GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Suomalaiset Virossa 1600- ja 1700-luvulla

Tutkimustuloksia ja tutkimukseen liittyviä ongelmia

Fil.tri HELDUR PALLI, Tallinna

Virolaiset ja suomalaiset ovat keskenään läheisiä sukukansoja, joiden väliset suhteet ovat vuosituhansia olleet tiiviit. Kanssakäymistä on helpottanut Suomenlahden tarjoama vesitie sekä kielten samankaltaisuus. Erottavana tekijänä on ollut maiden erilainen poliittinen ja siihen liittyen taloudellinen ja sosiaalinen kehityshistoria.

Todisteena läheisistä suhteista suomalaisten kanssa on mm. Viron koillismurre, jossa suomen kielen vaikutus on selvästi havaittavissa. Murteen levinneisyysalue kattaa Viron pohjoisrannikon Tallinnan lähistöltä Narvaan asti.

Kaupankäynnillä ja sen kautta luoduilla ystävyyssuhteilla on ollut tärkeä asema virolaissuomalaisessa kanssakäymisessä. Lämpimimmät suhteet yli Suomenlahden on ollut rannikkoväestöllä, mutta myös sisämaan asukkaita osallistui kaupankäyntiin suomalaisten kanssa. Kaupankäynnin ohessa vaihdettiin myös tietoja ja tutustuttiin toisten kulttuuriin sekä kädentaitoihin.

Virolais-suomalaiset suhteet on monimuotoinen ja laaja tutkimuskohde, joka vaatii poikkitieteellistä käsittelytapaa. Tutkittavaa riittää kielitieteilijöille, kirjallisuuden tutkijoille, arkeologeille, kulttuurihistorioitsijoille, kansatieteilijöille, historiantutkijoille, sosiologeille, politiikantutkijoille ynnä muille.

Tässä esityksessä pyritään luomaan lyhyt yleiskatsaus erääseen virolais- suomalaisten suhteiden osa-alueeseen - nimittäin suomalaisiin Virossa 1600- ja 1700-luvulla. Edelleen pyritään antamaan yleiskuva aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta sekä niistä kysymyksistä, joihin tulevassa tutkimuksessa olisi tärkeää kiinnittää huomiota.

 

Historiallista taustaa

Virolaisten asuma-alueen valloittivat 1208-1227 saksalaiset ja tanskalaiset. Tanskan vallan alle jäivät Harjumaan ja Virumaan maakunnat, jotka se myi saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346. Vanhan Liivinmaan hajotessa Liivinmaan sodassa (1558-1583, joka oli osa pohjoismaista 25-vuotista sotaa) joutuivat Tallinna sekä Harjumaan, Virumaan ja Järvamaan maakunnat vuonna 1561 Ruotsin vallan alle. Sodan jatkuessa Ruotsi sai haltuunsa myös Läänemaan maakunnan. Edellä mainituista alueista, joita alettiin kutsua Eestimaaksi tai Eestimaan herttuakunnaksi (nykyinen Pohjois-Viro), kehittyi ruotsalaisvallan tukialue. Ruotsin ja Puolan välisessä sodassa (1600-1629) valloitti Ruotsi vuoteen 1625 mennessä saaria lukuunottamatta Etelä-Viron, jota tuolloin kutsuttiin Pohjois-Liivinmaaksi. Brömsebron rauhassa 1645 Ruotsi sai Tanskalta Saarenmaan, jolloin koko nykyinen Viron alue oli Ruotsin kruunun alainen.

Kuten tunnettua syttyi Suuri pohjan sota vuonna 1700. Muiden sotanäyttämöiden ohella sotaa käytiin myös Virossa, mm. Narvan taistelu vuonna 1700 ja venäläisten Tarton valloitus vuonna 1704. Vuonna 1709 käydyn Pultavan taistelun jälkeen venäläiset joukot miehittivät Viron alueen. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsi luovutti Eestinmaan ja Liivinmaan Venäjälle. Virolaisten asuma-alueet jäivätkin tsaarinvallan alaisuuteen vuoteen 1917 asti, jolloin Venäjän keisarikunta luhistui.

Saksalaisvalloituksesta lähtien Viron hallitseva luokka ja muutkin ylemmät luokat koostuivat saksalaisista. Virallisena kielenä alueella oli aluksi latina ja myöhemmin saksa, tai Liivinmaan sotaan asti oikeastaan alasaksa. Paikallinen hallinto säilyi saksalaisten käsissä myös Puolan, Tanskan, Ruotsin ja Venäjän vallan alaisuudessa, vaikka hallintoviranomaisia tietysti tuli myös edellä mainituista maista. Samaten saksan asema virallisena kielenä säilyi, huolimatta siitä, että myös puolaa, ruotsia ja venäjää käytettiin näiden hallitessa aluetta. Vasta 1880-luvulla, kun Baltiaa ryhdyttiin venäläistämään, alettiin venäjää käyttää virallisena kielenä.

Luterilaisuus levisi Viroon 1520-luvulla syrjäyttäen siihen asti vallinneen katolilaisuuden. Luterilaisuus on siitä asti ollutkin vallitsevana uskontona Virossa.

Alueen perusväestö oli virolaisia talonpoikia, joiden osuus asukkaista oli rauhan vallitessa noin 90%. Talonpojat alistettiin vähitellen maaorjiksi, jotka oli sidottu turpeeseen ja jotka joutuivat tekemään päivätöitä kartanonherroille sekä maksamaan monenlaisia veroja. Kartanonherroilla oli oikeus kotikurin puitteissa käyttää ruumiillisia rangaistuksia. Vakaviin rikoksiin syyllistyneet talonpojat tuomittiin erilaisissa oikeusistuimissa.

Käytännössä liikkumisvapauden rajoituksia sovellettiin erityisen tiukasti talojen isäntiin ja heidän perheensä jäseniin (tosin isäntiäkin pakeni paljon vieraisiin kartanoihin ja myös Venäjälle sekä Suomeen). Mäkitupalaisten sen enempää kuin renkien ja piikojenkaan liikkumista ei erityisemmin rajoitettu.

Pakeneminen oli talonpoikien tärkein vastarinnan muoto ja jarruttikin olennaisesti kartanonherrojen halua lisätä talonpoikien rasituksia. Uudelle talonpojalle piti antaa kolmeksi vuodeksi vapautus veroista ja päivätöistä, mikä merkitsi suurta taloudellista menetystä kartanonherralle.

 

Kansallisuusmerkinnät 1500-luvun lähteissä

Varsinkin 1200-luvulta 1500-luvulle asti, ja jossain määrin myöhemminkin, on usein vaikeaa erottaa suomalaisia ruotsalaisista. Koska Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan, saatettiin nimitystä »ruotsalainen» käyttää tarkoitettaessa alamaisuutta, jolloin myös suomalaisista käytettiin usein nimitystä »ruotsalainen». Myös lisä- ja sukunimistä käytettiin usein ruotsin- tai saksankielistä käännöstä. Tämä kaikki tekee usein vaikeaksi selvittää henkilöiden kansallisuuden.

Vuoden 1538 veroluettelon mukaan Tallinnan asukkaista oli 20 % ruotsalaisia, suomalaisia ja tanskalaisia. Tästä joukosta 26 %, lähinnä käsityöläisiä, kuului keskiluokkaan ja 74 % alempiin luokkiin, joiden jäsenet olivat työmiehiä, renkejä ynnä muita sellaisia. On kuitenkin erittäin vaikeaa jollei mahdotontakin jakaa yllä mainittu ryhmä kansallisuuksien mukaan.

 

Suomalaisia Viroon 1600-luvulla

Käytettävissä olevien lähteiden perusteella suomalaisten tunnistaminen on huomattavasti helpompaa 1600-luvulta eteenpäin.

Viron aluetta hävitti vuosina 1558-1583 Liivinmaan sota ja vuosina 1600-1625 Puolan ja Ruotsin välinen sota. Sodat toivat mukanaan nälänhädän, erityisen tuhoisa oli vuoden 1601 nälänhätä, ja kulkutaudit, mm. ruton.

Edellä mainittujen sotien jäljiltä olivat virolaisalueet ryöstettyjä ja kylät poltettuja tai muuten autioituneita. Manner-Virossa oli 75 % peltoalasta kylvämättä ja Saarenmaallakin yli kolmannes. Ennen Liivinmaan sotaa virolaisalueella oli asukkaita arviolta 250000-300000, mutta sotien ajan loputtua vain 120000-140000. Näin ollen nykyisen Viron alueella oli runsaasti autiotiloja sekä muitakin toimeentulomahdollisuuksia. Siellä oli helppo päästä alkuun. Luonnollisesti tilaisuus päästä tilan isännäksi tuntui houkuttelevalta sellaisista naapurialueiden talonpojista, joiden mahdollisuudet saada oma tila kotimaastaan olivat vähäiset. Autiotilan ottanut talonpoika sai kartanolta kolmen vuoden vapautuksen veroista. Tämä oli hyvä tarjous, ja usein talonpojat vielä karkasivat kolmen vuoden jälkeen ja ottivat toisen autiotilan jostain kauempaa saaden jälleen kolmen vuoden verovapauden.

Kokonaan toinen kysymys on se, miksi juuri tietyiltä alueilta muutettiin Viroon. Varmasti yhtenä pääsyynä oli näiden alueiden läheisyys: Suomessa, Venäjällä ja nykyisen Latvian alueella talonpojilla oli entuudestaan jonkinlainen käsitys Viron oloista. Myös kielikynnyksen mataluus vaikutti muuttohaluihin: suomalaisten oli helppo oppia viroa ja Venäjältä muuttaneiden joukossa oli paljon setukaisia sekä todennäköisesti venäläisiä, jotka jossain määrin taisivat setukieltä. Latviasta muuttaneiden joukossa oli ehkä liiviläisiä sekä lättiläisiä, jotka osasivat liivin tai viron kieltä.

Kuten odottaa saattoi, muutti Viroon talonpoikia juuri edellä mainituista naapurimaista: Suomesta, Latviasta ja Venäjältä. Siirtolaisia tuli kyllä muualtakin, mutta heitä oli määrällisesti vähän.

Suomalaisia uudisasukkaita Virossa on tarkastellut J. Vasar. Hänen laskelmiensa mukaan oli vuosina 1637-1640 suomalaisten osuus talonpojista Harjumaalla 12 %, Virumaalla 15-18 % ja Läänemaalla sekä Järvamaalla arviolta 3-4 %. Etelä-Virossa eli silloisella Pohjois-Liivinmaalla oli suomalaisia talonpoikia huomattavasti vähemmän, suunnilleen prosentin verran kaikista talonpojista. Pohjois-Liivinmaalla kiinnittää huomiota suomalaistalonpoikien rypäs Poltsamaan lähistöllä, jossa he isännöivät yhteensä 191 taloa.

J. Vasar olettaa kaikki suomalaisen isännöimässä talossa asuvat suomalaisiksi ja on tältä pohjalta selvitellyt suomalaisten määrää Virossa 1640-luvulla. Kuitenkin 1700-luvulta peräisin olevat tiedot tukevat käsitystä, että 1600-luvullakin oli pääosalla Viron suomalaisista talonpojista virolainen vaimo ja heidän lapsensa virolaistuivat virolaisessa yhteiskunnassa nopeasti.

Luonnollisesti olisi tärkeää suomalaisten talonpoikien muuttoliikkeen ymmärtämiseksi tutkia rinnatusten sekä virolaisten että suomalaisten talonpoikien elinoloja. Ilmeisesti muuttoliikettä vauhditti se seikka, että suomalaiset talonpojat joutuivat antamaan miehiä Ruotsin armeijaan. Virolaisilla talonpojilla tätä velvollisuutta ei ollut.

Toisaalta taas suomalaiset, myös talonpojat olivat vapaita ihmisiä. Virolaiset talonpojat olivat jo tuolloin maaorjia. Paikalliset baltiansaksalaiset kartanoherrat pyrkivät kaikin tavoin alistamaan maaorjiksi myös omilla tiloillaan asuvia suomalaisia. Tästä kertoo Liivinmaan kenraalikuvernööri Bengt Oxenstierna kirjeessään kuninkaalliselle majesteetille vuonna 1640. Kartanonherrat pyrkivät naittamaan paikallisten talonpoikien tyttäriä suomalaisille. Sen jälkeen nuorelleparille annettiin talo, jonka pitäjänä suomalaistakin alettiin kohdella maaorjana. Vielä vuonna 1629 oli Kustaa II Adolf kieltänyt suomalaisten alistamisen maaorjuuteen, mutta käytännössä sitä kuitenkin tehtiin. Asiaa helpotti seka-avioliitoissa syntyneiden lapsien virolaistuminen.

Ruotsin hallintoviranomaisten suhtautuminen suomalaisten Viroon muuttoon vaihteli. Vuoteen 1640 asti asiaan ei puututtu, mutta sen jälkeen muuttoliikettä Eestimaalle ja Liivinmaalle yritettiin jarruttaa. Itse asiassa eniten muuttoliikettä hillitsi virolaisalueiden nopea väestönkasvu (vuonna 1695 Virossa oli arviolta jo 350.000-400.000 asukasta), joka vähensi huomattavasti mahdollisuuksia saada alueelta oma tila.

Suomalaisia asui Viron alueella myös kaupungeissa, ennen kaikkea Tallinnassa ja Narvassa. Tallinnan suomalaisia on vaikea erottaa ruotsalaisista, sillä heillä oli paljon ruotsalaisperäisiä nimiä ja lähteissäkin heitä usein nimitetään ruotsalaisiksi.

Viroon tuolloin muuttaneet suomalaiset tulivat pääasiassa Uudeltamaalta ja Viipurin läänistä. Narvaan ja Itä-Virumaalle muutettiin paijon myös läheiseltä Inkerinmaalta, joka oli vuodesta 1617 asti ollut Ruotsin hallussa. Voidaan olettaa, että Inkeristä Viroon muuttaneiden suomalaisten joukossa oli jokin määrä myös vatjalaisia ja inkerikkoja, joita nimien perusteella on vaikea erottaa suomalaisista. Suurin osa kaupungeissa elävistä suomalaisista kuului käsityöläisiin tai alimpaan kansanluokkaan.

Maallakin oli suomalaisten taionpitäjien ja renkien lisäksi suomalaisia käsityöläisiä. Vuosina 1624-1627 suoritetun väkiluvun tarkistuslaskennan luetteloissa (Seelenrevision) on mainittu suomalainen puuseppä ja suutari, vuonna 1638 seppiä, puuseppiä, tynnyrintekijöitä ja suutareita sekä myös kankureita. Tässä yhteydessä täytyy huomauttaa, että maallakin oli usein vaikea erottaa suomalaisia käsityöläisiä ruotsalaisista.

1600-luvun suomalaissiirtolaisten ja heidän elämänvaiheidensa tutkimusta vaikeuttaa lähdemateriaalin aukollisuus. Kyseeseen tulevissa lähteissä on niin suuria katkoksia, että useimmissa tapauksissa yksityisen ihmisen elämänvaiheiden seuraaminen on mahdotonta.

Tosin 1600-luvulla ja etenkin sen jälkipuoliskolla alettiin Viron alueella pitää kirkonkirjoja, mutta suurin osa niistä on tuhoutunut ilmeisesti suuren Pohjan sodan aikana. Kuitenkin säilyneet 39 kirkonkirjaa ovat huomattava lisä 1600-luvun lähteistöön. Kuten tunnettua, näihin on merkitty syntyneet (tai oikeammin kastetut), kuolleet (tai oikeammin haudatut) ja vihityt. Kun näistä kerätään suvuittain tietoja, on mahdollista luoda yleiskuva perheiden muodostumisesta ja kohtaloista.1600-luvun kirkonkirjoja on Virossa yksityiskohtaisesti tutkittu vain kahden pitäjän osalta, nimittäin Rougen ja Karusen. Kummassakaan ei asunut suomalaisia, tai ainakaan lähdeaineistossa ei ole heistä tietoja. Siksi ei näiden pitäjien kirkonkirjojen käsittely ole antanut lisävalaistusta Viron suomalaisten kysymykseen. Kuitenkin kirkonkirjat ovat niin monipuolinen lähdeaineisto, että sen käytöstä on varmasti hyötyä muualta, mm. Suomesta Viroon muuttaneiden perheiden tutkimuksessa. Koska suomalaisia asui eri puolilla Viroa, kokonaiskuvan muodostaminen vaatisi kaikkien säilyneiden kirkonkirjojen yksityiskohtaista läpikäymistä.

 

Uusia muuttoaaltoja 1700-luvulla

Suuren Pohjan sodan aikana hävitettiin ja ryöstettiin virolaisalueita laajasti. Sen seurauksena levisivät kulkutaudit ja nälänhätä, joka oli erityisen ankara vuonna 1709. Kulkutaudeista vuosina 1710-1711 raivonnut ruttoepidemia vaati eniten kuolonuhreja. Rutto levisi nopeasti vuonna 1710 sotaa pakenevien mukana.

Kaiken tämän seurauksena oli koko Viron alue vuonna 1712 puoliksi autioitunut. Väkiluku väheni edellisen vuosisadan lopun 350000-400000 asukkaasta vuoteen 1712 mennessä 170000:een. Virossa oli taas autiotaloja ja autiokyliäkin runsaasti. Tallinnan 10000:sta asukkaasta oli sodan jälkeen jäljellä vain 2000. Tarton ja osin Narvankin asukkaat oli viety Venäjälle ja koko Tarton kaupunki hävitetty. Useat pikkukaupungitkin (Rakvere, Paide, Viljandi, Valga) oli joko kokonaan tai osittain hävitetty. Tilanne maassa oli kutakuinkin samanlainen kuin Ruotsin ja Puolan välisen sodan päätyttyä vuonna 1625.

Viron alueelle tuli jälleen paljon siirtolaisia naapurimaista, Venäjältä, Suomesta ja Latvian alueelta. Kaupungit saivat lisäväestöä lähinnä Saksasta, mutta jonkin verran myös Venäjältä. Lähdemateriaalia on 1700-luvulta säilynyt huomattavasti enemmän kuin edelliseltä vuosisadalta. Viron alueella suoritettiin useita viljelysmaan tarkastuslaskentoja (adramaarevisjon), joiden yhteydessä kirjattiin myös talojen ja mäkitupien isäntien nimet ja heidän perheenjäsentensä lukumäärä (kuinka paljon perheessä oli työkykyisiä miehiä ja naisia, samoin montako vanhusta ja työkyvytöntä miestä ja naista oli, sekä kuinka monta poikaa ja tyttöä). Erikseen luetteloitiin myös kartanon alueella asuvat vapaat ja vieraat ihmiset. Vuosisadan lopussa (1782 ja 1795) tehtiin vielä kaksi väkiluvun tarkistusta, joissa luetteloihin kirjattiin kaikkien ihmisten nimi ja ikä. 1700-luvulta ja varsinkin sen jälkipuoliskolta on säilynyt paljon myös kirkonkirjoja. Näiden avulla voidaan väestön kehitystä ja sen koostumusta 1700-luvulla seurata huomattavasti paremmin kuin edellisellä vuosisadalla. Täytyy tosin huomauttaa, ettei tätä lähdemateriaalia ole toistaiseksi hyödynnetty kovinkaan tehokkaasti.

Kuten 1600-luvulla muutti myös 1700-luvulla Viroon talonpoikia lähinnä Suomesta, Latviasta ja Venäjältä. Erona 1600-lukuun oli se, että sekä Inkerinmaa että Viipurin lääni kuuluivat nyt Venäjän keisarikuntaan. Myös Etelä-Liivinmaa, josta suurin osa Viroon muuttaneista latvialaisista oli lähtöisin, oli osa Venäjälle kuuluvaa Liivinmaan kuvernementtiä. Kuurinmaa sen sijaan oli Puolan alainen vasallivaltio.

Pääsääntöisesti pyrkivät venäläiset viranomaiset estämään venäläisten talonpoikien, jotka olivat maaorjia kuten virolaisetkin, siirtymistä tai oikeammin pakenemista Viron alueelle. Kuinka tässä onnistuttiin, on sitten toinen kysymys. Suomalaisten talonpoikien muuttoa Viroon ei tavallisesti pyritty estämään, sillä suomalaiset eivät olleet maaorjia.

Vuoden 1725 viljelysmaan tarkistuslaskennan mukaan oli Eestinmaalla (Pohjois-Virossa) 491 suomalaista ja 61 inkeriläistä (J. Vasarin tietojen mukaan). Suomalaisia eli lähinnä Virumaan maakunnassa sekä Harjumaan maakunnan itäosassa. Harjumaan länsiosissa ja Järvamaan maakunnassa heitä oli huomattavasti vähemmän. Valtaenemmistö inkeriläisistä eli Virumaan maakunnassa. Kuten aiemminkin olivat suomalaiset lähtöisin lähinnä Uudeltamaalta ja Viipurin läänistä. Turun läänistä tulijoita oli vain kourallinen. Etelä-Virossa suomalaisia asui 1720-luvulla erittäin vähän.

Eestinmaalla ja Liivinmaalla katsottiin 1700-luvun alkupuolella vapaiksi ihmisiksi kansallisuutensa perusteella saksalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset. Vuoden 1750 väkiluvun tarkistuslaskennan yhteydessä viranomaiset joutuivat käsittelemään kysymystä vapaista ihmisistä. ilmeisesti kartanonherrojen painostuksesta otettiin päämääräksi vapaiden ihmisten määrän vähentäminen. Päätettiin, että vapaiden ihmisten ja varsinkin niiden heistä, jotka viljelivät pää- tai sivutoimisesti maata, täytyi pystyä todistamaan kuulumisensa vapaiden, ihmisten ryhmään. Todistukseksi kelpasi kuvernementtihallituksen tai kartanonherran antama vapautuskirja, ammattikunnan antama ammattitodistus, papin antama syntymätodistus (esimerkiksi, että henkilö on syntynyt kaupungissa tai käsityöläisten poikana, hänen isänsä on tullut Suomesta tai Ruotsista ja niin edelleen). Monien vapaiden henkilöiden oli vaikeaa tai mahdotonta hankkia tällaista todistusta. Nämä menettivät vapaan ihmisen statuksensa ja heidät kirjattiin sen kartanon maaorjiksi, jonka alueella he sattuivat asumaan. Varmasti tämä vapaita ihmisiä vastaan suunnattu toimenpide kohdistui myös moniin suomalaisiin. Maaorjuuteen joutuminen taas edisti suomalaisten sulautumista virolaisiin.

J Linnusin tietojen mukaan virolaisista oli vapaita ihmisiä 1700-luvun ensi puoliskolla noin 2-4%. Vain Virumaan maakunnassa, jossa asui paljon suomalaisia, nousi vapaiden osuus kymmeneen prosenttiin. Liivinmaalla oli vapaita erittäin vähän, maaseudulla heitä saksalaisten lisäksi ei käytännöllisesti katsoen ollutkaan.

Vasta 1700-luvun loppupuolella alkoi vapaiden ihmisten määrä maalla uudelleen kasvaa. Tämä johtui siitä, että kartanonherrat vapauttivat yksittäisiä talonpoikia sekä siitä, että vapaita ihmisiä alkoi muuttaa maalle kaupungeista ja muualtakin.

 

Suomalaiset käsityöläiset

Viranomaisten toimenpiteet johtivat siis maalla asuneiden suomalaisten talonpoikien orjuuttamiseen, mikä myös nopeutti heidän virolaistumistaan. Vapaina suomalaisina sen sijaan säilyivät paljon kauemmin kaikki, jotka eivät olleet tekemisissä maanviljelyksen kanssa eli ennen kaikkea käsityöläiset.

Viime aikoina on suomalaisia käsityöläisiä Virossa tutkinut J. Linnus, jonka tutkimustulosten avulla pyrimme nyt luomaan jonkinlaisen yleiskatsauksen heidän tilanteestaan.

Viljelysmaan tarkistuslaskennoissa, joita 1700-luvulla suoritettiin, kirjattiin usein myös ihmisten kansallisuus, jos kyseessä oli ei-virolainen. Menettely ei tosin ollut täysin johdonmukaista ja suuriakin kartano- ja tarkistuslaskentakohtaisia erovaisuuksia on havaittavissa. Näistä epätarkkuuksista huolimatta ovat tarkistuslaskentaluettelot merkittävä lähde, jonka avulla on mahdollista saada tietoja suomalaisten käsityöläisten määrästä ja muustakin heihin liittyvästä.

Viljelysmaan tarkistuslaskentojen erityisluetteloissa (vakkaverokirjoissa) mainitaan juuri käsityöläisten kohdalla tavallista useammin kansallisuus. Näissä luetteloissa mainitaan isännän nimen lisäksi myös perheenjäsenten lukumäärä. Samoin luetteloihin on merkitty perheen pitämien eläinten määrä ja viljelyksessä olleen maan koko, sikäli kun sitä oli.

Henkiluetteloihin merkittiin perhekunnittain ihmisen nimi ja ikä, mutta ei tietoja maaomaisuudesta eikä eläimistä.

Kuten jo totesimme, ryhtyivät viranomaiset vuodesta 1750 alkaen tarkoituksellisesti vähentämään vapaiden ihmisten määrää, joka oli sodan aikana monestakin syystä kasvanut. Tästä seurannut tarve todistaa kuulumisensa vapaisiin ihmisiin toi erityisluetteloihin monenlaisia lisämerkintöjä syntymäpaikasta, kuulumisesta ammattikuntaan, käsityötaidoista sekä vanhempien kansallisuudesta, syntymäpaikasta ja ammatista. Nämä lisämerkinnät ovat arvokas materiaali selvitettäessä ihmisten kansallisuutta ja alkuperää tai elämänvaiheita. Valitettavasti tällaisia lisämerkintöjä on vain Eestinmaan viljelysmaan tarkistuslaskentojen erityisluetteloissa, Liivinmasn vastaavista luetteloista ne puuttuvat. Mutta kuten aiemmin totesimme, Liivinmaalla suomalaisia oli erittäin vähän.

Eestinmaan alueella työskenteli vuonna 1782 J. Linnusin mukaan 421 suomalaissyntyistä käsityöläistä. 1700-luvun viljelysmaan tarkistuslaskentojen erityisluetteloihin on kirjattu 244 käsityöläistä. Useimmiten heidän vaiheitaan on mahdollista seurata 10-25 vuotta. Näistä 186:n nimet esiintyvät vuosien 1726, 1732, 1739, 1744 ja 1750 viljelysmaan tarkistuslaskennoissa. 58 suomalaista ilmestyy vuosien 1752, 1757, 1765 ja 1774 tarkistuslaskentaluetteloihin

Suurin osa suomalaismuuttajista asettui juuri Virumaan ja Harjumaan maakuntiin. Vuosina 1726-1782 lähteissä mainituista suomalaisista käsityöläisistä työskenteli 96 Haljalan, 67 Keilan, 51 Kuusalun ja 43 Johvin pitäjässä. Nämä pitäjät sijaitsevat Virumaan ja Harjumaan rannikolla. Sisämaassa suomalaisia käsityöläisiä työskenteli eniten seuraavissa pitäjissä: Hagerissa 64, Amblassa 46, Harju-Jaanissa sekä Viru-Jaagupissa kummassakin 44 ja Märjamaalla 43. Suomalaisten käsityöläisten määrä oli melko vähäinen Länsi-Harjumaalla ja useimmissa Läänemaan maakunnan pitäjissä.

Lähteistön perusteella suurin osa 1700-luvulla Virossa toimineista suomalaisista käsityöläisistä oli Suomessa syntyneitä eli he olivat itse muuttaneet Viroon. Tällaisia tunnemme yhteensä 210 kappaletta. Luonnollisestikaan kaikista suomalaisista käsityöläisistä ei tietoja syntymäpaikasta ole käytettävissä. Edellä mainitusta 210:stä työskenteli 82 Hariumaan, 79 Virumaan, 29 Järvamaan ja 20 Läänemaan maakunnassa.

Suomalaisten syntymäpaikkoina mainitaan useimmiten Uusimaa ja Viipurin lääni (Porvoon lähistöltä 33, Helsingin lähistöltä 21 ja Viipurin ympäristöstä 25). Näiden lisäksi 14 käsityöläistä oli peräisin Inkerinmaalta. Viipurin lääni ja Inkerinmaa kuuluivat tuolloin Venäjän keisarikuntaan.

Vain pienellä osalla suomalaisista käsityöläisistä eli 27 %:lla oli viljeltävää maata. Maanviljely tarjosi osalle käsityöläisistä joko osittain tai kokonaan perheen tarvitsemat elintarvikkeet. Mutta vaarana oli se, että kartanonherrat pyrkivät kaikin tavoin alistamaan maata viljelevät käsityöläiset maaorjikseen. Maaorjia saadakseen kartanonherrat houkuttelivat usein käsityöläisiä ottamaan käyttöönsä maata, erityisesti maataloja.

Vähiten maata viljelivät harjumaalaiset käsityöläiset (ainoastaan 11 %). Muissa Viron maakunnissa oli maata 35-39 %:lla käsityöläisistä.

Tavallisesti oli käsityöläisillä käytössään pieni pala maata (1/6-1/4 auranalaa) talon ympärillä tai sitten samanlainen maapalanen kuin vapailla talonpojilla (pari vakanalaa; yksi vakanala on n. 0,3 hehtaaria).

Käsityöläisillä oli usein toinenkin ammatti. Niinpä suomalaisista käsityöläisistä 46 toimi kapakoitsijana, yhdeksän myllärinä, neljä sekä kapakoitsijana että myllärinä, viisi oli metsänvartijaa ja neljä kalastajaa. Tämä johtui lähinnä siitä, että käsityö ei yksinään riittänyt elättämään sen harjoittajaa perheineen. Monet lisä ammateista olivat kausiluontoisia. 16 %:lla suomalaisista käsityöläisistä oli lisäammatti.

Auranalarevisioiden erittelyistä ja väenlaskuista saa käsityksen myös käsityöläisten perheiden suuruudesta. Suomalaisten käsityöläisten perheet olivat yleensä pieniä. Keskimääräinen perhekoko laski ajan mittaan. Vuonna 1732 oli Virossa asuvan suomalaisen käsityöläisen perheessä keskimäärin 5,0 jäsentä. Vuonna 1744 jäseniä oli 4,5, v. 1765 4,3 ja v. 1782 3,6. Työkykyisiä miehiä oli perheissä keskimäärin 1,3-1,4. Suurempia perheitä o]i vain niillä, jotka viljelivät myös maata.

Auranalarevisioiden erittelyihin on merkitty myös jokaisen perheen omistamien kotieläinten määrä. Valtaosalla niistä käsityöläisistä, joilla ei ollut maata, ei ollut myöskään eläimiä. Hevonen useimmilla sentään oli. 2-4 vakanalaa viljelevillä käsityöläisillä oli yleensä kaksi hevosta ja pari härkää, auranalan tai enemmän omaavilla samoin. Tavallisimmin käsityöläisperheillä oli pari lehmää.

Vapaat käsityöläiset, joilla oli talo, maksoivat maanvuokran moisioille käsityötuotteina, toisinaan myös rahana. Vuokra talosta oli 510 ruplaa vuodessa, kahdesta vakanalasta 3-8 ruplaa vuodessa. Saman verran maksettiin myös pienestä, vain 1/6-1/4 auranalaa käsittävästä talosta. Rahavuokraa maksoivat pääasiassa ne käsityöläiset, jotka kävivät työssä useammassa kuin yhdessä moisiossa.

Katsokaamme nyt lyhyesti, millä aloilla suomalaiset käsityöläiset työskentelivät. Eniten on 1700-luvun lähteissä mainintoja suomalaisista kankureista. Heitä oli kaikkiaan 186, jotka asuivat 154 moision alueella. Toiseksi eniten oli seppiä, joita oli 74. Räätäleitä oli 43, heistä 30 talonpoikaisräätäleitä, jotka osasivat tehdä vain yksinkertaisia töitä. Suutareita oli 37. Valtaosa suomalaisista käsityöläisistä teki puutöitä. Heistä oli puuseppiä 24, koristepuuseppiä 15, sorvareita 15, pyöräntekijöitä 6 ja tynnyrintekijöitä 4 sekä yksi rakennusmestari. Edelleen oli 5 nahkuria, 4 turkkuria, 4 muuraria, yksi satulaseppä, yksi köydenpunoja ja yksi verkonpunoja. Kaikkiaan suomalaisia käsityöläisiä työskenteli 1700-luvulla 16 eri alalla. He asuivat 287 moision alueella.

Käsityöläiset olivat paljon liikkuvaisempia kuin talonpojat. Tämä johtui osin siitä, että koska heidän palveluksiaan tarvittiin maalla vain osan aikaa, oli työtä etsittävä muualtakin. Osa käsityöläisistä pyrki paikasta toiseen siirtymällä välttämään maaorjaksi joutumisen. Pääosin käsityöläiset siirtyivät moisiosta toiseen etsiessään parempia elinoloja ja työmahdollisuuksia.

Revisioluetteloissa on mainittu kerrallaan 177 suomalaista käsityöläistä. He olivat sellaisia, jotka asuivat kaupungeissa (auranalarevisioita tehtiin vain kaupungeissa) ja tulivat ajoittain maalle tekemään työtä. Pääasiassa nämä suomalaiset käsityöläiset asuivat Tallinnassa. Suurin osa revisiossa mainituista suomalaisista käsityöläisistä asui maalla pitemmän aikaa tai pysyvästi.

Viimeksi mainituista 129 ei vaihtanut asuinpaikkaansa, mikä on 53 % kaikista pääasiassa maalla asuneista suomalaisista käsityöläisistä. Ammatiltaan he olivat pääasiassa seppiä tai puuseppiä. 58 suomalaisista käsityöläisistä (24 %) työskenteli yhden kihlakunnan alueella 24 moisiossa. 45 suomalaista käsityöläistä on muuttanut yhden maakunnan sisällä. 12 käsityöläistä (5 %) työskenteli useammassa maakunnassa. Monessa moisiossa työskenteli pysyvästi useampia suomalaisia käsityöläisiä, esim. Kolgan moisiossa kokonaista 19.

Viron eteläosassa, Liivinmaalla oli suomalaisia käsityöläisiä 1700-luvulla vähän. Auranalarevisioihin on merkitty vain yksittäisiä suomalaisia. Auranalarevisioihin merkittiin usein kansallisuus epätäsmällisesti. Vuoden 1782 väestönlaskussa mainitaan Etelä-Virossa vain kahdeksan suomalaista käsityöläistä.

Seuraavaksi lyhyt katsaus suomalaisia käsityöläisiä koskevista maininnoista auranalarevisioiden erittelyissä yksittäisten auranalarevisioiden tarkkuudella. Vuoden 1726 auranalarevisiossa mainitaan vain 30 suomalaista käsityöläistä. 1732 heitä on jo sata. Näin suuri kasvu ei ilmeisimminkään johdu varsinaisesta kasvusta vaan siitä, että vuoden 1726 revisioon oli käsityöläiset merkitty puutteellisesti. Käsityöläisten määrä kasvoi, mutta ei niin nopeasti. Vuoden 1739 auranalarevisioon mennessä suomalaisten käsityöläisten määrä oli noussut 127:ään. Vuonna 1744 heitä oli saman verran (126). Vuoden 1750 auranalarevisiossa on suomalaisia käsityöläisiä mainittu 140 ja 1752 kokonaista 171. Tämä suuri nousu selittyy sillä, että tuolloin alettiin vaatia todisteita vapaudesta. Näitä todisteita hankittiin niin paljon kuin mahdollista ja ne merkittiin myös auranalarevisioiden erittelyihin. Sen takia vapaiden käsityöläisten merkitsemisessä oltiin huolellisempia ja niinpä heidän lukumääränsä oli tuntuvasti suurempi kuin edellisissä revisioissa.

Seuraavissa revisioissa suomalaisten käsityöläisten määrä alkaa laskea (1757 109, 1765 104, 1774 82). Tämä johtui monestakin syystä. Yksi oli se, että yhä useammat moisiot jättäytyivät pois revisioista. Ne olivat sellaisia moisioita, joiden auranalojen määrä oli ylittänyt Ruotsin vallan aikaisen määrin. Osaksi suomalaisten käsityöläisten määrän väheneminen johtui heidän virolaistumisestaan tai vajoamisestaan maaorjuuteen. Vuoden 1782 väestönlaskennassa oli Virossa mainittu 82 vapaata suomalaista käsityöläistä. Koska väestönlasku koski kaikkia moisioita, heijastaa tämä suomalaisten käsityöläisten toisen ja kolmannen sukupolven virolaistumista.

 

Virolaiset ovat historiansa aikana olleet läheisessä kanssakäymisessä monien kansojen kanssa, erityisesti naapurikansojen: suomalaisten, latvialaisten, venäläisten ja myös saksalaisten kanssa. Rantaruotsalaisten asutus Virossa säilyi 1300-luvulta vuoteen 1944. Venäläinen asutus Peipsijärven rannoilla on pysyvää 1500-1600 luvuilta nykypäivään. Saksalaisia asui Virossa 1200-luvulta vuosiin 1939-41 pääasiassa kaupungeissa ja hajallaan myös maalla. Suomalaisten kohdalla tilanne on ollut toisenlainen. Heitä oli Virossa 1600-1700 -luvuilla paljon, mutta he virolaistuivat yleisesti 1700-1uvun loppuun mennessä. Se johtui kieltemme läheisyydestä ja yhteisestä itämerensuomalaisesta alkuperästä.

Suomalaisia Virossa ovat tutkineet monet historioitsijamme (J. Vasar, J. Linnus, E. Öpik, T. Puvi jne.). He ovat pääasiassa käyttäneet lähteinään revisioluetteloita. Tulevassa tutkimuksessa on käytettävä enemmän kirkonkirjoja ja tutkittava suomalaisten ja virolaisten sukujen yhteensulautumista. Juuri tämä auttaa meitä paremmin ymmärtämään suomalaisten suurta merkitystä kansamme kehityksessä historiallisena aikana, erityisesti 1600 ja 1700-1uvuilla.

Suomennos: Heikki Rausmaa ja Markku Forsman

 

Referat

Heldur Palli: Finländare i Estland på 1600- och 1700-talen. Forskningsresultat och forskningsproblem

Esternas bosättningsområde erövrades 1208-1227 av tyskarna och danskarna, vilka 1346 sålde sina områden till Tyska orden. Då det gamla Livland upplöstes i det livländska kriget 1558- 1583 kom större delen av Estland under svensk överhöghet, och Sverige fick även återstoden under perioden fram till 1645. Stora nordiska kriget uppflammade år 1700 och Estland invaderades av ryssarna som sedan erhöll landet av Sverige i freden i Nystad 1721. Lokalförvaltningen förblev i tyska händer genom seklerna och tyskan var Estlands officiella språk ända fram till 1880-talet.

Estland föröddes svårt under de livländska och polska krigen, och på 1600-talet flyttade i synnerhet till norra Estland invånare från Finland, i hoppet att undgå knektutskrivning och för att utnyttja utlovade skattelättnader vid upptagande av ödegårdar till odling. I Livland rådde livegenskap, och de baltiska godsägarna ville lägga även sina finska underlydande under livegenskap.

I stora nordiska kriget föröddes Estland åter svårt och befolkningsmängden sjunk till ett bråktal av den ursprungliga. Efter kriget inflyttade ånyo finländare. De finländska bönderna betraktades först som fria, men efter påtryckning från godsägarnas sida började de från medlet av 1700-talet att betraktas som livegna, om de inte kunde skaffa intyg över att de var fria. Hantverkarna behöll hela tiden sin personliga frihet. I Estland hölls under 1700-talet upprepade ploglandsrevisioner eller kontrollberäkningar av odlingsjorden, och i revisionsböckerna infördes uppgifter bl.a. över de på landsbygden bosattas och deras föräldrars nationalitet, födelseort, hantverksfärdigheter och yrke. Uppgifter om finländarna härrör sig till stor del från revisionsböckerna samt folkräkningarna 1782 och 1795, vilka visar att de flesta finländarna förestniskades i andra eller tredje generationen.

 
Genos 66(1995), s. 2-8, 47

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1995 hakemisto | Vuosikertahakemisto