, Liisa Tuomaantytär, vanhaa eurajokelaista talollissukua. Lapsia heillä on vain, kaksi, pojat Juhani ja Samuel, myöhempi tohtori Roos. Muuta sukulaisväkeä talossa on sitä enemmän, kokonainen monipolvinen suurperhe, jollaiset LänsiSuomessa ovat olleet harvinaisia, mutta Karjalassa aikoinaan tavallisia. Siihen kuuluu vanha isäntä Juhani Åkenpoika, joka Nurkkiin kotivävyksi tultuaan on jättänyt perityn Tumulin-nimen pois käytöstä, ja hänen vaimonsa, vanha emäntä Anna Matintytär, Nurkin perijätär, ja vielä tämänkin äiti, lähes satavuotias sokea Maria Henrikintytär, joka tässä suurperheessä oli ainoa Nurkin vanhinta omistajasukua, ja siitä kyllä hyvin tietoinen. Eräänlaisena hieman pelättynä kotihaltijana vanhus liikkuu esi-isiensä talon pihapiirissä oman aittansa avain aina vyötäröllään tukevaan keppiinsä nojautuen ja tyttärenpoikansa pojan nuoren Samuelin ohjaamana. Samuel saa myös toimitella hänen asioitaan, ja nopeasti on lähdettävä liikkeelle kun vanhus komentaa: "Juoks' liukkaast! " Enimmäkseen vanhus kuitenkin makaa tai istuu vuoteellaan talon pirtissä tai saunan penkillä. Rakkain paikka hänelle kuitenkin on Nurkin vanha käytöstä jo poisjätetty savupirtti, ja sinne hän antoi viimeiseen tautiin sairastuttuaan kantaa itsensä saadakseen kuolla samassa tuvassa, missä oli lapsuutensa viettänyt. Siellä tämä Nurkin matriarkka kuoli 99 vuoden ikäisenä vuonna 1799. Hänen kuoltuaan vanha savupirtti vasta uskallettiin hävittää. Vanhusten lisäksi Nurkin talossa tai sen liepeillä asui joukko nuorempiin sukupolviin kuuluvaa väkeä, isännän veljiä ja sisaria perheineen. Nurkin klaanin arvovaltaisin jäsen näyttää olleen isännän veli Erik, joka oli lukenut papiksi ja ottanut sukunimekseen Roos ja joka Samuelin muistelmien alkaessa jo toimi pappina naapuriseurakunnissa. Kotitalossaan "pappisetä", kuten häntä suvun keskuudessa nimitettiin, usein vieraili, ja hänen neuvojaan kysyttiin kaikissa tärkeimmissä asioissa. Samuelin elämässä hänellä tuli olemaan tärkeä osa: setä tuki hänen opiskeluaan, sedän pappilassa hän ylioppilaana vietti pitkiä aikoja, saarnasikin joskus tämän puolesta, ja sedän mukaan hän otti sukunimekseen Roos.

Nurkin vanha isäntä, Samuelin isoisä Juhani Åkenpoika ei ollut tavallinen oppimaton talonpoika, hänhän oli jo säätyläistön, piiriin päässeen isän poika, ja äiti Valborg Ercovius, oli papin tytär. Vanhemmistaan ja suvustaan hänellä oli paljon kertomista hartaasti kuuntelevalle Samuelille, joka pani kuulemansa muistiin ja alotti sillä vanhaksi tultuaan omat muistelmansa. Vertaamalla isoisän kertomuksia tutkimuksiin perustuviin tietoihin voimme tarkistaa, missä määrin muistitieto tässä tapauksessa pitää yhtä tosiasioitten kanssa. Tämäntapaisella vertailulla on aina yleisempääkin mielenkiintoa genealogisen muistitiedon lähdearvoa ajatellen. Suvun alkuperästä Juhani Åkenpoika tiesi kertoa, että se oli lähtöisin Lapin pitäjän Haudan rusthollista, jonka opintielle lähteneet pojat olivat ottaneet nimekseen Tumulander ja Tumulin, koska hauta on latinaksi tumulus. Tämähän on tosiasioitten mukaista ja tässä kohden isoisä saa täydet pisteet. Juhani Åkenpojan vanhempien, Åke Åkenpoika Tumulinin ja Valborg Ercoviuksen tarina oli hänen kertomanaan ja Samuel Roosin muistiin kirjoittamana sellainen, että Åke Åkenpoika oli ylioppilas ja papiksi valmistunut, mutta oli opiskeluaikanaan rakastunut kotitalonsa naapurina asuvan Lapin kappalaisen Petrus Ercoviuksen tyttäreen ja mennyt tämän kanssa naimisiin, minkä takia pappisvihkimys olisi häneltä kielletty. Nuori pari eleli sen jälkeen kotiseudullaan, mies hoitaen ajoittain lukkarin tehtäviä ja toimien lastenopettajana ja talonpoikien kirjurina, vaimo ompelijana ja tyttölasten opettajana. Turun akatemian ylioppilas matrikkelista ei Åke Tumulinia kuitenkaan löydy, joten ilmeistä on, että hän ei ole akatemiassa opiskellut. Jonkinlainen koulusivistys Åke Tumulinilla on, kuitenkin täytynyt olla, koska hän armeijassa pääsi rykmentin varusmestariksi ja myöhemmin toimi Raumalla porvarina ja tullinhoitajana. Hyvin todennäköisesti hän on se Achatius Achatii eli Åke Åkenpoika, joka 1722 mainitaan Porin triviaalikoulun oppilaana. [3] Kaikki muu, mitä Åkesta ja Valborgista muistettiin, saattaa kyllä pitää paikkansa.

Äidinisästään Lapin kappalaisesta Petrus Ercoviuksesta Nurkin vanha isäntä kertoi, että tämä oli ollut kotoisin Viron- tai Liivin maalta ja toiminut siellä pappina, mutta kun nämä maat joutuivat Venäjän valtaan, oli hänen ollut paettava Suomeen, missä hän sai kappalaisen viran Lapin seurakunnassa. Ercoviuksella oli ollut tavattoman voimakas ääni. Äidinisänsä sylissä istuessaan Juhani Åkenpojan oli pitänyt sulkea korvansa tämän rintaa vasten, niin kova oli ukon ääni ollut. Äidinisältään Juhani Åkenpoika oli oppinut ruotsia ja hiukan latinaa, mm. latinalaisen laulun "Angelus emittitur", jonka hän vielä vanhana hyvin muisti ja lauloi Samuelille. Ercoviukset puhuivat saksaa ja rouvakin oli oppinut nainen, joka lueskeli saksalaisia kirjoja. Muistitieto Ercoviuksesta Baltiasta Suomeen saapuneena pakolaispappina ei näytä kuitenkaan soveltuvan siihen, mitä hänestä tavallisten henkilöhistoriallisten hakuteosten mukaan tiedetään. Laguksen ylioppilasmatrikkelin mukaan hänet otettiin Turun akatemian kirjoihin 1687 ja määrättiin Lapin kappalaiseksi 1695, siis jo ennen suuren Pohjan sodan syttymistä. Baltian papistoa koskevista Pauckerin ja Napierskyn matrikkeleista häntä ei ole löytynyt. Varmana täytyy näin ollen pitää, että hän ei ole saapunut Baltiasta pakolaispappina Suomeen. Aivan tyhjästä näin selväpiirteinen muistitieto tuskin kuitenkaan on voinut syntyä. Mahdollisesti Ercovius on jossakin vaiheessa toiminut sotilas pappina Baltiaan sijoitetuissa joukko-osastoissa, vaikka se ei käytetystä lähdeaineistosta ole selvinnyt. Tässäkin, vähäisen aineiston perusteella tehdyssä tarkistuksessa tulee näkyviin muutamia genealogiselle muistitiedolle ominaisia piirteitä. Esi-isien ansiot pyrkivät suurentumaan ja romantiikan ja vieraiden maiden hohtoa tulee helposti liikaa kuvaan. Mutta ilman jotakin todellisuuspohjaa ei muistitieto koskaan ole ja se voi antaa tutkijalle hyödyllisiä ei vihjeitä, - silloin kun se on aitoa eikä tietoisesti fantisoitua tai kirjallisuuden välityksellä tapahtunutta ns. takaisinsyöttöä perimätiedon kenttään.

Tämän ekskursion jälkeen on aika palata takaisin Nurkin Samuel Juhaninpoikaan. Hän oli hyvin erikoinen lapsi, sen hän itsekin totesi kirjoittaessaan vanhuksena muistelmiaan, terveydeltään ja ruumiin rakenteeltaan heikko, vaikealaatuisen migreenin vaivaama jo pienestä pitäen, yliherkkä, esim. lihaa ja kalaa kohtaan hänellä oli sellainen vastenmielisyys, että ei voinut ylenantamatta nähdä toistenkaan niitä syövän. Vasta pappisetänsä luona asuessaan setä totutti hänet vähitellen siihen. Joskus hän sai pyörtymiskohtauksia ja kaatui tajuttomana lattialle, kerran Eurajoen kirkossakin veljensä konfirmatiotilaisuudessa. Kaatumatautia se ei kuitenkaan ollut ja kohtaukset lakkasivat myöhemmin. Epämääräinen "kaukokaipaus" häntä vaivasi, ja usein hän pikkupoikana itki ollenkaan tietämättä miksi. Lääkärinä hän määritteli itsensä hypokondrian vaivaamaksi, mikä tarkoittaa hermostoperäisiä pelkotiloja ja luulosairautta. Siihen oli ilmeisesti yhteydessä hänelle ominainen ankara itsekritiikki ja toisinaan vaivanneet masennustilat. Aamuyöt ja aamut olivat usein vaikeita, kuten hän ystävälleen ja kolleegalleen Elias Lönnrotille valittaa. Viina ja toti olivat siihen tehokkaimpia lääkkeitä, mutta ne aiheuttivat jälkeenpäin työkyvyn alenemista ja syyllisyyden tuntoja. Sairaaloisuus varjosti hänen muuten onnellista elämäänsä, mutta se ei estänyt häntä elämästä lähes 90-vuotiaaksi eikä olemasta hauska seuramies ja uuttera lääkäri ja kirjailija.

Tavaton luku- ja oppimishalu Samuelilla oli varhaisimmasta lapsuudesta alkaen. Lukemaan hän oppi jo 3 vuoden ja muutaman kuukauden ikäisenä ja siinä ijässä hänet vietiin kinkereille, missä hän papin ihmeeksi lasketteli aapisen melkein kokonaan ulkoa ja sai lukusetelin taitonsa todistukseksi.

Muistelmissaan Samuel Roos piirtää monta eloisaa ja hauskaa kuvaa Nurkin elämänmenosta, joilla ehkä olisi kansantieteellistäkin mielenkiintoa. Tila ei kuitenkaan myönnä niissä enempää viipyä.

Samuelin kaltainen lukuhaluinen poika alkoi luonnollisesti pian ajatella opin tielle lähtöä. Siihen suuntaan varmaankin vaikuttivat myös isoisän kertomukset oppineista esi-isistä, pappisedän esimerkki ja tämän sekä muiden sukulaisten antamat kirjat. Pojan innokkaisiin pyyntöihin vanhempien oli vihdoin suostuttava, ja kevättalvella 1804 hän lähti äitinsä kanssa Raumalle etsimään itselleen opettajaa, joka valmistaisi hänet pääsemään "isoon kouluun" eli Porin triviaalikouluun. Raumalla piti Fredrik Ancker-niminen entinen ylioppilas kotonaan jonkinlaista valmistavaa koulua, minne Samuel pääsi näytettyään, että osasi sisältä lukea ruotsia. Ancker oli pitkä tummaverinen mies, jolla oli salamoivat silmät ja käskevä puhetapa ja jota oppilaiden oli puhuteltava herra rehtoriksi, mutta hän oli hyvä opettaja, muistelee Samuel, ja seuraavana vuonna hän pääsikin Porin triviaalikouluun läpäistyään helposti sisäänpääsykuulustelun, jossa pääaineina olivat latinan kielioppi ja katekismus.

Sivuutamme tässä Samuel Roosin kouluvuodet, vaikka hän niistäkin kertoo paljon sellaista, mikä hyvin kuvaa silloisia kouluoloja ja hänen opettajiaan ja koulutovereitaan. Ylioppilastutkinnon hän suoritti Turussa 1811 prof. A. J. Lagukselle. Tehtyään ylioppilasvalan akatemian rehtori professori Gabriel Bonsdorffin edessä ja käytyään ilmoittautumassa Borealis-osakunnan inspehtorille tuomiorovasti Gadolinille ja kuraattorille dosentti F. W. Pippingille hän saattoi aloittaa akateemiset opintonsa.Pipping oli niin ystävällinen, että lupasi maksutta antaa Roosille ja eräälle hänen toverilleen ohjausta ruotsalaisten ja latinalaisten harjoitusaineiden kirjoittamisessa, minkä tarjouksen he kiitollisina ottivat vastaan. Kotipitäjäläistenkin silmissä Roos nousi oikean ylioppilaan arvoon, kun hän joulupäivänä 1812 oli saarnannut Eurajoen kirkossa.

Opintonsa Roos aloitti filosofisessa tiedekunnassa maisterin arvo tavoitteenaan ja seurasi siinä tarkoituksessa mm. kaunopuheisuuden professorin J. F. Walleniuksen, kreikankielen professorin Johan Bonsdorffin ja filosofian professorin Gabriel Palanderin luentoja. Viimeksimainittu luennoi Kantin teoksista, joita nyt esimmäistä kertaa esiteltiin Suomessa. Walleniuksen suosituksesta hän sai 1815 kunnian toimia maisteri (myöhemmin Helsingin yliopiston professori) Natanael Gerhard af Schulténin tohtorinväittäjäisissä respondenttina. Tehtävästään hän suoriutui hyvin, vaikka väitöskirja oli trigonometrian alalta, jota hän ei paljoakaan tuntenut. Hänet kutsuttiin myös Schulténin tohtorinkaronkkaan, josta hänen muistelmissaan on värikäs kuvaus. Kutsuvieraina olivat arkkipiispa Tengström, kaikki senaattorit - senaatti oli silloin vielä Turussa - joukko korkeita virkamiehiä ja af Schulténien sukulaisia. Joukossa oli kaksi niin ylhäistä herraa, että he koko ajan katselivat kattoon eivätkä olleet näkevinään muita vieraita. Arkkipiispa esitti väittelijän maljan. Ruokalajeja tarjottiin Roosin laskujen mukaan peräti 20 eri lajia ja maljoja juotiin niiden lomassa. Filosofian kandidaattitutkinnon Roos suoritti 1817. Tenttejä hän luki yhdessä huonetoverinsa Wilhelm Rosenlewin kanssa yötä päivää. Aineyhdistelmään kuului mm. arabiankieli, jossa hän oli ottanut yksityistunteja dos. C. J. af Tengströmiltä. Maisterinarvoa varten kirjoittamiensa väitelmien perusteella hänet promovoitiin sekä filosofian maisteriksi että tohtoriksi 1819, jolloin hän jo oli siirtynyt lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lukuvuodeksi 1818 Roos oli päässyt asumaan varakkaan ylioppilaan Gustaf Idmanin vuokraamaan 3 huoneen huoneistoon, jossa kolmantena asukkina oli lääketieteen ylioppilas Lars Henrik Törnroth. Nuo, kolme nuorta miestä perustivat "Runollisen Seuran", jonka istunnoissa luettiin omatekoisia runoja. Seuran Roos sanoo hieman häirinneen hänen opintojaan. Idman sai tohtorinarvon samassa promotiossa kuin Roos ja hänestä tuli myöhemmin Suomen vuorimestari ja setänsä senaattori Idestamin ottopoikana tämän nimen ja aatelisarvon perijä. Törnrothista tuli etevä lääkäri, professori ja lopuksi lääkintöhallituksen ylitirehtööri.

Vaikka Nurkin talo oli melkoisen suuri oli käteisraha tiukassa eikä Samuelia voitu paljoakaan rahalla avustaa, ruokatavaraa hän kyllä sai kotoaan. Hänen oli senvuoksi, kuten monen muunkin vähävaraisen ylioppilaan, ryhdyttävä kotiopettajaksi opiskelurahoja ansaitakseen. Kotiopettajan paikan hän sai akateemisen opettajansa professori Johan Bonsdorffin luona. Bonsdorffista Roos sai isällisen ystävän ja suosijan. Monet kesät hän vietti Bonsdorffin omistamassa Raustvuoren kartanossa Kakskerrassa. Kesät kuluivat siellä hauskasti, vaikka lasten opetukseeni 6 tuntia päivässä. Välillä uitiin, leikittiin ja seurusteltiin naapurien kanssa. Raustvuoressa Roos tapasi ensi kerran tulevan vaimonsa Maria Lovise Rindellin, joka oli professorin perheessä rouvan apulaisena ja seuraneitinä. Bonsdorff auttoi Roosia monin tavoin, mm. toimittamalla hänelle huomattavan yliopistollisen stipendin ja olisi ottanut järjestääkseen lahjakkaan oppilaansa koko tulevaisuuden: Roosin olisi suoritettava pappistutkinto, kirjoitettava väitöskirja yliopiston opettajaksi pääsyä varten ja mentävä naimisiin professorinrouvan (o.s. Wasz) sisarentyttären kanssa, - tyttö tulisi saamaan hyvät myötäjäiset, joten Roos olisi päässyt rahahuolistaan. Tytön nimeä Roos ei ilmaise, mutta kertoo, että hän oli nuori, kaunis, iloluontoinen ja osasi soittaa kitaraa ja laulaa, -  taitoja, joita silloin pidettiin suuressa arvossa, vieläpä hienompina kuin klaveerinsoittoa, huomauttaa Roos. Näihin ehdotuksiin hän ei kuitenkan katsonut voivansa suostua, koska oli jo luvannut uskollisuutta mademoiselle Rindellille ja koska hän ei pitänyt itseään sopivana papiksi luettuaan niin paljon "pakanallisia kirjoja" ja kuunneltuaan professorin omia luentoja, kuten hän tälle huomautti. Sitäpaitsi hän epäili, olisiko kyseessä oleva neitonen suostuvainen hänen vaimokseen, hän oli nimittäin kuullut, että tämä oli tehnyt hänestä, Roosista, pilaa. En silloin ajatellut, Roos lisää, että mademoiselle Rindell olisi helposti voinut antaa anteeksi, koska hän eräästä hovisaarnaaja Gottskalkista [4] oli saanut innokkaan kosijan. Tavatessaan toisensa Turussa 1816 Samuel ja Maria Lovise julkisesti vahvistivat kihlauksensa.

Mukavaa elämää lupaavat mahdollisuudet hyläten Roos aloitti opintonsa lääketieteellisessä tiedekunnassa valmistuen lääketieteen kandidaatiksi 1819. Hänen ensimmäinen käyntinsä anatomiasalissa oli kuitenkin päättynyt siihen, että hän sai oksennuskohtauksen nähdessään pöydillä makaavat leikellyt ruumiit ja oli ollut pakotettu lähtemään ulos. Mutta kun professori Ursin luentonsa jälkeen esitteli sisälmyksiä, oli pahoinvointi hävinnyt eikä enää koskaan uusiintunut. Roosin aloitteesta perustettiin 1820 - silloin hän oli vielä lääketieteen kandidaatti - Suomen ensimmäinen lääkäriseura, "Medicinskt Sällskap i Åbo". Seuran perustavassa kokouksessa Roos piti esitelmän ja hänet valittiin sen ensimmäiseksi sihteeriksi. Seuran perustamisella Roos sanoo halunneensa tehdä tieteen eläväksi ja helpottaa ajatusten vaihtoa lääketieteen opiskelijoiden ja opettajien kesken sekä uusien tieteellisten teosten hankkimista yhteistoiminnan avulla. Roosin alotetta oli arvovallallaan tukenut kuuluisa ruotsinmaalainen lääkäri ja filosofi Israel Hwasser, joka silloin toimi professorina Turussa ja jota Roos erityisesti näyttää ihailleen.

Valmistuttuaan lääketieteen lisensiaatiksi 1821 Roos lähti Tukholmaan perehtyäkseen siellä gynekologiaan, minkä hän oli valinnut erikoisalakseen. Matka tapahtui kirkkoherranrouva Mjödhin kalastusveneellä, ja hauskaa seuraa Roos sai ylioppilas (lopuksi rovasti) Abraham Poppiuksesta, joka kirjallisuushistoriassamme tunnetaan humorististen runojen kirjoittajana. Tukholmassa Roos seurasi leikkauksia ja demonstratioita kaupungin synnytyslaitoksella ja Serafimer-sairaalassa ja tutki kirjallisuutta Karolinisen Instituutin kirjastossa ja suoritti analyyseja laitoksen laboratoriossa. Professori Cederschiöldin johdolla hän sai itsekin suorittaa joitakin leikkauksia. Tukholman kulttuurielämästä hän myös oli kiinnostunut, kävi teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä. Niiden herättämiä huomioita ja mietteitä sisältyy hänen muistelmiinsa. Paluu Turkuun tapahtui 1822. Seuraavana vuonna hän sai hakemansa Kajaanin piirilääkärin viran ja lääketieteen tohtoriksi hän väitteli 1827.

Ennen Kajaaniin lähtöä Roos vietti häänsä Maria Lovise Rindellin kanssa kihlausajan kestettyä 11 vuotta. Ne pidettiin Nauvossa neiti Gustava Haartmanin luona, joka näyttää olleen orvoksi jääneen morsiamen ystäviä ja suojelijoita. Häävieraista olivat arvokkaimmat senaattori Lars Rutger Jägerhorn ja tämän puoliso Jacquette af Schultén, morsiamen pikkuserkku, sekä neiti Haartmanin veli, hovioikeudenneuvos Jakob Haartman rouvineen.

Käytyään jäähyväisvierailulla Nurkissa ja professori Bonsdorffin luona Raustvuoressa Roos lähti nuorikkonsa kanssa kaukaiseen virkapaikkaansa Kajaaniin. Muutto melkein suoraan Ruotsin pääkaupungista Kajaaniin, erämaiden keskellä nukkuvaan kaupunkipahaiseen näyttää Roosille olleen todellinen järkytys ja masentaneen häntä, vaikka hän olikin täynnä työintoa ja juuri perustanut perheen. Piirin alue oli valtavan laaja käsittäen harvaan asuttuja Kainuun korpimaita Lapin rajoille saakka, kansa oli köyhää, alkeellisissa oloissa elävää, lääkäreitä katseltiin epäluulolla ja mieluummin turvauduttiin vanhoihin taikoihin kuin heidän apuunsa. Sivistynyttä seuraa ei Kajaanissa paljon ollut, harvalukuiset virkamiehet ja kauppiaat elivät eristettyinä muusta maailmasta vailla henkisiä harrastuksia. Kun varsinaista lääkärinpraktiikkaa oli melko vähän, Roosille jäi virkamatkojen välillä vapaata aikaa. Sitä hän käytti alansa kirjallisuuden tutkimiseen ja kirjallisiin töihinsä, mutta kaipasi silti jotain vaihtelua. Yksitoikkoinen elämä sai hänet usein iltaisin lähtemään apteekille, jonne kaupungin herrat tapasivat kokoontua totilasien ääreen hauskaa pitämään. Muuan apteekilla vietetty ilta inspiroi Roosin sepittämään sanat Bellmanin "Ukko Noakia" mukailevaan lauluun, josta näytteeksi pari säkeistöä: [5]

 

I sin nya julle rodde :/:
Noach från sin gamla och kalfatringsvärda ark,
Köpte sig bastanta gröna Götheborgiska buteljer,
Sådana man knappast nu uppå Kajana marknad säljer,
För att gömma punsch och toddy :/:
Till vår sommarpromenad i Pöllövaara park.

Salig hedersgumman Noach :/:
Var en älskansvärd och riktigt söt Kajana fru:
Mannen sin hon gaf så mycket nånsin han förmådde dricka,
Fick jag nu med säkerhet en sådan genomsöter flicka,
Denna dagen gifte jag mig :/:
Säkert utan minsta dröjsmål uppå stunden nu.

 

Roos näyttää päässeen jonkinlaisen Kajaanin Bellmanin maineeseen, ja niinpä häneltä alettiin pyytää onnittelurunoja syntymä- ja nimipäiville. Rovastinna Aejmelaeuksen ja asessorinrouva Flanderin nimipäiville hän kertoo sepittäneensa onnittelurunot ja laulaneensa ne "jonkinlaisella uudella upsalalaisella säveleellä". Pormestarin, rappiolle joutuneen Anders Durchmanin kesteihin Rooskin joskus joutui, kuten näkyy hänen kirjeestään Lönnrotille: "Muistanetko meidän Borgmestaria Antiksi? No, hänen luonaan kului eilinen ilta niin suloisesti, että vielä nytkin päätäni pakottaa". [6]

Piirilääkärin tärkeimpiin tehtäviin kuului rokotustoimen valvominen ja johto. Virkamatkoillaan Roos yhteistoiminnassa papiston kanssa jumalanpalvelusten jälkeen selvitti kirkkoväelle rokotuksen tarpeellisuutta, jakoi lääkkeitä ja otti vastaan potilaitakin. Uutterille rokottajille toimitettiin palkintoja, niinpä 1836 hän Kaavin kirkossa järjesti juhlatilaisuuden, jossa hän paikalliselle rokottajalle C. F. Sireliukselle luovutti Suomen Talousseuran ansiomitalin ja piti esitelmän rokotuksesta. Saadakseen kansan epäluulot rokotusta kohtaan häviämään hän papistolle lähettämässään kiertokirjeessä vetosi heidän apuunsa "ihmisystävinä ja kansan opettajina".

Lääkintöhallitukselle antamissaan vuosikertomuksissa Roos kiinnittää myös vakavaa huomiota sosiaalisiin epäkohtiin ja väestön taloudellisen ja siveellisen tilan kohottamiseen. V. 1837 koskevassa kertomuksessaan hän esittää kokonaisen ohjelman köyhyyden ja työttömyyden torjumiseksi. Ansiomahdollisuuksien hankkimiseksi hän ehdottaa mm. kanavan kaivamista Tohmajärveltä Värtsilään ja Pielisjärveen, jokireittien perkausta ja soiden kuivaamista Ilomantsissa, Liperissä, Kaavissa ja Nurmeksessa sekä puusepäntöiden ja kutomataidon opettamista rahvaalle, tuotteiden markkinoimisen järjestämistä ja ahkerimpien työntekijöiden palkitsemista. Näiden toimenpiteiden avulla, uskoo Roos, moni puutetta kärsivä saisi pahimpana työttömyyskautena ansiota ja säästyisi kerjuulla kuljeskelemisesta ja moraalisesta rappiosta, saisi rohkaisua ahkeruuteen ja oppimisen halua, mistä "muut kansalaishyveet versoavat". [7]

Piirissään raivoavien kulkutautien vastustamiseksi Roos pyysi 1830, että hänen avukseen määrättäisiin joku nuori lääkäri. Määräyksen sai lääket.kandidaatti, pian senjälkeen tohtori ja myöhemmin kansallinen suunnies Elias Lönnrot. Lönnrotin saapuminen oli Roosille suuri ilo, ja näistä kahdesta lääkäristä, joita yhdisti rakkaus suomenkieleen, tuli elinikäiset läheiset ystävät. Itseään 10 vuotta nuoremmasta, mutta sekä fyysisesti että henkisesti vankempitekoisesta Lönnrotista tuli Roosille uskottu ystävä, jolle hän kaikista huolistaan kertoi. Ystävykset joutuivat kyllä pian eri paikkakunnille, mutta olivat loppuun saakka ahkerassa kirjeenvaihdossa. Se on tallella Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa ja tarjoaa verratonta sivistys- ja henkilöhistoriallista sekä lääketieteellistäkin aineistoa tutkijoille. [6]

Kajaanin hengettömään elämään Roos kyllästyi pian ja kun pitkät virkamatkat tiettömien taipaleiden taa ja seudun ankarat talvet kävivät hänen terveydelleen ylivoimaisiksi, pyysi hän 1832 siirron Joensuun piiriin, mutta huomasi sielläkin voimansa liian heikoiksi piirilääkärin viran hoitoon. Vuonna 1840 hän senvuoksi erosi valtion palveluksesta siirtyen kaupunginlääkäriksi Raumalle ja lopuksi 1846 yksityislääkäriksi Vehmaalle, jossa asui kuolemaansa saakka omistamassaan Lehtomäen talossa. Vehmaalla on pääosa hänen kirjallista toimintaansa suoritettu. Hänen potilaspäiväkirjansa Vehmaan ajalta on säilynyt ja siitä näkyy, että hänen potilaansa suurimmaksi osaksi olivat kansanihmisiä ja että heitä joskus tuli kaukaakin muista pitäjistä apua hakemaan. Tämä johtui varmasti siitä, että hän puhui kansan kieltä, mitä monikaan lääkäri ei siihen aikaan osannut ja että hän hartaasti halusi tehdä työtä sen hyväksi sekä lääkärinä että valistusikirjailijana. Kansan luottamuksen ja arvonannon hän saavuttikin harvinaisessa määrässä. Sitä todistavat myös sanomalehti LänsiSuomen hänen kuolemansa johdosta 1878 kirjoittamat muistosanat: [8]

Wehmaalta on tullut se surusanoma, että Suomen vanhin lääkäri, ent. läänintohtori, filosofian ja lääkitysopin tohtori Samuel Roos yöllä t.k. 14 päivää vasten rauhallisesti eriäsi täältä, päästyänsä niin korkeaan ikään, että hän jo oli lähes 87 vuoden vanha. Hän oli sittemmin erityislääkärinä ensin Mynämäellä ja lopullisesti Vehmaalla voittaen kaikkialla kansan rajattoman arvostamisen ja rakkauden. Wielä kahta päivää ennen kuolemaansa askaroi kunnianarvoinen vanhus lääkärintoimissansa. Terve ja työskentelevä, kunnioitettu ja arvostettu vanhus eli lopun ikänsä rauhallisesti Lehtimäen tilalla kunnes vasta tänä syksynä häntä kohtasi vitkaan kuluttava tauti, joka kahta päivää ennen kuolemaa laski hänet vuoteelle. Rauha tämän arvostetun ahkeran miehen haudalle.

Samuel Roosin syntymän 150-vuotispäivänä 1942 kokoontuivat hänen jälkeläisensä sukukokoukseen Helsinkiin. Hänestä polveutuu ainakin seuraavien sukunimien kantajia: Apiola (Appelqvist), Appelberg, Backlund, von Born, Bärlund, Donoghue, Eklund, Envall, Fougstedt, Haikola, Heinonen, Heiskanen, Hellsten, Holmberg, Holmström, Ingberg, Johansson, Kauppi, Korhonen, Koskimies, Kuisma, Laaksi, Levander, Lindfors, Lindström, Lundberg, Nylund, Peltoniemi, Petterson-Kapari, von Pfaler, Porkka, Rajanti, Rantalaiho, Randén, Rehnbäck-Reinilä, Rossi, Roos (Eurajoen suku ja eräs toinen Roos-suku), Rouhiainen, Ruokonen, Räikkönen, Saarnivaara, Sandström, Savolainen, Serkamo, Scheinin, Schildt, Schmidt, von Schoultz, Stenman, Wathén, Viitala, Willgren, von Torcken, Turpeinen, Ziegler, Öhrbom, Österman.

 

[1] Esitelmä Suomen Sukututkimusseurassa 12.12.1978. Lyhennetty.

[2] Doktor Samuel Roos själfbiografi. VA: Biographica, Samuel Roos.

[3] Jäntere, julk., Porin triviaalikoulun oppilasluettelot ja oppilasmatrikkeli s. 2.

[4] Ilmeisesti hovisaarnaajan arvonimen saanut Seilin hospitaalin saarnaaja Abraham Gottskalk, joka juuri oli jäänyt leskeksi.

[5] Roosin käsikirjoitus. Kirjoittajan hallussa.

[6] Suomal. Kirj. Seuran arkisto. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto.

[7] VA. Lääkintöhallituksen arkisto. 1. Kanslia. Eba 9,11,12.

[8] Länsi-Suomi 27.11.1878 no 47, lisälehti.

 

Referat

Doktor Samuel Roos (1792-1878). Läkaren Samuel Roos är känd som utvecklare av det finska språket och författare av folkbildningsskrifter. Hans liv skildras i artikeln på basen av hans självbiografiska anteckningar, korrespondens, manuskript och rapporter till medicinalstyrelsen. Samuel Roos föddes i Euraåminne 1792 som son till bonden på Nurkki i Rikantila by Johan Johansson och hans första hustru Lisa Tomasdotter. I fråga om släktens tidigare och senare led hänvisas till utredningen i Wilskman, Släktbok I, sp. 767-782. Samuel Roos blev medicine licentiat 1821 samt med. o. kir. doktor 1827. Han var provinsialläkare i Kajana 1826-32 och i Karelens övre distrikt 1832 -40 samt slutligen praktiserande läkare i Vemo från 1846 till sin död 1878. Trots tidvis sviktande hälsa var han ända till ålderdomen livligt verksam både som läkare och som främjare av folkhälsan och folkbildningen.


Genos 50(1979), s. 37-48

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1979 hakemisto | Vuosikertahakemisto