Suku on kulttuuria!

Tänä vuonna on eurooppalaisella kulttuurilla pohjoinen ulottuvuus. Yhdessä 39 muun pohjoisen kunnan kanssa on Oulu toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Toinen on Slovakian pieni Trenčín. Molemmat nähtävästi merkittäviä jääkiekkokaupunkeja, mutta siihen ne yhteiset piirteet taitavatkin jäädä.  

Oma suhteeni alueeseen on jäänyt aavistuksen etäiseksi, vaikka isoäitini isoäiti olikin syntynyt nykyisin Siikajokeen kuuluvassa Paavolassa. Lähti sieltä kuitenkin nuorena tyttönä Seiskarin kautta Koivistolle Karjalan Kannakselle. Ja kyllähän toki olen Ouluun sijoittuvaa kirjallisuutta lukenut melko runsaasti, niin Koskenniemeä, Pekkalaa, Wacklinia kuin Väisästäkin. 

Viime vuonna ottivat yhteyttä Kuusamosta. Koillismaan alueelta 11 sukuseuraa ja neljä kyläyhdistystä oli päättänyt järjestää vuoden mittaisen tapahtumasarjan yhtenä osana kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmistoa teemalla "Suku on kulttuuria". Kaipasivat arvovaltaista suojelijaa tapahtumilleen Suomen Sukututkimusseurasta. Eihän tuollaisesta kunniasta nyt voinut kieltäytyä. On hienoa, että suku nostetaan esiin keskeisenä kulttuurin luojana ja välittäjänä. 

Kulttuuri kattaa käytännössä kaiken inhimillisen toiminnan niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Kulttuuri syntyy ihmisten vuorovaikutuksessa ja on tänä päivänä suurelta osin globaalia, mutta kuten kulttuuripääkaupunkivuoden teematkin hyvin nostavat esille, maassamme ja maanosassamme on lukuisten paikallisten kulttuurien muodostama moninaisuus. 

Opettaessani kulttuuriantropologiaa, keskusteluissa opiskelijoiden kanssa herää usein kysymys kielten ja kulttuurien uhanalaisuudesta. Viime viikkoina tiedotusvälineissäkin on oltu huolissaan englannin kielen ja ylikansallisten ilmiöiden tunkeutumisesta Impivaaraamme. Katoavatko koilliset murteet ja kuusamolainen ohrarieska nykysukupolvien myötä? Pitäisikö niitä museoida ja miksi? 

Meidän aikaamme leimaa usein tehokkuuden vaatimus, jonka myötä paikalliskulttuurien perinteet koetaan hidasteina. Toisaalta samanaikaisesti ihminen kaipaa paluuta rauhallisempaan elämänrytmiin ja omille juurilleen, tuttuun ja turvalliseen. 

Kieleen ja kulttuuriin kätkeytyvät kauneus ja pyhyys on jokaisen sukupolven löydettävä uudelleen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kulttuuri voisi olla elävää, dynaamista ja jatkuvassa muutoksen tilassa. 

Ihminen on sosiaalinen olento, jonka olemassaolo viime kädessä riippuu yhteisistä normeista ja käyttäytymissäännöistä. Yhteisön perusyksikköjä ovat perhe ja suku. Eri aikakausina ja eri kulttuureissa näiden koot ja määritelmät ovat suuresti vaihdelleet. Ei ole vain yhtä kaikkien jakamaa käsitystä näistä. Se että monille tämän päivän nuorille ja vähän vanhemmillekin vaikkapa sukulaisuuskäsitteet kyty ja nato ovat kovin vieraan kuuloisia, kertoo sukukäsityksen muutoksista. 

Laajoista useiden sukupolvien perheistä on siirrytty pieniin ja tehokkaisiin ydinperheisiin, joiden jäsenet eivät välttämättä tunne edes omia serkkujaan. Tässä valossa tuntuu oudolta, että keskiajalla saattoivat sukulaisten väliset avioliitot olla kiellettyjä jopa seitsemännessä sukupolvessa. Luonnollisesti suullisen kulttuurin piirissä, perimätieto myös sukulaisuuksien osalta ulottui kauemmas. 

Paitsi luvallisten avioliittojen vuoksi, on suvun tunteminen ollut tärkeää myös perinnöllisten oikeuksien, niin vallan, aseman kuin omaisuudenkin turvaamiseksi. Niin Raamattu kuin skandinaaviset saagatkin käyttävät sukuluetteloita erilaisten ilmiöiden oikeuttamiseksi. 

Tarvittaessa sukuluetteloita on kehitelty tarpeiden mukaan. Tästä meillä on runsaasti esimerkkejä vaikkapa keskiajan ja uuden ajan ensimmäisten vuosisatojen valtaeliitin sukupuissa omassakin maassamme. Keksittyjen sukulinjojen ohella meillä Suomessa on kuitenkin poikkeuksellisen paljon myös luotettavaa lähteistöä sukujen tutkimiseksi. 

Useimmille ovat tuttuja kirkollisen väestökirjanpidon lähteet, nk. kirkonkirjat, mutta arkistot ovat pullollaan myös perukirjoja, veroluetteloita, karttoja, oikeuslähteitä, matrikkeleita ja kirjeitä. Siksi en voikaan olla hymyilemättä aina, kun kuulen jonkun saaneen sukututkimuksensa valmiiksi. 

Suku on kulttuuria ja kulttuurin välittäjä. Paikalliset tavat, tottumukset ja kertomukset ovat siirtyneet vanhemmilta lapsille vuosisatojen ajan. Mutta aviopuolisoa ei ole aina haettu samasta kylästä edes ennen polkupyörän keksimistä. Siksi kulttuurivaikutteita on tullut myös muualta. Koillismaalta yhteyksiä on ollut niin saamelaisten, karjalaisten kuin pohjalaistenkin alueille, unohtamatta muitakaan kuin suomensukuisia väestöryhmiä. Sukututkimus on aina ollut myös muuttoliikkeiden tutkimista. 

Viime vuosina on kiinnostus geneettiseen perimäämme lisääntynyt. Ymmärrämme yhä paremmin muinaisten esivanhempiemme tänne kaukaiseen pohjolaan saapumisen reittejä. Kadonneita isiäkin on kyetty löytämään perinteisen historiallisen lähdeaineiston ulkopuolelta. 

Niin sosiaaliset kuin biologisetkin käsitykset suvusta ja perheestä ovat lisänneet meidän itseymmärrystämme. Teollistumisen ja muuttoliikkeen luomaa juurettomuutta on mahdollista korjata kaivautumalla juuriimme ja kotiseudun multaan. Mutta samanaikaisesti voimme myös juurtua uusiin paikkoihin. 

Samalla tavoin kuin juuremme menneisyydessä ulottuvat laajalle, esivanhempien määrän lähes kaksinkertaistuessa joka sukupolvessa, voimme levittää juuria myös tässä ajassa. Puu, jolla on laaja juuristo, ei kaadu niin helposti rajuissakaan myrskyissä. Näistä juurista kasvaa myös tulevaisuuden koillismaalainen ja suomalainen kulttuuri. 

Sukututkijoina meidän tehtävämme on tutkia ja tallentaa sukukulttuuria laajasti, mutta myös syvältä kaivaen. Toivottavasti koillismaalaisten hieno hanke lisää kiinnostusta tähänkin kulttuurin osa-alueeseen ja tuottaa runsasta hedelmää. 

Hyvää alkanutta sukututkimusvuotta kaikille Seuran jäsenille ja Jalmarin lukijoille. 

Jouni Elomaa 

Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin tammikuun 2026 numerossa.