Näkökulmia paloviinaan 1600-luvun Turussa

Paloviina levisi 1600-luvun uutuutena lääkinnälliseen käyttöön, mutta myös nautittavaksi humaltumistarkoituksessa oluen kanssa. Maaseudulla sen polttaminen levisi hitaasti taloihin, joissa joku talonväestä, tai tehtävään palkattu henkilö huolehti sen valmistuksesta. Oikeus polttaa viinaa tuli myöhemmin perustumaan manttaaliin ja se rajattiin tiettyyn ajankohtaan vuodesta. Turun kaupungissa paloviinan polttaminen kehittyi kuitenkin ammatiksi jo 1600-luvulla.

TERVEELLISET RYYPYT 

Turkulaissyntyinen Loimaan kappalainen Laurentius Petri Aboicus julkaisi vuonna 1644 teoksen Selityxet ioca-päiwäisten huomen-ehto- ja ruocalucuin eli siunausten saarnoill. Kokoelmassaan hän puuttui myös alkoholin käyttöön ja sen aiheuttamiin haittoihin. Hän suositteli paloviinaa käytettäväksi kohtuudella. Poculum necessitatis eli tarpeen ja hädän malja oli ensimmäinen ja Poculum salutatis eli terveyden malja toinen sallittu ryyppy. Monissa taloissa koko aikuisväelle annettiin tämän perusteella aamu- ja iltaryyppy. Ja vieraalle tarjottiin toki tervetuliaisryyppy. Jos seurustelua jatkettiin, oli luvallista nauttia myös kolmas eli Poculum hilaritatis eli ilon pikari. 

Tätä enempää ei tullut ryypiskellä, sillä neljäs eli Poculum furoris oli kiukun, raivon ja hekuman malja, joka saattoi ihmiset tomppeleiksi. Se villitsi viisaat, teki hullut vielä hullummiksi ja turmeli taidon. Se sytytti hekuman, sai aikaan kapinahenkeä ja punaiset silmät sekä teki köyhäksi ja kivulloiseksi. Ketään saanut vaatia tai painostaa juomaan, ja erityisesti tämä koski nuoria ja naisia. Humaltua sai iloisissa ystävien tapaamisissa, mutta kenenkään ei tullut päihtyä siinä määrin, ettei hän kyennyt hoitamaan tehtäviään. 

PALOVIINANPOLTTAJATTARET 

Kaupungin raati myönsi paloviinan poltto-, myynti- ja anniskeluluvat anomuksesta sen mukaan, kuinka paljon uusia yrittäjiä katsottiin tarvittavan. Paloviinaa polttivat sekä siihen erikoistuneet miehet että naiset. Ammattinimike siirtyi etunimen perään muodossa Brännevinsbrännare tai Brännevinsbrännerska riippuen sukupuolesta. Esimerkiksi vuosisadan puolivälissä mainitaan usein Simon Zachariasson tämän ammatin harjoittajana. Toisinaan tointa harjoittivat pariskunnat yhdessä. Tämän lisäksi vaimo saattoi anniskella paloviinaa vähittäin perheen omistamassa talossa. Suurin osa paloviinanpolttajista oli silti naisia. 

Edesmenneen Matts Koukkarin perheessä krouvinpitoa jatkoi hänen leskensä ja tyttärensä Karin Koukkar. Karin poltti myös paloviinaa 1650- ja 1660-luvuilla myytäväksi krouvissaan. Karin myös vuokrasi vuonna 1653 Jöran Guldsmedin paloviinapannun polttaakseen sillä viinaa 24 viikon ajan. Erillisenä paloviinakrouvarina toimi samoihin aikoihin eräs Margareta. 

Viinanpoltosta oli maksettava kaupungille aksiisia eli valmistusveroa. Maksu oli toimitettava johonkin kaupungin tullituvista, ennen kuin tuli sytytettiin pannun alle. Leski Margareta Thomasdotterilta tämä jäi tekemättä keväällä 1669, vaikka hänellä oli ollut tynnyrillisestä ruismäskiä poltettuna neljä kannua ali noin kymmenen litraa paloviinaa. Koska leskeä ei ollut rangaistu tästä syystä aiemmin, selvisi hän sakoitta. Kaupunki kyllä takavarikoi puolet viinasta. 

Paloviinaa poltettiin myös öisin, vaikka tulenpito ei ollut kaupungissa sallittua öiseen aikaan. Suljettujen ikkunaluukkujen raosta kadulle paistanut valo sai kaupungin vartiomiehet valpastumaan ja suorittamaan tarkastuksen talossa. Ikkunasta nähtiin sekin, että tulisijassa oli pieni tuli pannun alla. 

Emäntä ja piika saattoivat toimia yhdessä paloviinan polttajina. Myös kaupunkitalojen tyttäriä ja piikoja sekä taloissa luvatta majoitettuja irtaimia naisia mainitaan tässä tehtävässä. Esimerkiksi Elin Henriksdotter joutui erään laivamiehen makaamaksi oltuaan aivan väsyksissä ja juovuksissa oltuaan joitakin öitä polttamassa paloviinaa. Jos ei polttajaa löytynyt omasta takaa, voitiin sellainen palkata. Ylioppilas Ericus Favorinus ilmoitti heinäkuussa 1674 menneensä Kimalaisen taloon kysymään imettäjä Gertrud Jakobsdotteria polttamaan paloviinaa, sillä Ericuksen oma maalta ollut piika ei osannut tehdä sitä. 

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin marraskuun numerossa 2024.