Suomen asutuksen yleisluettelo


Paluu

Johdanto

I Yleistä

Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY) muodostaa systemaattisesti järjestetyn, vuosittain etenevän aineskokoelman, johon pitäjien puitteissa kylittäin on kerätty kruunun tilimateriaaliin sisältyviä tietoja taloista ja muista asumista, niiden omistajista ja muista haltijoista sekä näiden talouteen kuuluneesta väestä.

Asutustietojen keruu- ja järjestelytyön pani alulle kirjailija Jalmari Finne (1874-1938), joka harjoitti laajamittaista sukututkimusta. Hänen päämääränään oli sukututkimuksen tarpeita varten kerätä veronkannon yhteydessä muodostuneeseen materiaaliin sisältyvät tiedot Suomen asutuksesta ajanjaksolta 1539-1809. Finnen toteutettua suunnitelmiaan yksityisin varoin Hämeen osalta organisoitiin asutusta koskevien tietojen keruutyö varsinaisesti v. 1929 Suomen asutuksen yleisluettelon nimisenä. Mainitusta vuodesta lähtien on tätä kokoamistyötä suoritettu valtionarkiston valvonnan alaisena eduskunnan myöntämien varojen turvin. Kuolemaansa saakka Finne ohjasi alulle panemaansa luettelotyötä.

Suomen asutuksen yleisluetteloon sisältyy ainoastaan maaseudulla elänyt väestö. Kaupungeista ei ole laadittu yleisluetteloita vastaavalla tavalla. Suomen asutuksen yleisluettelon luettelokokoelmaan sisältyy kuitenkin jäljennöksiä Helsingin ja Turun henkikirjoista 1700-luvun osalta sekä Uudenkaupungin henkikirjoista 1600- ja 1700-luvulta; ne ovat peräisin Finnen yksityisestä kokoelmasta.

Kun asutustietojen kokoamistyö on ollut käynnissä useiden vuosikymmenien ajan, on noudatetuissa periaatteissa ajan mittaan tapahtunut aika merkittäviä muutoksia, mistä johtuen eri alueiden luetteloissa esiintyy eräitä eroavuuksia. Kun luetteloimistyötä ovat suorittaneet useat henkilöt, ei tiettyä epätasaisuutta ole voitu välttää.

II Luetteloimistyön periaatteet

a. Lähdeaineisto

Kruunun veronkannon yhteydessä laadittiin n. v:sta 1540 lähtien erilaisia luetteloita, joihin merkittiin veronmaksajat. Nämä luettelot voidaan syntynsä ja merkityksensä kannalta jakaa kahteen ryhmään. Toisen muodostavat veroluettelot, jotka liittyvät alusta pitäen kruunulle kannettuihin veroihin, toisen ne luettelot, jotka laadittiin kannettaessa veroja, joita alkuaan oli maksettu kirkolle, mutta jotka myöhemmin oli peruutettu kruunulle. Tämä jako on selvä 1500-luvun osalta menettäen kuitenkin merkityksensä 1600-luvulla. Edelliseen ryhmään kuuluvat veroluettelot laadittiin kruunun viranomaisten toimesta, jälkimmäiseen kuuluvat taas papiston toimesta.

Edelliseen luetteloryhmään kuuluvat maakirjat, lampuotiluettelot, rälssitilaluettelot sekä 1630-luvun puolivälistä lähtien henkikirjat. Maakirjoihin, jotka laadittiin maaveron kantoa varten, merkittiin perintötilat sekä ne entiset perintötilat, jotka veronmaksukyvyttömyyden johdosta olivat muuttuneet kruununtiloiksi. Maakirjoissa ei näitä ryhmiä eräitä poikkeustapauksia lukuunottamatta erotettu toisistaan ennenkuin vasta 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla. Lampuotiluettelot, joihin merkittiin kruunulle peruutetut kirkontilat ja hallitsijahuoneen tilat, sekä rälssitiloja sisältävät luettelot liitettiin 1600-luvulla vähitellen maakirjojen yhteyteen. Ne tulivat lopulta maakirjan osaksi. Yleisenä piirteenä oli, että nämä luettelot eivät välittömästi huomioineet asutuksessa tapahtuneita muutoksia, vaan jäykistyivät pitkiksi ajoiksi muuttumattomiksi, jolloin ne eivät enää kuvastaneet todellista tilannetta tilojen hallintasuhteiden osalta.

Kymmenysluettelot ja muut kirkollista alkuperää olevien verojen kantoon liittyvät luettelot, kuten ruokalisäluettelot ja nokkaveroluettelot, laadittiin jatkuvasti pappien toimesta senkin jälkeen kun kyseiset verot oli peruutettu kruunulle. Näissä luetteloissa tulevat viljelijäin vaihdokset tiloilla huomioiduiksi välittömästi muutoksen tapahduttua. 1600-luvun alkupuolella häviävät muut tämän ryhmän luettelot paitsi kymmenysluettelot. 1600-luvun jälkipuoliskolla merkitään eräissä osissa maata kymmenysluetteloihin sekä maakirjoissa oleva henkilönimi että todellisen viljelijän nimi.

Vuodesta 1634 lähtien korvattiin sitä ennen jonkin aikaa kannettu myllytulli henkilökohtaisella verolla, henkirahalla, jonka kantoon henkikirjat liittyvät. Aluksi uusi vero koski kaikkia 12 vuotta täyttäneitä, sillä mitään yläikärajaa ei ollut. V:sta 1652 lähtien olivat henkirahasta vapaat alle 15 vuotiaat ja 63 vuotta täyttäneet, mutta v. 1655 tapahtui muutos yläikärajan kohdalla sikäli, että yli 63 vuotiaat, jotka toimivat isäntinä taloissa, olivat verovelvollisia. Aluksi oli myös aatelisten maksettava henkirahaa, mutta v. 1640 he ja heidän palvelusväkensä vapautettiin tästä verosta. V:sta 1652 lähtien olivat myös sätereitä viljelevät talonpojat vapaat henkirahasta. Sotaväkeä koskevat määräykset vaihtelivat aluksi jossain määrin, mutta yleisesti ottaen olivat sotilaat vapautettuja maksamasta henkirahaa. Myös eräitä muita vapautuksia esiintyi. Tätä veroa maksavat - alkuaikoina myös eräät siitä vapautetut - merkittiin henkikirjoihin, jotka aluksi laadittiin seurakuntien papiston toimesta. V:n 1652 jälkeen oli henkikirjojen laatiminen erityisten manttaalikomissaarien huolena, mutta v:n 1780 jälkeen näistä tehtävistä vastasivat kihlakunnankirjurit. Ensimmäisiin henkikirjoihin sisältyivät myös yhteiskunnan vähäosaisimmat, mutta pian heidät jätettiin luettelosta pois. Muutos tulee näkyviin siinä, että henkikirjojen väkiluvut pian v:n 1634 jälkeen laskevat. V. 1765 annettiin määräys, että myös kaikki henkirahasta vapautetut oli merkittävä luetteloihin, ja tämän jälkeen alkaa esiintyä tietoja heidän lukumäärästään. Sen sijaan ei heidän nimiään mainita. Vaikka henkikirjoihin ei sisällykään koko 12/15-63 vuoden ikäinen väestö, tarjoavat nämä veroluettelot muita veroluetteloita verrattomasti paremmat edellytykset väestöhistorialliselle ja sukututkimukselle. Muihin veroluetteloihin merkittiin ainoastaan tilaa viljelevän talonpojan nimi, henkikirjoista saadaan selville myös perheenjäsenten ja muiden talouteen kuuluneiden nimiä.

1570-luvulta lähtien on olemassa autioluetteloita, jotka täydentävät maakirjojen tietoja talojen autiudesta. 1500- ja 1600-luvuilla käsitteellä "autio" oli hallinnollisessa kielenkäytössä merkitys "veronmaksukyvytön". Siten osoittaa talon merkitseminen autioksi, että talo ei pystynyt suoriutumaan kaikista tai osasta veroistaan. Autioksi merkityt talot saattoivat olla todella autioita mutta myös asuttuja.

Verotusmateriaalissa esiintyy tämän lisäksi myös muita luetteloita, jotka valaisevat väestö- ja asutusoloja. V. 1571 kannettiin erityinen irtaimeen omaisuuteen kohdistunut omaisuusvero, ns. hopeavero, Älvsborgin linnoituksen lunastamiseksi tanskalaisilta. Tämän veron kantoluetteloiden on todettu esittävän erittäin luotettavasti ja tarkasti kyseisen vuoden asutustilanteen. Kun Älvsborg toistamiseen v. 1613 solmitun rauhansopimuksen perusteella jouduttiin lunastamaan tanskalaisilta, turvauduttiin taas erityisveroon, jota kannettiin 6 vuoden aikana. Tämän veron kannon yhteydessä syntyi laaja aineisto, jossa on tietoja paitsi talojen viljelijöistä myös heidän taloutensa jäsenistä. Lisäksi on muita ylimääräisten verojen kannon yhteydessä laadittuja luetteloita veroa maksaneista, mutta näitä luetteloita ei tässä käsitellä tarkemmin.

b. Yleisluetteloiden rakenne

Asutusta koskevien tietojen kokoaminen ja järjestäminen suoritettiin yleisluettelotyön alkuaikoina ajanjakson 1539-1713 osalta kahdessa työvaiheessa. Ensin koottiin verohallintopitäjittäin asutus ns. konseptiluetteloihin, minkä jälkeen näiden luetteloiden tiedot tarkistettiin ja järjestettiin kokoonpanoajankohdan aluejaon mukaisesti pitäjittäin. Näin muodostuivat ns. kokoonpannut luettelot, joihin talonnimet on merkitty niissä tapauksissa, joissa ne on saatu selville. Näiden periaatteiden mukaan laadittiin yleisluettelot Hämeestä (Asikkalan ja Uudenkylän verohallintopitäjiä lukuunottamatta), Ylä-Satakunnasta sekä eräistä näiden alueiden ulkopuolella sijaitsevista pitäjistä. muista, myöhemmin luetteloiduista osista maata (Varsinais-Suomi, Ala-Satakunta, osa Uuttamaata, osa Pohjanmaata ja osa Savoa) on olemassa ainoastaan konseptiluettelot, jotka toteutuksensa osalta ovat alkuperäisten konseptiluetteloiden ja kokoonpantujen luetteloiden välimuoto. Nämä konseptiluettelot noudattavat enimmäkseen verohallintopitäjäjakoa, joskin eräät on laadittu kirkkohallintopitäjien pohjalta.

Asutusta koskevat tiedot on yleisluetteloissa järjestetty siten, että pitäjittäisiin niteisiin kullekin aukeamalle voidaan merkitä 20 vuoden tiedot. Jokaiselle aukeamalle on yleensä merkitty n. 2-4 taloa koskevat tiedot. Eri veroluetteloista koottu tietoaineisto ryhmitellään siten, että kullekin riville merkitään samaa asiaa koskevat tiedot eri vuosilta. Jos tieto toistuu vuodesta toiseen muuttumattomana, merkitään tällainen tieto hakasella. Jos nimi tai muu tieto poikkeaa jossakin suhteessa edellisen vuoden vastaavasta merkinnästä, merkitään ao. vuoden kohdalle muuttunut tieto. Jos taas veroluettelot joltakin vuodelta puuttuvat tai niitä ei ole käytetty, ei kyseisen vuoden kohdalle ole tehty mitään merkintää.

Eri veroluetteloihin sisältyvät tiedot esitetään asutuksen yleisluetteloissa yleensä samassa järjestyksessä. Ylimpänä ovat maakirjan tiedot, sitten seuraavat ennen 1630-luvun puoliväliä kymmenysluetteloista ja muista kirkollista alkuperää olevista veronkantoluetteloista saadut tiedot; v:sta 1634 lähtien ovat maakirjan tietojen alapuolella henkikirjoista peräisin olevat tiedot. Alimpana ovat erilaisista tilapäisten verojen luetteloista sekä autioluetteloista ja sotaväkeä koskevista luetteloista saatu tietoaines. Koska verotusolot maan eri puolella varsinkin vanhimpina aikoina jossain määrin poikkesivat toisistaan, ei edellä esitetty sijaintijärjestys aina esiinny yleisluetteloissa. Eri veroluetteloryhmistä otetut tiedot on asutusluetteloihin merkitty erilaisin värein. Maakirjojen ja lampuotiluetteloiden tiedot on v:tta 1635 edeltävältä ajalta merkitty sinisellä musteella, mutta mainittua vuotta myöhemmät maakirjatiedot on kirjoitettu ruskealla musteella, sininen väri taas on varattu henkikirjatiedoille. Tiedot kymmenysluetteloista on merkitty punaisella värillä, jota niin ikään 1500-luvun ja 1600-luvun alun osalta yleisesti on käytetty tehtäessä merkinnät ruokalisäluetteloista. Merkinnät autioluetteloista on tehty vihreällä värillä ja samaa väriä on käytetty merkittäessä tietoja eräistä Varsinais-Suomea koskevista säteriluetteloista. Violettia väriä on tavallisesti käytetty eräistä erikoisluetteloista saatuihin tietoihin. Värien käytössä ei kuitenkaan eri pitäjien osalta ole ollut mahdollista saavuttaa täyttä yhtenäisyyttä. Pitäjien ensimmäisissä yleisluetteloniteissä sekä niissä niteissä, joissa värien käytössä on tapahtunut muutoksia, on tavallisesti merkinnät siitä, miten värejä on käytetty.

Suomen asutuksen yleisluettelon kattama ajanjakso voidaan toteutuksen kannalta jakaa kolmeen jaksoon (1539-1634/39, 1634-1714 ja n. 1720-1809). Ensimmäisen vaiheen osalta ovat tärkeimmät tietolähteet maakirjat ja kymmenysluettelot, mutta niistä saadaan tiedot ainoastaan talojen viljelijöistä. Seuraavan jakson aikana ovat maakirjan rinnalla tärkeimpänä luetteloryhmänä henkikirjat, joihin sisältyy myös viljelijäin talouteen kuuluneiden nimiä sekä talollisluokkaan kuulumattomia talouksia. Kolmannen vaiheen asutuksen yleisluettelot ovat lähinnä henkikirjojen kopioita, joskin mukaan on otettu tiedot eräistä maakirjoista. Myöskään ensimmäisen ja toisen vaiheen osalta ei ole käytetty kaikkia kruunun tileissä olevia veroluetteloita. Yleisluettelotyön alkuaikoina laadituissa luetteloissa on toisen jakson (1634-1714) osalta käytetty vain osaa maakirjoista ja kymmenysluetteloita on paljolti käytetty vain silloin kun henkikirjat tai maakirjat puuttuvat.

Kruunun veronkannon yhteydessä syntyneissä luetteloissa on hyvin runsaasti erilaisia tietoja, joista asutuksen yleisluetteloihin on ollut mahdollista ottaa ainoastaan osa. Luetteloimistyön tarkoitusperän mukaisesti on henkilönimet otettu käytetystä luettelomateriaalista mahdollisimman tarkoin. Maakirjoista on merkitty tilojen suuruutta osoittavat veroluvut ja muut tilojen ja niiden asujien asemaa valaisevat tiedot, mutta harvemmin on mukaan otettu kylien tiluksia kokonaisuudessaan esittäviä tietoja. Kymmenysten kanto perustui 1500-luvulla yleensä korjatun sadon määrään, mutta v:sta 1602 lähtien kannettiin kymmenyksinä tietty kappamäärä kultakin kylvetyltä tynnyriltä. Poikkeusalueita olivat Ahvenanmaa, Pohjanmaa ja Savo. Kymmenysluetteloihin merkittiin aluksi kannetut kymmenykset, myöhemmin joko kylvö tai kymmenykset tai molemmat. Kymmenysluetteloista on tietoja asutuksen yleisluetteloihin otettu vaihtelevien periaatteiden mukaan. Yleisluettelotyön vanhimpiin osiin, jotka käsittävät Hämeen ja Ylä-Satakunnan, on merkitty vain viljelijän nimi, mutta ei kymmenystietoja. Myöhemmin laadittuihin yleisluetteloihin on merkitty ruis- ja ohrakymmenykset, mutta joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ei muita kymmenyksiä. 1600-luvun osalta ei yleisluetteloissa ole ilmoitettu, milloin kymmenysluetteloiden tiedot ovat kylvötietoja, milloin kymmenystietoja. Talojen vaiheiden selvittämisen kannalta on autioluetteloilla huomattava merkitys ja siksi ne on huomioitu asutuksen yleisluetteloita koottaessa. Autiutta koskevat tiedot, jotka on yhdistettävissä johonkin tiettyyn taloon, on otettu yleisluetteloihin, sen sijaan ne maininnat autiudesta, joita ei ole voitu liittää mihinkään tiettyyn taloon, on usein jätetty merkitsemättä asutusluetteloihin.

Edellä käsiteltyjen veroluetteloiden lisäksi on yleisluettelotyössä käytetty ratsumiesluetteloita ja muita sotilasluetteloita sekä uudemmissa yleisluetteloissa myöskin v:n 1571 hopeaveroluetteloita ja myöhempien Älvsborgin lunnaiden kannon yhteydessä laadittuja luetteloita. Myös nokkaveroluetteloita, ruokalisäluetteloita ja eräitä muita veroluetteloita on käytetty hyväksi lähdemateriaalina.

Suomen asutuksen yleisluettelon kattaman ajanjakson kuluessa tapahtui pitäjäjaossa lukuisia muutoksia. Kun konseptiluettelossa yleensä on noudatettu kulloisenkin ajankohdan verohallinnollista pitäjäjakoa, eivät pitäjien alueet yleisluetteloissakaan pysy muuttumattomina. Monin paikoin poikkesivat verohallinnollinen ja kirkollinen aluejako toisistaan, niin että laajat alueet kuuluivat eri pitäjiin hallinnollisessa ja kirkollisessa jaotuksessa. Myös oli verrattain yleistä, että saman kylän talot jakaantuivat kahden eri hallintopitäjän osalle. Siten käy ymmärrettäväksi se, että eräissä tapauksissa taloja koskevat maakirjatiedot löytyvät toisen pitäjän asutuksen yleisluettelosta kuin kymmenysluetteloista ja henkikirjoista saadut tiedot.

Kyläjako ei myöskään pysynyt muuttumattomana. Eräät kylät jakaantuivat kahdeksi tai useammaksi kyläksi, mutta toisaalta esiintyy myöskin kahden erillisen kylän sulautumisia yhdeksi kyläksi. Maakirjojen kyläjako poikkesi useinkin kirkollisten veroluetteloiden ja henkikirjojen kyläjaosta ja lisäksi tila saatettiin toisinaan lukea yhteen kylään kuuluvaksi, toisinaan taas naapurikylään. Ensisijaisena kyläjakona yleisluetteloissa on käytetty maakirjojen kyläjakoa, ja rinnakkainen kyläjako on monesti jäänyt huomioimatta. Eräissä yleisluetteloissa rinnakkainen kyläjako on huomioitu merkitsemällä toinen kylännimi tilan kohdalle sulkeissa näkyviin. Kun saman kylän talot lisäksi eräissä tapauksissa niiden maanluonnosta johtuen esiintyvät samassakin veroluettelossa eri paikoissa, ei ole voitu välttää sitä, että saman kylän talot myös yleisluetteloissa eivät aina ole samassa paikassa.

Yhdistettäessä yleisluetteloihin eri vuosilta useiden veroluetteloiden tietoja taloista ja niiden hallintasuhteista, joudutaan jokaisessa vaiheessa suorittamaan erilaisia tunnistamispäätelmiä, jotka useinkaan eivät ole täysin varmoja. Kombinaatiot ovat käytetyn materiaalin perusteella todennäköisiä, mutta lisämateriaalin valossa saattavat suoritetut päätelmät osoittautua erheellisiksi. Tämä epävarmuustekijä on yhteydessä siihen, että asutuksen yleisluettelot ovat aineskokoelmia, joita koottaessa on voitu käyttää hyväksi vain osa kaikesta säilyneestä lähdemateriaalista.

Paluu